lauantai 31. lokakuuta 2015

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset


Mitä on taide? Mitä on ihmisen elämä? Parhaimmillaan ihmiselo voi olla vaikka sitä, että fyysisen rasituksen jälkeen lämmitetään sauna, otetaan löylyt, uidaan, syödään kalaa ja perunoita. Elämässä on kovia faktoja, jotka ovat välttämättömiä selviytymiselle: ruoka, suoja ja lisääntyminen. Mutta on neljäskin välttämättömyys, joka määrittää ihmisyyttä – kommunikaatio. Sen kautta päästään taiteeseen. Ja siitä on Nyljetyissä ajatuksissa kyse, taiteesta ja taidepuheesta.

"Tekopyhät porvarit ja tylsät vasemmistolaiset ovat sälyttäneet viime vuosikymmeninä kirjallisuudelle ja teatterille kammottavan velvoitteen: puuttua suoraan yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Mitä vittua! Yhtä hyvin voitaisiin vaatia nykysäveltäjältä oikeudenmukaisempaan pääomaverotukseen herkistävää sinfoniaa.
Taiteella on vain yksi velvoite: olla taidetta. Eli ylittää kopion, naurettavuuden ja kitschin kynnys. Se on iso velvoite. Taiteilija asettaa maailman merkkejä uudenlaiseen järjestykseen. Joskus, hyvänä päivänä, hän voi keksiä aivan uuden merkin."

Aimo ja Köpi ovat lukeneita miehiä, rumia, tavallisen oloisia ihmisiä. He ovat kaksi miestä, mutta heillä on yhteinen mieli, ja se mieli on loputtoman kiinnostunut maailmasta, ihmisistä ja kulttuurista. Yhdessä miehet soutavat 20 vuorokautta ja 700 kilometriä, Kustavista Hailuotoon. Ja matkan aikana puhutaan. Kirjallisuudesta, ennen kaikkea, mutta myös musiikista, uskonnosta, teatterista, fysiikasta, luonnosta ja hulluudesta. Muun muassa. Käydään läpi Volter Kilpi, Aleksis Kivi, Walt Whitman, Anna Ahmatova, Antonin Artaud, Bob Dylan ja William Shakespeare. Sekä vähemmän tunnettuja tekijöitä kuten Matti Hälli, Sally Salminen ja John Fahey.

Nyljetyt ajatukset on huikea taideteoria Juha Hurmeen tapaan. Taidetta ja sanoja rakastavat päähenkilöt ehtivät merimatkansa aikana määritellä useampaan kertaan mitä taide on sekä valaista näkemystään konkreettisilla esimerkeillä. Kirja on vakava ja leikkisä ylistys lukemiselle, ihmettelylle, uskaltamiselle, eri tavalla näkemiselle. Se on myös runsaudessaan häkellyttävä opas taiteen tielle. On innostavaa lukea hyvää analyysia tutuista teoksista ja kutkuttavaa saada tietoa aivan tuntemattomista tekijöistä.

Aimon ja Köpin puhe- ja soutumatkan seuraaminen vaati minulta lukijana hiukan totuttelua. Alku tuntui kankealta: lihakset eivät olleet vielä aivan lämmenneet; mieli ei heti ollut valmis matkalle. Mutta pian löysin oikean rytmin ja matkanteko sujui yhä joutuisammin. Tunsin iloa, innostusta, välillä uupumustakin kun puhe eksyi liian vieraille vesille, ja sitten päähenkilöt käänsivät taas keskustelun johonkin sykähdyttävään aiheeseen. Matkan jälkeen olin hiukan pyörällä päästäni, innostunut, ja maailma tuntui avaralta.

Hieno, hieno kirja! Jos rakastat kirjoja ja sanoja, lue Nyljetyt ajatukset.

Nyljettyjä ajatuksia ovat pohdiskelleet myös Elina, Ulla, Lea, Anneli, Minna, Kaisa ja Leena.

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset
Kansi: Pekka Laitinen
Teos, 2014 

tiistai 27. lokakuuta 2015

Kirjamessujen jälkihehkuja

Niin ne vain taas tulivat ja menivät – Helsingin kirjamessut. Tänä vuonna ne saapuivat elämääni vähän kuin varkain: en ollut juurikaan etukäteisfiilistellyt, mutta olin sentään selannut messulehden tarkasti läpi ja merkannut vaaleanpunaisella yliviivaustussilla kiinnostavat ohjelmanumerot. Katsotaan sitten, kuinka paljon sitä jaksaisi.

Sitten kun perjantaina aloitin kolmen päivän messurupeaman, humahdin hetkessä messutunnelmaan. Perjantaina ja lauantaina kävin vain pyörähtämässä messuilla (tai siltä se tuntui, vaikka kumpanakin päivänä vietin messuilla vähintään kolme tuntia), mutta sunnuntaina messusin sitten koko päivän. Näin ja kuulin hurjasti kaikkea mielenkiintoista, tein ihania kirjahankintoja ja näin lukuisia kirjaystäviä. Kaiken tuon jälkeen mieli on ollut samaan aikaan täysi ja tyhjä. Ihanaa oli, jälleen kerran.

 
Perjantaina Juri Nummelin kertoi kirjastaan 50 kirjaa - 50 elokuvaa. Kiinnostava aihe sellaiselle, joka rakastaa niin kirjaa kuin elokuvaakin, ja sujuvasanaista Nummelinia kuunteli ilokseen.

Seuraavaksi kuuntelemaan Emmi Itärantaa, joka oli kerännyt paikalle suuren joukon yleisöä. Hurmaava Itäranta kertoili kirjoitusprosessistaan, oivalluksen hetkistä, unista ja kahdella kielellä kirjoittamisesta. Uutuusteos Kudottujen kujien kaupungin englanninkielinen versio ei ole vielä valmis, ja Itärannan mukaan on mahdollista, että se saattaa poiketa jossain määrin suomenkielisestä – jos kustantaja sitä haluaa. Mielenkiintoista!

Haastattelun jälkeen kävin jonottamassa Itärannalta omistuskijoituksen omaan Kudottujen kujien kaupunkiini, ja Itäranta kiitteli kirjabloggaajia tärkeän työn tekemisestä.


Perjantain kotiintuomisina oli kirjoja ja herkkuja.


Lauantain messut alkoivat perinteisellä Bonnierin kirjabloggaajabrunssilla. Tänä vuonna paikalle oli saapunut kahdeksan esikoiskirjailijaa sekä kaksi konkaria. Esikoiskirjailijat kertoivat, miltä tuntuu saada ensimmäinen kustannussopimus, löytyykö kirjojen taustalta omakohtaisia kokemuksia, ja mitä kirjailijat itse juuri nyt lukevat.


Esikoisten lisäksi mukana olivat Katja Kettu ja Mihail Šiškin. Ihastuin kuvaukseen Šiškinin Neidonhiuksen lukemisesta: "En ymmärtänyt mitään, mutta rakastin joka hetkeä." Otin sen tämän vuoden messujen motoksi.




Brunssin jälkeen ehdin vielä käydä kuuntelmassa KirjaKallion keskustelua aiheesta Hyvää huomenta Suomi: kuka täällä pärjää?. Paneelissa keskityttiin erityisesti nuorten köyhyyteen ja syrjäytymiseen, ja mukana keskustelussa olivat Vihreiden Maria Ohisalo,Vasemmiston Li Andersson, Kokoomuksen Wille Rydman, Helsingin nuorisotoimen johtaja Tommi Laitio ja kirjailija Katariina Romppainen. Erityisesti Laition konkreettiset esimerkit nuorten kokemuksista kiinnostivat.



Sunnuntain messuohjelman aloitti osaltani Leena Krohn, joka luki yleisölle ääneen. Krohnin rauhallinen olemus ja kauniisti virtaava kieli olivat messuhulinan keskellä kuin hengähdyshetki. Ja: "En ymmärtänyt mitään, mutta rakastin joka hetkeä."


Seuraavaksi Takauma-lavalle, jossa Sirpa Kähkönen ja Hannu Mäkelä puhuivat Venäjästä. Kumpikin on viettänyt aikaa Pietarin kirjailijaresidenssissä, mutta keskustelussa kirjailijat puhuivat ennen kaikkea kokemuksistaan venäläisyydestä ja venäläisistä ihmisistä, vastakohtana mielikuvien ja uutisten Venäjälle.


Seurasin Kähköstä Katri Vala -lavalle, jossa hän veti keskustelua ilmaisunvapaudesta. Vieraina olivat Thomas Elfgren ja Abdirahim Hussein. Keskustelu oli minulle yksi koko messujen parhaita hetkiä: viisaita, painavia sanoja.



Matka jatkui kuuntelemaan Claes Anderssonia, joka puhui vanhemman miehen viisaudella runoudesta, isäsuhteesta, politiikasta ja elämästä. Miten karismaattinen voikaan ihminen olla!

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaat olivat vuorossa seuraavaksi. Kiinnostuin haastattelujen perusteella ainakin Kaija Rantakarin runoteoksesta ja Katja Raunion yliopistoromaanista.



Sitten oli kirjaostosten aika! Täsmäostoksena kävin nappaamassa Suomen somalit -kirjan, joka on yksi Kanava-tietokirjakilpailun ehdokkaista. Antikvariaattiosostolta bongasin suureksi ilokseni T. S. Eliotin Old Possum's Book of Practical Catsin. Kirjailoa!

Vielä jaksoin tallustella kuuntelemaan Leena-Maija Rossia, joka puhui Irja Askolan haastattelussa sukupuolesta, toiseudesta, luokasta ja rodusta. Rossi myönsi, että hänen kirjansa Muuttuva sukupuoli saattaa olla hiukan vaikeaselkoinen, mutta vinkkasi mukana olevan myös kevyempiä tekstejä, esimerkiksi Gilmoren tytöistä.



Messuohjelmassa olisi ollut vielä muutama vaaleanpunaisella merkattu ohjelmanumero, mutta tässä vaiheessa pää alkoi olla jo niin täynnä ajatuksia, että oli paras siirtyä purkamaan niitä herkullisen messukakun äärelle. Vielä hetki vaeltelua tyhjentyvässä messuhallissa, ja sitten oli aika hyvästellä kirjamessut tältä vuodelta. 

Kiitän järjestäjiä bloggaripassista, jonka voimin messuilin kolme päivää!

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

David Nicholls: Yhtä matkaa


"Valo matkaa eri lailla huoneessa, jossa on toinen ihminen: se heijastuu ja taittuu, niin että jopa silloin, kun hän oli vaiti tai nukkui, minä tiesin hänen olevan lähellä. Rakastin todistuskappaleita siitä, että hän oli vastikään ollut paikalla ja palaisi, tapaa, jolla hän haihduttaisi tuon surkean pikku asunnon hajun. Olin ollut siellä onneton, mutta en olisi enää."

Pidin kovasti David Nichollsin hittikirjasta Sinä päivänä, joka oli minusta hauska, koskettava, oivaltava ja samaistuttava. Kahta sen jälkeen suomennettua (mutta aikaisemmin kirjoitettua) kirjaa en ole lukenut, koska ne eivät lähtökohtaisesti ole kuulostaneet kovin kiinnostavilta, eikä niitä ole kovin paljon kehuttukaan. Yhtä matkaa sen sijaan on kerännyt kehuja, joten poimin sen kirjastoreissulla luettavaksi – tosin hiukan epäileväisin mielin, koska kirjan perusidea (mies yrittää pelastaa avioliittonsa perhematkalla läpi Euroopan) kuulosti minusta hiukan väkinäiseltä.

Kirjan luettuani mielikuvani ei oikeastaan muuttunut. Jos olisin taitavampi jättämään kirjoja kesken, Yhtä matkaa olisi hyvinkin voinut päätyä keskeytettyjen pinoon. Kirja ei ollut huono, mutta kokonaisuutena se oli minulle kummallisen yhdentekevä. Kaiken kaikkiaan kirjassa oli liikaa asioita, jotka ärsyttivät minua. Nimittäin:

Henkilöhahmot. Minulla ei ole mitään ärsyttäviä henkilöhahmoja vastaan, kunhan he eivät ole pelkästään ärsyttäviä. Sinä päivänä -kirjan Emma ja Dexter olivat monella tavalla aivan raivostuttavia, mutta heissä oli silti minulle myös paljon samaistumispintaa, ja loppujen lipuksi kiinnyin molempiin hahmoihin. Yhtä matkaa kirjan Douglas ja Connie sen sijaan olivat lähes yksinomaan ärsyttäviä – varsinkin Connie, joka oli kerrassaan hirveä.

Koska en välittänyt henkilöhahmoista, minua ei myöskään kiinnostanut, kuinka heidän avioliitolleen käy. Jos kirjan juoni pyörii sen ympärillä, saako pääpari toisensa – tai kuten tässä tapauksessa, pysyvätkö he yhdessä – olisi toivottavaa että asia kiinnostaisi lukijaa. Ihmissuhdekiemuroiden keskellä lukijan pitäisi huutaa mielessään joko "Jätä se!" tai "Pussatkaa jo!". Connien ja Douglasin tapauksessa lähinnä kohauttelin olkapäitäni: "Ihan sama!"

Kommellukset. En erityisemmin välitä huumorista, joka perustuu koheltamiseen ja noloihin tilanteisiin. Yhtä matkaa -kirjassa kommelluksia riittää, koska Douglas on melkoinen nolojen tilanteiden mies.

Taide. Kirjassa on melko paljon taidepuhetta. Kirjoista, elokuvista ja ennen kaikkea kuvataiteesta. Tämä olisi voinut olla mielenkiintoista, ellei Nicholls olisi kirjoittanut taiteesta niin persoonattomasti ja oppikirjamaisesti. Osittain tämä tietysti selittyy sillä, että Douglas tosiaan lähestyy taideteoksia opaskirjojen kautta. Mutta silloinkin kun Douglas eläytyy taiteeseen, hänen ajatuksensa ovat kuin suoraan taidehistorian peruskurssilta lainattuja. Pieni asia kirjan kokonaisuuden kannalta, mutta häiritsi minua kovasti.

Oli kirjassa toki hyvääkin. Siinä on sattuvia huomioita parisuhteista, vanhemmuudesta ja elämästä yleensä. Siinä on kauniita ja koskettavia kohtia. Dialogi toimii ja teksti kulkee vaivattomasti. Positiiviset puolet kuitenkin jäivät sen varjoon, ettei sydän lähtenyt tähän kirjaan mukaan.

Kirjan ovat lukeneet myös Siina, Sari, Lukuneuvoja, Sara, Katja ja Lilli.

David Nicholls: Yhtä matkaa (Us, 2014)
Suom. Inka Parpola
Otava, 2014

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme


"Minä olin äidin suosikki. Lowell oli isän. Minä rakastin isää yhtä paljon kuin äitiä mutta Lowellia kaikkein eniten. Fern rakasti eniten äitiä. Lowell rakasti Ferniä enemmän kuin minua.
Meidän perheen mieltymykset vaikuttavat näin kuvailtuina pääosin vaarattomilta. Jokaiselle oli jotakin. Enemmän kuin riittävästi." 

Rosemaryn perhe on hajalla. Sisar on poissa, samoin isoveli. Äiti on masentunut ja isä juo liikaa. Rosemary itse pitää etäisyyttä kaikkiin eikä sopeudu joukkoon opiskelijaporukoissa. Kun Rosemary kertoo perheensä tarinaa, hän aloittaa tarinan keskeltä, sillä se on helpointa. Alku on liian vaikea – tai ehkä Rosemary ei edes muista mitä alussa tapahtui.

Kuulin kesällä Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme -kirjasta, sen erinomaisuudesta ja siitä ettei kirjasta voi oikeastaan kertoa juuri mitään spoilaamatta kirjan olennaista koukkua. Kirja alkoi houkutella kovasti. Ennen kaikkea kehujen vuoksi, ei niinkään koukun tai yllätyskäänteen takia, koska en ole suuri yllätysjuonenkäänteiden ystävä. Vaarana kun helposti on, että yllätys määrittelee teosta niin paljon, ettei käteen loppujen lopuksi jää juuri muuta. Paljon mainostettu koukku saattaa myös kääntyä itseään vastaan: kaiken puheen jälkeen koukku tuntuu pettymykseltä tai ennalta-arvattavalta.

Fowlerin kirjassa koukku toimii erinomaisesti. Käänne yllättää, mutta tarina ei kulminoidu yllätykseen vaan pikemminkin alkaa siitä. Ja vaikka yllätys on herkullinen, en kirjan luettuani miettinyt yllätyskäännettä vaan kirjan tarinaa ja teemoja. Teemoja ja aihioita onkin aika paljon, mutta Fowler onnistuu punomaan ne yhteen hyvin ehjäksi ja eläväksi kokonaisuudeksi.

Mistä Olimme ihan suunniltamme sitten kertoo? Rikkonaisesta perheestä, sisarussuhteista, lapsuuden traumoista. Opiskelijaelämästä ja identiteetin etsinnästä. Moraalista ja valinnoista. Muistoista ja niiden epäluotettavuudesta. Perusasioista. Mutta Fowler onnistuu kuin onnistuukin tuomaan tuttuihin teemoihin tuoretta ja virkistävää näkökulmaa. Fowler yhdistelee tuttuja aineksia, mutta muuttaa suhteita juuri sen verran että sekoitus tuntuu uudelta.

Olen aikaisemmin lukenut Fowlerilta Jane Austen lukupiirin, joka oli melko heppoista ihmissuhdeviihdettä. Olimme ihan suunniltamme on ihan eri luokkaa. Se on viihdyttävä, koukuttava, nokkela ja koskettava. Kirjasta voi jotenkin aistia, että kirjailija on todella halunnut kertoa Rosemaryn tarinan: siitä huokuu kertomisen ilo. Ja tuo ilo tarttui myös minuun, kun heittäydyin tarinan vietäväksi.

Kirjan ovat lukeneet myös Katja, Kaisa Reetta, Liina, Omppu, bleue ja Nina.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (We Were All Completely Beside Ourselves, 2013)
Suom. Sari Karhulahti
Tammi, 2015

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa


Aamuaurinko
lämmittää mökin portaat.
Altis istuja
pääsee aikakoneella
onnellisimpiin kesiin.

Pekka Kytömäen esikoiskokoelmassa runoilija kulkee pitkin metsää ja kaupungin katuja, runokirja ja kynä taskussaan, ja havainnoi maailmaa. Eletään rauhallisesti, annetaan ajatusten kuplia – elämää ei kannata pikakelata. Kuljetaan metsässä viimeistä kertaa ennen lumen tuloa, mitataan aikaa onnentunteina, vuorataan kodin seinät kirjapinoilla maailman kylmyyttä vastaan.

Näiden runojen lukeminen rauhoittaa ja tekee hyvää. Pienet runot ihastuttavat ja houkuttelevat lukemaan lisää, napsimaan useamman kolmirivisen oivalluksen kerralla. Mutta yksittäisten runojen kohdalle kannattaa myös pysähtyä ja palata tutkailemaan tarkemmin, mitä näennäisen yksinkertaisen pinnan alle kätkeytyy.

Suuri osa runoista liikkuu luonnossa, mutta mukana on myös konttorirotan elämää, isyyden iloja, kaupungin loskaisia katuja ja ajatuksia elämän kulusta.

Marraskuun metsä
aavistaa jotain mitä
emme voi tietää.

Runoissa on paljon hiljaisesti myhäilevää huumoria. Sellaista, joka syntyy pienistä havainnoista ja oivalluksista, jotka saavat arkisetkin asiat näyttäytymään uudessa valossa. Tai sanaleikkejä, jotka kääntävät ajatuksen päälaelleen. Runoissa voi kulkea tutun maiseman läpi ja nähdä siinä uusia ja yllättäviä yksityiskohtia.

Kieltomerkille
pysäköinyt harakka,
kapinallinen.

Kytömäki havainnoi elämää ja erityisesti luontoa tavalla, joka tuo mieleen Risto Rasan runomaailman. Kytömäki osaa katsoa maailmaa rasamaisen tarkalla katseella ja tiivistää havaintonsa kolmeen tarkkaan riviin. Runous on suurennuslasi maailman katsomista varten.

Hetken häikäisee.
Kun saa silmät auki,
alkaa hämärtää. 

Kirjan on lukenut myös Elina, joka toteaa runojen olevan riemullisia. Tähän on helppo yhtyä.

Pekka Kytömäki on tuttu myös Poplaari-blogista.

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa
Kansi: Anna Kytömäki
Sanasato, 2015