torstai 26. helmikuuta 2015

Tunnelmia Blogistanian palkintojenjakotilaisuudesta


Blogistanian vuoden 2014 kirjakisojen voittajat palkittiin tänään Helsingissä Suomalaisen Kirjakaupan Aleksin liikkeessä. Tapahtuman organisoinnista suuret kiitokset Suomalaiselle Kirjakaupalle, Kirsin Book Clubin Kirsille sekä haastatteluista vastanneelle Kirjasfäärin Taikalle.

Palkitut kirjat olivat kaupassa näyttävästi esillä.


Ensimmäiseksi palkittiin Blogistanian Finlandian voittanut Anni Kytömäki. Kytömäen Kultarinta on hurmannut kirjabloggaajat, ja kirja voittikin kategoriansa aivan ylivoimaisesti. Kultarinnassa Kytömäki vie lukijansa metsään, ja hän kertoi haastattelussa halunneensa korostaa ennen kaikkea metsää parantavana paikkana. Kytömäen seuraavassakin kirjassa tullaan kuulemma liikkumaan metsässä, mutta myös "melko pajon järvellä".


Kaikki voittajat palkittiin kukilla ja kunniakirjoilla. Kytömäen kimppuun oli luonnollisesti haettu metsäistä tunnelmaa.


Blogistanian Globalian voittanutta Kate Atkinsonin Elämä elämältä -kirjaa edusti kirjan kääntäjä Kaisa Kattelus. Kattelus kertoi, että Atkinsonin kääntäminen oli hänelle oikea unelmatyö, koska hän on fanittanut kirjailijaa jo tämän ensimmäisistä kirjoista lähtien. Kääntämisessä riitti toki myös haasteita, esimerkiksi Atkinsonin polveilevan kielen ja ajankuvan tavoittamisen suhteen.


Blogistanian Kuopus -palkinnon pokkasi itselleen esikoiskirjailija Jenna Kostet kirjallaan Lautturi. Kostet kertoi kirjansa olevan eräänlainen vastareaktio paranormaalia romantiikkaa edustaville kirjoille, joiden joihinkin piirteisiin hän itse oli lukiessaan ärsyyntynyt. Haastattelun aikana Lautturi alkoi kiinnostaa sen verran paljon, että kirja oli ihan pakko käydä ostamassa luettavaksi.



Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth voitti Blogistanian Tieto-palkinnon. Kirjailija Minna Maijala ei sairastumisen vuoksi valitettavasti päässyt paikalle, mutta kustantajan edustaja luki Maijalan tervehdyksen, jossa kiitettiin lämpimästi kirjabloggaajia. Maijala iloitsi viestissään myös siitä, että Minna Canth kiinnostaa edelleen lukijoita. 


Tilaisuus oli kaiken kaikkiaan tunnelmaltaan lämmin ja täynnä iloa hyvistä kirjoista ja lukemisesta. Kiitos vielä kaikille järjestelyihin osallistuneille sekä tietysti loistaville kirjailijoille!

tiistai 24. helmikuuta 2015

Ville Virtanen: Menkää mielenhäiriöön


"Menkää mielenhäiriöön! kehottaa Kassinen. Kehotus lähtee niin syvältä ja tulee sellaisella voimalla, että jos jonkun oma sisäinen ääni pyytää tarkempia perusteita, kuulostaa se uupuneen uimalelun pihinältä. Kassinen laittaa joka lauseen taakse koko historiansa. Haastaa koko voimallaan. Vilille ei tule edes mieleen epäillä. Hän tappelee jo kynsin hampain huomion murusista."

Ville Virtasen omaelämäkerrallinen esikoisromaani kertoo tarinan onnellisesta lapsuudesta perheessä jonka isä esiintyy televisiossa ja nukkuu joskus rapun edessä, koska pää kuumenee liikaa. Se kertoo nuoruudesta, johon kuuluu päihteitä, tyttöjä ja hevosia. Ja se kertoo teatterikorkeakoulusta, jonka karismaattinen rehtori opettaa näyttelemisen olevan tunnetilojen kokemista ja rajalla käymistä.

Vili Perholla on voimakas kilpailuvietti. Hän on halunnut olla paras ratsastaja, ja hän haluaa olla myös paras näyttelijä. Ja jos hyvä näytteleminen tarkoittaa mielenhäiriöön menemistä, Vili aikoo mennä mielenhäiriöön syvemmälle kuin kukaan muu. On päästävä syvemmälle, lähemmäs tajunnan rajaa. On unohdettava itsensä – on nuijittava oma minä pirstaleiksi.

Menkää mielenhäiriöön etenee lyhyinä, episodimaisina lukuina. Kerronta on rytmiltään nopeaa ja terävää, mutta siinä on myös kepeyttä ja ilmavuutta. Välähdyksenomaisista kohtauksista rakentuu kipeä ja koskettava kasvutarina, jota pehmentävät lämpö ja huumori. Vilin tarinassa on rankkoja ja rumiakin hetkiä, mutta kirja ei jätä jälkeensä nuhjuista oloa, koska kaiken pohjalla säilyy koko ajan tietynlainen valoisuus ja ilo.

Erityisen kiinnostavaa ja kiehtovaa kirjassa oli kieltämättä teatterikorkeakoulun ja sen vaikutusten kuvaus. Jouko Turkan kaltainen Jorma Kassinen johtaa opetuslapsiaan karismalla, hiellä, testosteronilla, pelolla ja tiukalla arvottamisella. Kassinen muodostaa oppilaineen yhteisön, jossa on lähes kulttimaisia piirteitä. On suuri johtaja, jonka oppeja nuoret eivät halua tai uskalla kyseenalaista; on arvohierarkia jossa osa oppilaista on valittuja ja osa hylkiöitä; on tiukkoja sääntöjä, jotka ulkopuolisen silmiin vaikuttavat järjettömiltä. Minua tällaiset yhteisökuvaukset kiinnostavat kovasti, oli sitten kyseessä uskonnollinen, poliittinen tai muuten aatteellinen yhteisö, ja niinpä myös Virtasen kirja oli minusta tavattoman kiehtova.

En tiedä, kuinka tämä kirja toimisi lukijalle, joka ei tiedä mitään ajasta ja ihmisistä, joita se kuvaa. Varmasti kirjasta saa irti enemmän, jos Turkan teatterikorkeakoulu ja 1980-luvun teatterimaailma ovat edes jonkin verran tuttuja. (Ja lukiessa on kieltämättä hauska yrittää tunnistaa todellisia vastineita kirjan henkilöhahmoille.) Minulle kirja joka tapauksessa toimi loistavasti. Pidin Virtasen napakasta kielenkäytöstä ja vinosta huumorista. Ja äärimmäisyyksiin menevä tunnetilan tavoittelu on kuvattu niin hurjasti ja tarttuvasti, että jäin viipyilemään kirjan maailmaan useaksi päiväksi.

Ville Virtanen: Menkää mielenhäiriöön
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2001 

tiistai 17. helmikuuta 2015

Elina Lappalainen: Syötäviksi kasvatetut


"Koreihin jää tyhjiä munankuoria, kuoriutumattomia munia ja joitakin epämuodostuneita ja heikkoja untuvikkoja, jotka hylätään. Työntekijä kippaa koko roskan elävine lintuineen päivineen valssimyllyyn, jonka terät silppuavat kaiken hetkessä. Heikoilla on nopea loppu."

Elina Lappalaisen Tieto-Finlandialla palkittu Syötäviksi kasvatetut on kiinnostava ja kiihkoilematon katsaus suomalaiseen eläintuotantoon. Kirjassa käydään varsin yksityiskohtaisesti läpi sian, lehmän sekä kanan ja broilerin elämä ja kuolema tuotantoeläimenä. Lisäksi Lappalainen käy läpi aiheeseen liittyvää lainsäädäntöä ja keskeisiä eettisiä kysymyksiä. Kirjassa omia kantojaan pääsevät esittämään eläinlääkärit, eläinoikeusjärjestöt, ruokateollisuuden edustajat ja maatilojen yrittäjät.

Kirjan lähestymistapaa voisi kuvailla realistisen idealistiseksi. Lappalainen ei puhu sen puolesta, että ihminen lopettaisi kokonaan eläinten hyötykäyttämisen. Sen sijaan hän toivoo tuotantoeläimille arvokasta elämää ennen kuin ne päätyvät ihmisen ravinnoksi. Lappalaisen näkemyksen mukaan eläinten tulisi saada elämänsä aikana toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään eikä niiden tulisi altistua kivuille, sairauksille tai muulle kärsimykselle. Hyvän elämän vaatimusten tulisi myös koskea kaikkia tuotantoeläimiä: ei riitä että osa yrittäjistä hoitaa eläimiään esimerkillisesti.

Lappalaisen mukaan vastuu eläinten hyvinvoinnista tulisi olla ennenkaikkea lainsäätäjillä, elintarviketeollisuuden edustajilla ja valvovilla elimillä – ei yksittäisillä kuluttajilla. Kuluttajan on lähes mahdoton tietää, millaisen elämän hänen syömänsä ruoka on elänyt, koska tilakohtaiset vaihtelut eläinten käsittelyssä ovat niin suuria, eikä tuotteita luokitella käsittelyn mukaan. Kuluttaja ei siis voi ruokakaupassa äänestää kukkarollaan oikeastaan muuten kuin jättämällä eläinkunnan tuotteet kokonaan ostamatta. Heille, jotka haluaisivat kulutusvalinnoillaan kannattaa tuotantoeläinten parempaa kohtelua, ei juuri ole tarjolla vaihtoehtoja.

Syötäviksi kasvatetut kannustaa ihmisiä pohtimaan suhdettaan eläimiin ja lihansyöntiin. Miksi jaamme eläimet lemmikeihin, joita kohtelemme perheenjäseninä ja tuotantoeläimiin, jotka näemme hyödykkeinä? Miksi lehmä on helpompi nähdä yksilönä kuin broileri? Kuinka paljon ja kuinka halvalla meidän on syötävä lihaa? Onko meidän ylipäänsä syötävä lihaa? Millainen on eläimen hyvä elämä: mitataanko sitä elämän pituudella, kivun puuttumisella, luonnollisuudella vai jollakin muulla? Lappalainen tuo kirjassa varsin selkeästi esiin omat näkemyksensä mutta jättää tilaa myös lukijan omille pohdinnoille. 

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin essielina, Pihi nainen ja Linnea.

Elina Lappalainen: Syötäviksi kasvatetut. Kuinka ruokasi eli elämänsä
Kansi: Timo Mänttäri
Atena, 2012

tiistai 10. helmikuuta 2015

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät


"Hän ajatteli: tältäkö näyttävät naiset, jotka surevat eivätkä pakene vaan jäävät kohdallensa. Näinkö paljon painaa elämä, kun se vastaan tulee ja syleilyynsä ottaa. Hän sipaisi tukkansa korvien taakse ja meni pesemään kasvonsa."

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kolmannessa osassa eletään välirauhan aikaa. Uuden sodan uhka leijuu jo vahvana ilmassa, mutta silti ihmisten on jatkettava jokapäiväistä elämäänsä. Siitäkin huolimatta, että on vaikea löytää työtä, elintarvikkeet ovat kortilla ja kaikesta on pulaa. Elämän jatkuvuuden tunnetta varjostaa myös se, että moni aviomies, isä ja poika ei koskaan palannut talvisodasta. Ja kuka tietää, mitä kesä tuo tullessaan.

Tuomen perheessä Lassi alkaa saada taas otetta elämästä, kun taas Annan elinpiiri laajenee hänen ottaessaan työn uudesta ravintola Tatrasta. Hilda yrittää arkisen aherruksen lomassa tehdä tilejään selväksi menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa ja pohtii niin suhdettaan veljiinsä kuin kommunismiinkin. Suuremman maailman kaikuja Kuopioon tuovat varakas toimittajan rouva Selma Lehtivaara ja englantilainen herra Mulligan.

Jään ja tulen keväässä tarinaa kuljetetaan vuorotellen lukuisten eri henkilöhahmojen näkökulmasta. Siinä missä Mustat morsiamet oli selkeästi Annan tarina, on Jään ja tulen kevät enemmän kollektiivin kuvaus. Kirja kuvaa kaupunkia ja Tuomen perheen pihapiiriä, jossa ihmiset elävät yhdessä, toisiinsa vaikuttaen ja toisiinsa kietoutuneina. Samalla Kähkönen luo kaikista henkilöhahmoistaan eläviä ihmisiä – myös niistä joiden seurassa vain viivähdetään. Ja Tuomen perhe: heistä jokaiseen on kolmen kirjan myötä kiintynyt niin, että rinnassa aivan läikehtii heidän ilojaan ja surujaan seuratessa.

Naisnäkökulma on jälleen kerran hyvin vahva. Kähkönen kuvaa taitavasti erilaisia ja eri ikäisiä naisia ja puolustaa naisen oikeutta kokonaiseen elämään. Jään ja tulen keväässä Hilda Tuomi ottaa askelen kohti kokonaista elämää hankkimalla vihdoin oman huoneen. Ja Anna Tuomi lukee Minna Canthin Työmiehen vaimoa ja ajattelee: "siinä se on minulle aate. Että naisten pitää aina yrittää auttaa toisiansa, aina. Olkoon se sitten kuinka ratikaalia hyvänsä."

Jään ja tulen keväästä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Booksy, Amma, jaana ja Salla.

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Kannen kuva: Otavan arkisto
Otava, 2004/2010

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Helena Sinervo: Avaruusruusuja


Helena Sinervon Avaruusruusuissa pureudutaan rakkauteen, seksuaalisuuteen, masennukseen, mielenhäiriöihin, taiteeseen, avaruuden arvoituksiin ja vanhojen miesten ryppyihin. Yksittäiset runot piirtävät yhdessä kuvaa naisten välisestä rakkaudesta, sydänsuruista ja arjen pienistä sattumuksista. Runojen kertojaminä tarkkailee luontoa, rakastettuaan tai kahvilassa ohimennen näkemiään ihmisiä – ja seuraavaksi hän kääntää katseensa sisäänpäin, pohdiskelee omia havaintojaan tai kirjoittamistaan.

"Iho, saarekkeiden tyhjyydessä, huokoista ainetta, jonka kautta olen jatkuvasti yhteydessä itseni ulkopuolelle. Ihon kautta yhteydessä sinuun, vaikka sanat olisivat minut pettäneet. Näin minä tulen sinua vastaan tyhjä piilossa kannen alla. Iho, tuhlattavaksi syntynyt kallis illuusio."

Tyylillisesti runot liikkuvat yhtä laajalla kentällä kuin temaattisestikin. Sinervo kirjoittaa yhdellä sivulla proosarunoa, seuraavalla perinteistä modernia runoutta ja vaihtaa seuraavaksi humoristisen riimittelyn pariin. Joillakin sivuilla on vain irrallisia sanoja, joista osa on tuttuja (päiväkerho), toiset taas keksittyjä (hilpilo, raikea). Leikittely ja tyylilajien vaihtelu tekevät Avaruusruusujen lukemisesta virkistävää ja kiinnostavaa: tätä runokokoelmaa ei todellakaan vaivaa värittömyys tai tasapaksuus!

Avaruusruusuissa oli paljon sellaista, mistä pidin. Se oli persoonallinen ja kiinnostava, ja Sinervon huomiot maailmasta ja ihmisistä ovat monesti hykerryttävän osuvia. Toisaalta kokoelmassa oli myös paljon sellaista, mikä häiritsi ja silitti minua lukijana vastakarvaan. Vaikka tyylillinen leikittely oli hauskaa ja kiinnostavaa, se tuntui välillä aivan liialliselta. Tuntui, että huomioni kiinnittyi jatkuvasti erikoisiin sanavalintoihin, tyylilajien vaihteluihin tai yllättäviin ilmaisuihin, ja runojen sisältö ja tunnelma jäi muotoseikkojen varjoon.

Sinervolta tämä rönsyily on epäilemättä tietoinen ratkaisu, samoin kuin katusoittajien renkutuksien ymppääminen jättiläisorkesterien yleviin hymneihin. Näin Sinervo kuvailee Mahleria, jonka musiikki kulkee yhtenä punaisena lankana läpi kokoelman. Mahlerin tavoin Sinervo toteaa haluavansa sekoittaa taiteeseensa kaikenlaisia vastakkaisia elementtejä.

"Esim. sikiönlähdettäjän työkalut, pihdit,
puhdit, pohdit ja räy sekä silkkihansikkaat
ammentuvat poeettiseen kauhaan
sattumina akateeminen jargon
tai tiäksää nääs tääki kätsä murre.
Sitä kaikki eivät sulata eivätkä siedä,
ja huolissani olisin,
jos sulattaisivat ja sietäisivät." 

Osallistun Avaruusruusuilla Saran runohaasteeseen.

Helena Sinervo: Avaruusruusuja
Kansi: Camilla Pentti
Wsoy, 2014