Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta

Miten Valerie Solanas muistettaisiin, jos hän ei olisi ampunut Andy Warholia? Muistattaisiinko häntä lainkaan? Kirjoitettaisiinko hänestä kirjoja – tehtäisiinkö hänestä elokuvia? Miten SCUM-manifestia luettaisiin? Olisiko se lähes unohdettu alaviite feminismin historiassa vai yhä uusia tulkintoja innoittava klassikko?

Ajatusleikki viehättää minua, mutta fakta on, että Solanas ampui Warholia, ja että hänen persoonaansa ja manifestiaan tulkitaan väistämättä aina enemmän tai vähemmän murhayrityksen kautta. Myös Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta kiertyy ampumisen ympärille, vaikka kirja lähestyykin (fiktiivistä) Solanasia useasta eri kulmasta. Stridsberg tarkastelee Solanasia hyväksikäytettynä lapsena, intellektuellina huorana, mielisairaaksi määriteltynä rikollisena, yksinäisenä kuolevana naisena ja fiktiivisyydestään tietoisena romaanin henkilöhahmona. Kirjan kuumeinen ydin on silti kesäkuun kolmas päivä vuonna 1968, ampumisen päivä.

En juurikaan piitannut Stridsbergin ensimmäisestä suomennetusta romaanista, Niin raskas on rakkaus. Unelmien tiedekunta kuulosti kuitenkin sen verran mielenkiintoiselta, että halusin antaa Stridsbergille toisen mahdollisuuden. Unelmien tiedekunta olikin paljon positiivisempi kokemus, mielenkiintoinen ja monia ajatuksia herättelevä. Silti Stridsbergin kirjoitustavassa on jotakin sellaista, mistä en saa otetta, ja joka jättää minut lukijana etäälle. Jotakin hiukan liian itsestään tietoista. Tähän kirjaan tuo itsetietoisuus kuitenkin tavallaan sopi, koska tämä on myös tarina kertojasta ja representaatiosta.

"Suffragetit torjuvat mieskontaktit kaikissa muodoissaan. Minä olen täällä ainoa nainen joka ei ole hullu. Pieni laululintunen lensi ulos nukkekodista. Tulevaisuus antoi hänelle oikeutuksen. Valkoinen pusero. Hän heittäytyi kuninkaan kilpahevosen eteen. Valkoinen pusero oli veren tahrima. Hameenhelmat riekaleina. Hautajaisten jälkeen he päättivät tehdä yhteistyötä miesten kanssa, he päättivät turvautua rauhanomaisiin keinoihin. Sekamielenosoituksiin. You can't fight communism with perfume."

Stridsbergin Valerie ei yritäkään olla historiallinen Valerie Solanas. Hän on pikemminkin symboli kuin ihminen. Symboli feminismille, naiseudelle ja naiseuden representaatiolle. Solanasin tarinan kautta Stridsberg tarkastelee USA:n historiaa, naisliikkeen historiaa, seksuaalisuutta ja kuolemaa. Erilaiset todelliset ja fiktiiviset naishahmot Marilyn Monroesta Sylvia Pankhurstiin, murhaajista mannekiineihin vilahtelevat kirjan sivuilla ja rakentavat naisen muotokuvaa.

Harmi, että Symboli-Solanas ei tunnu kuitenkaan riittävän Stridsbergille vaan hän haluaa myös selittää ja ymmärtää Valerie-ihmistä. Selityksenä toimii Valerien lapsuus: piittaamattomuus, hyväksikäyttö, hylkääminen. Kirja olisi toiminut minulle paljon paremmin ilman näitä lapsuusosuuksia, varsinkin kun ne saivat tarinassa varsin paljon tilaa. Valerie olisi saanut minun puolestani olla enemmän arvoitus, enemmän käsite kuin ihminen.

Unelmien tiedekunnasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi ladydandyblogi, Sirri, bleue, Mai Laakso, riitta k, Tuomas ja Omppu.

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta. Lisäys seksuaaliteoriaan (Drömfakulteten – tillägg till sexualteorin, 2006)
Suom. Outi Menna
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi, 2018

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

"On helppoa nostaa laitos idealistiselle jalustalle täydellisenä paikkana jossa tehdään kaikki se mitä me ihmiset emme kykene tekemään toisillemme. Samaan aikaan se tuntuu pelottavalta, koska se edustaa jokaisen ihmisen sisällä piilevää epätäydellisyyttä: epäonnistumista, heikkoutta, yksinäisyyttä."

Kummallinen lukukokemus tämä Niin raskas on rakkaus. Odotukseni kirjan suhteen olivat korkealla, vaikkakaan eivät taivaissa. Muutamat houkuttelevat arviot, erityisesti luottolukijani Katjan kirjoitus saivat minut kuitenkin aavistelemaan mieluisaa ja vaikuttavaa kirjakokemusta.

Kirjan lukeminen eteni sinänsä ihan sujuvasti. Stridsberg kirjoittaa hyvin kauniisti ja ilmavasti ja luo tekstillään voimakkaan visuaalisia hetkiä ja maisemia. Huomasin kuitenkin, että minulla oli kovasti vaikeuksia keskittyä kirjan sisältöön: useammin kuin kerran huomasin lukeneeni kappaleen tai sivun ajatusteni harhaillessa jossain aivan muualla. Kauneudestaan huolimatta Stridsbergin teksti ei vetänyt minua mukaansa.

Myös tarina ja henkilöhahmot jäivät kovin etäisiksi. Kirja kertoo isän ja tyttären suhteesta ja Beckombergan mielisairaalasta. Kertojana toimii enimmäkseen Jackie-tytär, joka kasvaa lapsuudesta nuoruuteen vieraillen isänsä Jimin luona sairaalassa. Jim on kuolemankaipuun riivaama alkoholisti, naistenmies ja ikuisesti koditon. Ja äiditön: kaipuu kuolemaan on ehkä kaipuuta kuolleen äidin luo. Jackie puolestaan varttuu isänsä läheisyydessä, mutta vailla isän rakkautta. Ja yrittää katkaista sukupolvien ketjun rakastamalla omaa poikaansa.

Lukiessa mieleeni nousi useamman kerran asia, jonka myös Omppu nostaa esille omassa kirjoituksessaan: romantisointi. En voinut mitään sille, että kirjan maalaama kuva mielisairaalasta ja sen potilaista tuntui rähjäromanttiselta ja runolliselta, ei todelta. Ehkä ei ollut tarkoituskaan tavoitella todellisuutta: kirjassa on unta, runoa, muistoja ja näkyjä haikean lempeänä keitoksena. Makuasioita, mutta itse vierastan usein sitä, kun kipeät teemat kuvataan näin voimakkaasti kauniin kautta.

Kirja, jolta odotin jotakin voimakasta ja ehkä riipivääkin, osoittautui lopulta minulle melko haaleaksi kokemukseksi.

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (Beckomberga. Ode till min familj, 2014)
Suom. Outi Menna
Kansi:Tuija Kuusela
Tammi, 2016