Rauha S. Virtanen: Ruusunen

Lukupiiri-blogissa käsitellään tässä kuussa Rauha S. Virtasen nuortenkirjaa Ruusunen. Ja hyvä että käsitellään, koska muuten en ehkä olisi tullut lukeneeksi uudelleen tätä kirjaa. Olen siis lukenut Ruususen joskus yläaste-ikäisenä, mutta vain kerran - monet muut Virtaset olen lukenut useasti uudelleen, erityisesti Selja-sarjan ja Linnun pulpetissa. Muistikuvani on, etten pitänyt Ruususesta, koska se oli "tylsä". Nyt kun luin kirjan uudelleen, epäilen että syy on ollut toinen, koska ei tämä kirja tuntunut sen tylsemmältä kuin Virtasen muutkaan teokset. Luulenkin, että kirjan aihe on ahdistanut minua sen verran, että on syntynyt jonkinlainen torjuntareaktio, ja olen siksi tuominnut kirjan tylsäksi.

Ruusunen kertoo abiturientti Niinan ja kolmikymppisen kirjailijan, Antti Rannikon suhteesta. Niina on haaveissa elävä runotyttö, joka kirjoittaa esikoisromaaniaan. Kirjailijat edustavat hänelle jotakin korkeampaa kuin "tavalliset ihmiset", ja kun Rannikko perheineen muuttaa naapuritaloon, Niina vajoaa nopeasti haltioituneeseen idolinpalvontaan. Rannikkoa puolestaan tuntuu imartelevan nuoren, kauniin tytön ihailu. Suhde alkaa keskusteluina taiteesta, kirjoittamisesta ja kauneudesta, mutta kehittyy vähitellen intiimimpään suuntaan.

Näin aikuisiällä luettuna Ruusunen ei enää ahdistanut, mutta voin kyllä hyvin ymmärtää, miten se on nuorempana vaivannut mieltä. Nyt olin enemmänkin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka avoimesti ja aidosti Virtanen on arkaa aihettaan käsitellyt. Rannikosta piirtyy varsin uskottava kuva ihailusta elävänä kirjailijana, ja myös Niinan ihastuminen on kuvattu todentuntuisesti. Sitä, millaiset jäljet suhde kumpaankin osapuoleen jättää, ei sanota aivan suoraan, vaan lukijan tulkinnoille jätetään tilaa.

Mielenkiintoinen henkilö kirjassa on Niinan pikkusisko Tuire, joka seuraa suhdetta sivustakatsojana ja elää samalla oman murrosikänsä pahinta aikaa. Muistelen, että myös Tuiren hahmo on ensimmäisellä lukukerralla ollut jotenkin ahdistava: Tuiren epävarmuus, yksinäisyys ja miellyttämisenhalu on erittäin hyvin kuvattu, ja koska olen aikoinaan itse elänyt aika lailla samaa elämänvaihetta, on aihe varmaan tullut hiukan liiankin lähelle. Tuire ei kuitenkaan ole täynnä pelkkää angstia, vaan hänen näkökulmansa tuo usein esiin Niinan ja Antin tunnekuohujen huvittavat piirteet:

"Niina oli hetken vaiti, ja kun hän sitten puhui, ääni oli ujo ja hengästynyt:
 - Kiitos, mutta minä en haluaisi vaivata...eivät ne ole minkään arvoisia, ja tiedänhän minä, että sinulla on töitä.
Olipa Niinan suloisen näköinen, kun hän kohotti katseensa mieheen kuin jossakin elokuvan kohtauksessa. Tarvitsiko hänen olla juuri noin hurmaantunut. Mies sanoi nopeasti ja innokkaasti:
- Tuo vain. Mitä vaivaa siitä nyt olisi.
- Minä en tosiaan haluaisi vaivata sinua, sanoi Niina.
- Ei siitä ole vaivaa.
Olipa välkkyä keskustelua. Tuire oli pärskähtää ääneen."

Oman viehätyksensä kirjaan tuo ajankuva: puhutaan teinikunnista ja hipoista, käydään elokuvissa katsomassa Truffaut'n Fahrenheitia ja tupakoidaan sisätiloissa. Myös Virtasen nuorisokieli on sympaattisella tavalla hiukan vanhentunutta.

Jälleenkohtaaminen Ruususen kanssa oli siis positiivinen kokemus. Ymmärrän, miksi tämä kirja on niin omassa mielessäni kuin yleisessä tunnettavuudessa jäänyt esimerkiksi Seljan tyttöjen varjoon, mutta toivoisin silti ettei Ruusunen aivan unholaan jäisi tuleviltakaan teinisukupolvilta.

Rauha S. Virtanen: Ruusunen
WSOY, 1968