Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

"Jos kerran olin matkalla helvettiin, olkoon se sitten helvetti. Ei enää vaheellisia valheita. Ei enää kirottua taikuutta. Sinä vihaat minua ja minä vihaan sinua. Katsotaan kuka vihaa parhaiten. Mutta ensin, ensin tuhoan sinun vihasi. Nyt. Minun vihani on kylmempi, voimakkaampi, eikä sinulla ole enää vihaa millä lämmitellä. Sinulla ei ole mitään." 

Bertha Mason on Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin kuuluisa hullu nainen ullakolla – Mr Rochesterin ensimmäinen vaimo, joka on lukittu Thornfield Hallin kolmanteen kerrokseen. Kuuluisuudestaan huolimatta Bertha on salaperäinen ja persoonaton hahmo, jonka tehtävä on edustaa pimeyttä, kaaosta ja epäjärjestystä ja toimia vastavoimana Jane Eyrelle.

Mutta millainen Berthan oma tarina voisi olla? Jean Rhysin Siintää Sargassomeri on yksi mahdollinen vastaus tähän kysymykseen. Rhys ottaa Brontën kertomuksen lähtökohdakseen, mutta kasvattaa tarinan ja teemat odottamattomaan ja omannäköiseen suuntaan. Siintää Sargassomeri ei niinkään lainaa Kotiopettajattaren romaanista, vaan keskustelee, kommentoi ja katsoo teemoja uusista kulmista.

Rhysin tarinassa Bertha on Antoinette Cosway, jamaikalainen tyttö, jonka perhe on orjuuden lakkauttamisen jälkeen köyhtynyt ja joutunut epäsuosioon. Kun Antoinetten äiti menee uudelleen naimisiin herra Masonin kanssa, perheen taloudellinen asema paranee, mutta sitä seuraavat edelleen orjuuden ajan seuraukset, roturistiriidat ja myös Antoinetten äidin mielen järkkyminen. Masonin perheen miehet haluavat järjestää Antoinettelle sopivan avioliiton ja houkuttimena asian järjestämisessä käytetään rahaa.

Kotiopettajattaren romaanissa Bertha Mason nähdään Jane Eyren silmin ja Mr Rochesterin kuvaamana. Jane näkee Berthan vain pari kertaa, ja näissä kohtaamisissa Bertha on pelottava mielipuoli: punasilmäinen, ulvova, eläimellinen. Mr Rochester taas kertoo ensimmäisen vaimonsa olleen jo ennen raivohulluutta matalamielinen, juopotteleva ja kykenemätön älylliseen keskusteluun. Kaikesta päätellen Bertha on kuitenkin ollut kaunis ja myös hyvin seksikäs nainen, joka on saanut Rochesterin nuoren veren kuumenemaan.

Jean Rhys piirtää ensimmäisestä rouva Rochesterista varsin erilaista kuvaa. Antoinettessa on kyllä synkkämielisyyttä ja epävakautta, mutta hän ei ole tylsämielinen tai rappiollinen. Hän on kuitenkin passiivinen ja muiden tahtoon alistuva: hän ottaa samalla tavalla alistuen vastaan niin järjestetyn avioliiton kuin mielipuoleksi tuomitsemisenkin. Toisaalta Antoinettessa on myös samaa salaperäistä voimaa kuin Jamaikan luonnossa – voimaa joka luultavasti pelottaa Rochesteria.

Kirjassa asetetaan vastakkain niin erilaiset kulttuurit kuin sukupuoletkin. Jamaikan luonto kuvataan eksoottisena, melkeinpä tukahduttavan voimakkaana. Värit ja tuoksut tulevat lukijan iholle ja ilma tuntuu lukiessa raskaammalta hengittää. Ulkopuolisena saarelle saapunutta Rochesteria Jamaika ja sen asukkaat sekä kiehtovat että pelottavat. Mustat ihmiset ja heidän tapansa ovat Rochesterille outoja ja vieraita, ja samaa vierautta hän alkaa nähdä myös Antoinettessa, joka on liian eksoottinen ja liian erilainen.

Antoinetten hulluus on tietenkin kirjan mielenkiintoisimpia aiheita. Ajaako Rochester Antoinetten hulluuteen halutessaan kesyttää tämän? Antoinettesta tulee Bertha; kauniista ja herkästä tytöstä apaattinen nainen, jolla on roikkuva tukka ja turvonneet kasvot. Entä missä määrin Rochester itse on rahan, vallankäytön ja juonittelun uhri. Rhys ei anna yksiselitteisiä vastauksia, mikä tekee tarinasta entistä kiehtovamman.

Siintää Sargassomeri on täynnä salaperäisyyttä, outoa tunnelmaa ja selittämättömyyttä. Siinä on unenomaisuutta ja ahdistavaa painostavuutta, mutta myös hiukan vaarallista kauneutta. Lukeminen vaatii keskittymistä, koska niin paljon jätetään kertomatta tai kerrotaan kätketysti. Siintää Sargassomeri on niitä kirjoja, jotka tuntuvat arvoituksilta vielä lukemisen jälkeenkin. Tarina ja sen tulkinnat eivät jätä rauhaan vaan jäävät vaivaamaan mieltä kirjan kansien sulkeuduttua.

Siintää Sargassomeren ovat lukeneet myös marjis, Sara, Kirsi, Booksy, Niina T, Jokke ja Salla. Marile vertailee kirjaa Kotiopettajattaren romaaniin.

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri (Wide Sargasso Sea, 1966)
Suom. Eeva Siikarla
Wsoy, 1968

Jean-Christophe Rufin: Vaellus - Santiago de Compostelan kulkijat

"Viikkojen kuljeskelun aiheuttamassa tahdonpuutteen tilassa, kun sielu on vapautunut haluista ja odotuksista ja ruumis on selättänyt kärsimykset ja voittanut kärsimättömyyden, tässä avoimessa maisemassa joka tulvii kauneutta yhtä aikaa loputtomasti ja äärellisesti, pyhiinvaeltaja on valmis näkemään jotain itseään suurempaa, itse asiassa suurempaa kuin mikään muu. Pitkä päivämatka korkealla vuoristossa soi ainakin minulle hetken, jolloin jos nyt en aivan nähnyt Jumalaa niin ainakin aistin hänen hengityksensä."

Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreittiä on kuljettu jo tuhannen vuoden ajan. Tänä päivänä pyhiinvaelluksesta on tullut ilmiö, jolla on myös kaupallinen puolensa. Reitin pysähdyspaikoilla myydään pyhiinvaellusrihkamaa ja -matkamuistoja, ja matkatoimistot järjestävät seuramatkoja joilla voi kokeilla vaellusta muutaman päivän ajan. Virallisen todistuksen pyhiinvaelluksesta saa kävelemällä 100 kilometriä tai pyöräilemällä 300, mutta useimmat "aidot" vaeltajat kuitenkin edellyttävät itseltään (ja muilta) pidempää matkaa. Niin myös ranskalainen kirjailija ja lääkäri Jean-Christophe Rufin, joka vaelsi Santiago de Compostelaan  niin sanottua pohjoista tietä, Espanjan rannikkoa myötäillen.

Mutta miksi pyhiinvaellukselle lähdetään? Rufinin mukaan harva vaeltaja osaa antaa tuohon kysymykseen tyhjentävää vastausta. Ja vaikka vaeltaja osaisikin perustella vaelluksensa itselleen tai muille, syy voi joka tapauksessa muuttua matkan varrella. Kävellessä unohtaa ajatukset, joita ennen matkaan lähtöä on ollut, ja vaelluksen jälkeen voi ehkä Rufinin tavoin todeta: "lähtiessäni Pyhän Jaakobin tielle en etsinyt mitään ja löysin sen".

Rakastan kävelemistä, ja rakastan myös tarinoita kävelemisestä. Pitkä vaellus on myös ajatuksena valtavan kiehtova ja kiinnostava: millaista on kävellä päivästä toiseen, antaa mielen tyhjentyä ja ruumiin tottua askelten rytmiin? Mikä saa ihmisen lähtemään monen sadan kilometrin taivallukselle, ja mitä hän tiellään löytää?

Rufinin kirja on varsin antoisaa luettavaa kävelemisen ystävälle. Minulle kiinnostavinta oli nimenomaan kävelemisen kuvaaminen - niin fyysisen suorituksen kuin mielen liikkeiden raportointi. Vaeltajan mieli näet käy läpi erilaisia vaiheita kilometrien karttuessa, innostuksesta ja luovuudesta pitkästymiseen ja mielen tyhjenemiseen. Rufin kuvaa itse saavuttaneensa tietyssä vaiheessa eräänlaisen vapautumisen ajatuksista ja haluista – hän kuvaakin omaa kokemustaan buddhalaiseksi vaellukseksi.

Rufin kuvaa myös laajasti niitä paikkoja ja ihmisiä, joita matkallaan kohtaa, ja paikoitellen nämä anekdootit jäivät ainakin minulle melko merkityksettömiksi. Rufinin kirjoitustyylissä on myös päämäärätöntä hajanaisuutta, mikä teki tekstistä välillä vaikeasti seurattavaa. Vastapainona kirjassa on kuitenkin kirkkautta ja kauneutta, jotka saavat haaveilemaan omasta pitkästä vaelluksesta. Sama vaikutus on myös Suvi Aholan erinomaisella esipuheella, joka olisi voinut olla vaikka pidempikin – sen verran tarttuvasti Ahola omaa Pyhän Jaakobin tietään kuvaa.

Vaelluksen ovat lukeneet myös Lukuneuvoja ja Nanna.

Jean-Christophe Rufin: Vaellus. Santiago ne Compostelan kulkijat, 2013
Suom. Marja Luoma
Esipuhe: Suvi Ahola
Gummerus, 2015

Eeva Tenhunen: Kuolema sukupuussa

Emilia Stenius, Frostin suvun Suuri Persoonallisuus, viettää 75-vuotisjuhliaan. Emilia-täti on tottunut juhlimaan syntymäpäiviään suureellisesti, mutta nyt juhlien taso on laskenut. Ei nimekkäitä vieraita, ei iltapukuja, ei painettuja kutsukortteja. Mutta yllätysvieraan Emilia-täti aikoo sentään juhliinsa järjestää.

Syntymäpäivillä myös Frostin suvun serkukset kokoontuvat pitkästä aikaa yhteen. Myös italiassa asunut Leeni Morelli matkustaa Suomeen: toisaalta juhlistaakseen Emiliaa, toisaalta paetakseen epäonnistunutta avioliittoaan. Leenin on myös tarkoitus kirjoittaa Emilia-tädin elämänkerta – kirjoittamista vain vaikeuttaa se, ettei täti tunnu pysyvän totuudessa nuoruuttaan muistellessaan.

"Siitä sunnuntaista muistan vain ikkunoita rummuttavat sadekuurot, veriset vaahteranlehdet joita märkä tuuli liimasi ruutuun ja Emilian jatkuvan puheenpalpatuksen joka vyöryi ylitseni. (En ollut koskaan huomannut miten kimeä ääni Emilialla on. Se tuntui lävistävän rumpukalvoni kuin vanhanaikainen hattuneula. [...])

Eeva Tenhusen kirjat ovat mainiota luettavaa tällaiselle lukijalle, joka nauttii dekkarinsa mieluiten kotoisina mysteereinä, joihin kuuluu annos jännitystä mutta joissa ei mässäillä verellä, väkivallalla tai sarjamurhaajilla. Tenhunen on kuin kotimainen vastine Agatha Christielle: kertomuksissa liikutaan  pikkukaupungeissa, pienen yhteisön jäsenistä kuka tahansa voi aina olla murhaaja, ja mukana on myös enemmän kuin ripaus huumoria.

Kolmen lukemani kirjan perusteella Tenhusen tarinoissa on tiettyjä toistuvia elementtejä. Minäkertoja on esimerkiksi kaikissa kirjoissa hyvin samantapainen nainen. Samankaltaisuutta on myös tarinoiden loppuhuipennuksissa, joissa murhaajan henkilöllisyys paljastuu väärillä jäljillä olleelle sankarittarelle. Tällaiset kaavamaisuudet voivat liian usein toistuessaan ruveta ärsyttämään, mutta toisaalta tällaisille kepeille dekkareille ne antaa helpommin anteeksi kuin vaativammille kirjoille. Ja samankaltaisuuksista huolimatta kolme lukemaani Tenhusta ovat olleet erilaisia tarinoita, ennen kaikkea tunnelmaltaan. Kuolema sukupuussa on niistä ehkä kaikkein perinteisin dekkari, jossa suvun salaisuudet paljastuvat pikku hiljaa, samalla kun murha-arvoituksen palapeliä ratkaistaan.

Voin suositella Kuolemaa sukupuussa kaikille jotka pitävät perinteisistä englantilaisista murhamysteereistä. Kirja nautitaan mieluiten pimeänä syysiltana, teekupposen tai sherrylasillisen kera.

Eeva Tenhunen: Kuolema sukupuussa
WSOY, 1985 

Eeva Tikka: Alumiinikihlat

"Siinä hän on varjossa eikä se enää ole kylmä lumivarjo vaan pehmeä, lämmin, kevyt. Se on varjo, joka tulee auringosta, veden varjo, lumpeen juurilla. Sen kohdussa hän keinuu ja hänen ympärillään kädenlämmin lapsivesi, kuin lumpeen siemen hän odottaa syntymää, odottaa eikä turhaan; yhä syntyy maailmaan uusia ihmisiä."

Eeva Tikan novelleissa ollaan elämän käännekohtien keskiössä. Käännekohdat voivat olla suuria, kuten perheenjäsenen kuolema tai ero rakastetusta – mutta ne voivat olla myös pieniä arkisia hetkiä, joita ei ehkä edes tunnista käännekohdiksi. Kuitenkin jokin voi tuollaisena hetkenä liikahtaa, jokin ajatus tai muisto tai teko.

Monessa novellissa aiheena on lasten ja vanhempien välinen suhde.  On vanhempia, jotka huomaavat lapsensa käyneen heille vieraaksi. On lapsia, joiden luottamus vanhempaan joutuu koetukselle. On vanhempia, jotka lähtevät ja vanhempia jotka kurottavat kohti lastaan. Tikka piirtää hienoin vedoin niitä moninaisia luottamuksen ja rakkauden siteitä, jotka lasten ja vanhempien välillä kulkevat, ja näyttää kuinka luottamus ja rakkaus rakoilevat tai rikkoutuvat.

Hieno esimerkki näistä teemoista on kokoelman avaava Kraatteri, jossa nainen päättää hakea aikuisen kehitysvammaisen poikansa laitoksesta kotiin. Hoitohenkilökunnalle nainen puhuu kyläilystä, mutta itselleen hän vakuuttaa, että poika muuttaa pysyvästi takaisin kotiin. Hoitajan kommentista käy selväksi, ettei nainen ole kovin usein vieraillut poikansa luona, joten miksi hän yhtäkkiä haluaakin pojan luokseen asumaan? Onko syynä rakkaus vai syyllisyys? Vai halu tuntea itsensä tarpeelliseksi, kun aviomiehellä on toinen nainen ja muilla lapsilla on jo omat elämänsä? Tikka kuvaa kipeästi ja osuvasti äitiä, jonka suhde lapseen on monimutkainen ja vailla luottamusta.

Monessa novellissa lapsi joutuu tahtomattaan todistamaan aikuisten maailman vaikeita tapahtumia ja puheita. Lapsi voi myös joutua pelinappulaksi aikuisten välien selvittelyssä tai aikuisen henkilökohtaisen kriisin todistajaksi. "Kyllä se sen pian unohtaa", saattaa vanhempi sanoa mutta ymmärtää ehkä itsekin, etteivät asiat lapselta niin helposti unohdu.

Alumiinikihlojen kertomuksissa onkin kyse myös muistamisesta, kuten Sotamuistossa, jossa veteraani matkustaa siiihen paikkaan, jossa sodan aikana ampui ihmisen – sen ainoan ihmisen, jonka sodassa tappoi. Muistoihin palataan myös kokoelman niminovellissa, jossa lintujen rengastaja palaa rengastuskeikalta tyhjään kotiin. Hienossa novellissa tapahtuu pintatasolla vähän, mutta rengastajan mielenliikkeet käyvät syvissä vesissä.

Tikan novellit ovat hiljaisia eivätkä pidä melua itsestään. Vähäeleisyys rauhoittaa mielen pohtimaan ja rauhoittumaan, mutta hiljaisella tavallaan Tikka myös ravistelee ja herättelee.

Eeva Tikka: Alumiinikihlat
Kansi: Timo Viljakainen
Gummerus, 1984

Jenna Kostet: Lautturi

"Iran katse suljettuna sieluni lokeroihin lasken kynäni paperille ja yritän muuttaa ajatukseni sellaiseen muotoon, että muut voivat ymmärtää. Kynien rahina paperilla, luokan ikkunaa vasten putoilevat pisarat jotka ovat liian suuria ja vaaleita ollakseen vettä. Ja sitten ovat minun sanani, minun muurahaiseni, jotka marssitan riviin ja käsken."

Jenna Kostetin esikoiskirja voitti vuoden alussa Blogistanian Kuopuksen, eli bloggareiden palkinnon parhaasta lasten- tai nuortenkirjasta. Kuopus-voitto kiinnitti huomioni kirjaan, ja lopullisen sysäyksen kirjan lukemiseen antoi Kirjasfäärin Taika kehumalla kirjaa vuolaasti. Luen hyvin vähän uusia nuortenkirjoja, joten siksikin oli kiinnostavaa tarttua Lautturiin.

Lautturi on kahden lukiolaisen tarina. Ira on koulun ihailluin ja kadehdituin tyttö: kaunis, lahjakas ja suosittu. Kotona Ira elää tyrannimaisen, perheen naisia pelolla hallitsevan isän vallan alla, mutta koulussa hän ei anna kenenkään nähdä täydellisyyden naamion alle.

Koulun uusi oppilas Kai tulee kaukaa, Tuonelan virralta asti. Kai on ulkopuolinen eikä ymmärrä ihmisten sosiaalisten pelien sääntöjä. Mutta hän näkee Iran sielun.

Ulkopuolisen saapuminen uuteen yhteisöön on nuorisokuvauksissa suosittu aihe. Se on varmasti myös aihe, johon monen nuoren on helppo samaistua, koska ulkopuolisuuden tunne on tuttu monelle sellaisellekin nuorelle, joka ei ole joutunut vaihtamaan asuinpaikkaa ja sopeutumaan uuteen kouluun. Lautturin Kai vertautuu vaikkapa James Deanin esittämään Jimiin Nuoressa kapinallisessa: kumpikin nuori tulee ulkopuolisena uuteen kouluun; kumpikin ystävystyy toisen ulkopuolisen, kiusatun pojan kanssa; kumpikin ihastuu suosittuun tyttöön, joka piilottaa pehmeän puolensa kovan ulkokuoren alle. Ja kumpikin nuori on läheisessä kosketuksessa kuoleman kanssa.

Lautturin tarinaa kertovat vuoroin Kai ja Ira. Kain ääni on ajaton ja kielikuvia maalaileva - Iran kielessä taas on nuorison puhekielimäisyyttä, joka kuitenkin on hiukan jäykkää ja epäluontevaa. Kain äänellä kerrotut jaksot olivatkin minusta kaikin puolin mielenkiintoisempia ja omaperäisempiä, niin kerronnaltaan kuin sisällöltäänkin. Irassa henkilöhahmona on kyllä mukavaa ristiriitaisuutta, mutta myös ennalta-arvattavuutta.

Kostet onnistuu luomaan maailman, jossa reaalimaailma ja fantasia kohtaavat uskottavasti. Tuonelaa ja sen lauttureita ei korosteta turhaan, vaan ne ovast luonteva osa kirjan maailmaa. Kostetin esikoisessa on paljon hyvää ja lupaavaa, vaikka se ei suunnattoman omaperäiseltä tunnukaan. Pidin kuitenkin kirjasta, ja mikä tärkeintä: olen varma että nuorena olisin pitänyt Lautturista paljon. Kirjan lopetus oli kaunis ja onnistunut eikä sortunut kaikkein ilmeisimpiin ratkaisuihin. Se jätti jälkeensä hiukan surumielisen mutta kuitenkin hienoisesti hymyilevän olon.

Lautturista ovat kirjoittaneet esimerkiksi Tuijata, Morre, Reta Anna Maria ja Kirjaneito.

Jenna Kostet: Lautturi
Kansi: Johanna Lumme
Robustos, 2014