Kirjassa on 850 sivua. Kun olen lukumatkallani noin sivulla 600, alan tuntea haikeaa surua siitä, että kirja kulkee kohti loppua. En kuitenkaan malta säästellä kirjaa: tarraudun siihen, uppoan sen maailman ja luen kuumeisesti eteenpäin. Kun kirja sitten väistämättä loppuu, yritän vielä pitää kiinni tunnelmasta ja henkilöhahmoista. Haluan vielä viipyillä Linnuntiellä – en halua häiritä sen maailmaa lukemalla hetkeen mitään muuta.
"Sellaisista hetkistä tulee muistoja melkein saman tien, kullanhohtoista menneisyyttä joka jotenkin elää nykyhetken rinnalla. Muistatko kun -hetkiä, joita voi muistella katkeransuloisina ja seepianväriseksi haalistuvaa auringonpaistetta hehkuvina jo niitä eläessään – syyskuun lopun tomu leijuu ainoan ohiajavan auton perässä. Ilma tuoksuu lehdiltä, sininen taivas heijastuu isän aurinkolaseista."
Kirjavan kammarin Karoliina kirjoitti viime syksynä hengästyttävän houkuttelevan blogijutun Linnuntiestä. Pari päivää myöhemmin kiertelin Helsingin kirjamessujen amtikvariaattiosastoa, ja kirja sattui silmääni. Pakkohan kirja oli ostaa, mutta ihan heti en uskaltanut järkäleeseen tarttua. Mutta nyt kirja on luettu – ja mikä kirja se olikaan!
1960-luku, kylmä sota ja lapset jotka harjoittelevat koulussa suojautumaan atomipommin räjähdykseltä. Tyylikkäitä kotirouvia, jotka piilottavat siivousvaatteensa keittiönkaapin perälle, ettei aviomies näkisi niitä. Aviomiehiä, jotka rakastavat vaimojaan, mutta eivät aina puhu heille totta. Kilpailu avaruuden herruudesta – kuu jota ei ole vielä valloitettu. Toisen maailmansodan kaiut, jotka yhä kuuluvat voimakkaina. Nakke Nakuttaja, Huckleberry Finn ja Steve McQueen: lapsuuden sankarit.
Linnuntiessä MacDonald kuvaa 1960-luvun Kanadaa, joka näyttäytyy samanaikaisesti nostalgisen idyllisenä ja ahdistavan painostavana maailmana. Hän kuvaa maailmaa, jossa vallitsee rauha, mutta jota mennyt sota ja tulevan sodan pelko varjostavat. Maailmaa, joka on vauras ja demokraattinen, mutta joka on ostanut vaurautensa ja demokratiansa tietyllä hinnalla. Ja hän näyttää, kuinka onni, henkilökohtainen moraali, isänmaallisuus ja politiikka törmäävät toisiinsa. Linnuntie on elävä ja runsas lähihistorian kuvaus, mutta se on myös intiimi tarina perheestä ja sen pienestä tyttärestä, Madeleinesta.
"Madeleine syö jäätelöä ja hymyilee niin kuin tyttö, joka syö jäätelöä. Isä ei tiedä jälki-istunnoista. Jos tietäisi, niin he eivät olisi katselleet karttaa ja puhelleet siitä, mitä hänestä tulee isona. Isä on kutsunut hänet polvihousuisten vintiöiden aurinkoiseen heimoon, vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin vielä sai maailman parhaita karamelleja, talot olivat kaikki erilaisia ja yksi oli kummitustalo ja kylän leveimmän kadun varrella oli limonaatibaari. Ja isä on laskenut koko maailman hänen jalkojensa juureen odottamaan että hän kasvaa isoksi. Synkät jälki-istunnot eivät ikimaailmassa saa koskettaa sitä aurinkoista maailmaa, jossa isä oli pieni."
Madeleine on kirjan keskushenkilö: McCarthyn perheen 8-vuotias tytär, joka rakastaa Väiski Vemmelsäärtä ja isäänsä ja näkee elämänsä elokuvana. Madeleine on synnynnäinen koomikko, mutta myös herkkä lapsi, joka haluaisi olla kiltti niillekin tovereille, joita luokkatoverien koodiston mukaan kuuluu kiusata, kuten pissalta haisevalle Grace Novotnylle. Mutta Madeleine tietää, ettei aina ole helppoa olla kiltti tai tottelevainen, eikä aina ole helppoa puhua totta. Varsinkaan silloin, kun haluaa suojella vanhempiaan lapsuuden kauhuilta.
Ihastuin siihen, kuinka MacDonald herättää historian eloon. Ihailin sitä, kuinka hän kuvaa moraalin harmaita alueita, totuutta ja valhetta ja sitä, kuinka ihminen valehtelee itselleen pystyäkseen elämään. Ja rakastuin hänen henkilöhahmoihinsa. Madeleine on ihana lapsihahmo: eläväinen, vallaton tyttö, jolla on rikas mielikuvitus ja haave syntyä uudelleen poikana. Suuri osa tapahtumista nähdään nimenomaan Madeleinen näkökulmasta, ja hänen kauttaan lukija saa kokea myös oman lapsuutensa uudelleen: juuri noin se meni, ja juuri tuolta se tuntui. Ihania ovat myös monet kirjan aikuishahmot: erityisesti Jack-isä joka on tyttärensä paras kamu, ja Mimi-äiti joka on naisellisuutensakin alla tulta ja tappuraa.
Ihanuus ei tässä kirjassa tarkoita särmättömyyttä: ihmiset tekevät virheitä, vääriä valintoja, piilottavat tunteensa ja vääristelevät totuutta. Myös pahoja asioita tapahtuu, ja Linnuntietä onkin kaiken muun lisäksi myös jännitystarina: poliittinen trilleri ja murhamysteeri. MacDonald rakentaa jännärinsä yhtä suurella taidolla kuin ajankuvansa ja henkilöhahmonsa: murha-arvoitus ja poliitiikka ovat osa sitä maailmaa, jossa henkilöhahmot elävät eikä niiden seuraaminen hetkeksikään vie lukijan huomiota hahmojen tunteista ja ajatuksista – päinvastoin. Ja kaiken tämän MacDonald kertoo kielellä, joka maalaa kauniita kullanhohtoisia maisemia, leikittelee puheenparsilla ja polveilee kuin virtaava vesi.
Niin, tällaisen kirjan luettuaan tuntee saaneensa lahjan. Juuri sen lahjan, josta on aina haaveillut.
Karoliinan lisäksi Linnuntiestä ovat kirjoittaneet Prinsessa Rummakko ja Eeva.
Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (The Way the Crow Flies, 2003)
Suom. Kaijamari Sivill
Tammi, 2004
