tiistai 31. joulukuuta 2019

Vuosi 2019 kansien välissä


Vuoteen 2019 mahtui paljon. Oli odotusta, haaveilua, pettymystä, töitä, väsymystä ja onnea.

Menin naimisiin.

Odotin koko vuoden Japanin matkaa unelmia pullollani. Matka peruuntui viime hetkellä taifuunin vuoksi.

Matkustin Vaasaan, Turkuun ja Tampereelle.

Tein paljon töitä.

Olin usein väsynyt. Pää kävi ylikierroksilla. Ehkä siksi luin tänä vuonna mielelläni myös vähän kepeämpää kirjallisuutta. Ja vaikka ne kepeät kirjat eivät aina jättäneet kovin suuria jälkiä, ja vaikka ne välillä olivat suorastaan kehnoja, ne täyttivät tehtävänsä lukuhetkellä: mieli irtautui arjesta ja rauhoittui.

Kirjavuoteen mahtui myös hienoja kokemuksia, ihania kirjoja ja innostavia ajatuksia. Eri tavalla mieleen jääneitä lukukokemuksia. Kirjavuosi 2019 oli esimerkiksi:

Piristävä:  

Ossi Nymanin Röyhkeys oli terävä, hauska ja ajankohtainen. Kirjan ajatukset ja asenne virkistivät ja tuulettivat ajatuksia ilahduttavasti.

Tarinan juhlaa:

Luin Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian päättävän Uuden maan hotkien ja tarinaan täysin uppoutuen. Sukelsin tarinaan niin syvälle, että todellisuuteen palaaminen otti hiukan voimille.

Myös Pajtim Statovcin Bollassa synkkä ja koskettava tarina rakentuu vaikuttavasti ja mukaansatempaavasti. Vaikutuin Statovcin taidosta kuvata epämiellyttävät päähenkilönsä myötätunnolla.

Ajatuksia herättävä:

Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu rakentaa moniäänisesti mosaiikkimaista kuvaa Nevostoliiton noususta ja tuhosta. Elisabeth Åsbrink puolestaan tiivistää vuoden 1947  tapahtumat pieniin, irrallisiin välähdyksiin. Erilaiset tavat kuvata lähihistoriaa – molemmat kirjat hurjan kiinnostavia.


Kiehtova:

Murasaki Shikibun Genjin tarinan ensimmäinen osa vei kauas menneisiin maailmoihin. Rakastin kirjan outoa, unenomaista tunnelmaa.

Innostava:

Alison Bechdelin omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit Hautuukoti ja Äideistä parhain olivat pullollaan erilaisia teemoja, tasoja ja viittauksia. Kirjat kertoivat hauskasti ja kipeästi yhden perheen tarinaa, ja samalla ne saivat pohtimaan tarinankerrontaa itsessään. Teosten intertekstuaalisuus oli jotenkin äärettämän inspiroivaa: teki välittämösti mieli uppoutua feministisiin klassikoihin ja lukea Proustia!

Innostuin myös Silvia Hosseinin esseistä. Pölyn ylistys kuljetti ajatuksia sulavasti ja luontevasti teemasta toiseen. Mikään ei innosta niin kuin kunnon essee!

Pettymys:

Kuten sanottua, luin jonkin verran kevyttä kirjallisuutta, joka ei aina ollut kovin hyvää. En kuitenkaan odottanutkaan niiltä kirjoilta kauheasti. Sen sijaan Jennifer Eganin Manhattan Beachiin petyin pahasti, koska kirja oli niin kaavamainen peruslukuromaani verrattuna hauskan kokeilevaan Aika suureen hämäykseen.

 Rakastettava:

Ihastuin Aino Vähäpesolan Onnenkissan raikkauteen ja vapauteen. Rakastin sen kirjallista luonnetta, runoanalyyseja ja akateemisuutta.

Ihana!

En rakastanut mitään kirjaa tänä vuonna niin paljon kuin Katja Kallion Valkokangastuksia. Rakastan Kallion tapaa kirjoittaa elokuvista ja elämästä. Valkokangastuksia sai itkemään ja hymyilemään – se sai sydämen pakahtumaan.


 Ihanaa kirjavuotta 2020!

maanantai 23. joulukuuta 2019

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama


"Elän jatkuvasti jäljessä, välimatkan päässä, kuin ääninauhana joka on synkronisoitu huonosti. Mutta kuvittelemalla pääsen lähelle nykyetkeä. Pääsen sen yli. Tulevaisuuteen. Ja joskus, hyvin harvoin samanaikainen nostalgisointi ja kuvittelu saavat aikaan sen, että olenkin hetken risteyskohdassa, havahdun, kauhistun, en uskalla räpyttää silmää. Tässä."

Rehellisesti sanottuna: en oikeastaan tiedä, mistä Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraamassa on kyse. Varsinkaan nyt, kun kirjan lukemisesta on aikaa useampi viikko, ja alunperinkin määritelmiä pakenevat mielikuvani ovat entisestään hämärtyneet ja loitonneet jonnekin horisonttiin.

Onko edes niin väliä, mitä Dioraamassa tapahtuu, tai mistä se kertoo? Ei, jos lukiessaan ja lukemisen jälkeen tuntee olevansa jonkin kiehtovan ja merkityksellisen äärellä. Ei, jos ajattelee jo lukiessaan, että tämän kirjan haluan ehdottomasti lukea joskus uudestaan. Haluan yrittää tavoittaa sen jonkun, mikä lukiessa tuntui häilyvän jossain melkein näköpiirissä mutta vilahtavan sitten taas piiloon. En ehkä tavoita sitä koskaan, ja ehkä juuri siinä on Dioraaman kiehtovuus.

Dioraama ei ollut minulle helppo lukukokemus. Voisin syyttää kiirettä ja väsymystä, mutta ehkä on kyse kirjasta itsestään. Dioraama on niin täysi ja moneen suuntaan kurottava, raskas ja kevyt, muistoja ja kuvitelmaa, lavastusta ja todellisuutta. Mutta aina ei tarvitse olla helppoa. Joskus voi viihtyä, vaikka ei tunnekaan olevansa ihan kotonaan.

Dioraaman lukeminen tuntui siltä, kuin joku olisi kutitellut aivoja höyhenellä – vähän ärsyttävältä mutta silti kiehtovalta. Sen äärellä tunsin olevani samaan aikaan valpas ja eksyksissä.

Dioraamasta ovat kirjoittaneet myös Omppu, Maisku, tuijata ja Katja.

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Kansi: Leena Oravainio
Tammi, 2019

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Elisabeth Åsbrink: 1947 - Mistä historiamme alkaa?


Olen saanut lähiaikoina aika paljon lukuvinkkejä Sivumennen-podcastista. Vaikka Sivumennen-naisten kirjamaku ei ihan aina osu yksiin omani kanssa, he osaavat puhua kirjoista niin innostavasti, että podcastissa käsitellyt kirjat alkavat melkein poikkeuksetta houkutella. Elisabeth Åsbrinkin 1947 oli aiheena parin vuoden takaisessa jaksossa, jonka kuuntelin tänä syksynä. Innostuin niin, että varasin kirjan saman tien kirjastosta.

1947 osoittautui juuri niin kiinnostavaksi, kuin podcastin perusteella uskalsin toivoa. Åsbrink käy kirjassa läpi vuoden 1947 tapahtumia tammikuusta joulukuuhun lyhyiden, fragmentaaristen välähdysten kautta. Hän seuraa muutamia tapahtumaketjuja ja ihmisiä, ja rakentaa niiden kautta kuvaa yhdestä vuodesta, historiasta ja nykyhetkestä.

Vuonna 1947 YK yrittää ratkaista kovalla kiireellä Palestiinan kysymystä. Ihmiset toistelevat sanoja "Ei koskaan enää". Samaan aikaan eri puolilla maailmaa natsit kokoavat rivejään. Iso-Britannia ja USA eivät halua ottaa vastaan juutalaispakolaisia. George Orwell kirjoittaa kirjaansa Vuonna 1984, Simone de Beauvoir Toista sukupuolta. Se, miten toisen maailmansodan historiaa kirjoitetaan, alkaa määrittyä. Nürnbergin oikeudenkäynneissä tietyt tulkinnat korostuvat, ja toiset jäävät käsittelemättä.

Åsbrink käy läpi vuoden 1947 tapahtumia, mutta kirja ei ole mikään luettelomainen historiakatsaus. Keskiössä on koko ajan pikemminkin historian tulkinta kuin virallinen historiankirjoitus. Åsbrink tuo esille valittuja tapahtumia, joilla ei aina näytä olevan edes kovin paljon yhteyttä toisiinsa, mutta juuri tätä kautta kokonaiskuva laajenee. On selvää, että historiaa ei saa koskaan kuvattua täydellisesti, eikä yhtä vuotta voi mitenkään tiivistää vajaaseen kolmeensataan sivuun. Silti historia usein esitetään meille aukottomana, ehjänä kertomuksena. Se, millaista kertomusta kerromme, on valintoja – tiedostomattomia tai tiedostettuja. Toisen maailmasodan tarinat alkoivat muodostua heti sodan jälkeen, eivätkä kaikkien tarinat ole samanlaisia.

Muiden tarinoiden rinnalla kulkee myös Åsbrinkin oman suvun tarina. Natsien leireille kadonnut Unkarin juutalainen isoisä, joka on ollut Åsbrinkin elämässä läsnä vain poissaolona, kulkee kirjassa hänen rinnallaan. Isoisän tarina tuo kirjaan henkilökohtaisen kerroksen ja korostaa historian tulkintojen haurautta.

Mitä muistamme menneisyydestä? Miten valitsemme tarinamme? Ja voimmeko oppia historiasta – voimmeko sanoa "ei koskaan enää", vai rakennammeko aina raunioiden päälle uuden tuhon mahdollisuutta?

Kirjan ovat lukeneet myös Laura, Nanna ja Kirjavaras.

Elisabeth Åsbrink: 1947. Mistä historiamme alkaa? (1947, 2016)
Suom. Sanna Manninen
Kansi, Mika Tuominen
Siltala, 2017

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Joel Lehtonen: Putkinotko


Joel Lehtosen Putkinotko oli jo viime vuonna yksi Hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoistani, mutta en silloin saanut tartuttua tähän järeään klassikkoon. Pidin kirjan kuitenkin hyllynlämmittäjä-pinossa tänäkin vuonna, ja tällä kertaa se päätyi luettavaksi asti.

Lukukokemus oli palkitseva, vaikka Putkinotkon lukeminen otti minulta aikansa – kirjan parissa kului kaksi kuukautta. Syynä ei ollut se, että kirja olisi ollut vaikeaselkoinen, tai etten olisi viihtynyt sen parissa. Järkälemäinen ja verkkaisesti etenevä Putkinotko ei vain aina tuntunut houkuttelevimmalta lukuvalinnalta, kun väsynyt mieli kaipasi viihdykettä. Onneksi Putkinotko sopi vallan hyvin luettavaksi vähitellen, eivätkä pienet tauot lukemisessa mitenkään haitanneet tämän aika lailla juonettoman tarinan seuraamista.

Putkinotko on yhdenpäivänromaani, joka kuvaa savolaisen vuokraviljelijä Juutas Käkriäisen perheen elämää yhden kesäisen päivän ajan. Juutas on laiska ja jääräpäinen jörrikkä, jonka saamattomuutta kuvaa se, että hän nukkuu perheineen saunassa, koska ei ole saanut korjattua tuvan seinien puuttuvia hirsiä. Juutaksen vaimo, toimelias Rosina, yrittää patistaa Juutasta viinanpolttoon, koska se olisi helppo keino ansaita perheelle tuloja – jos Juutas vain saisi aikaiseksi tarttua toimeen. Käkriäisten vuokraisäntä Aapeli Muttinen ei puolestaan tiedä, millä keinoin hän saisi Käkriäiset hoitamaan tilaansa: hän on kokeillut uhkauksia ja lupauksia, mutta Putkinotko tuntuu Juutaksen hoidossa vain rapistuvan.

Lehtonen kuvaa ihastuttavan tarkkanäköisesti ja elävästi romaaninsa henkilöt. Hän onnistuu rakentamaan henkilöhahmon pieninkin keinoin, ja esimerkiksi Käkriäisten kymmenen lasta ovat kaikki tunnistettavia persoonia. Juutas on niin kovakalloinen, kerskaileva ja itsepäinen, että hän saattaisi jäädä pelkäksi karikatyyriksi, mutta Lehtosen käsittelyssä tässä metsäläisessä on inhimillisyyttä.

Rosina Käkräinen on henkilöhahmoista kenties koskettavin ja moniulotteisin: pintakerroksena Rosinassa on kova ääni ja toimeliaisuus, mutta Lehtonen näyttää meille myös sen, kuinka tarkasti Rosina tuntee jokaisen lapsensa, Rosinan katkeruuden ja vihan, ja Rosinan huolen siitä, että hän on jälleen raskaana. Mieleen jää viipymään kuva väsyneestä ja alakuloisesta Rosinasta, joka viipyilee iltatoimissaan saadakseen hetken aikaa ajatella monia murheitaan.

Kirjan tunnelma vaihtelee koomisesta touhukkuudesta tummempiin sävyihin ja kauniisiin tuokiokuviin. Verkkaisen kesäpäivän tunnelma on Lehtosen käsittelyssä niin käsinkosketeltava, että lukija voi tuntea ihollaan heinäkuisen lämmön ja haistaa keskikesän tuoksut. Lehtosen teksti on herkullista ja moniulotteista, vaihdellen rehevästä, töksähtelevästä dialogista runollisiin maisemakuvauksiin. Kielessä on viehättävää vanhahtavuutta, mutta hengeltään Putkinotko tuntuu yllättävän ajattomalta.

Kirjan loppuun kootut, Putkinotkon julkaisun jälkeen kirjoitetut epilogit jätin lukematta. Putkinotkon avoin loppu oli niin hieno, etten halunnut kuulla edes kirjailijan näkemystä siitä, mihin elämä henkilöhahmot kuljetti.

Putkinotkosta ovat kirjottaneet myös Elina ja Jokke. Kirsi ja Tiina kirjoittavat kirjan lisäksi Teatteri Jurkan Putkinotko-tulkinnasta.

Joel Lehtonen: Putkinotko
SKS, 2012/1920
Ilmestynyt alunperin kahtena osana
Putkinotkon metsäläiset, 1919 ja Putkinotkon herrastelijat, 1920
 

lauantai 30. marraskuuta 2019

Pajtim Statovci: Bolla


"Sota syntyy sodasta eikä ole olemassa sodan päättävää sotaa, pojan aiheuttama kuvotus oli sodan sormi, kurkkuun ahdettu nyrkki, valitse puolesi ja muista ettei vihollinen ole ihminen, sillä ei ole kasvoja, ei perhettä, se ei ole kenenkään lapsi eikä kenenkään vanhempi, vihollisella ei ole siskoa eikä veljeä eikä vihollinen tunne sääliä älä siis sinäkään."

Onko kukaan ihminen yksiselitteisesti hyvä tai paha? Onko pahuus yksittäisä tekoja, jotka eivät määritä ihmistä kokonaan? Vai määrittääkö juuri ihmisen pahuus sen, millaisia hänen tekonsa tai valintansa ovat? Onko kaikilla ihmisillä samanlaiset lähtökohdat ja mahdollisuudet hyvyyden tai pahuuden valitsemiseen?

Arsim ja Miloš tapaavat Pristinassa 1990-luvun puolivälissä. Heidän välisensä vetovoima on vastustamatonta – heistä voisi kertoa suuren rakkaustarinan. Rakkaustarinan tiellä vain on ylitsepääsemättömiä esteitä: kahden miehen välinen rakkaus ei ole hyväksyttyä, ja ilmassa tuntuu jo tulevan Kosovon sodan uhka. Vai ovatko esteet sittenkään ylitsepääsemättömiä? Olisivatko Arsim ja Miloš voineet sittenkin olla onnellisia, jos olisivat valinneet jossain vaiheessa toisin? Olisivatko he voineet valita toisin, ajan ja olosuhteet huomioon ottaen.

"Mietitkö koskaan mitä sinusta ja minusta olisi voinut tulla, miten onnellisia me olisimme voineet olla, toisena aikana, toisaalla, kenties", miettii Miloš. Lukijankin on pakko miettiä samaa. Olisiko Arsim ollut toisenlainen, hyvä, jos hänen ei olisi tarvinnut kieltää omaa itseään? Vai olisivatko julmuus ja itsekkyys joka tapauksessa olleet osa Arsimia? Jos sota ei olisi tullut väliin, olisivatko Arsim ja Miloš voineet yhdessä ylittää yhteisön tabut ja ennakkoluulot?

Bolla tuntuu Pajtim Statovcin kirjoista synkimmältä, vaikkeivat kaksi edellistäkään mitään hilpeitä huviretkiä ole olleet. Ehkä synkkyyden tunne syntyy siitä, että Bollan päähenkilöistä on aika vaikea pitää. Varsinkin Arsim tekee ja ajattelee kauheita asioita, ja Miloš on tappanut sodassa vailla tunnontuskia. Ja kuitenkin näille kahdelle miehelle toivoo hyvää, vähän enemmän onnea kuin ne lyhyet hauraat hetket, jotka he ovat elämältä saaneet. Statovci näyttää meille ihmisen pahojen tekojen takana – ihmisen, joka ei ole hyvä tai paha, mutta jolla on kyky sekä hyviin että pahoihin tekoihin.

Statovcin kirjoista Bolla ei ehkä nouse henkilökohtaiseksi suosikikseni. Tiranan sydän onnistui koskettamaan minua jollakin sellaisella tavalla, johon kovin monet kirjat eivät yllä, ja sillä on erityinen paikka sydämessäni. Bolla ei myöskään yllättänyt ja ilahduttanut esikoiskirja Kissani Jugoslavian tavoin. Bolla saattaa kuitenkin olla Statovcin tähänastisen uran ehjin ja kokonaisin kirja, moniulotteinen, riipivä, mieleenpainuva lukukokemus. Se nostaa Statovcia yhä korkeammalle lempikirjailijoideni listalla.

Bollasta ovat kirjoittaneet monet, esimerkiksi Omppu, Kirsi, riitta k, Arja, Laura ja Katja.

Pajtim Statovci: Bolla
Kansi: Mirella Mäkelä
Otava, 2019

lauantai 23. marraskuuta 2019

Eva Malmström: Marian pilvilinnat


Viisi vuotta sitten kirjoitin lapsuuden kadonneista kirjoista. Pyysin apua kolmen lapsuudessa lukemani kirjan tunnistamiseen: muistin kirjoista joitakin yksityiskohtia, mutta kirjojen tai kirjailijoiden nimet olivat unohtuneet. Kaksi kirjoista tunnistettiin nopeasti, mutta kolmas jäi arvoitukseksi. En ollut kovin yllättynyt, koska juuri tuosta kirjasta muistoni olivat kaikkein niukimmat. Mutta koska muistin pitäneeni kirjasta kovasti, mieltäni jäi hiukan vaivaamaan se, etten ollut onnistunut jäljittämään sitä.

Muutama viikko sitten juttuun tuli kuitenkin uusi kommentti: Maria kertoi, että kyseessä oli Eva Malmströmin Marian pilvilinnat. Olin innoisssani, kun tämä kauan kadoksissa ollut kirja viimeinkin löytyi, ja tilasin kirjan netti-antikvariaatista: halusin nähdä, kuinka hyvin hatarat muistikuvani kirjasta pitivät paikkansa. Ja tietysti kiinnosti myös, olisiko kirjassa vielä tallella vanhaa viehätystä.

Näin muistelin kirjaa viisi vuotta sitten:

"Tämä kirja on enemmän nuortenkirja. Päähenkilö on ehkä jo teini-ikäinen. Hänen vanhempansa ovat eronneet, ja tyttö asuu äitinsä kanssa, muistaakseni isossa uusperheessä. Kirjan loppupuolella tyttö lähtee tapaamaan isäänsä, johon suhtautuu jossain määrin ihannoivasti, mutta tapaaminen ei tainnut olla kovin onnistunut.

Tästä kirjasta mieleeni on jäänyt se, että päähenkilö on kirjan alussa aika kiltti tyttö, mutta elää sitten jonkinlaisen kapinavaiheen poikaystävineen ja pukeutumiskokeiluineen. Muistan ainakin sen, että tyttö laski uusissa farkuissaan kerta toisensa jälkeen alas kalliota, että saisi housuihin juuri oikeanlaisen kuluneen sävyn."


Mielikuvani pitivät melko hyvin paikkansa. Kirjan alussa Maria on 13-vuotias kiltti tyttö, joka harrastaa partiota ja rakastaa elämää. Hänen uusperheensä on melko boheemi, äiti ja isäpuoli nuoria ja mukavia. Marian elämä kuitenkin mutkistuu, kun hän pettyy parhaaseen ystäväänsä ja isoveljeensä. Vanhemmatkin alkavat ärsyttää. Sitten Maria rakastuu kuolettavasti kylän pahaan poikaan, Kurreen. Kun Kurrekin sitten tuottaa Marialle pettymyksen, tyttö suistuu yhä pahemmin raiteiltaan. Maria riitelee perheen kanssa, ja haaveilee poissaolevasta isästään, tunnetusta taidemaalarista.

Lapsuudesta tuttu nuortenkirja ei joitakin poikkeuksia lukuunottamatta lumoa aikuisena samalla tavalla kuin lapsena. Marian pilvilinnat ei ole tuollainen poikkeustapaus, mutta oli kuitenkin ihanaa matkustaa kirjan kautta hetkeksi takaisin lapsuuteen. Kirjassa oli edelleen jonkinlaista viehättävää raikkautta ja leikkisyyttä. Se on totta kai vanhan ajan tyttökirja – 1960-luvulla ilmestynyt kirja oli vanhan ajan kirja jo 80-luvulla, kun itse luin sitä. Minulle tuo vanhanaikaisuus oli varmasti aikoinaan osa kirjan viehätystä.

Muistin, että minua olivat lapsena erityisesti viehättäneet kohdat, joissa Maria kokeilee erilaisia tyylejä, hakee omaa rooliaan. Ja sieltähän ne kohdat löytyivät:

" Toinen vaihtoehto: Sivujakaus. Hiukset vahvasti tupeerattuina, latvat alaspäin. osa hiuksista toisella silmällä, niitä sipaistaan kädellä silloin tällöin, lapsenomaisin liikkein. Pää kallellaan. Suupielessä ujo hymy. – Kuinka sitä saisi itsensä ujon näköiseksi?
Rooli ei ole vielä loppuun asti tutkittu. Ei vielä näyttömökelpoinen." 

Sen sijaan kohta, jonka uskoin muistavani kaikkein kirkkaimmin, ei ollutkaan aivan muistikuvani mukainen. Kirjassa kyllä kulutetaan farkkuja laskemalla alas kalliota, mutta mäenlaskija ei ollutkaan Maria vaan Kurre, paha poika ja Marian ihastus. Ja kuitenkin muistikuvissani näin aivan selvästi tytön laskemassa kalliota farkuissaan. On hassua, kuinka epäluotettava toveri muisti onkaan!

Eva Malmströn: Marian pilvilinnat (Porträtt av Marie, 1964)
Suom. Aija-Leena Niittula
Kansi: Tarina Lounasmaa
Weilin+Göös, 1966

maanantai 11. marraskuuta 2019

Eveliina Nieminen: Late Bloomers


"He knew that if he started to cry now, it would never end. There weren't enough years left for him to stop. So, he did not cry. He looked up for a couple of seconds and the tears vanished."

Viehättävä ja julma. Näin ristiriitaisin sanoin voisin kuvailla Eveliina Niemisen lyhyiden tarinoiden kokoelmaa Late Bloomers.

Nieminen kuvaa minitarinoissaan ihmisiä, joiden elämä on kontrolloitua, suunniteltua ja ainakin ulospäin täydellistä. Ihmisiä, jotka suunnittelevat tarkasti työuransa, henkisen kasvunsa, päivittäiset rutiininsa ja ihmissuhteensa. Määrätietoisia, kunnianhimoisia, menestyneitä – vai yksinäisiä, neuroottisia, onnettomia.

Niemisen tarinoiden tunnelmat vaihtelevat melankolisesta ironiseen ja piruilevasta lempeään. Joissakin tarinoissa parodioidaan nykyajan influenssereita. Toisissa liikutaan melkeinpä surrealistisissa tunnelmissa. (Terapiaryhmä, jossa osalistujat voivat helpottaa henkistä painettaan upottamalla jalkansa kissanhiekkalaatikkoon. Yoko Ono tarjoamassa elämänohjepalveluita.)

Tarinoiden yleistunnelma on melko ahdistunut. Henkilöhahmot pyristelevät itse itselleen asettamissa mielen vankiloissa ja tavoittelevat epätoivoisesti jotakin saavuttamatonta. Menestystä – kenties. Hyväksyntää – luultavasti. Mitä ikinä he tavoittelevatkin, se pakenee heiltä jatkuvasti.

Kirjassa on kuitenkin myös hymyilyä ja jonkinlaista vinksahtanutta viehätystä. Teksti on ilmavaa, ja Cassandra Montoriolin kuvituksissa on herttaista lapsenomaisuutta. Vaikka tarinat kuvaavat viulunkielenkireitä ihmisiä, niiden lukeminen oli jollakin tavalla rauhoittavaa. "Hengitä", kirja tuntui sanovan, "älä jännitä. Vähemmälläkin pärjää."

Late Bloomersin ovat lukeneet myös Maija, Linnea ja Laura.

Eveliina Nieminen: Late Bloomers. Short Stories of People Overachieving Without Achieving
Kuvitus: Cassandra Montoriol
Kosmos, 2018

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken


"Ruokapöydässä kerroimme toisillemme kaikenlaista omasta elämästämme. Selitin, että haluan tuhota kapitalismin ja että maskuliinisuus on minusta henkilökohtaisesti  painostavaa. Nick sanoi että oli "periaatteessa" marxisti ja toivoi, etten tuomitse häntä siksi, että hän omisti talon. Sitä joko omistaa tai maksaa ikuisesti vuokraa, hän sanoi. Mutta pakko myöntää, että onhan se ongelmallista."

Hankin Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken -kirjan kepeän luettavan tarpeeseen. Kepeä ei minulle tarkoita samaa kuin hauska tai hattara, vaan kepeässä voi aivan hyvin olla tummia sävyjä ja painaviakin aiheita. Kepeän kirjan täytyy kuitenkin olla mukaansatempaavaa ja helposti sulatettavaa sujuvasti eteenpäin kulkevaa luettavaa.

Keskusteluja ystävien kesken täyttikin varsin hyvin kepeän kirjallisuuden  kaipuuni. Kirja ei ollut makuuni liian juonivetoinen, mutta ihmissuhdekiemurat pitivät tarinaa liikkeessä ja mielenkiintoa yllä. Parikymppisten entisten rakastavaisten, nykyisten ystävien Francesin ja Bobbin sekä kolmekymppisen avioparin Melissan ja Nickin suhdesoppaan kuuluu ihastumisia, kateutta, kaunaa, rakkautta, kateutta ja ihailua. Rooney kuvaa henkilöidensä välisiä ristiinrakastumisia ja pettämisiä raikkaalla otteella, kipupisteitä kaihtamatta.

Pidin Rooneyn suoraviivaisesta kielestä, jossa ei ole turhia kiemuroita tai koristeluja. Teksti on toteavaa, paikoitellen jopa töksähtelevää, ja niukkojen virkkeiden taustalla tuntuu piilevän paljon sellaista, mitä ei suoraan sanota.

Kirjan nimen mukaisesti henkilöhahmot keskustelevat paljon, mutta usein he puhuvat joko toistensa ohi tai lörpöttelevät tyhjänpäiväisyyksiä. Keskusteluissa kätketään enemmän kuin paljastetaan: asioita jätetään sanomatta, tarkoituksella tai koska totuuden kertominen on liian vaikeaa. Valheet voivat olla yhtä lailla valheita itselle kuin keskustelukumppanille.

Vaikka kirja on näennäisesti kertomus neljästä ystävästä, todellisuudessa tämä on minäkertoja Francesin tarina. Tapahtumat ja ihmiset nähdään täysin Francesin näkökulmasta, ja Frances on nuoren ihmisen tavoin samaan aikaan hyvin itsekeskeinen että alemmuudentuntoinen. Frances ei ehkä näe muita ihmisiä kokonaisina henkiöinä, vaan he ovat enemmän peilejä, ihanteita tai vihollisia. Frances ei myöskään tunne itseään kovin hyvin, mikä tekee hänen kertojanäänestään sekä epäluotettavan että kiinnostavan.

Viihdyin Rooneyn kirjan parissa varsin hyvin, tarinan ajoittaisesta tyhjäkäynnistä huolimatta. Kirja viihdytti, mutta erityisen suurta henkilökohtaista tai tunnepitoista vaikutusta se ei minuun tehnyt. Ja kuitenkin, jollakin tasolla, se on silti jäänyt mieleen viipyilemään, salakavalasti hiukan jälkikäteen.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Minna, Jane, riitta k, Airi ja Heidi P.

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (Conversations with Friends, 2017)
Suom. Kaijamari Sivill
Kansi: Alex Katz, yksityiskohta teoksesta Sharon and Vivien 
Otava, 2019

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Hetkiä kirjamessuilla


Kirjamessuilla käy usein niin, että joku aihe tai teema tuntuu nousevan esille useammassa keskustelussa, joko suunnitellusti tai sattumalta. Yksi tämän vuoden teemoista oli autofiktio, ja omat messuni alkoivatkin torstaina sopivasti autofiktiokeskustelulla. Sisko Savonlahti veti keskustelua, jossa olivat mukana esikoiskirjailijat Tuomas Kokko, Aino Vähäpesola ja Emma Kantanen. Keskustelussa mietittiin esimerkiksi sitä, haluaako lukija löytää itsensä autofiktiosta, ja millainen on kirjailijan suhde autofiktion minäkertojaan.

Seuraavaksi kävin kuuntelemassa Riikka Pelon ja Juha Hurmeen keskustelua Pelon uudesta Kaikki elävä -kirjasta. Joidenkin mielestä Hurme otti keskustelussa liikaa tilaa itselleen, mutta minä kuuntelin mielläni tällaista dialogista  kirjapuhetta vaihteluna perinteiselle kysymys-vastaus-luettelolle. Varsinkin kun Pelo ja Hurme tuntuivat liikkuvan varsin samoilla aaltopituuksilla. Kaikki elävä kiinnostaa tavattoman paljon.


En ole koskaan käynyt Katja Kallion ja Venla Hiidensalon luotsaamissa Kello viiden salonki- tapahtumissa, vaikka ne ovat kiinnostaneet. Mutta nyt, kun salonki jalkautui kirjamessuille, halusin ehdottomasti olla paikalla – varsinkin kun vieraina olivat Laura Lindstedt  ja Sisko Savonlahti. Salongissa keskusteltiin naisen joutilaisuudesta, kirjallisuuden naiskuvista ja siitä, miten eri tavoin naisten ja miesten kirjoittamiin teksteihin suhtaudutaan. Keskustelussa oli monia herkullisia hetkiä: rakastin esimerkiksi sitä, kuinka Katja Kallio rinnasti Sisko Savonlahden romaanin elämässä ajelehtivan päähenkilön ja Elin Danielsonin Päättynyt aamiainen -maalauksen.

Kritiikkitapaus-keskustelussa oli esittelyn mukaan tarkoitus puhua siitä, miten taiteilijat yrittävät vaikuttaa omaan mediakuvaansa ja sitä kautta myös kriitikoihin. Loppujen lopuksi näitä teemoja ei kovin paljon käsitelty. Keskustelun perusteella voisi todeta, että ainakaan Suomessa kriitikoiden riippumattomuutta ei uhkaa taiteilijoiden brändiajattelu vaan enemmänkin klikkijournalismi ja mahdollisimman suurien lukijamäärien tavoittelu.

Torstain tähtihetki


Rakastan Monika Fagerholmin kirjoja, mutta en ole koskaan nähnyt Fagerholmia puhumassa tai esiintymässä. Nyt Fagerholm hurmasi minut pulppuilevalla, rönsyilevällä ja kiihkeällä puheellaan. Vaikenemisen kulttuuri, pienet yhteisöt, seksuaalinen väkivalta, sosiaalinen media, kirjailijan äidillinen suhde henkilöhahmoihinsa ja hernekeitto mahtuivat kaikki puoleen tuntiin Fagerholmin puheessa. Hykertelin myös tyytyväisyydestä, kun haastattelija mainitsi erikseen Fagerholmin henkilöhahmojen nimet, koska nehän ovat itsessään silkkaa taidetta ja rakkautta.

Perjantai


Muutamana viime vuotena en ole ehtinyt messuilla juurikaan koluta antikvariaatteja. Tänä vuonna otin vahingon takaisin, ja kiersin antikvariaattiosaston perusteellisesti. Vanhoja kirjoja on ihana tutkailla ja fiilistellä, vaikka ei mitään ostaisikaan, mutta ilokseni tein muutamia löytöjäkin.


Perjantaina kävin seuraamassa useita keskusteluja ja haastatteluja Miljoonasateesta Ellen Thesleffiin ja Lihan lopusta Sirpa Kähköseen.

Yksi messujen ihastuttavimpia hetkiä oli Kalle Päätalo 100 vuotta -keskustelu, jossa Antti Heikkinen ja Karoliina Timonen kertoivat Kalle Päätalosta, omasta suhteestaan Päätaloon sekä tietysti myös omista Päätaloa käsittelevistä kirjoistaan. Oli sekä innostavaa että mieltä lämmittävää kuunnella kirjailijoita puhumassa itselleen tärkeästä kirjailijasta. En ole lukenut Päätaloa, mutta viimeistään tämän keskustelun jälkeen tekee mieli tutustua häneen.

Haastattelijan roolia mietin, kun Jone Nikula haastatteli Minja Koskelaa tämän Ennen kaikkea feministi -kirjasta. Voi olla kiinnostavaa, jos haastattelussa vähän haastetaan ja kyseenalaistetaan, mutta silloin olisi toivottavaa, että haastattelija toisi esille jotakin uutta tai olisi perehtynyt aiheeseen vähintään yhtä hyvin kuin haastateltava. Minja Koskelaa täytyy ihailla siitä, kuinka asiallisesti ja rauhallisesti hän vastasi Nikulan kysymyksiin.


Näytelmäkirjallisuus on kirjallisuudenlajina aika lailla marginaalissa: näytelmiä ei kovin paljon lueta (joitakin klassikoita lukuunottamatta), niitä ei arvioida kirjallisuutena (paitsi joskus harvoin näytelmän kantaesityksen yhteydessä), eikä Suomessa edes kirjoiteta kovin paljon näytelmiä nimenomaan kirjallisuutena, vaan enemmän esityskäsikirjoituksia. E.L. Karhu ja Saara Turunen keskustelivat näytelmän ja esityksen eroista, näytelmien kirjoittamisesta ja omista näytelmistään. Teatterin ystävälle tämä keskustelu oli herkkua.

Perjantain tähtihetki


Rakastan Katja Kallion elokuvakirjoja, ja Kallio on muutenkin minulle tärkeä kirjailija. Kallion haastattelussa ei ehkä kuultu kovin paljon sellaista, jota en olisi jo hänen teksteistään lukenut, mutta oli ihanaa kuulla Kallion elokuva-ajatuksia myös puheena. Ajatuksia mm. siitä, millaista on rakastaa sekä kirjoja että elokuvia, miten lukeminen ja elokuvan katsominen eroavat toisistaan kokemuksina, ja miksi vanha elokuvateatteri on uutta parempi.

Sunnuntai


Lauantaina en päässyt messuille, mutta seurasin tiiviisti muiden messupäivityksiä. Sunnuntaina halusin kuitenkin vielä hetken nauttia kirjakuplasta paikan päällä.


Perinteisesti olen käynyt sunnuntaisin kuuntelemassa Helsingin Sanomien esikois-finalistien haastattelun, mutta tänä vuonna valitsin sen sijaan KirjaKallion autofiktio-paneelin. Saara Turunen, Tuomas Kokko, Päivi Koivisto ja Anssi Hemmilä puhuivat toden ja kuvitellun suhteesta, aiheiden valitsemisesta ja siitä, mistä saa kirjoittaa. Autofiktio ei lajityyppinä ole uusi, mutta tällä hetkellä se on kovasti pinnalla, ja ehkä kirjat myös luokitellaan herkemmin autofiktioksi kuin joskus aikaisemmin. Liittyykä autofiktion suosio siihen, että aikamme korostaa muutenkin voimakkaasti henkilökohtaista kokemusta?

Seuraavaksi Koko Hubara haastatteli Helmi Kekkosta Olipa kerran äiti  -kirjan tiimoilta. Hubara ja Kekkonen puhuivat mm, siitä, että äitiydestä ja kaikista siihen liittyvistä asioista kirjoittaminen on tärkeää sekä yhteiskunnallisella että henkilökohtaisella tasolla.

Sunnuntain tähtihetki


Minusta tuntui, että kirjamessut eivät olisi tänä vuonna olleet minulle täydelliset, ellen olisi päässyt kuulemaan Pajtim Statovcia. Statovci on ollut minulle yksi viime vuosien tärkeimpiä kirjailijoita, ja erityisesti Tiranan sydän onnistui koskettamaan jollakin hyvin henkilökohtaisella tasolla. Messuhaastattelussa Statovci puhui esimerkiksi siitä, kuinka hän halusi Bollassa kuvata pahuutta ja pahoja ihmisiä säilyttäen henkilöhahmojen inhimillisyyden.

Statovcin haastattelu tuntui juuri oikealta hetkeltä päättää tämän vuoden kirjamessut. Kotona, messujen jälkihehkuissa olen juonut jouluteetä, syönyt ruokamessuilta ostamaani suklaata ja fiilistellut kirjahankintojani.


Kiitos kirjamessut, kiitos kirjailijat, kiitos kirjojen ystävät!

Messukeskukselle kiitos bloggaajapassista!

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Aino Vähäpesola: Onnenkissa


Olen ihastunut! Olen ihastunut Aino Vähäpesolan Onnenkissaan ja Vähäpesolan kirjoitustyyliin, jossa fiktio, autofiktio, kirjallisuudenteoria, henkilökohtainen, yleinen ja elämäkerrallinen sekoittuvat hilpeästi toisiinsa. Siinä sivussa olen ihastunut myös Edith Södergraniin, lukemiseen ja kirjoittamiseen.

Onnenkissassa (oletettavasti kirjailijaa itseään muistuttava) päähenkilö joogaa, käy graduseminaarissa ja eroaa poikaystävästään. Mutta ennen kaikkea hän ajattelee. Hän ajattelee kuolleen miehen asentoa, yliopiston valtarakenteita, sukupuolia, Edith Södergrania ja totta kai myös itseään, omaa positiotaan maailmassa. Kirjassa ei ole oikeastaan minkäänlaista juonta, vaan se rakentuu lähinnä päähenkilön ajatuksista. Tajunnanvirtaa ajatukset eivät kuitenkaan ole – siihen ne ovat liian jäsentyneitä ja esseemäisiä.

Minua Onnenkissan määritelmiä pakeneva rakenne viehätti kovasti. Vaikka oman pään sisäinen jatkuva kuhina voi tuntua joskus uuvuttavalta, Onnenkissan päähenkilön ajatusten kannattelemana tunsin oloni samanaikaisesti sekä levolliseksi että valppaaksi.

"Kirjallisuutta on tarpeen selittää, mutta ei pelkästään muulla kirjallisuudella ja niillä kaavioilla, joilla kuvataan genrejä ja kompositioita. En ymmärtänyt, miksi kaavioita ja tunneälykästä havainnointia ei voitu yhdistää tässäkin salissa, kun ne ovat jo valmiiksi niin yhdistyneet kaikessa, ihmisissä ja kirjallisuudessa?"

Rakastin myös Onnenkissan kirjallisuusanalyysia, kirjallisuusanalyysin kyseenalaistamista ja yliopistomaailman kuvaamista. Tunnistin monia asioita ja ajatuksia omilta opiskeluajoiltani, vaikka peruskokemukseni yliopistosta oli erilainen kuin Onnenkissan päähenkilöllä. Minulla yliopisto ei ollut pettymys. Ehkä siksi, että minun opiskeluaikanani yliopisto oli erilainen, siellä saattoi vielä aika huolettomasti haahuilla ja opiskella opiskelun vuoksi. Opintopisteiden kertymistä ei vahdattu.

"Södergran on minulle ennen kaikkea hiljaista tunnetason ymmärrystä, jolle on vaikea löytää sanoja. Lopulta on kai kyse yksinkertaisesti mutta hirveän moninutkaisesti siitä, että minä pidän Södergranin runoista. Sellaiseen, joka helpottaa oloa ja jota rakastaa, on vaikea suhtautua tutkimuskohteena."

Onnenkissa on myös kirja kirjallisuudesta, runoudesta ja lukemisesta. Tässä on kerrankin kirja, jota voisi mainostaa kirjana niille, jotka rakastavat kirjoja ja lukemista. Onnenkissassa kirjallisuus ei ole vain rekvisiittaa tai keino kuljettaa tarinaa eteenpäin. Edith Södergranin runot, niiden tulkitseminen sekä kirjallisuuden ja elämän kohtaaminen ovat Onnenkissan keskiössä, koko kirjan sydän.

Hiljaista tunnetason ymmärrystä. Sitä Onnenkissa oli minulle monella tavalla.

Onnenkissasta ovat kirjoittaneet myös Jenni, Ulla, Anneli A, tuijata ja Omppu.

Aino Vähäpesola: Onnenkissa
Kansi: Anna Salmi
Kosmos, 2019

lauantai 12. lokakuuta 2019

Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus


"Tämän taistelun alkuvaiheessa ajattelin, etten halua polttaa siltoja takanani, vaan rakentaa, luoda siltoja ja säilyttää hyvät suhteet traditionalisteihin. Mutta kävi ilmi, että se oli silkkaa illuusiota. Jo pelkästään se, että avasin naisimaamien johtaman moskeijan, johti monien siltojen tuhoutumiseen. Se kuuluu osaltaan luovan vallankumouksen prosessiin. Toisinaan vallankumoukset ovat äänekkäitä, toisinaan hiljaisia. Tämä sijoittuu noiden kahden välimaastoon. Tämä on nuorallakävelyä."

Sherin Khankan on syyrialaisen isän ja suomalaisen äidin tanskalainen tytär, aktivisti, imaami ja Pohjoismaiden ensimmäisen naisten johtaman moskeijan perustaja. Omaelämäkerrallisessa kirjassaan Khankan kuvaa paitsi omaa hengellistä ja maallista matkaansa, myös islamin historiaa ja länsimaisen islamin todellisuuksia. Todellisuuksista on luontevaa puhua monikossa, sillä islam tai länsimainenkaan islam ei ole yksi yhtenäinen uskonto, vaan sillä on monia, keskenään ristiriitaisiakin ilmenemismuotoja.

Islamia uhkaavat Khankanin mukaan sekä sisäiset että ulkopuoliset ennakkoluulot ja väärintulkinnat. Ulkopuoliset näkevät islamin usein uhkana, vaarana tai ainakin jonakin länsimaiselle ajattelulle vieraana. Sisäpuolelta islamia uhkaavat ääriliikkeet, terrorismi ja fundamentalismi. Khankan tuomitsee terrorismin, mutta ymmärtää kuitenkin niitä syitä, jotka ajavat erityisesti nuoria ääriliikkeiden pariin. Länsimaiden taipumus demonisoida islamia ja pyrkimykset eristää islam länsimaisesta kulttuurista ei ole syistä vähäisin.

Vastakkainasettelun tilalle Khankan toivoo keskustelua, ymmärtämistä ja yhteistyötä. Hän haluaa haastaa vanhakantaiset ja patriarkaaliset islamintulkinnat esimerkiksi todistamalla, että ne eivät todellisuudessa perustu Koraaniin vaan erilaisiin kulttuurisiin perinteisiin ja tulkintoihin. Khankan ei kiellä niitä haasteita, joita länsimaiseen ja feministiseen islamiin liittyy, mutta hänen asenteesa on silti toiveikas ja eteenpäin katsova.

Nainen on islamin tulevaisuus oli mielenkiintoista ja monin tavoin avartavaa luettavaa. Khankanin kirjoitustyyli ei ole mitenkään erityisen persoonallinen, vaan teksti etenee tietokirjamaisen tasaisesti ja selkeästi. Khankan tuntuu välillä myös selittävän asioita melko perusteellisesti auki, mutta luultavasti hän omien kokemustensa perusteella tietää, että itsestäänselvyyksienkin selittämiselle on tarvetta. Ennakkoluulot, tietämättömyys ja yhden oikean näkemyksen julistaminen ovat isoja esteitä voitettavaksi, ja Khankan on päättänyt taistella niitä vastaan asiallisuuden ja avarakatseisuuden kautta. Sitä ei voi kuin ihailla.

Kirjan ovat lukeneet myös Omppu, Satu ja Leena.

Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus. Minun tarinani (La femme est l'avenir de l'islam. Le combat d'une imame, 2017)
Suom. Taina Helkamo
Kansi: Caroline Suinner
S&S, 2018 

perjantai 4. lokakuuta 2019

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu


"Hän makasi ympärilleni kietoutuneena kuin jokin merenelävä, ja jos vaihdoin asentoa tai puolittain heräsin, hän takertui minuun entistä tiukemmin. Harvoin olen nukkunut niin sikeästi ja melkein keskeytyksettä; olin hänen sylissään kuin lapsi tai rakastettu – tai oikeammin  kai niin kuin vanki tai saalis."

Jostakin systä sivuutin Garth Greenwellin Kaikki mitä sinulle kuuluu -teoksen sen ilmestymisaikaan aivan täysin. En enää muista, mihin ennakkoluuloni perustuivat, mutta minulla oli mielikuva inhorealistisesta ja kurjuudella mässäilevästä kirjasta. Ei kiinnosta, mietin minä, ja luin muita kirjoja.

Nyt Greenwellin kirja kuitenkin osui tielleni, ja päätin ennakkoluuloistani huolimatta lukea sen. Ja onneksi luin, sillä pidin siitä kovasti. Sain myös todeta, että kirja ei lainkaan vastannut hataria mielikuviani – mitään tarkoituksellisen rankkaa tai kurjaa tässä kirjassa ei ole. Kipua ja epäoikeudenmukaisuutta Greenwellin teoksessa kyllä on, mutta asioita kuvataan pikemminkin pidättyväisesti kuin päällekäyvästi.

Mikä minulle kuuluu? Saanko ansioni mukaan? Onko minulla oikeus rakkauteen, haluun tai onneen? Rangaistaanko minua teoistani tai siitä, millainen olen?  Näiden kysymysten parissa Greenwellin kirjan henkilöhahmot kamppailevat. Nimettömäksi jäävä amerikkalainen minäkertoja ja bulgarialainen Mitko tuntevat molemmat halua tai himoa, mutta heidän mahdollisuutensa ottaa tai ostaa haluamansa ovat erilaiset. Amerikkalaisella on rahaa, ruokaa ja houkuttelevaa pienelektroniikkaa. Mitkolla on kauneutensa, ruumiinsa ja houkutteleva kalunsa. Syntyy suhde, joka perustuu vaihtokauppaan ja jonkinlaiseen kiintymykseenkin.

Kirjan tunnelmassa on verkkaista melankoliaa, ja päähenkilö tuntuu tarkastelevan asioita ikään kuin syrjästäkatsojan näkökulmasta. Surumieli kohdistuu päähenkilön omaan elämään, mutta ehkä kuitenkin enemmän Mitkoon, joka jää monella tapaa arvoitukseksi, niin päähenkilölle kuin lukijallekin.

Greenwell kirjoittaa häpeästä, ulkopuolisuudesta ja himosta surumielisen toteavasti.  Juuri kirjan tunnelma ja kerronnan ääni viehättivät minua tässä kirjassa – sen tahdissa oli hyvä hengittää.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Aletheia, Omppu, Lukupino ja Kirsi.

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulla kuuluu (What Belongs to You, 2016)
Suom. Juhani Lindholm
Nemo, 2017

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu


Neuvostoliitto oli olemassa suunnilleen ihmiselämän ajan, vain reilut 70 vuotta. Sinä aikana ehti kehittyä uusi ihmistyyppi – neuvostoihminen. Neuvostoihmiset eivät olleet keskenään samanlaisia, eikä heidän suhteensa Neuvostoliittoon tai kommunismiin ollut samanlainen, mutta silti heillä oli yhteinen kokemus maailmasta. "Vain neuvostoihminen voi ymmärtää toista neuvostoihmistä".  Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, mutta hävisikö neuvostoihminen valtion mukana?  Voiko aatteista, maailmankuvasta ja historiasta luopua hetkessä?

Svetlana Aleksijevitš on koonnut massiiviseen teokseensa lukuisia kertomuksia kommunismin ajasta, Neuvostoliiton hajoamisesta ja elämästä nyky-Venäjällä. Aleksijevitšille tuttuun tapaan erilaisten näkökulmien, kokemusten ja muistojen kautta muodostuu kollektiivinen tarina. Yhtä totuutta ei ole, vaan jokaisella on oma Neuvostoliittonsa ja Venäjänsä. Oliko elämä Neuvostoliitossa parempaa vai huonompaa kuin Venäjällä? Oliko Stalin sankari vai hirviö? Mihin ihmiset uskoivat, kun he uskoivat sosialismiin, uuteen ihmiseen, aatteeseen? Mikä on korvannut vanhat ideologiat?

"Mutta he – meidän vanhempamme, minun äitini – haluaisivat kuulla, että he ovat eläneet suuren ja merkittävän elämän ja uskoneet sellaiseen mihin kannatti uskoa. Entä mitä he saavat kuulla? He kuulevat joka puolelta, että heidän elämänsä on ollut pelkkää paskaa eikä heillä ollut mitään muuta kuin kamalat ohjuksensa ja tankkinsa."

Kirjassa toistuu usein kokemus tyhjyyden tunteesta, jonka Neuvostoliiton romahtaminen jätti jälkeensä. Tyhjyyden tunteesta, joka syntyy siitä, että vanha maailma häviää ja vanhat aatteet kielletään. Siitä, että enntinen elämä tuntuu merkityksettömältä. Tai siitä, että vapaus ja demokratia eivät olleetkaan sellaisia kuin mielikuvissa. Osa haluaa vanhojen aatteiden tilalle jotain yhtä suurta, mihin uskoa – auktoriteettia etsitään uskonnosta tai suurvalta-aatteesta. Moni kaipaa joitakin neuvostoajan ilmiöitä  – kollektiivisuuden tunnetta, keittiökeskusteluja, kirjallisuuden arvostusta – vaikka ei kaipaisikaan Neuvostoliittoa. Osa haluaa Stalinin takaisin.

Kirjan rakenne kuvastaa sitä, kuinka neuvostoihminen pirstaloitui valtion hajoamisen myötä. Neuvostoliiton aikaa kuvaava ensimmäinen puolisko on moniäänisyydessäänkin yhtenäisempi kuin kirjan jälkimmäinen osa, jossa kokemukset ja kertomukset tuntuvat hajanaisemmilta ja irrallisemmilta. Neuvostoihmisen aikaa katsotaan jo jälkiviisaasti, osin nostalgisestikin, ja siitä on muodostunut jonkinlainen yhteinen tarina. Nykyaika ja lähihistoria ovat vaikeammin hahmotettavia, eivätkä ihmiset ehkä tunne olevansa osa suurempaa tarinaa.

Neuvostoihmien loppu ei ole mitään hyvän mielen luettavaa, mutta tavattoman mielenkiintoinen se on. Se kertoo historian julmuuksista, mutta ei anna kovin positiivista kuvaa nykyhetkestäkään. Se osoittaa, että ihminen on kaikkina aikoina pystynyt hirveisiin tekoihin. Se kertoo itsemurhista, ilmiannoista, kidutuksista ja itsekkyydestä. Mutta se kertoo myös siitä, että kaikkina aikoina on rakastettu, uskottu parempaan huomiseen ja eletty myös ihan tavallista elämää.

Neuvostoihmisen lopusta ovat kirjoittaneet myös Kirjamies, Anneli, riitta k, Jokke ja Laura.

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia (Vremja sekond hend, 2013)
Suom. Vappu Orlov
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2018

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa


Luin aikoinaan Caitlin Moranin Naisena olemisen taidon, ja vaikka kirjalla oli ansionsa, se ei ollut ihan minun juttuni. En erityisemmin pitänyt Moranin kirjoitustyylistä, eikä minua ole kiinnostanut tarttua hänen muihin kirjoihinsa.

Kesällä luin kuitenkin Ompun kirjoituksen Moranin uudesta, Kuinka olla kuuluisa -romaanista, ja kiinnostuin. Minua alkoi houkutella naisten asemaa maskuliinisessa ja naisvihamielisessä musiikkibisneksessä kuvaava kirja, jossa juhlistettaisiin fanittavia teinityttöjä. Ja koska olen viime aikoina kaivannut vähän kepeämpää luettavaa, päätin antaa Moranille toisen mahdollisuuden.

Kirjan luettuani joudun toteamaan, että Ompun bloggaus oli paljon innostavampi kuin Moranin kirja. Naisena olemisen taitoon suhtauduin hyväntahtoisesti, koska siinä oli puuttuistaan huolimatta myös hyviä puolia, mutta Kuinka olla kuuluisasa ei ollut riittävästi hyvää peittämään kaikkia niitä asioita, jotka kirjassa ärsyttivät.

Ensinnäkin, vaikka Moran tällä kertaa kirjoittaa fiktiota, hänen vitsaileva kirjoitustyylinsä on hyvin samanlainen kuin Naisena olemisen taidossa, eikä se tyyli vedonnut minuun tälläkään kertaa. Suurempi ongelma minulle oli kuitenkin se, että Moran muotoilee sanomansa fiktion muotoon varsin kömpelösti.

Moranilla on asiaa, ja kun hän haluaa tuoda asiansa esille, hän laittaa päähenkilönsä kirjoittamaan kirjeen tai tarjoamaan kolumia lehteen tai pitämään esitelmän rock-keikalla. Tavallaan nämä kirjeet ja kolumnit ovat jopa kirjan parasta antia, mutta ne törröttävät romaanin kokonaisuudesta irrallisina palasina. Teemoja tai sanomaa ei tässä kirjassa ole punottu osaksi juonta, eikä niitä tavitse tulkita rivien välistä, vaan ne isketään lukijan päähän hienovaraisesti kuin puunuijalla.

Yksi esimerkki teemojen kömpelöstä käsittelemisestä on se, miten naisten asema musiikkimaailmassa esitettiin. Moran (tai hänen päähenkilönsä) kertoo meille, että rock on miesten leikkikenttä, ja että naisia ei arvosteta musiikkibisneksessä. Toisaalta yksi kirjan henkilöhahmoista on räväkkä punkkari Suzanne, eikä hänellä tunnu olevan mitään ongelmia rock-maailmassa luovimisessa tai menestyksen saavuttamisessa. Moran siis kertoo mutta ei näytä.

Kaiken kukkuraksi kirjassa on nolostuttavan imelä ja oudon konservatiivinen rakkaustarina. Kirja, joka on näennäisesti puolustanut naisten oikeutta seksiin ihan vain seksin vuoksi, päätyy loppujen lopuksi siihen, että nainen tuntee todellista nautintoa vain oman rakkaan kanssa.

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, koska Moran on hyvällä asialla, ja on hienoa, että hän kirjoittaa esimerkiksi seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta ja tyttöjen arvostamisesta. Siitä hänelle pisteet. Harmi vain, että lopputulos on kirjallisuutena niin lattea.

Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa (How to Be Famous, 2018)
Suom. Heli Naski
Kansi: Head Design
S&S, 2019

lauantai 31. elokuuta 2019

Maria Peura: Tunkeilijat


Maria Peura on hätkähdyttävän hieno ja monipuolinen kirjailija. Kolmen Peuralta lukemani kirjan perusteella uskallan näin sanoa. Esikoisromaani On rakkautes ääretön on yksi ruumiillisimpia lukukokemuksiani koskaan. Kirja oli niin ahdistava ja ihon alle menevä, että voin pahoin sitä lukiessani – ja kuitenkin kirjassa oli myös kauneutta, niin sanoissa kuin sisällössäkin. Päiväkirjamainen, kirjoittamista ja kirjailijuutta pohtiva Antaumuksella keskeneräinen puolestaan on kiehtova, inspiroiva ja aivan ihana kirja.

Novellikokoelma Tunkeilijat taas on jo itsessään todella monipuolinen ja moniääninen teos. Novellien tunnelmat ja tyylilajit vaihtelevat laidasta toiseen. On unenomaisia hetkiä, suoraviivaista kerrontaa ja epäluotettavia kertojaääniä. On meänkieltä ja runollista symboliikkaa. On lasten, vanhempien, pakolaisten, turistien, vanhusten ja rikollisten tarinoita.

Mitä ovat ne tunkeilijat, joita novelleissa kuvataan? Jotakin vierasta, epämukavaa, epäilyttävää. Tunkeilijat voivat olla turvapaikanhakijoita tai eri kulttuurin edustajia. Ne voivat olla epämiellyttäviä ajatuksia, jotka häiritsevät omaa totuutta maailmasta. Tunkeilija voi ylittää fyysiset tai näkymättömät rajat, hyvin tai pahoin aikein. Tunkeilija merkitsee jonkinlaista muutosta, ja siihen voi suhtautua torjuen, uteliaasti, aggressiivisesti tai avoimin mielin.

Kuten novellikokoelmista usein, Tunkeilijoista on jäänyt mieleen enemmän yleinen tunnelma kuin yksittäiset tarinat. Tunkeilijoiden tunnelma oli terävä, häiritsevä, välillä lempeä, usein julma. Nautin Peuran tarinoiden lukemisesta, silloinkin kun en ihan tavoittanut niiden merkitystä. Peura osaa luoda sanoillaan todellisuutta, sekä realistisia että maagisia maailmoja, joiden sisälle on helppo solahtaa.

Tunkeilijoista ovat kirjoittaneet myös Arja, Omppu, Suketus, Jonna ja Tuomas.

Tunkeilijat oli yksi tämän vuoden hyllynlämmittäjistäni.

Maria Peura: Tunkeilijat
Kansi: Eevaliina Rusanen
Teos, 2017

tiistai 27. elokuuta 2019

Alison Bechdel: Hautuukoti ja Äideistä parhain


Luin viime vuonna Alison Bechedelin suomennetut Lepakkoelämää-sarjakuvat ahmien. Ihastuin Lepakkoelämän huumoriin, ajankuvaan, poliittisuuteen ja henkilöhahmoihin. Janosin lisää Bechdeliä, mutta päätin säästellä näiden omaelämäkerrallisten, kehuttujen sarjakuvaromaanien lukemista, enkä syöksynyt heti niiden kimppuun.

Nyt Hautuukoti ja Äideistä parhain on luettu. Ja olen vaikuttunut. Jos Lepakkoelämää-sarjat viehättivät ja ilahduttivat kuin jutusteluhetki hyvässä ystäväporukassa, Hautuukoti ja Äideistä parhain olivat matka jonnekin paljon syvemmälle. Ne tarjosivat näköalapaikan perhesalaisuuksiin, lasten ja vanhempien välisiin suhteisiin ja yhden ihmisen kasvuun lapsesta aikuiseksi. Ne kertovat taiteen ja elämän rajapinnoista, seksuaalisuudesta, alitajunnasta, muistoista ja kommunikaatiosta.


Hautuukoti kertoo Bechdelin isästä, Äideistä parhain äidistä. Teokset ovat samankaltaisia mutta myös erilaisia. Hautuukodissa isän tarinan rinnalla kulkee Bechdelin lapsuus, nuoruus ja seksuaalinen herääminen. Äideistä parhaimmassa Bechdel kertoo paitsi äitinsä tarinaa, myös tarinaa tarinankerronnasta, siitä kuinka Hautuukoti ja Äideistä parhain ovat syntyneet.


Kummatkin kirjat ovat pullollaan viittauksia kirjallisuuteen, näytelmiin ja psykoanalyysin teorioihin. Kerronta, repliikit ja kuvat muodostavat monikerroksisen kudelman, johon haluaa uppoutua perusteellisesti, tutkia kaikki erilaiset viittaukset ja sivupolut.

Vaikka Bechdel on ladannut teoksensa täyteen merkityksiä, tarinanlankoja ja intertekstuaalisuutta, niiden tunnelma on jotenkin levollinen ja verkkainen. Ja vaikka Bechdelin vanhemmat tuskin voittaisivat vuoden äidin tai isän palkintoja, he ovat Bechdelin kuvaamina niin inhimillisiä ja moniulotteisia, että heidän kokemuksiinsa ja tarinoihinsa uppoutuu sekä järjellä että tunteella. Perheen tarinassa on paljon kipeää ja tukahdutettua, mutta siinä on myös läheisyyttä, huumoria ja aivan selvästi, myös rakkautta.

Bechdelin sarjakuvakuvista ovat kirjoittaneet myös MarikaOksa, Linnea, Katri, Suketus ja Zephyr.

Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni (Fun Home. A Family Tragicomic, 2006)
Suom. Taina Aarne
Like, 2009

Äideistä parhain. Koominen draama (Are You My Mother? A Comic Drama, 2012)
Suom. Anu Turunen
 Like, 2012

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita


Jotkut kirjat jättävät vahvan muistijäljen, eivät vain kirjasta itsestään, vaan myös lukuhetkestä. Joskus lukukokemus jää mieleen, koska kirja tekee niin suuren vaikutuksen, että sen myötä muistaa myös, missä ja millaisessa mielentilassa kirjaa luki. Joskus kirja ja lukuhetki osuvat niin täydellisesti yhteen, ettei niitä voi oikein edes erottaa toisistaan. Voi myös käydä niin, että lukuhetki tai -paikka itsessään jää mieleen, ja sen vuoksi muistaa myös kirjan.

Joitakin lukuhetkiä muistan välähdyksinä useidenkin vuosien takaa. Kuinka luin lukioikäisenä edesmenneen elokuvateatteri Nordian kahvilassa Balzacin Leikkisiä tarinoita, ja tunsin itseni kovin kultturelliksi. Kuinka samanikäisenä luin mummolassa Simone de Beauvoirin Kutsuvierasta painostavana kesäpäivänä ja lumouduin pariisilaisista kahviloista ja päähenkilön eksistentiaalisesta kriisistä. Kuinka eräänä joulupäivänä luin Micheal Cunninghamin Illan tullen -kirjan joulunvieton lomassa. Kuinka luin lapsena Gwen Bristow'n Plantaasi-trilogiaa ystäväni kesämökillä, auringosta ja uimisesta raukeana. Kuinka täydellisesti tammikuun valo laskeutui kirjan sivuille lukiessani Murakamin Norwegian Woodia.

En luultavasti tule muistamaan Celeste Ngin Tulenarkoja asioita kirjana yhtä pitkään kuin joitakin muita tänä kesänä lukemiani kirjoja, mutta lukuhetkenä kirja on jäänyt mieleeni ihanana kesämuistona. Tein kesällä päivämatkan Tampereelle ja luin matkan aikana Ngin kirjaa. Luin kirjaa junassa matkalla Tampereelle. Luin sitä Kahvila Runossa Key Lime Pien ja teekupposen äärellä. Luin terassilla, välillä ohikulkijoita laiskasti silmäillen ja paluumatkalla junassa, kuohuviiniä siemaillen.

Rehellisesti sanottuna en tiedä, olisiko Tulenarkoja asioita jossain toisessa lukutilanteessa toiminut minulle ollenkaan. Kirja on sujuvaaa luettavaa ja siinä on kiinnostavia aihioita, mutta se on makuuni liian juonivetoinen, ja vaikka se tuntuu koko ajan vihjailevan yllätyksellisistä käänteistä, tapahtumat ja henkilöhahmot ovat aika ennalta-arvattavia. Kesäisenä reissupäivänä kirja kuitenkin toimi mainiosti kepeänä viihteenä. Ja joskus se riittää – joskus lukijana kaipaa juuri sitä. Kirjaa, joka ei ole elämää suurempi, vaan pikemminkin mauste oman eletyn elämän hetkessä.

Tulenaroista asioista ovat kirjoittaneet myös Piritta, Laura, MarikaOksa, Katja ja Kirjaluotsi.

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita (Little Fires Everywhere, 2017)
Suom. Sari Karhulahti
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2019

torstai 8. elokuuta 2019

Sally Salminen: Katrina


"Hän oli näkevinään loputtoman jonon äitejä – resuisia, nälkäisiä, tietämättömiä naisia, jotka tarpoivat eteenpäin pimeää tietä, jota he sanoivat elämäksi, ja synnyttivät lapsia, jotka eivät koskaan olisi lapsia vaan ostettuja orjia jo ennen kuin he olivat nähneet päivänvalon, niin, ennen kuin he heräsivät kohdussa, oli heidän kohtalokseen määrätty työskennellä maalla, johon heillä ei ollut mitään osuutta."

Sally Salmisen Katrina on pinnalta katsottuna yksinkertainen ja suoraviivaisesti etenevä tarina yhden naisen elämästä nuoruudesta vanhuuteen. Kaunis ja ylpeä Katrina menee rakastumaan iloiseen merimieheen, ja taitaapa Katrina rakastua yhtä paljon siihen uuteen elämään, jota merimies hänelle maalailee. Katrina näkee mielessään Ahvenanmaan hedelmälliset maat, omenia notkuvat hedelmäpuut, ja itsensä hienon valkoisen talon emäntänä.

Karu totuus paljastuu, kun Katrina saapuu vastavihittynä vaimona Ahvenanmaalle. Ei ole valkoista taloa eikä omenapuita. On vain ränsistynyt torppa ja suurisuinen ja lapsellinen aviomies. Tästä pettymyksen hetkestä alkaa Katrinan elämänmittainen taistelu. Taistelu rikkaita talonomistajia, ennakkoluuloista kylänväkeä, luontoa, merta ja omaa luonnetta vastaan. Katrinan elämää rytmittävät lasten syntymät ja varttumiset, vuodenkierto ja työnteko, kuolemat ja jäähyväiset. Se on ihan tavallista elämää iloineen ja murheineen – ja kuitenkin siinä on Salmisen kertomana suuruutta.

Yksinkertaisen tarinan alla piilee monia kerroksia. Katrinaa voi lukea yhteiskunnallisena kannanottona, kasvutarinana, rakkauskertomuksena, meriromaanina tai perhekuvauksena. Se on realistinen romaani, jossa on pilkahduksia kansantaruista tai saduista. Suorasanaisen toteavan kertojanäänen rinnalle Salminen ripottelee runollisia ja humoristia palasia. Kokonaisuus pysyy kuitenkin koko ajan ehjänä ja selkeänä.

Katrina on henkilöhahmona todellinen arjen sankari olematta mikään kiiltokuva. Hän on myös feministinen sankari, joka näkee, kuinka eri tavalla maailma kohtelee naisia ja miehiä, ja joka raivaa omaa tietään miesten maailmassa.

Kaiken lisäksi Katrina on hyvä tarina, mukanaasatempaava ja samaistuttava romaani, täynnä tunnelmaa ja kiehtovia henkilöhahmoja. Todellinen lukuilo kirjaksi.

Katrinasta ovat kirjoittaneet myös Elina, tuijataArja, Margit ja Opus eka.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

Sally Salminen: Katrina (Katrina, 1936)
Suom. Juha Hurme
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos, 2018

torstai 11. heinäkuuta 2019

Katja Kallio: Valkokangastuksia


Tämä ei ole kirja-arvio. Tämä on itkuinen rakkaudentunnustus.

Luin muutama vuosi sitten Katja Kallion Elokuvamuistin, ja rakastuin. Rakastuin Kallion tapaan kirjoittaa elokuvista tavalla, jossa elämä ja elokuvat kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Rakastuin siihen, että Kallio ymmärtää, mitä elokuvien rakastaminen on ja osaa kaiken lisäksi ilmasta sen sanoilla. Eikä niitä sanoja edes tarvita montaa. Yksi sivun mittainen tiivis teksti ja tarkasti valitut sanat riittävät, ja lukijana voi huokaista onnellisena, että juuri tuolta elokuvat parhaimmillaan tuntuvat.

Kun kuulin, että Kalliolta ilmestyy uusi elokuvakirja, olin tietysti samaan aikaan ihastunut ja kauhuissani. Kuinka ihanaa – lisää Kallion elokuva-ajatuksia! Ja kuinka kamalaa – entä jos kirja ei olekaan yhtä ihana kuin Elokuvamuisti!

Heti, kun aloin lukea Valkokangastuksia, pelko hävisi. Kyllä, kirja on aivan yhtä ihana kuin Elokuvamuistikin. Se soljuu samalla vaivattomuudella aiheesta toiseen, yhdistellen elämää ja elokuvaa, kepeää ja raskasta, triviaalia ja elämää suurempaa. Sydämeni pakahtuu, kun saan Kallion tekstien kautta palata Franzin, Phoenixin, Son of Saulin tai Kosketuksissa-elokuvan maailmaan.

Lukiessani itken vähän väliä. Itken, koska olen niin onnellinen, kun saan taas lukea näitä ihania elokuvatekstejä. Itken, kun Kallio rinnastaa I, Daniel Blaken ja Kotiopettajattaren romaanin. Ja kun Kallio kirjoittaa Sound of Musicin sing along -näytöksestä, itken niin etten enää näe lukea.

"[...]heidän suhteensa Sound of Musiciin saattoi olla aivan toisenlainen kuin minun, heillä siihen liittyvät toiset muistot. Mutta hekin ovat rakastaneet sitä, varmaan yhtä paljon kuin minä, ehkä jopa yhtä epätoivoisesti, ja vaikka heidän kanssaan siitä keskusteleminen olisikin mahdotonta, koska en saisi millään sanoilla ilmaistua kuinka pieni ja yksinäinen ja samalla järkyttävän onnellinen olin silloin kun sain olla Sound of Musicin kanssa, niin laulamalla tässä yhdessä me kaikki pääsemme tunnustamaan rakkautemme."

Ei pidä ymmärtää väärin. Valkokangastuksia ei ole pelkkää itkuvirttä. Kirja on hauska, oivaltava, hymyilyttävä, haikea, viisas. Mutta kuten Kallio kirjoittaa ihan toisessa yhteydessä: "Itkeminen onkin tässä se lopullinen koe". Moni muukin voi kirjoittaa elokuvista niin, että lukiessaan nyökyttelee hyväksyvästi tai oivaltaa jotain uutta. Mutta jokainen ei osaa kirjoittaa elokuvista niin, että henki salpautuu ja kyyneleet valuvat.

Valkokangastuksista ovat kirjoittaneet myös tuijata, Marika Oksa, Katja ja Maija-Riitta.

Katja Kallio: Valkokangastuksia
Otava, 2019

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle


Oodi rakkaudelle! Kuulostaa niin kauniilta ja romanttiselta! Tuomas Timosen runokokoelman avaava nimiruno Oodi rakkaudelle on kuitenkin jotain ihan muuta. Runo esittää sarjan häiritseviä kysymyksiä:

"Luuletko että hän rakastaa osallistua sinun unelmaasi?
Luuletko että hänelle riittää että sinun
mielestäsi hän olisi hyvä lapsiesi isäksi?
Luuletko että hän haluaa että korjaat seurassa
hänen puutteellista ranskan ääntämystään?"

Kysymykset lyövät rikki kuvitelman harmonisesta parisuhteesta, jossa jaetaan unelmat, mielipiteet ja maailmankuva. Romanttisiksi mielletyt eleet ja teot muuttuvat ärysttäviksi ja valheellisiksi. Samalla kysymysten kohde kuvataan melko epäimartelevassa valossa: runon Sinä ostaa kumppanilleen typeriä vaatteita, hänellä on keskenkasvuinen luonne, ja hän juoruilee parisuhteen intiimeistä yksityiskohdista ystävilleen.

Esittääkö runon pienet, julmat kysymykset ulkopuolinen tarkkailija, vai onko kysymysten takana sittenkin runon Hän, parisuhteen toinen osapuoli, joka kysymyksillä paljastaa todelliset tunteensa. Entä millaiset kysymykset parisuhteen toiselle osapuolelle esitettäisiin? Antaisivatko ne yhtään kauniimpaa kuvaa rakkaudesta tai ihmisestä?

Samalla kierolla otteella Timonen lähestyy aikuisen ja lapsen välistä suhdetta Kasvatusohjeita-runoissa.

"Jos hän haluaa sinisen pallon, anna se hänelle.
Jos hän haluaa sinisen pallon, älä anna sitä hänelle.
Kysy, eikö hän halua sinistä palloa.
Käske hänen ottaa sininen pallo.
Lyö häntä, jos hän ottaa sinisen pallon."

Runot neuvovat kohtelemaan lasta epäloogisesti, väkivaltaisesti ja vastuuttomasti. Ne ovat kenties liioiteltuja, mutta saavat miettimään, näyttäytyvätkö aikuisten säännöt, puheet ja teot lapsen mielessä tällaisena mielivaltaisena kaaoksena. Ja kuinka paljon aikuiset satuttavat tai vahingoittavat lasta tarkoittamattaan tai tarkoituksella.

Timosen runoissa on väkivaltaa, seksiä ja synkkyyttä. Runot häiritsevät ja välillä ahdistavatkin ja kyseenalaistavat samalla sitä, mikä pinnalta katsottuna näyttäytyy normaalina ja hyväksyttynä. Uutta tulokulmaa asioihin voi löytyä myös kirjoitusvirheiden tai sanaleikkien kautta.

Pelkkää synkistelyä kokoelma ei ole, vaikka huumorissa onkin on usein mustanpuhuva sävy. Parhaimmillaan Oodi rakkaudelle onkin ehkä niissä runoissa, joissa vakava ja rujo kohtaavat hauskan ja herkän oikeassa suhteessa. Silloin lukijan mielessä liikahtelee kiivaimmin.

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle
Kansi: Camilla Pentti
Teos, 2007

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti


"toisinaan tunnen etten voisi olla onnellisempi,
toisinaan koen olevani pelkkä kotitöitä tekevä ja lapsia hoitava hikoileva imettäjä, kaukana maailmasta, siitä mikä tapahtuu todella." 

Millaista on olla äiti, yksi äiti monien joukossa? Henkilökohtaisella, ruumiillisella, pään sisäisellä tasolla? Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti kertoo yhden kokemuksen äitiyden ensimmäisistä vuosista. Äidistä, joka ei haaveillut lapsista, mutta huomasi olevansa raskaana. Äidistä, joka on kokenut kolme raskautta ja kaksi synnytystä. Äidistä, joka miettii äitiyttä ja haluaa antaa sille sanat.

Kekkonen kirjoittaa henkilökohtaisesta matkastaan äitinä: raskauksista, synnytyksistä, keskenmenosta, vauva-ajasta, oman tilan kaipuusta, rakkaudesta. Arjen vanhemmuuden keskellä Kekkonen pohtii kokemuksiaan ja omaa äitiyttään. Näistä pohdinnoista nousee esille laajempia teemoja, joista itselleni kiinnostavimpia olivat ehkä äitiyttä koskevat odotukset ja odotusten myötä epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteet.

Äitiys on täynnä odotuksia ja paineita, alkaen tietysti siitä, tuleeko naisesta ylipäätään äiti. Mutta paineet eivät suinkaan lopu lapsen saamiseen. Imetätkö? Kuinka jaat vanhemmuuden mahdollisen kumppanin kanssa? Nukkuuko lapsi? Rakastatko tarpeeksi? Rakastatko oikein? Saatko kaivata entistä elämääsi? Saatko miettiä, millaista elämäsi olisi, jos olisit valinnut toisin? Saatko suuttua lapselle? Saatko olla epätäydellinen?

Kekkonen käsittelee äitiyden paineita sekä suoraan että rivien välissä. Paineita on vaikea välttää, ja jos pystyykin suhtautumaan yhteen niistä järkiperäisesti ("imetys tai imettämättömyys [ei] millään tavalla määritä sitä millainen äiti minä olen"), kompastuu kymmeneen muuhun. Sitä, mistä nämä paineet syntyvät, tai miten äitiyteen kohdistetut odotukset ovat muuttuneet, Kekkonen ei niinkään käsittele – tämä on henkilökohtainen matka. Lukijalle Kekkosen henkilökohtaiset kokemukset kuitenkin antavat ajateltavaa myös henkilökohtaisen ohi.

Pidän kovasti kirjoista, joissa käsitellään jotakin teemaa omakohtaisen kokemuksen kautta. Pidin myös Kekkosen kirjasta, joskaan en aivan niin paljon kuin ennakkoon oletin pitäväni. Nautin kirjan alkupuolesta, mutta loppua kohti lukemisen intensiteetti vähän lopahti, ja kirja tuntui kertaavan samoja ajatuksia. Lisäksi aloin hiukan väsyä Kekkosen kauniiseen, hengästyneeseen tekstiin, jossa välimerkit katkovat loputtoman pitkiä virkkeitä. Olen ehkä kuitenkin yksinkertaisemman tekstin ystävä.

Paljon oli kuitenkin sellaista, mistä pidin. Kekkosen rehellisyys ja itsereflektio. Kirjan simppelin kaunis ulkoasu.Se, että äitiyteen liittyvistä negatiivisista tunteista ei väännetty vitsiä, vaan ne kuvattiin suoraan ja kipeästikin. Arki, kahvikupilliset ja väsymys. Kaiken keskellä hehkuva rakkaus.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Tani, Sirri, Paula ja Laura.

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti
Kansi / kannen kuva: Elina Warsta / Pihla Viitala
Siltala, 2019

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Mikko Lundell: Miljoonasade


"Yksi sävellys tuntui alkavan vetävästi. Lauluosuuden alkuun tarvittiin jokin kolmitavuinen sana, jonka tavut kestäisivät venyttämistä. "Mar-ras-kuu", Salo tapaili."

Miljoonasade lauloi 1980-luvulla itsensä lähes jokaisen suomalaisen tietoisuuteen Marraskuulla ja Lapsuuden sankarilla. Luultavasti Miljoonasade tunnetaan edellen parhaiten juuri noista kahdesta kappaleesta, vaikka yhtyeellä useita muitakin isoja hittejä on uransa varrella ollut. Tuore Miljoonasade-historiikki tarjoaa nyt mahdollisuuden tutustua läheisemmin tähän yhtyeeseen, joka ei ole pahemmin paistatellut julkisuudessa. Kirja antaa Miljoonasateesta kuvan melko ammattimaisena ja aikuisena yhtyeenä, joka on kuitenkin lähes aina ollut valmis musiikillisiin kokeiluihin ja seikkailuihin.

Lundellin kirja on kaikin tavoin hyvin perinteinen bändihistoriikki. Se käy läpi yhtyeen syntymisen, menestyksen vuodet, hajoamisen ja paluun, keskittyen analysoinnin sijaan kertomaan, mitä tapahtui. Aika ajoin kirja tuntuu kovin tasapaksulta raportoidessaan vuorotellen levyn tekemisen ja kiertue-elämän sattumuksia. Kirjaa vaivaa tietty persoonattomuus: Lundellin lähestymistavassa tai kirjoitustyylissä ei ole mitään sellaista, mikä tekisi Miljoonasade-historiikista kiinnostavan nimenomaan kirjallisuutena, ei bändikirjana.

Huomasin lukiessani kaipaavani ennen kaikkea syvempää analyysiä Heikki Salon sanoituksista. Läpi kirjan korostetaan Salon lyriikoiden merkitystä niin Miljoonasateen kuin yleisemmin suomalaisen laululyriikan kannalta, mutta esimerkiksi yksittäisten kappaleiden sanoituksia ei juurikaan käsitellä. Olisi ollut mielenkiintoista lukea tarinoita sanoitusten taustoista, Salon omia näkemyksiä lyriikoiden merkityksestä tai Lundellin tulkintoja. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kirja keskittyy kuitenkin enemmän kappaleiden musiikillisten ratkaisujen kuvaamisen, ja Lundell pysyttelee puolueettoman historioitsijan roolissa.

Miljoonasateen musiikin ystäville ja bändin faneille kirja on toki kiinnostavaa luettavaa pienestä puisevuudestaan ja persoonattomuudestaan huolimatta. On mielenkiitoista lukea esimerkiksi bändin alkuaskeleista, samoin lopettamista edeltäneistä väsähtäneistä vuosista. Kiinnostavuutta lisää Miljoonasateen pitkä ura, jonka ansioista kirjasta välittyy myös musiikkimaailman muuttuminen. Miljoonasade on aloittanut uransa kaikin puolin aivan erilaisessa kulttuurissa kuin missä se nyt jatkaa uraansa.

Oman mausteensa kirjaan tuovat Miljoonasateen fanien pienet kertomukset bändistä ja sen merkityksestä. Ne tuovat kirjaan sitä tunnelatausta, joka tekstistä muuten usein puuttuu – ne kertovat musiikin ja laulujen merkityksestä ja voimasta.

Mikko Lundell: Miljoonasade
Kansi: Tommi Tukiainen
Like, 2019