torstai 27. syyskuuta 2012

Gwen Bristow: Keskikesä


Keskikesä on Gwen Bristow'n Louisiana-trilogian (tai Plantaasi-trilogian) ensimmäinen osa. Bristow'n kirjakolmikko on viihteellinen sukutarina Yhdysvaltojen Etelävalloista, mutta se pitää sisällään myös vakavia sävyjä, liittyen mm. luokkaeroihin ja naisen asemaan. Ja minulle henkilökohtaisesti Louisiana-trilogia on niin nostalgian sävyttämä kirjasarja, etten varmastikaan pysty suhtautumaan siihen mitenkään puolueettomasti. Se on ihana ja hurmaava lukukokemus.

Bristow'n kirjat tulivat minulle tutuiksi lapsuuden kesinä: ne löytyivät ystäväni kesämökin kirjahyllystä. Tulin vierailulle eräänä kesänä, kun ystäväni äiti oli lukenut kirjoja ääneen tyttärelleen. Luku-urakka oli edennyt jo sarjan kolmanteen osaan, ja hyppäsin siis mukaan tarinaan kesken kaiken, eikä kirjaa taidettu vierailuni aikana myöskään saada loppuun. Silti kirja jäi kiehtomaan mieltäni, joka lapsuudessa oli kovin herkkä kaikella "romanttiselle" ja "vanhanaikaiselle". Seuraavalla kesävierailulla etsinkin siis trilogian kirjat mökin kirjahyllystä, ja luin ne onnesta ja kiihtymyksestä väristen. Kirjojen dramatiikka, kauniit naiset ja hurmaavat miehet ja plantaasielämä upposivat  nuoreen lukijaan kuin veitsi sulaan voihin.

Monta vuotta Bristow'n kirjat elivät vain muistoissani, kunnes viitisen vuotta sitten ostin sarjan itselleni divarista. Luin taas kirjoja onnellisena, sillä pääsin sukeltamaan hetkeksi melkein yhtä romanttisiin tunnelmiin kuin lapsena. Mutta huomasin, että kirjat eivät olleetkaan pelkkiä vannehameita, hopeasolkisia kenkiä ja siirapissa keitettyjä viikunoita. Kaiken silkin ja pitsin takaa löytyy myös tarina Yhdysvaltojen historiasta. Kirja kuljettaa lukijan läpi Etelävaltojen asuttamisen, orjuuden ja Louisianan osavaltion vaihtuvien omistajamaiden sotien ja kapinoiden tarinan.

Keskikesä on trilogian kirjoista juonenkäänteiltään romanttisin ja melodramaattisin, ja luultavasti sen takia se oli lapsena suosikkini kirjoista - ja samasta syystä se ei aikuisena tarjonnut niin paljon uutta pohdiskeltavaa kuin kaksi jälkimmäistä kirjaa. Mutta kyllä Keskikesästäkin löytyy pureskeltavaa viihdyttävän ja koristeellisen tarinan lisäksi.

Kirjan alussa 15-vuotias Judith Sheramy matkaa jokea pitkin kohti Louisianaa. Puritaaniset Sheramyt ovat lähteneet matkaan Connecticutista eivätkä ole aivan tarkkaan selvillä siitä, millainen elämä heitä etelässä odottaa. Parempi käsitys siitä on Philip Larnella, jonka Sheramyt kohtaavat matkallaan. Philip on hurmaava lurjus - salakuljettaja, varas ja naistenmies - mutta hän rakastuu ensinäkemältä Judithiin. Sheramyt tietysti vastustavat näin kelvotonta sulhaskandidaattia, joten pari karkaa naimisiin ja perustaa Philipin salakuljetustuloilla Ardeithin plantaasin. Plantaasi on aluksi vain torakoita vilisevä mökki erämaassa, mutta siitä kasvaa seudun ylpeys valkoisine pilareineen ja vaaleanpunaisine seinineen, sekä valtavine indigo- ja puuvillapeltoineen.

Judith - kuten muutkin Bristow'n trilogian naiset -on voimakas mutta ei läheskään aina rakastettava hahmo. Hän on itsekeskeinen ja äkkipikainen ja teräväkielinen, eikä helposti unohda kokemiaan vääryyksiä. Kuitenkin Judithiin kiintyy hänen kasvaessaan viattomasta tytöstä vaimoksi ja äidiksi ja plantaasin valtiattareksi. Bristow osaa luoda mielenkiintoisia naishahmoja, jotka erehtyvät, kärsivät, oppivat ja aikuistuvat, ja saavat lukijan myötäelämään mukanaan.

"Tämä oli Ardeithin plantaasi, Ardeithin joka kuuluisi hänen lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Philip oli luonut sen. Sen Philip antaisi heille perinnöksi. Mutta hän itse antaisi heille jotain muuta: puhtaan syntyperän. Heidän sukuylpeytensä perustana tulisi olemaan usko heidän äitinsä nuhteettomaan vaellukseen. Sivistyksen tuli olla matriarkaatti."

Bristow kuljettaa kaikissa kolmessa kirjassaan rinnakkain yläluokan tarinaa ja "valkoisen roskaväen" kertomusta. Ensimmäisessä kirjassa valkoisen köyhälistön näkökulmaa vasta pohjustetaan, mutta seuraavassa osassa se on keskiössä. Keskikesässäkin kuitenkin tuodaan esiin se kontrasti, joka vallitsee köyhien valkoisten ja silkkiin pukeutuvan, Marie Antoinetten kampauksia jäljittelevän Juditihin elämän välillä. Köyhillä valkoisilla on hyvin vähän mahdollisuuksia Etelävaltioissa, joissa työ teetetään mustilla orjilla:

""En tiennyt, että maailmassa voi olla niin kamalaa", samoi Judith. "Se ei ole vain Doloresin kohtalo, vaan noiden kaikkien. Mitä he ovat tehneet ansaitakseen sellaista?"
"Onko kukaan ihminen tehnyt mitään ansaitakseen jotain?" kysyi Philip kuivasti."

Vaikka Bristow kirjoittaa romanttista historiallista viihdettä, hän  ei oikeastaan romantisoi vanhaa Etelää. Vaikka päähuomio on etuoikeutetuissa, Bristow näyttää myös kääntöpuolen. Valkoisen roskaväen lisäksi Bristow sivuaa myös mustien elämää. Keskikesässä hän tuo esiin sen, että orjanaiset olivat usein valkoisten isäntien "toisia naisia". Ja kuinka turvaton nainen tällaisessa tilanteessa oli,  ja kuinka näistä liitoista syntyneet lapset olivat osattomia: orjia jotka olivat liian vaaleita tunteakseen itsensä mustiksi, ja joiden osa vapaina olisi ollut surkeampi kuin edes valkoisen roskaväen.

Keskikesä tarjoaa mahdollisuuden sukeltaa menneen maailman lumoon. Maailmaan, jossa hieno nainen ei pukenut itse edes sukkia jalkaansa, ja jossa talouden täytyi aina olla varautunut muutaman illallisvieraan kestitsemiseen. Mutta silkkikenkien, kureliivien ja hopeapikarien takaa häämöttää myös toinen, armottomampi maailma. Siksi Bristow'n trilogiaa ei voi pitää pelkkänä eskapistisena viihteenä.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa Southern Fiction.

Gwen Bristow: Keskikesä (Deep Summer, 1937)
Suom. A.A. Ylermi
Otava, 1947

tiistai 25. syyskuuta 2012

Amerikkalainen tyttö -kimppaluvun aikataulu


Muutama viikko sitten kyselin kiinnostuksestanne osallistua Monika Fagerholmin Amerikkalaisen tytön kimppalukuun, sekä mahdollisia aikataulutoiveita lukutahdin suhteen. Sekä maltillinen että rivakka lukutahti saivat kannatusta, ja useimmat tuntuivat olevan sitä mieltä, että välietappeja tulisi olla vähintään kaksi. Koska tiivis lukutahti sai hiukan enemmän kannatusta - ja koska kimppaluvun vetäjänä itsekin kallistun sen puolelle - olen nyt hahmotellut aikataulun, jonka mukaan kirja luettaisiin noin kuukaudessa. Välietappikeskustelut käytäisiin kahden viikon välein täällä minun blogissani.

Sisällysluettelon perusteella päädyin siis tällaiseen lukujärjestykseen:

7.10. Ensimmäinen välietappi, s. 145
        -  luettu prologi sekä kaksi ensimmäistä lukua (Bengt ja amerikkalainen tyttö ja Metsän liejuisemman laidan talo)

21.10. Toinen välietappi, s. 369
       - luettu ensimmäinen osa loppuun  (luvut Naiset ja huorat sekä Kun kesä sysää luotaan)

4.11. Päätösetappi, s. 528
       - kirja luettu loppun

Kahden viikon jaksoissa luetaan siis parinsadan sivun pätkiä. Tahti on siis suht reipas, mutta muullekin lukemiselle ja tekemiselle pitäisi kuitenkin jäädä aikaa.

Ilahduttavan moni ilmaisi ainakin alustavan kiinnostuksen osallistua luku-urakkaan. Muistutan vielä, että osallistuminen ei missään nimessä ole velvoite tai pakote, ja kyydistä saa halutessaan hypätä pois koska vain. Itse toki kimppaluvun vetäjänä luen kirjan loppuun, ja toivottavasti joku muukin.

Olen ainakin tällä hetkellä, kirjaa hiukan selailtuani, todella innoissani tästä yhteisluvusta. Saa nähdä hyytyykö into, kun aloitan varsinaisen lukemisen, mutta positiivisin odotuksin olen lähdössä liikkeelle. Toivottavasti tekin!

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Alice Walker: Häivähdys purppuraa



"Ennen kuin teet oikeutta minulle, minä sanoin, kaikki mistä edes uneksikkaan menee vikaan. Minä sanoin sen niin kun se minun  suuhuni tuli. Ja tuntu niin kun se olis tullu puilta.
Kaikkea sitä kuulee, isäntä sano. En näemmä ole antanu sulle tarpeeksi selkään.
Kaikki lyönnit saat kärsiä itte kahdesti, minä sanoin. Sitte minä sanoin että Paras kun et sano mitään koska se mitä minä puhun ei tule pelkästään minusta. On niin kun tuuli tulis sisään kun minä suuni avaan ja puhuis mun suulla." 

Häivähdys purppuaa on rankka kirja täynnä väkivaltaa, rotusortoa, petoksia, insestiä ja vihaa. Ja kuitenkin se on myös hyvänmielen kirja, voimaannuttava kasvutarina täynnä rakkautta ja lämpöä. Se on kertomus ystävyydestä ja rakkaudesta: naisten välisestä rakkaudesta, rakkaudesta Jumalaa kohtaan ja rakkaudesta omaa kansaa ja juuria kohtaan. Kirja kertoo siitä, kuinka melkein mistä tahansa on mahdollista selvitä, kunhan on rakkautta.

Celie on nuori musta nainen 1930-luvun Georgiassa. Celie on jo nuorena naitettu leskimiehelle, isännälle: Celie ei voi enää saada omia lapsia synnytettyään kaksi lasta isälleen, joten isä ei usko Celien kelpaavan kenellekään muulle kuin isännälle. Kun isäntä lyö remmillä, Celie kuvittelee olevansa puu. Kun isäntä yöllä tulee Celien päälle, Celie ajattelee mieluiten isännän rakastajatarta, Shug Averya. Yksinäisyydessään Celie kirjoittaa kirjeitä Jumallalle, koska ei ole ketään muutakaan, jolle kertoa ajatuksiaan ja tunteitaan.

Häivähdys purppuraa on kirjeromaani, mutta kirjan kirjeet ovat enemmän yksinpuhelua kuin ajatusten vaihtamista. Celie kirjoittaa Jumalan lisäksi sisarelleen Nettielle, joka myös kirjoittaa Celielle, mutta siskokset eivät tiedä, menevätkö kirjeet todella perille vastaanottajalle. Siksi kumpikin kirjoittaa enemmänkin itselleen, selviytyäkseen ja pärjätäkseen.

Vaikka kirja alkaa lähes lohduttomista asetelmista, sen sävy muuttuu pian toiveikkaammaksi ja valoisammaksi. Valoa elämään tuovat ennen kaikkea naisten väliset suhteet. Kulttuurissa, jossa mustalla naisella ei ole juuri mitään oikeuksia, naiset pitävät yhtä ja puolustavat toisiaan. Naisten välinen ystävyys ja rakkaus ylittää muut siteet: se, kuka on kenenkin veli, isä tai aviomies, ei ole kirjan naisille yhtä tärkeää kuin naisten välinen sisaruus. Kirja kertoo kauniisti ja mutkattomasti myös naisten välisestä rakkaudesta: Celielle oman seksuaalisen identiteetin löytäminen on vapauttavaa, ja yhtä lailla vapauttavaa on löytää uusi, henkilökohtainen suhde Jumalaan. Irrottautua hengellisyydestä, joka on sidoksissa valkoisten miesten luomaan uskontokäsitykseen.

Häivähdys purppuraa on hyvin kantaaottava kirja: se käsittelee niin naisen asemaa, uskontoa, rotua, orjuutta kuin seksuaalisuuttakin. Ilman vahvoja ihmiskuvia kirja saattaisi tuntua jopa saarnaavalta, ja jaksoissa joissa Nettie kertoo elämästään lähetyssaarnaajana Afrikassa onkin minusta turhan opettavainen sävy. Nettien kirjeet tuovat kirjaan näkökulman Yhdysvaltojen mustien kulttuurin historiasta ja juurista, mutta niistä puuttuu se vahva henkilökohtainen ääni, joka tekee Celien tarinasta niin koskettavan. Celien suru ja onni tulevat lähelle, ja sanoma sulautuu henkilöiden kokemuksiin ja kasvuun. Nettien osuus tarinassa tuntui hiukan päälleliimatulta, ja se vaikutti olevan mukana enemmän sanoman kuin tarinan vuoksi. Myös Nettien kirjeiden siisti kirjakieli tuntui kovin värittömältä Celien murteellisen ja väkevän kielen rinnalla.

Mielikuvani Walkerin kirjasta ennen lukemista olivat paljon synkemmät kuin romaanin todellisuus. Vaikka kirjassa on paljon vakavaa ja synkkää, siinä on vielä paljon enemmän iloa, huumoria ja lämpöä. Elämä lyö kirjan henkilöitä kovalla kädellä, mutta he eivät menetä toivoaan. Optimismissaan ja valoisuudessaan Häivähdys purppuraa ei kenties ole aivan realistinen, mutta ei pelkkä kurjuudessa kieriskelykään toisaalta kerro koko kuvaa todellisuudesta. Walker näyttää elämän nurjan puolen, mutta myös - ja erityisesti -kaiken kauniin ja kirkkaan, mitä maailmassa on.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Sanna, Suketus, Ahmu, Merenhuiske, Susa ja Annika K.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategorioissa Modern Women Writers ja Southern Fiction.

Alice Walker. Häivähdys purppuraa (The Color Purple, 1982)
Suom. Kersti Juva
Kansi: Liisa Holm
WSOY, 1986 

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

"Corinne ei tiennyt itsekään, mikä häntä eniten painoi. Sitä oli vaikea eritellä. Hänen sisällään oli heikko toivo paremmasta, jota ei kuitenkaan ollut olemassa. Joka ei ollut hänelle mahdollinen. Hän odotti miestään ja toisaalta pelkäsi tämän saapumista. Hän pelkäsi jotakin määrittelemätöntä tulevaisuudessa ja muisteli menneitä. Aikaa, jota ei enää ollut. Aikaa, joka ei koskaan palaisi."


Suomalainen Klarissa muuttaa perheineen Bostoniin miehensä työn vuoksi. Lentomatkalla Yhdysvaltoihin Klarissaa jo lapsena toistuvasti piinannut painajainen palaa: unessa nainen etsii epätoivoisesti lastaan. Lapsena Klarissa on nähnyt vain tuon yhden, samanlaisena toistuvan unenvälähdyksen, mutta Bostonissa unet alkavat kertoa naisen, Corinnen, tarina yksityiskohtaisemmin, kuin elokuvana. Vähitellen unet ja muut oudot tuntemukset alkavat vaivata Klarissaa yhä enemmän ja vaikuttavat jo hänen arkeensa ja ihmissuhteisiinsakin - varsinkin kun välivuosi kotiäitinä ei muutenkaan suju aivan suunnitelmien mukaan.

Aika mennyt palaa on Kirjava kammari -blogista tutun Karoliina Timosen esikoisromaani. Vaikka tunnen Karoliinan vain virtuaalisesti, huomasin suhtautuvani kirjan lukemiseen erilaisella jännityksellä kuin täysin vieraan kirjailijan tuotokseen: aluksi lukemista jopa häiritsi se, että olin koko ajan kovin tietoinen siitä, että luen nyt nimenomaan blogikollegan kirjaa. Lisäksi suhtauduin hiukan epäillen kirjan uniteemaan, sillä en ole yleensä kirjallisuudessa suuri unikohtausten ystävä. Onneksi unet eivät tässä kirjassa pyri olemaan sen kummemmin realistisia unien kuvauksia kuin symbolisia viitteitäkään, vaan niiden merkitykset löytyvät muualta. Unikuvaukset eivät siis haitanneet lukukokemusta, ja vähitellen unohdin myös blogikollega-aspektin, ja uppouduin tarinaan.

Kirja etenee vuoroluvuin Klarissan ja Corinnen tarinaa seuraten: on Klarissan arkinen elämä nykyajassa, ja Corinnen 1900-luvun puolivälin vuosikymmenille sijoittuva, melodramaattisiakin piirteitä saava tarina. Klarissa ja Corinne, arkinen realismi ja romanttinen mennyt aika vuorottelevat ja täydentävät mukavasti toisiaan. Klarissan elämä saattaisi ilman Corinnea olla liiankin arkista, kun taas Corinnen tarina voisi kaikkine käänteineen tuntua yliampuvalta ilman Klarissan kokemuksia. Lyhyet luvut houkuttelevat lukemaan eteenpäin - vielä yhden luvun - ja varsinkin kirjan loppupuolta luin suorastaan ahmien. Vaikka tietyt juonenkäänteet olivat minusta aika ennalta-arvattavia, luin innokkaasti eteenpäin - en niinkään saadakseni tietää mitä tapahtuu kuin nauttien jännitteestä, joka tapahtumien ja henkilöiden ympärille rakentuu.

Pientä ennalta-arvattavuutta kirjassa siis on: tapahtumia sekä pohjustetaan että selitetään omaan makuuni hiukan liikaa. Tämä ei kuitenkaan kauheasti haitannut, koska kirjan idea ei minusta ole yllättävissä juonenkäänteissä vaan tarinassa ja sen merkityksissä. Hiukan enemmän avoimuutta ja arvoituksellisuutta olisin tarinaan kuitenkin toivonut, koska juuri ne kohdat joissa näitä piirteitä esiintyi, olivat minusta erityisen onnistuneita. Kirjan teksti etenee suurimmaksi osaksi luontevana ja helppolukuisena, vaikka välillä arkisten puuhien kuvailu oli melkein luettelomaista. Myös dialogi oli välillä hiukan jäykkää, mutta tunnelman luonnista sekä henkilöhahmojen ajatusten ja tuntemusten kuvauksesta pidin.

Sekä Klarissan että Corinnen tarinoissa nousevat vahvasti esiin äitiyden ja naisen elämänvalintojen teemat, ja niiden käsittely onkin yksi kirjan ehdottomista vahvuuksista. Millainen on hyvä äiti; riittääkö äitiys naisen elämän sisällöksi; lapsen menettämiseen liittyvät pelot; uran ja äitiyden yhdistäminen - kaikkia näitä teemoja ja kysymyksiä kirjassa sivutaan. Äitiys ei ole yksinkertaista tai yksiselitteistä: äiti saattaa ripustautua rakkaudessaan lapseensa liikaa, ja rakastava äiti voi kyllästyä lastensa seurassa. Ja äitiyden kautta on helppo syyllistää ja tuomita: erityisesti tämä ulkopuolisen syyllistämisen teema nousi minulle tärkeäksi.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta paljon, ja tempauduin mukaan sekä Klarissan että Corinnen tarinaan. Pidin siitä, että vaikka kirja oli juonivetoinen, tarinan jännite ei rakentunut keinotekoisten cliff hangereiden varaan, vaan perustui hienovaraisempaan arvoituksellisuuteen.  Aika mennyt palaa ihastuttikin minua juuri arvoituksellaan, mystiikallaan ja jopa häpeämättömällä dramatiikallaan. Ja vaikka kirja ei juonivetoisuudessaan ihan ominta minua ollut, se onnistui vakuuttamaan minut nimenomaan tarinallaan - kertomuksella johon uppoutua muun maailman unohtaen.

Kaikki kirjasta ilmestyneet blogijutut ja muut arviot päivittyvät Karoliinan blogiin.

Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Kansi: Emmi Kyytsönen
Tammi, 2012

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Marmeladia ja proosaa: Anna Kortelainen ja Ei kenenkään maassa

Osallistuin eilen Tammen toista kertaa järjestämään Marmeladia ja Proosaa -tapahtumaan Akateemisessa kirjakaupassa. Tapahtuman ideana on esitellä lukijoille uutuuskirja pienen aamupalan merkeissä, ja tällä kertaa esittelyvuorossa oli tutkija Anna Kortelaisen esikoisromaani Ei kenenkään maassa. Paikalle oli tälläkin kertaa kutsuttu kirjabloggareita ja Akateemisen kirjakaupan lukupiiriläisiä, ja melko iso joukko meitä olikin kokoontunut kirjakaupan Sillanpää-kabinettiin, jossa tarjolla oli teetä, kahvia, croissantteja ja luonnollisesti myös sitä marmeladia.

Lämminhenkisessä tapahtumassa Kortelaista haastatteli ensin Tammen markkinoinnin edustaja, jonka jälkeen meillä lukijoilla oli mahdollisuus esittää omia kysymyksiämme kirjailijalle. Kaikki, jotka ovat seuranneet Kortelaista esimerkiksi Ylen Kymmenen kirjaa -sarjassa tietävät varmasti, että hän on erinomainen esiintyjä, ja saman saattoi nyt todistaa myös livenä. Kortelainen hurmasi ainakin minut lämpimällä ja eloisalla esiintymisellään, tempaisi mukaan kirjan luomisprosessiin ja onnistui sekä liikuttamaan että hauskuttamaan yleisöään.

Kortelainen kertoi, että idea esikoisromaaniin tuli jo kymmenisen vuotta sitten, samoihin aikoihin kun hän kirjoitti Virginie!-kirjaansa. Aihe löytyi läheltä, omasta suvusta, kun Kortelaisen äiti kertoi isästään - miehestä, joka kuoli samana vuonna, jona Anna Kortelainen syntyi. Äidinisästä ei paljonkaan perheessä tiedetty, mutta Kortelainen halusi kertoa tämän tarinan - rakentaa sen muutamien säilyneiden faktojen ja mielikuvituksen varaan. Kortelainen kertoo kirjassa paitsi äidinisänsä tarinaa, myös kertomusta vanhasta Suomesta, 1920-luvun Viipurista ja 30-luvun Tampereesta. Hän kertoo miehestä, joka oli ateisti, kommunisti ja pasifisti - muusikosta, joka ihaili Ranskan vallankumousta ja ranskalaisuutta - ja yksinhuoltajaisästä joka pettyi rakkaudessa.

Tietokirjailijana Kortelainen on omien sanojensa mukaan halunnut poiketa tutkijan suoraviivaiselta polulta, "viedä lukijaa tangoon". Nyt fiktiota kirjoittaessaan hän nautti siitä, että kirjoittaminen oli melkein kuin kuvitteluleikkiä: "jos tää vaikka tekis näin", kuin lapsuuden leikeissä. Toisaalta häntä kutkutti se, että tietyt kuvitellutkin asiat perustuvat faktoihin: yksityiskohdat joita joku voisi pitää yliampuvina ja mielikuvituksellisina ovatkin totta. Myös vanha klisee siitä, että romaanin henkilöhahmot alkavat kirjoitusprosessin aikana elää omaa elämäänsä, osoittautui todeksi.

Vaikka Kortelainen on jo julkaissut useamman tietokirjan, ei kirjan julkaiseminen ole koskaan jännittänyt häntä samalla tavalla kuin nyt. Kirja on henkilökohtainen ja kertoo paitsi äidinisästä, myös Kortelaisen äidistä. Vaikka kirjalla on äidin täysi hyväksyntä, julkinen vastaanotto pelottaa. Mutta tällaisen kirjan kirjoittamisen kuuluukin Kortelaisen mielestä olla pelottavaa ja ravistelevaa, koska tällaisen kirjan kirjoittaa vain kerran elämässään.

Olen aikaisemmin lukenut Kortelaiselta Virginien ja Levottoman naisen, joista molemmista olen pitänyt kovasti. Nyt odotan suurella mielenkiinnolla Ei kenenkään maassa -kirjan lukemista. Jokainen meistä tapahtumaan osallistuneista sai itselleen ennakkokappaleen kirjasta, ja luulenkin kirjan pääsevän piakkoin lukuvuoroon.

Kiitos Tammelle ja Anna Kortelaiselle antoisasta kirjallisesta lauantaiaamusta!

Ei kenenkään maassa ilmestyy 18.9. Kortelaisen blogi Primaa hipoen löytyy täältä.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (Noituri 1)

Alkuvuonna pyysin lukuvinkkejä eri kielillä kirjoitetuista kirjoista, ja olen jo muutamankin hienon kirjatuttavuuden tehnyt noiden suositusten perusteella. Booksy suositteli tätä Sapkowskin Noituri-sarjan ensimmäistä osaa, ja päätin heti että haluan lukea kirjan. Päätökseen vaikutti melkoisesti se, että mieheni oli juuri samoihin aikoihin pelannut kirjaan perustuvaa peliä ja hehkuttanut pelin erinomaisuutta joka käänteessä. Mietin, mahtaisiko kirja olla yhtä mainio kuin innoittamansa peli.

  
""Ihmisistä on kivaa keksiä hirviöitä ja kamaluuksia", sanoi Geralt ja katsoi poispäin. "Ne tekevät heistä itsestään vähemmän hirviömäisiä. Kun he juovat itsensä penkin alle, huijaavat, varastavat, pieksevät vaimonsa ohjaksilla, näännyttävät vanhuksia nälkään, hakkaavat kirveellään ansaan jäänyttä kettua tai puhkovat nuolillaan maailman viimeisen yksisarvisen, he mielellään ajattelevat, että kyllä sentään sarastuksessa tupaan hiipivä riähkä on pahempi kuin he. Se jotenkin keventää heidän sydäntään. On helpompi elää.""

Noiturit ovat kovan koulimisen myötä eräänlaisiksi mutanteiksi kehittyneitä ihmisiä, joiden työnä on tehdä hirviöistä ja muista epäihmisistä vaarattomia: usein tämä tarkoittaa hirviön tappamista, mutta työ voi olla myös kirousten tai muiden loitsujen purkamista tai neuvottelua ja sopimusten tekemistä. Noituri ei siis turvaudu ainoastaan voimaan vaan myös älyynsä ja vaistoonsa. Kaikki hirviöiltä näyttävät oliot eivät myöskään ole vaarallisia, ja joskus hyvän ja pahan raja on hyvin häilyvä. Myös Geraltin tunteet ja henkilökohtainen moraalikoodisto vaikuttavat siihen, minkä työtehtävän hän suostuu ottamaan vastaan, ja miten hän lopulta kohtaamiensa pahulaisten, haltioiden, vampyyrien ja stryksien kanssa toimii.
 
Viimeinen toivomus etenee yksittäisinä tarinoina, jotka kerrotaan takautumina Geraltin toipuessa temppelissä pahasta vammasta. Kertomukset eivät juurikaan liity toisiinsa, mutta kehyskertomus sitoo kuitenkin tarinat yhteen, ja samalla rakentuu kuva noiturista ja maailmasta jossa hän liikkuu. Geralt on varsin tyypillinen yksinäinen ratsastaja: kyyninen, sisäänpäinkääntynyt, viileä ja kovakuorinen mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen romantikko. Ja vaikka Sapkowskin henkilökuvausta on kehuttu, ei hän minusta mitään syväluotaavia psykologisia hahmotelmia piirrä: hahmot ovat enemmänkin tiettyjen piirteiden edustajia kuin monimutkaisia kokonaisuuksia. On rakastettavia veijareita, laskelmoivia vallanpitäjiä ja vastustamattomia pahoja tyttöjä. Tarinatkin tuntuvat etenevän hiukan kaavamaisesti, niin että perusasetelmaa kiepautetaan aina parin yllätyksen kautta ympäri niin, että kaikki ei olekaan ihan sitä miltä aluksi näytti.

Ja kuitenkin, kaavamaisuuksista huolimatta, Sapkowskin luomassa maailmassa on jotain hyvin kiehtovaa. Tarinat etenevät sujuvasti ja viihdyttävästi, dialogi toimii, ja mukana on sopivassa suhteessa huumoria, melankoliaa - ja maailmanparannusta. Viimeinen toivomus on näet hyvin humaani kirja. Noituri pyrkii aina toimimaan oikein (vaikkei aina siihen pystykään), ja kirja puhuu paljon erilaisuuden hyväksymisestä, eri rotujen rauhallisesta rinnakkainelosta ja kunniasta. Myös luonnon hyväksikäyttö ja tuhoutuminen nousevat esiin: noiturin maailmassa maa ei enää kaikkialla kanna hedelmää, aurinko paistaa eri tavalla kuin ennen,ilma ja vesi ovat muuttuneet.

Kirjasta on siis helppo vetää yhdistäviä lankoja omaan maailmaamme. Reaalitodellisuuden lisäksi Sapkowski viittaa oivaltavasti myös vanhoihin satuihin. Tarinoista löytyy mm. Kaunotarta ja hirviötä, Lampunhenkeä ja Lumikkia: välillä pieninä viittauksina, välillä muunnelmina kokonaisista tarinoista. Muutenkin koko kirjassa on mukavaa perinteisen sadun henkeä, maustettuna reippaalla annoksella ronskia kielenkäyttöä ja ropauksella erotiikkaa.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta kovasti, ja aion ehdottomasti lukea muutkin osat. Ei tämä minulle mitään suuria oivalluksia elämästä ja maailmankaikkeudesta tarjonnut, mutta erinomaisen viihdyttävän ja nautinnollisen lukuhetken kyllä.

Kirjasta ovat kirjoittaneet Morre, Maukka, Johnny, Emilie, Jenni, Booksy, Kata, Katinka, marjis ja Raija.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (Ostatnie zyczenie, 1993)
Suom. Tapani Kärkkäinen
Kansi: Kai Toivonen
WSOY, 2010 

torstai 13. syyskuuta 2012

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

 
"Jocelyn tietää, että mä odotan Bennietä. Mutta Bennie odottaa Alicea, joka odottaa Scottya, joka odottaa Jocelynia, joka on tuntenut Scottyn kaikkein pisimpään ja tekee sen olon turvalliseksi, tai niin mä ainakin luulen. Scottyssa on kyllä vetovoimaa, sillä on vaalennetut hiukset ja leveä rintakehä, jota se esittelee mielellään aurinkoisina päivinä, mutta sen äiti kuoli kolme vuotta sitten unilääkkeisiin. Scotty on ollut hiljaisempi siitä lähtien, ja kylmällä ilmalla se vapisee ikään kuin joku ravistelisi sitä."

Aika suuri hämäys on episodiromaani, jonka erilliset tarinat sitovat yhteen henkilöhahmot, joiden elämänpolut yhtyvät ja risteytyvät ja eroavat. Jokainen tarina toimii itsenäisenä kertomuksena, mutta yhdessä niistä muodovat kokonaiskuva elämästä, nuoruudesta, vanhenemisesta ja ajasta, joka kenties on vain suurta hämäystä.

Kiinnostukseni Eganin Pulitzer-palkittua kirjaa kohtaan nousi pikkuhiljaa sitä mukaa, kun luin vaihtelevia blogijuttuja: osa lukijoista oli ihastunut ja piti kirjaa yhtenä vuoden parhaista lukukokemuksista, osa piti kirjaa hämmentävänä, vaikeana tai turhan kikkailevana. Se, mitä kirja käsitteli, oli jäänyt hiukan hämäräksi, mikä ei ole ihme, sillä kirjassa ei ole yksittäistä suurta tarinaa. Eri tarinoiden kertojaäänet ja tyylilajit vaihtelevat: jotkut jutuista ovat hyvinkin perinteisiä ja realistisia, jotkut hipovat absurdin rajoja tai lainaavat piirteitä scifin puolelta. Saamme lukea eksyksissä olevista punkkarinuorista, Afrikan savanneista, kleptomaaneista ja hirmuhallitsijoiden pr-kampanjoista.

Olen ennenkin sanonut pitäväni episodiromaaneista, ja Aika suuri hämäys on episodiromaani parhaasta päästä. Tarinat ovat aidosti erilaisia tyyliltään, ja kokonaisuus on runsaudestaan huolimatta ehyt. Egan tempaisi minut mukaansa niin, että luin kirjaa ahmimalla, vaikka olisin toisaalta halunnut  lukea hitaasti ja säästellen. Moni yksityiskohta meni luultavasti ohi, mutta Eganin kirja kestää varmasti useammankin lukukerran: itse asiassa en malttaisi odottaa, että pääsen lukemaan kirjan uudelleen ja syventymään kirjan merkityksiin, henkilöhahmoihin ja yksityiskohtiin oikein kunnolla.

En kokenut kirjaa millään tavalla vaikeaksi, vaikka sillä hiukan sellainenkin maine on, eikä Aika suuri hämäys myöskään ollut minulle etäiseksi jäävää, teknistä briljeerausta. Minulle kirja oli nautittava lukuelämys, joka paitsi ihastutti kirjallisilla oivalluksillaan, myös kosketti ihmiskohtaloillaan ja havainnoillaan elämästä. Yksi vuoden parhaista kirjoista, uskallan sanoa.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin SannaIna, Erja, Kati, Minna, Valkoinen kirahvi, Maija, anni.M, noora, Lukija, Arja, Sonja ja Karoliina.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa Modern Women Writers.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad, 2010)
Suom. Heikki Karjalainen
Kansi: Jussi Kaakinen
Tammi, 2012

tiistai 11. syyskuuta 2012

Pieniä kirjallisia paloja Oxfordista ja Lontoosta

Vietin viime viikon lomaillen Lontoossa, ja yhden päivän ajan myös Oxfordissa. Tässä jutussa tarjoilen makupaloja niiltä matkan osuuksilta, jotka sivuavat kirjallisuutta. Kaikenlaista muutakin tuli matkalla toki koettua, mutta keskitytään nyt blogin teeman mukaisesti kirjallisiin  kohteisiin.


Oi, Oxford. Tämä oli toinen kerta, kun kävin kaupungissa, ja rakastuin taas sen kauneuteen ja siihen, kuinka  kaduilla kävellessään tuntee historian lehtien havisevan ympärillään. Voitin korkeanpaikankammoni ja nousin katsomaan kaupunkia kirkon tornista. Ja muistelin Dorothy L. Sayersin Juhlaillan kohtausta, jossa Peter Wimsey ja Harriet Vane katselevat Oxfordia Radcliffe Cameran parvekkeelta:

"Heidän alapuolellaan kohosi New College jyhkeänä, mustana, harmaana kuin linnoitus, ja mustia lintuja kaarteli sen kellotornin säleiköiden tienoilla; siinä oli Queens ja sen vihreä kuparikupoli; ja etelään tähytessä näkyi Magdalen, keltaisena, hoikkana, tuo lilja tornien joukossa [...]; oli suippoa ja kulmikasta tornia, suurta ja pientä neliöpihaa; kaikki Oxford kohosi heidän jalkainsa juuressa kantaen eläviä lehviään ja aikaa uhmaavaa kiveään kaukaisten sinisten kukkuloiden suojassa."

Niin, Sayers. Rakastuin Oxfordiin jo ennen kuin olin itse käynyt kaupungissa, ja syynä oli Sayersin Juhlailta, ylistyslaulu Oxfordille. Kuljen Oxfordissa väistämättä Peter Wimseyn jalanjäljillä, ja tällä matkalla pääsin myös kurkistamaan Wimseyn collegeen, Ballioliin. (Jopa collegen opaslehtinen mainitsi, että kuuluisin siellä opiskellut fiktiivinen henkilö on herrasmiesetsivä lordi Peter Wimsey. Tämä tietysti riemastutti fanityttöä.)


Kirjailijoista Balliolissa ovat opiskelleet mm. Graham Greene, Robertson Davies, Aldoys Huxley ja Chris Cleave.


Upeassa New Collegessa puolestaan ovat opiskelleet esimerkiksi John Fowles, John Galsworthy ja Naomi Wolf.


New Collegessa on myös kuvattu Harry Potter -elokuvia. Tämä ilahdutti erityisesti matkaseuralaista.

 

Yliopiston kirjastossa Bodleyssa emme käyneet sisällä, mutta hieno ja vaikuttava se on ulkoapäinkin katsottuna.


Lontoossa kävimme Highgaten hautausmaalla, josta bongasimme Douglas Adamsin haudan.



Sherlock Holmes -museo oli myös pakollinen vierailukohde - olenhan nuoruudessani suorastaan ahminut Holmes -tarinoita.


Holmes-museo oli todella kivasti toteutettu. Suosittelen käymään ihan tunnelman vuoksi, vaikkei Sherlock niin kiinnostaisikaan.


Ja tokihan matkalla tuli käytyä myös kirjakaupassa, josta mukaan lähti matkamuistoksi pari kirjaa. Matkan teemaan sopivasti Sayersin Strong Poison (jota en ole aikaisemmin lukenutkaan englanniksi), sekä Tom Stoppardin näytelmä Rosencrantz ja Guildenstern ovat kuolleet, jonka elokuvaversiota rakastan. Kirjat varmasti muistuttavat aina tästä ihanasta matkasta.


maanantai 3. syyskuuta 2012

Kimppaluku Monika Fagerholmin Amerikkalaisesta tytöstä - tule mukaan!


Olen jo pitkään halunnut perehtyä kunnolla Monika Fagerholmin tuotantoon. Tai ainakin yrittää perehtyä. Fagerholmilla on nimittäin minun mielessäni vaikean kirjailijan leima. Yhden Fagerholmin kirjan olen tosin lukenutkin (Ihanat naiset rannalla), mutta siitä on niin kauan, etten juurikaan muista lukukokemusta tai kirjaa. Uudemmista Fagerholmeista olen kerran aloittanut Diivan lukemista, mutta luovuttanut melko pian, koska tuntui, etten saanut tekstistä mitään otetta.

Jokin Fagerholmissa kuitenkin kiehtoo. Olen saanut sen kuvan, että moni muukin on kokenut Fagerholmin kirjat vaikeasti sulatettaviksi, mutta että toisaalta jos Fagerholmiin hurahtaa, hurahtaakin sitten kunnolla. Tällainen on aina kiinnostavaa. Haluaisin tietää, olisiko minustakin Fagerholm-faniksi, vai pitääkö vain myöntää, ettei hän ole minun kirjailijani.

Aion siis lukea Fagerholmin Amerikkalaisen tytön vielä tämän vuoden aikana. Ja koska tiedän, että muutkin ovat miettineet Fagerholmin lukemista, ajattelin että kirjaa voisi lukea yhdessä. Nyt kyselenkin siis, löytyykö kiinnostuneita kimppalukijoita?

Ajattelin, että kimppaluku voisi alkaa lokakuussa. Jos olet halukas osallistumaan yhteislukuun, voisitkin nyt kertoa millainen lukuaikataulu sinulle sopisi? Haluaisitko lukea mieluummin nopeassa tahdissa vai pieniä pätkiä kerrallaan? Kirjassa on 530 sivua - lukisitko kirjan mieluummin esimerkiksi tahdilla 250 sivua per viikko vai kuulostaisiko 100 sivua per viikko paremmalta? Itse haluaisin mielelläni lukea kirjan  melko nopeassa tahdissa - koska lukemisen intensiteetti usein kärsii pitkistä tauoista - mutta pitää ainakin yhden välietapin luku-urakan keskellä.

Lähden huomenna loppuviikoksi matkalle, enkä luultavasti käy sinä aikana ollenkaan blogissa, mutta olisi mukavaa, jos kertoisitte tämän viikon aikana mahdollisesta kiinnostuksesta osallistua, sekä aikataulutoiveistanne. Palattuani voisin sitten alkaa suunnitella tarkempaa lukuohjelmaa.

Kopioin tähän vielä kustantajan esittelyn kirjasta:

On syksy 1969 Seudulla, ja kaikki on hajalla: amerikkalainen tyttö Eddie on löytynyt hukkuneena lammen pohjasta ja hänen ystävänsä Björn on hirttänyt itsensä. Eddie on tyttö joka on asunut viimeiset kuukaudet ranta-aitassa Lasitalossa, Björn orpopoika joka on adoptoitu taloon, jossa myös Bencku asuu. Syksyllä 1969, kun elämä hajoaa, on Bencku kolmentoista vanha, hän lopettaa puhumiseen ja vaipuu omaan maailmaansa. Kun hän astuu sieltä takaisin, on kaikki jälleen muuttunut.

Näistä tapahtumista syntyy Monika Fagerholmin romaani Amerikkalainen tyttö, jota kerrotaan ajassa taaksepäin ja eteenpäin ja eri paikkojen kautta ja jossa Seutu on kokoava piste.

Eddien ja Benckun tarina kulkee välistä hohtavan kauniina, välistä painostavana ja synkkänä – siitä kerrotaan huhuja, kuiskitaan, sävelletään lauluja ja rakennetaan fantasioita… Ja kun Seudulla asuvat Sandra ja Doris saavat tarinasta vihiä ja päättävät rekonstruoida sen, päättyy kaikki jälleen uuteen onnettomuuteen.

Amerikkalainen tyttö kertoo nuorten ihmisten äkillisestä kuolemasta, petoksesta ja valheesta, rakkaudesta ja menetetyistä toiveista – elämän katkeransuloisuudesta – ja tietysti musiikista. Amerikkalainen tyttö on myös kertomus ajasta ja paikasta, 1950-luvulta tulevaisuuteen, mutta myös tarina arkkitehtuurista ja kaipuusta, kaipuusta arkkitehtuurina.

Amerikkalainen tyttö on kaksiosaisen romaanisarjan ”Slutet på glitterscenen” ensimmäinen osa. Kirjalle on myönnetty mm. Ruotsin merkittävin kirjallisuuspalkinto August vuonna 2005.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Rauha S. Virtanen: Lintu pulpetissa


"Hän rauhoittui hiukan ja mieleen alkoi jo tulvia asia, mistä oli puhuttava. Jeesuksen vallankumouksellinen sanoma - siitä hän puhuisi. Hän kertoisi tälle koululle, ettei kenenkään tarvinnut olla paha tai peloissaan, ei ahnehtia tavaroita, mainetta eikä kunniaa. Riitti kun antoi itsensä Jeesukselle. Sen jälkeen niin oppilas kuin opettaja osaisi elää oikein ja levittäisi ympärilleen valoa ja hyvyyttä.
Niin yksinkertaista se oli. Sen hän sanoisi."

Anna Lea on yhteiskoulun viidennen luokan oppilas ja juuri rippikoulun käynyt teinikillan jäsen. Teinikilta on päättänyt, että Anna Lea saa pitää koulussa aamunavauksen: tämä saa rippikoulussa uskoon tulleen Anna Lean värisemään onnesta. Hän haluaa puhua koululle niin kauniisti, että jokainen kuulija heltyisi, ja koko koulussa vallitsisi harmonia. Tapahtuu kuitenkin kaksi asiaa, jotka muuttavat täysin Anna Lean aamunavauksen suunnan. Televisiossa esitetään uutisfilmi Vietnamin sodasta, ja se järkyttää perinpohjin maailman ja Jumalan hyvyyteen uskovan tytön mieltä, ja koulun teinikunnan vuosikokouksessa Anna Lea havahtuu siihen, että koulussa on kaksi kilpailevaa poliittista ryhmittymää - kokoomusnuoret ja yleisdemokraatit.

"Puheenjohtaja ryskytti tuolia pöytään, niin että Parviaisen ääni hukkui ja hänen vierellään huusi Pöykärin Asko, lihava pojan juntikka, naama tulipunaisena:
- Täällä ei stalinistit juhli!
Osmo Vaskea nauratti, mutta ei kauan. Melu ruokalassa yltyi korviahuumaavaksi."

Seljan tytöistä parhaiten tunnettu Rauha S. Virtanen kirjoitti 1970-luvun alussa kaksi nuorisoromaania, joissa on vahvasti poliittinen, vasemmistolainen ote: tämän Linnun pulpetissa sekä Joulukuusivarkauden. Luultavasti juuri tästä poliittisesta kantaaottavuudesta johtuen nämä kaksi kirjaa ovat jääneet aika lailla unohduksiin, ja jotkut nykylukijat pitävät niitä vanhentuneina ja jopa korneina. Siinä missä Seljan tyttöjen 1950-lukulainen herttaisuus mielletään suloiseksi nostalgaiksi, nämä 70-luvun kirjat saatetaan kokea vain vanhentuneiksi. Sääli, sillä sekä Joulukuusivarkaus että Lintu pulpetissa ovat paitsi mielenkiintoista ajankuvaa, myös hyviä ja raikkaita nuortenkirjoja.

Lintu pulpetissa on aina ollut suosikki-Virtaseni, tiettyjen Selja-kirjojen ohella. Ihastuin Lintuun pulpetissa jo nuorena tyttönä, ja sen viehätysvoima on säilynyt aikuisiälläkin. Kirjan poliittisuus ei ole minua koskaan häirinnyt, vaan se on jopa lisännyt kirjan kiinnostavuutta. (Omat vanhempani olivat 70-luvulla mukana rauhanliikkeissä ja vasemmistolaisessa toiminnassa, ja vaikka he olivatkin silloin vanhempia kuin kirjan nuoret, on Lintu pulpetissa aina tuntunut tavallaan kurkistusaukolta myös vanhempieni nuoruuteen.) Toki nykylukijan olisi helppo naureskella kirjan idealistisille henkilöhahmoille, jotka haaveilevat vallankumouksesta ja sosialistisesta yhteiskunnasta, mutta naureskelun sijasta voi yrittää myös ymmärtää tai miettiä, kenen joukoissa olisi itse aikoinaan seisonut.

"Iri virnisti omalletunnolleen, joka työnsi esiin kuin pienen vihreän oraan joka kerta, kun hän totesi rakastavansa Sitikkaa. Tavaranpalvontaa, saastetta, oioi...Hän oli aika kerettiläinen tyyppi. Minkäs sille mahtaa, hän sanoi itselleen. Minä palvon tavaroita, kauniita ja vanhoja, upeita ja ränsistyneitä, pääasia että niissä on jotain...Palvon tavaroita tässä tavaroiden maailmassa..."

Lintu pulpetissa on rakenteeltaan rikottu: tarinaa kuljetetaan osittain takautumien kautta, ja tapahtumia tarkastellaan monen eri henkilöhahmon näkökulmasta. Vaikka Virtasen sympatiat ovat selvästi kirjan vasemmistonuorten puolella, ei hänen maalaamansa maailma ole täysin mustavalkoinen. Jotkut luvut on kirjoitettu myös oikeistolaisnuorten näkökulmasta, eikä heistä tehdä pahiksia. Vakavahenkinen, sosiaalisesti kömpelö Ismokin on tunnistettavuudessaan aika liikuttava hahmo - juuri sellainen nörttipoika, jonka ihastuksen kohteet rakastuvat aina niihin hohdokkaampiin ja jännittävimpiin poikiin.

Ihastuin aikoinaan hurjasti kirjan tunnelmaan ja maailmaan, jossa asutaan pienissä asunnoissa, istutaan kahviloissa ja osallistutaan aktiivisesti teinikunnan toimintaan. Luetaan Brechtiä ja Edgar Allan Poea ja kuunnellaan Elton Johnia, pojilla on samettijakut ja haalistuneet farkut, tytöillä lyhyet vekkihameet ja nahkapaloista kootut laukut. Yöperhoset tanssivat katulamppujen valossa, nuoret laulavat We Shall Overcomia ja ilmassa on syksyn maatuvien lehtien tuoksu. Samaistuin myös lukiessani voimakkaasti ujoon ja kilttiin Anna Leaan, mutta rakastin myös muita henkilöhahmoja: hurmaavaa Jania, asialleen omistautunutta Hannua ja ironista tanssityttöä Iriä.

Lintu pulpetissa on joissakin suhteissa varsin erilainen kuin Virtasen varhaisemmat tyttökirjat. Seljan sisaruksia ystävineen ei voisi kuvitella polttamassa tupakkaa, kiroilemassa eikä edes suutelemassa ensirakkauttaan. Pohjimmiltaan Lintu pulpetissa ja Seljan tytöt ovat kuitenkin hyvinkin lähellä toisiaan: kirjojen  keskeisiä teemoja ovat toveruus ja oikeudenmukaisuus. Seljan tytöt keskittyivät kehittämään itseään ja lähipiiriään Maailmanparantajien kerhossaan;  Linnun nuoret haluavat muuttaa yhteiskuntaa laajemmin - molempien kohdalla näkyvät samat pyrkimykset oikeudenmukaisuuteen ja parempaan maailmaan.

Kirjan ovat lukeneet myös Hanna ja Rouva Huu.

Osallistun kirjalla Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen.

Rauha S. Virtanen: Lintu pulpetissa
Kansi: Ulla Urkio
WSOY, 1972