Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa

Tiedättehän sen riemuisan tunteen, kun joku sanoo kaiken sen, mitä olet aina ajatellut, mutta sanoo sen paljon paremmin kuin itse ikinä osaisit? Se tunne oli päällimmäisenä mielessäni lukiessani Anu Silfverbergin esseekokoelmaa Luonto pakastimessa. Hykertelin, nyökyttelin ja luin kirjaa ääneen miehelleni. Kaikesta en toki ollut Silfverbergin kanssa samaa mieltä, mutta sekin vain lisäsi kirjan arvoa silmissäni: lukukokemus ei ollut pelkkää samanmielisten selkääntaputtelua vaan antoi myös uutta ajateltavaa.

Kirja on jaettu seitsemään lukuun, joiden aiheina ovat eläin, ihminen, koti, nainen, työ, jumala ja kuolema. Luulen, että Silfverberg onnistuu suututtamaan monen lukijan heti ensimmäisessä, eläimiä käsittelevässä luvussaan. Silfverberg kirjoittaa kaunistelematta ihmisen ristiriitaisesta suhteesta luontoon ja eläimiin: kuinka ihminen toisaalta väittää rakastavansa luontoa ja eläimiä ja toisaalta käyttää niitä häikäilemättä hyväkseen. Kuinka helppo ihmisen on sulkea silmänsä lihan tehotuotannon julmuuksilta. Kuinka ihminen tuhoaa lemmikkiensä terveyden jalostaessaan niistä "söpöjä".

Eläinten oikeuksista ja luonnonsuojelusta on lähes mahdotonta puhua ilman että joku mainitsee sanat "syyllistäminen" ja "viherfasismi". Silfverberg kirjoittaakin usein juuri syyllistämisestä ja siitä kuinka länsimainen ihminen sitä vihaa:

"Sillä syyllisyys, meille on opetettu, on pahinta mitä ikinä voi tapahtua. Se on niin kauhean epäreilua."

Silfverberg kirjoittaa mainiosti siitä, kuinka me vihaamme syyllisyyden tunnetta: haluaisimme syyllisten sijaan mielellämme olla uhreja, jotka ovat kaikkien kokemiensa vääryyksien jälkeen oikeutettuja hemmotteluun ja etuoikeuksiin. Ja kuitenkin suuri osa syyllistämisestä valittavista ihmisistä elää äärimmäisen etuoikeutettua elämää, jonka helppous ja yltäkylläisyys perustuu osittain riistoon ja epäinhimillisiin olosuhteisiin.

Itse nautin eniten luvusta joka käsitteli naisten oikeuksia ja feminismiä. Erityisesti iloitsin siitä, kuinka Silfverberg antaa niin sanottujen miesasiamiesten kuulla kunniansa. (Käytän termiä "niin sanottu miesasiamies" kuvaamaan niitä miehiä, joiden mielestä suurin tasa-arvo-ongelma on se, että naiset eivät anna.) Erityisesti luku Pahat naiset on sellainen, että haluaisin lainata sen tähän kokonaan: niin hyvin Silfverberg kiteyttää katkerien ns. miesasiamiesten ajatuskaavojen yksipuolisuuden ja järjettömyyden. Tyydyn kuitenkin lainaamaan vain yhden kohdan, jossa tarjotaan yhtä ratkaisua näiden ajatuskaavojen purkamiseksi.

"Ehkäpä tärkein kohta feministisen liikkeen ohjelmassa pitäisikin olla, että tytöt ja pojat mahdollisimman pienestä pitäen elävät yhdessä. Nythän tehdään lähes kaikki, jotta he kokisivat toisensa vastakkaisina, aina vauvojen värikoodaamisesta lähtien. Erottelu luo vierautta, ja vieraus vihaa."

Silfverberg kirjoittaa tunteella: hän ei peittele kiukkuaan, turhautumistaan tai pelkoaan. Teksti on kuitenkin tunteellisuudestaan huolimatta terävää ja perusteltua. Ja myös hauskaa. Ihmisen järjettömyyksiä esiin nostaessaan Silfverberg ironisoi, päivittelee ja välillä tekee kohteistaan rehellistä pilkkaa. Hän kohdistaa kuitenkin ironiansa myös itseensä, ja lisäksi taustalla on aina yritys ymmärtää ilmiöitä ja niiden syitä. Eniten ymmärtämisvaikeuksia tuntuu aiheuttavan uskonto: Silfverberg kertoo pystyvänsä kuvittelemaan, miltä tuntuu olla rasisti, sairas tai Matti Vanhanen, mutta uskovaisen kokemusta hän ei ole koskaan pystynyt tavoittamaan.

Uskontoa käsittelevä luku oli minulle monella tapaa mielenkiintoisin, koska siinä oli paljon itselleni vieraita ajatuksia. Ei siksi että itse olisin uskovainen, mutta uskonto ja uskovaiset eivät herätä minussa sellaisia vihan ja vierauden tunteita kuin ne tuntuvat Silfverbergissä herättävän. Silfverberg kuitenkin kirjoittaa tästäkin aiheesta rehellisesti ja kiinnostavasti: vaikka en siis juurikaan nyökytellyt tätä lukua lukiessani, luin suurella mielenkiinnolla.

Luonto pakastimessa on luultavasti nautittavinta luettavaa niille, jotka suurin piirtein jakavat Silfverbergin kokemus- ja arvomaailmaan. Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla, mitä se antaa sellaiselle lukijalle, joka on hiukan eri linjoilla kirjoittajan kanssa. Olisivatko esseet ärsyttäviä, suututtavia tai typeriä? Vai antaisivatko ne jotain uusia ajatuksenpoikasia vaikka eivät ehkä lukijan mielipiteitä muuttaisikaan?

Luonnon pakastimessa ovat lukeneet myös ainakin Mari A., Ina ja Karoliina. Karoliinan blogista löytyy myös runsas kokoelma lainauksia kirjasta: niistä saa hyvän kuvan kirjan aiheista ja Silfverbergin kirjoitustyylistä.

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa 
Teos, 2011