Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä - Guermantesin tie 1

 

Olen edennyt Kadonneen ajan etsinnässä puoleen väliin. Eikä aikaakaan ole kulunut kuin kymmenen vuotta! Olin pariin kertaan yrittänyt Proustin lukemista aikaisemminkin, mutta melkein tasan kymmenen vuotta sitten olen lukenut ensimmäisen osan kokonaan. Välillä lukemisessa on ollut pidempiä taukoja, mutta onneksi sarjan pariin on hyvin helppo palata pitkänkin ajan jälkeen, koska mitään suurempaa juonta kirjoissa ei ole. Ehkä kuitenkin tavoittelen sitä, että luen viimeiset viisi osaa vähän nopeammin kuin ensimmäiset viisi.

Sarjan kirjat ovat olleet keskenään yllättävän erilaisia lukukokemuksia. Jos sarjan edellisen osan lukeminen oli melko helppoa ja suorastaan nautinnollista, tämän osan lukeminen meni välillä suorittamisen puolelle. Pönöttävien ja teeskentelevien seurapiirien kuvaukset eivät ole missään vaiheessa ollut suosikkejani sarjassa, ja tässä osassa niitä kuvauksia tosiaan riitti. Toki seurapiirikuvauksissa on hupaisia huomioita, ja Proustin tapa kuvata henkilöhahmojensa elekieltä ja teennäisiä tapoja on herkullista, mutta isoina annoksina kohtaukset alkavat pitkästyttää.

Päähenkilö on tässäkin kirjassa pakkomielteisen ihastunut: tällä kertaa ihailun kohteena on kopeasti käyttäytyvä Guermantesin herttuatar. Epätoivoiset ja nolostuttavat yritykset päästä tutustumaan herttuattareen saivat melkein kiemurtelemaan myötähäpeästä – niin elävästi ne oli kuvattu. Käyttäytyminen, joka nuoressa pojassa tuntui vain lapselliselta, alkaa tuntua yhä nolostuttavammalta päähenkilön varttuessa. Proust tuntuu myös kuvailevan päähenkilönsä rakastumisia ironisemmin ja etäämmältä: sekä kertoja että päähenkilö tuntuvat tajuavan, että lemmentuskat ovat tietynlaista poseeraamista.

Erityisen mielenkiintoista tässä osassa oli lähes koko kirjan läpi kulkeva Dreyfusin tapaus, joka jakaa koko Ranskaa. Juutalaisvastaisuus nousee vahvaksi teemaksi: kirjan loppupuolen kohtaus, jossa eräs herra de Charlus suoltaa päähenkilölle juutalaisvastaisia mielipiteitään, on suorastaan karmaisevaa luettavaa. 

Vaikka tämä osa ei noussut omaksi suosikikseni sarjassa, tälläkin kertaa kirja oli täynnä siteeraamisen arvoisia kohtia. Proust kuvaa tässä osassa useampaan kertaan henkilöidensä ulkoisen ja sisäisen maailman eroja ja sitä, ettemme voi koskaan todella tuntea toisia ihmisiä. Asian voi ilmaista suoraviivaisesti tai Proustin tapaan näin:

"Ja näin hän ensimmäisenä opetti minulle, ettei kukaan ihminen koskaan, niin kuin siihen saakka olin luullut, esiinny edessämme läpinäkyvänä ja liikkumattomana hyveineen, vikoineen, suunnitelmineen, meitä koskevine aikomuksineen (niin kuin puutarha istutuksineen, jota aitauksen takaa ihaillaan), vaan varjona johon emme koskaan pääse tunkeutumaan, josta me muodostamme monenmoisia käsityksiä nojautumalla lausuttuihin sanoihin, jopa tekoihinkin, jotka kummatkin välittävät vain riittämättömiä ja keskenään ristiriidassa olevia tietoja, varjona jonka alla me vuoron perään ja aivan yhtä hyvällä syyllä voimme kuvitella milloin vihan, milloin taas rakkauden kytevän."

Tällaisten kohtien vuoksi sitä on valmis sietämään pitkästyttäviä seurapiirikuvauksiakin.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 5. Guermantesin tie 1. (À la recherche du temps perdu. Le côte de Guermantes, 1920)

Suom. Inkeri Tuomikoski

Otava, 1985/2007

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä - Paikannimet: paikkakunta

 

Toisinaan tuntuu, että Proustia kannattaa lukea ihan jo siitä syystä, että saa kokea kirjojen loppulauseiden hienouden. Enkä tarkoita sitä, että Proustin lukeminen olisi niin tuskallista, että on ihanaa päästä kirjan loppuun, vaan sitä että Proustin Kadonneen ajan kirjojen lopetukset ovat oikeasti tavattoman hienoja. Niin myös tässä neljännessä osassa. Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II: Paikannimet: paikkakunta. (Ja kuinka hieno tuo kirjan nimikin on!)

Proustin lukeminen ei ole minulle helppoa. Kirjat vaativat keskittymistä ja hiljaisuutta, ja lukeminen etenee usein hitaasti. Mutta Proust kyllä palkitsee lukijansa: mitä pidemmälle olen edennut Kadonneen ajan etsinnässä, sitä enemmän olen alkanut kirjoista myös nauttia. Kirjojen maailmaan on helpompi päästä sisälle, kun kertojan ajatusmaailma ja kerronnan tyyli ovat käyneet tutuiksi, ja tekstistä tuntuu löytyvän enemmän tasoja.

Tässä neljännessä osassa kertoja matkustaa isoäitinsä kanssa kesäksi merenrantakaupunki Balbeciin. Kertoja tarkkailee ympäristöään ja seurapiirien arvohierarkioita, mietiskelee taiteen ja rakkauden olemusta ja viettää aikaa nuorten naisten seurassa – noiden ihanasti nupullaan olevien kukkasten varjossa.

Nuoret tytöt ja kertojan suhde näihin on keskeisessä osassa kirjassa. Kuten aina, kertojan havainnot ovat tarkkoja mutta eivät välttämättä aina luotettavia. Hän näkee tytöt omasta näkökulmastaan, ja tietyt merkit paljastavat, että näkökulma saattaa olla vääristynyt. Kertoja tarkkailee tyttöja aluksi matkan päästä, näkee heidät kauniina ja kevytkenkäisenä joukkona ja päättelee heidän olevan todennäköisesti prostituoituja tai ehkä joidenkin kilpapyöräilijöiden rakastajattaria. Kertoja on varsin yllättynyt, kun hänelle myöhemmin selviää, että tytöt tulevatkin ns. hyvistä perheistä.

Mistä kertojan johtopäätökset tytöistä kertovat? Heijastaako hän tyttöihin omia toiveitaan ja halujaan ja ajattelee siksi näiden olevan prostituoituja? Vai onko niin, että iloiset ja vapaasti käyttäytyvät tytöt eivät sovi kertojan käsitykseen "hyvistä tytöistä"? Joka tapauksessa kertoja kehittää tapansa mukaan pakkomielteen, joka kohdituu tällä kertaa nimenomaan tähän tyttöjoukkoon. Hän on valmis rakastumaan oikeastaan kehen tahansa tytöistä, kunnes yksi nousee muita tärkeämmäksi. Kertoja tiedostaa kuitenkin itsekin, että hän on rakastunut ennen kaikkea rakkauteen, ei niinkään toiseen ihmiseen yksilönä.

Kiinnitin tässä osassa huomiota myös siihen, kuinka sukupuolten rajat muutamassa kohdassa hetkeksi sekoittuivat. Yhdessä kohtauksessa kertoja pohtii sitä, kuinka vieraassa paikassa ilahduttaa nähdä tuttuja ihmisiä vieraiden ihmisten piirteissä: kertoja mm. tunnistaa rouva Swannin mieheksi ja uimaopettajaksi muuttuneena. Myös toinen kohtaus liittyy rouva Swanniin. Kertoja vierailee taiteilijan ateljeessa ja löytää maalauksen, joka esittää nuorta rouva Swannia "puolittain mieheksi naamioituneena". Kertoja yrittää määritellä mallin sukupuolta:

"Kasvojen piirteitä seuratessa sukupuoli näytti olevan tunnustamaisillaan, että kuului hieman poikamaiselle tytölle, hävisi sitten ja tuli taas tuonnempana esiin tuoden nyt lähinnä mieleen naismaisen, paheellisen, ajatuksiinsa vaipuneen nuoren miehen ja katosi taas, tavoittamattomiin."

Mielenkiintoisia välähdyksiä, esimerkiksi jos ajattelee teoriaa, jonka mukaan tietyt Proustin naispuoliset henkilöhahmot ja ihastuksen kohteet olisivat itse asiassa miehiä, mutta myös yleisemmin Proustin sukupuolen ja seksuaalisuuden teemojen tarkastelun valossa.

Kadonneen ajan neljäs osa nousi tässä vaiheessa yhdeksi suosikikseni, ehkä viehättävän pysähtyneen rantalomatunnelmansa vuoksi. Kirjassa oli jonkinlaista kepeyttä ja ilmavuutta, jota en aikaisemmista osista ole aina tavoittanut. Saa nähdä, millaisiin tunnelmiin sarjan seuraava osa vie.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 4. Kukkaaan puhkeavien tyttöjen varjossa II. Paikannimet: paikkakunta. (A la recherce du temps perdu. A l'ombre des jeunes filles en fleurs. Noms de pays: le pays, 1919)

Suom. Inkeri Tuomikoski

Otava, 2017/1983

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä - Rouva Swannin ympärillä (toinen kerta)

Luin joitakin vuosia sitten Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, ja erityisesti ensimmäisestä kirjasta pidin hyvinkin paljon. Sitten into vähän lopahti, ja Proust jäi tauolle. Viime vuonna Kadonnut aika alkoi taas kutkuttaa, ja päätin jatkaa siitä mihin jäin.

Tosiasiassa kävikin niin, että jatkamisen sijaan tuli vähän kerrattua. Luulin lukeneeni aikoinaan kaksi ensimmäistä kirjaa (mielestäni tarkistinkin asian), joten jatkoin kolmannesta kirjasta. Luin kirjan tyytyväisenä loppuun, vailla mitään mielikuvia siitä, että olisin lukenut kirjan joskus aikaisemminkin. Mahdollisia muita bloggauksia etsiessäni löysin sitten oman kirjoitukseni vuodelta 2012.

Täytyy sanoa, että naurattaa. Mikä olisikaan sopivampaa kuin lukea kirjaa, joka käsittelee muistamista, ja unohtaa lukukokemus täysin! Toki Kadonneessa ajassa ei ole varsinaista juonta käytännössä lainkaan, ja edellisestä lukukerrasta on seitsemän vuotta, mutta silti näin täydellinen unohdus huvittaa. (Varsinkin kun yleensä kehuskelen hyvällä muistillani...)

Minulla ei siis ole muistikuvia ensimmäisestä lukukerrasta, mutta koska on blogikirjoitus, voin kuitenkin vertailla kokemuksia. Viimeksi olen ilmeisesti ollut hiukan tuskastunut Proustin tapaan kuvata rakkautta: valitin ettei hän tunne muunlaista rakkautta kuin kärsivän ja omistavan. Tällä kerralla rakkausjutut eivät juurikaan häirinneet, ja ajoittain näissä rakastuneiden kärsimysten kuvauksissa tuntui olevan myös huumoria ja lempeyttä. Muutenkin tunsin löytäväni ihmissuhteiden kuvauksesta enemmän tasoja kuin aikaisemmin, eivätkä henkilöhahmot tuntuneet niin paperinmakuisilta kuin aikaisemmin.

Aikoinaan olin myös todennut että Proust väläyttelee rouva Swannin hahmossa "huumoria, joka tuntuu virkistävältä kaiken vakavuuden keskellä". Mielenkiintoista, koska tällä kertaa ajattelin lukiessani, etten muistanutkaan Proustin olevan näin hauska! Todellakin, Proust sai minut tällä kerralla useampaan kertaan hymyilemään jollakin havainnollaan tai ilmaisullaan.

Se, mistä olen koko ajan nauttinut Kadonnutta aikaa lukiessani, on ollut Proustin kieli ja ajatusten virta. Se vaatii kyllä keskittymistä ja on välillä raskassoutuista, mutta on se myös palkitsevaa. Merkitsin useita kohtia muistiin, ja loppuun päästessäni suorastaan huokailin tälle kirjan päättävälle virkkeelle:

"Ja koska keskimääräinen elinikä – elämän suhteellinen pituus – on huomattavasti laajempi runollisten tunnelmien kuin sydänsurujen kohdalla, niin vaikka Gilberten takia kärsimäni tuskat ovatkin kadonneet jo ajat sitten, niitä kauemmin on elänyt ja elää nautinto, jota tunnen joka kerta, kun haluan laskea ikään kuin aurinkokellon taulusta ne minuutit, jotka mahtuvat neljännestä yli kahdentoista ja yhden välimaille, kun kuvittelen keskustelevani taas kerran rouva Swannin kanssa hänen päivänvarjonsa alla ikään kuin sinipunakäynnöksen kajossa."

Niin kaunista! Ja kuinka tähän kaikkeen oli johdateltu koko kirjan ajan. Hienoa!

Tuntuu, että sain tästä kirjasta enemmän irti toisella lukukerralla. Luinko kirjaa eri tavalla, koska olen eri ihminen kuin seitsemän vuotta sitten, vai koska kirja kuitenkin jollakin tavalla oli säilynyt mielessäni, ja löysin siksi siitä eri tasoja? Kuka tietää, mutta jollakin tavalla tämä tahaton uudelleen luku sai minut innostumaan Proustista entistä enemmän.

Seuraavaksi voisin kuitenkin lukea sen neljännen kirjan.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 3. Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 1. Rouva Swannin ympärillä (A la recherche du temps perdu. A l'ombre des jeunes filles en fleur. Autour de Mme Swann, 1919)
Suom. Inkeri Tuomikoski
Kannen maalaus: Claude Monet, Sininen ruuhi 
Otava, 1979/2004

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässsä. Rouva Swannin ympärillä

Teki mieli lukea taas Proustia. Kadonneen ajan kahden ensimmäisen kirjan perusteella olin jo päätynyt siihen, että viihdyn Proustin parissa hyvin silloin, kun hän käsittelee muistamista ja muita mielen liikkeitä, mutta huonommin silloin kun puidaan ihmissuhteita. Kolmas kirja vain vahvisti tätä kuvaa.

Kirjan ensimmäinen puolisko keskittyy erityisesti päähenkilön taide-elämysten kuvailuun. Hän käy teatterissa katsomassa Faidraa, jonka pääosassa esiintyy Madame Berma, ja pääsee Swannien kotona keskustelemaan suuresti ihailemansa kirjailijan, Bergotten kanssa. Molemmat tapahtumat kuvaavat sitä, kuinka odotuksemme vaikuttavat kokemuksiimme, ja kuinka toisaalta mielessämme muokkaamme kokemuksiamme odotuksiamme vastaaviksi. Erityisesti teatteriepisodi oli mielenkiintoinen: päähenkilö on odottanut teatterissakäyntiä kiihkeästi ja rakentanut kuvitelmissaan jo valmiin kuvan siitä, millainen esitys tulisi olemaan ja kuinka suuresti hän tulisi la Berman tulkinnasta nauttimaan. Kun esitys ja legendaarinen näyttelijä eivät vastaakaan odotuksia, on pettymys tietysti suuri. Myöhemmin päähenkilö kuitenkin yrittää vakuuttaa itselleen, että esitys on sittenkin ollut vaikuttava - varsinkin kun vanhemmat ja kokeneemmat teatterinkävijät ylistävät esitystä ja tulkintaa.

"Tuskin olin ottanut vastaan tämän uuden käsitteen "puhtaimmasta, ylevimmästä taidetapahtumasta", kun se jo lähestyi teatterissa kokemaani epätäydellistä nautintoa, lisäsi siihen hiukan sitä, mikä siltä puuttui, ja niitten yhdistelmästä muodostui jotakin niin kiihoittavaa, että huudahdin: "Mikä suuri taiteilija!""

Juuri tämäntapaisissa huomioissa Proust on minusta parhaimmillaan. Hän tavoittaa hyvin ajatusprosessit ja sen, kuinka maailmamme muokkautuu mielessämme. Näihin havaintoihin on helppo samaistua ja tehdä oivalluksia. Kukapa ei olisi joskus yrittänyt vakuuttaa itselleen, että joku pettymyksen aiheuttanut, odotettu asia, oli oikeastaan hieno kokemus - ainakin melkein niin hieno kuin sen odottikin olevan.

Yhtä samaistuttavia eivät ole Proustin mieshenkilöiden rakkaushuolet. Edellinen kirja kuvasi Swannin mustasukkaista rakkautta Odettea kohtaan - tässä kirjassa päähenkilö kärsii samankaltaisesta vaivasta, jonka kohteena on Swannin ja Odetten tytär Gilberte. Päähenkilö on rakkaudessaan kiihkeä, omistushaluinen ja epätoivoinen: hän manipuloi, juonii ja liikuttuu omista tunteistaan. Rakkaus ei suinkaan ole onnea tai vastavuoroisuutta. Proustille se on jatkuvaa kaipausta, jonka kohde helposti vaihtuu; se on kärsimystä ja epävakaata omistautumista. Muunlaista rakkautta Proust ei näytä tuntevan, enkä itse saa kovin paljon irti tällaisesta pakkomielteisestä rakkauden rakastamisesta.

Mielenkiintoista on se, että Proustin henkilöhahmot jäävät aika paperisiksi, vaikka hän on niin taitava kuvaamaan ihmisen mielenmaailmaa. Mutta ihminen onkin paljon muutakin kuin ajatuksensa ja tunteensa. Hän on myös kanssakäymistä muiden kanssa, puhetta ja reagointia. Näiden kuvaajana Proust ei ole yhtä tarkkanäköinen kuin muistin ja ajattelun tulkkina. Suosikikseni tässä kirjassa taisi nousta rouva Swann, entinen puolimaailman nainen, nykyinen hienosteleva seurapiirirouva, joka höystää puhettaan englanninkielisillä fraaseilla. Hänen muotokuvassaan Proust väläyttelee jopa huumoria, joka tuntuu virkistävältä kaiken vakavuuden keskellä.

Lisää kirjasta Vielä palaa lukulamppu -blogissa.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä. Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1. Rouva Swannin ympärillä (A la recherche du temps perdu. A l'ombre des jeunes filles en fleur. Autour de Mme Swann, 1919)
Suom. Inkeri Tuomikoski
Otava: 1979/2004

Marcel Proust: "Swannin rakkaus" "Paikannimet: nimi"

 

Proust-haaste on edennyt toiseen osaansa, toisin sanoen olen nyt lukenut ensimmäisen osan (Swannin tie) toisen kirjan, joka jakautuu kahteen niteeseen (Swannin rakkaus ja Paikannimet: nimi). Nämä Proustin teoksen osat ja otsikot ovat välillä yhtä hämmentäviä kuin itse kirja.

En tiedä, miksi tämän toisen kirjan lukeminen tuntui jotenkin takkuisammalta kuin Combray. Johtuiko se uutuudenviehätyksen katoamisesta vai siitä että kieli ei tuntunut soljuvan yhtä vaivattomasti eteenpäin suomentajan vaihduttua. Vai oliko syynä tematiikka. Comray käsitteli pääasiassa muistoja ja mielen liikkeitä, kun taas tässä kirjassa liikuttiin Pariisin pinnallisissa seurapiireissä ja ilottomien rakkausseikkailujen maailmoissa.

"Ja sairaus nimeltä Swannin rakkaus oli saanut niin paljon uusia muotoja ja liittyi niin erottamattomasti kaikkiin Swannin tottumuksiin ja tekoihin, hänen ajatuksiinsa, terveydentilaansa, yöuneensa, koko elämäänsä, vieläpä siihenkin, minkä hän uskoi tapahtuvan kuolemansa jälkeenkin, se kuului osana häneen, oli kasvanut häneen kiinni, ettei sitä voinut repäistä irti tuhoamatta suurin piirtein häntä itseäänkin; niin kuin kirurgien on tapana sanoa, Swannin rakkaus ei enää ollut leikattavissa."

Swannin rakkaus on todellakin sairaus - sairaus johon liittyy niin paljon mustasukkaisuutta, omistushalua ja pakkomielteitä, että heikompaa lukijaa alkaa hirvittää. Päähenkilön perhetuttu, Charles Swann rakastuu puolimaailman naiseen, Odette de Crécyyn, vaikka Odette ei ulkomuodoltaan, tavoiltaan tai mieltymyksiltään vastaa hänen ihanteitaan. Rakkaus on kuitenkin kaikennielevää: Swann pohtii jatkuvasti, mitä Odette tekee ollessaan erossa hänestä; hän etsii Odettea öisillä kaduilla; lukee Odetten yksityisiä kirjeitä ja kuulustelee jatkuvasti Odetettea tämän nykyisestä ja aiemmasta elämästä.

Kuin kaikuna Swannin rakkaudelle kirjan kolmas nide keskittyy päähenkilön ihastukseen, jonka kohteena on Swannin ja Odetten tytär Gilberte. Tämä rakkaus on vähintään yhtä pakkomielteistä ja sairaalloista kuin Swannin rakkaus, ja päähenkilö kärsii samanlaisesta tarpeesta omistaa rakkautensa kohteen teot ja ajatukset. 

Swannin rakkauden voi varmasti nähdä monin eri tavoin. Esimerkiksi Vielä palaa lukulamppu -blogissa sympatiat ovat ilmeisesti Swannin puolella, ja Odette nähdään ilkeänä ja itsekkäänä naisena. Odette kenties onkin omahyväinen ja itsekäs, mutta ei Swannkaan takertuvassa rakkaudessaan kovin sympaattinen ole. Swannin rakkaus ei itse asiassa edes kohdistu Odetteen ihmisenä vaan jonkinlaisiin kuvitelmiin ja mielleyhtymiin: Odette on Swannille maalaus tai musiikin teema, ei lihaa ja verta olevan nainen.

Rakkauden lisäksi tässä osassa keskityttiin seurapiirien kuvailemiseen. Näissä pienissä piireissä voi helposti joutua epäsuosioon, ja liehittely sekä oikein ajoitetut nokkeluudet ovat tärkeitä sosiaalisen statuksen kannalta. Seurapiirikohtauksissa on mukana huumoria ja teräviä pikku huomioita sosiaalisista suhteista, mutta Proust on kuitenkin minusta parhaimmillaa ihmisen sisäisen maailman kuvaajana, ei niinkään mikään dialogin tai juonenkuljetuksen mestari.

Jotain taikaa Proustissa ehdottomasti on, ja aion jatkaa kirjasarjan parissa. En vanno pysyväni täysin haasteen aikataulussa, sillä Proust tuntuu vaativan oman tilansa eikä aikataulutettu lukeminen ehkä tee kirjalle täyttä oikeutta. 

Koska ensimmäinen osa on nyt luettu loppuun, on pakko laittaa loppuun vielä tämä klassikkosketsi Monty Pythonilta.  The All-England Summarize Proust Competition.

 

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Swannin tie, "Swannin rakkaus" "Paikannimet: nimi" (A la recherche du temps perdu, Du côté de chez Swann, "Un amour de Swann", "Noms de pays: le nom", 1913)

Suom. Inkeri Tuomikoski

Otava, 2007

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, "Combray"

Kadonnutta aikaa etsimässä on vaivannut minua jo monta vuotta. Olen aloittanut ensimmäistä osaa kaksi kertaa, ja molemmat yritykset ovat hyytyneet alkumetreillä. Jätän kyllä useinkin kirjoja kesken, jos ne eivät viehätä, ilman sen kummempia tunnontuskia. Jotkut keskenjääneet kirjat kuitenkin jäävät kaihertamaan mieltä, kuten tämä Proustin teos. Minusta on tuntunut, että voisin oikeasti pitää kirjasta, ja olen aina ajatellut että joskus luen ainakin ensimmäisen osan loppuun.

Olin siis heti innokkaasti mukana, kun Sara ilmoitti Proust-haasteesta. Tartuin ensimmäiseen kirjaan päättäväisesti: nyt tämä kirja luetaan vaikka väkisin loppuun!

Hämmästyksekseni lukeminen sujui tällä kertaa aivan vaivattomasti - toisinaan jopa nautinnollisesti. Joko aika oli nyt sopiva Proustille tai sitten olen itse nyt "vanhempana ja viisaampana" sopivampi lukija - edellisesti yrityksestä on sentään jo reilusti yli kymmenen vuotta. Oli syy mikä tahansa, Proustin lukeminen ei mennyt suorittamisen puolelle, vaan tarjosi viehättävän rauhallisia, melkein meditatiivisia hetkiä.

"Kaikki toisiinsa liittyvät muistot olivat koostuneet yhdeksi ainoaksi massaksi, mutta muistot - vanhimmat ja uudemmat, tuoksusta syntyneet, ja sitten ne jotka olivat vain toisen henkilön muistoja, minun häneltä kuulemiani - saattoi kuitenkin erottaa toisistaan: välillä ei ehkä ollut rakoja, todellisia halkeamia, mutta kuitenkin juovia, erilaisia värejä, jotka joissakin kallioissa, joissakin marmorilajeissa paljastavat erot alkuperän, iän ja "muodostuksen" välillä."

Combray on muistojen ja mielenliikkeiden kaleidoskooppi, joka alkaa yöllisestä heräämisestä ja myös päättyy siihen. Yön unettomat hetket palauttavat kirjan kertojan mieleen lapsuudenmuistoja nukkumaanmenosta Combrayssa, pikkukaupungissa jossa hän perheineen vietti kesänsä. Muistot keriytyvät auki satunnaisesti: sukulaiset, palvelijat, maisemat, ateriat, rakennukset ja pienet tapahtumat rakentavat kuvaa verkkaisesta elämästä, jota rytmittävät naapurien vierailut ja vakiintuneet kävelyretket. Muistot saattavat olla hauraita, melkein unohtuneitakin, mutta toisaalta rakennamme niiden varaan todellisuutemme. Muisto lapsuuden kesäisestä maisemasta voi tuntua voimakkaammalta ja tärkeämmältä kuin maisema, joka tällä hetkellä on edessämme.

Pidin kovasti niistä kohdista, joissa pohdittiin sitä, kuinka todellisuus rakentuu mielessämme. Kuinka jokainen kokee tapahtumat omalla tavallaan, tai kuinka ihminen itse rakentuu toisten ihmisten ajatuksissa. Lisäksi nautin kirjan yleisestä tunnelmasta, kielen soljuvuudesta ja jopa siitä ettei kirjassa oikeastaan tapahtunut yhtään mitään. Jokaiseen mielentilaan tällainen ajelehtiva teksti ei sopisi, mutta nyt se ilmeisesti osui kohdilleen, koska lukeminen oli rentouttavaa ja kiinnostavaa.

Proustin tajunnanvirta vaatii keskittymistä, mutta muuten teksti ei mitenkään hirvittävän vaikeaa ollut. Ainakaan verrattuna tajunnanvirran kuningasteokseen, Joycen Odysseukseen. Pitkien virkkeiden, sivulauseiden ja puolipisteiden viidakossa ajatus saattaa joskus katketa, mutta kun mieli saa kiinni tekstistä, on lukeminen helppoa ja ajatuksiin nousee kauniita kuvia.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Swannin tie, Combray (A la recherce du temps perdu, Du côté de chez Swann, Combray, 1919)
Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen
Otava, 1984