"Myös Henry, joka istui kaksi pykälää levottomien joukkuetoveriensa takana ja muutaman sentin päässä Owenin hartiasta, yritti löytää asennon josta olisi apua. Hän ajatteli, että jossain syvällä sisällä me kaikki uskomme omaan jumalalliseen voimaamme. Uskomme salaa että pelin lopputulos riippuu meistä, jopa silloin kun vain katsomme – sitä miten hengitämme sisään, miten hengitämme ulos, minkälainen T-paita meillä on, suljemmeko silmät kun pallo lähtee syöttäjän kädestä ja suuntaa kohti Schwartzia.
Sivallus ja huti, ensimmäinen lyönti."
Kiinnostuin Chad Harbachin esikoisromaanista Pelin henki aika tavalla luettuani joskus keväällä Helsingin Sanomista pitkän jutun kirjasta ja kirjailijasta. Sitten kirja kuitenkin hautautui jonnekin mieleni sopukoille, kunnes Ilselän Minnan innostunut juttu palautti sen mieleeni. Ja hyvä että palautti, sillä Pelin henki on yksi nautinnollisimpia lukukokemuksiani tänä vuonna. Ei paras tai vaikuttavin tai omaperäisin, mutta tätä kirjaa oli vain yksinkertaisesti ihana lukea.
Pelin henki on amerikkalainen yliopistoromaani ja toi mieleeni mm. sellaiset suosikkikirjani kuin Tarttin Jumalat juhlivat öisin ja Eugenidesin Naimapuuhia. (Olin jopa huomaavinani pari kunnioittavaa silmäniskua Tarttin kirjan suuntaan, mutta voi olla että vain kuvittelen.) Myös John Irvingin henki leijuu vahvasti kirjan yllä, vaikkei Harbach olekaan yhtä mielikuvituksellinen (eikä yhtä roisi!) kuin Irving.
Keskiössä on yliopiston baseballjoukkue, jonka varsin keskinkertainen ura lähtee nousuun kun polttajaksi tulee uusi opiskelija, hintelä ja hiljainen Henry Skrimshander. Baseball on Henrylle kaikki kaikessa: hän on lukenut puhki polttajalegenda Aparicion kirjan Puolustuspelin taito, jossa opetetaan esimerkiksi että: "On kolme vaihetta: Oleminen ilman ajattelua. Ajattelu. Paluu olemiseen ilman ajattelua." Kuten tuostakin voi päätellä, baseball ei tässä kirjassa ole vain peli tai vain urheilua. Se on vertauskuva koko elämästä. Ei siis kannata karttaa tätä kirjaa, jos urheilu yleensä tai baseball erityisesti ei kiinnosta, koska kirja kertoo kyllä paljosta muustakin kuin urheilusta.
Sen sijaan kirjaan kannattaa tarttua, jos pitää laadukkaista lukuromaaneista. Sillä sitä Pelin henki ennen kaikkea on. Harbach on luonut mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joihin on helppo kiintyä. (Minä ihastuin erityisesti Henryyn, jonka kamppailu baseballin parissa nousi riipaiseviin mittasuhteisiin.) Kirja on pullollaan tunnelmaa: nuoruuden kiihkoa ja epävarmuutta, vanhuuden surumielisyyttä, ystävyyttä ja rakkautta. Kirpeitä kevätaamuja, joissa pallon napsahdus mailaa vasten kaikuu erityisen kirkkaasti. Aurinkoisia syyspäiviä, jotka saavat värit hohtamaan kuin lasimaalaukset. Valvottuja öitä, joille maun antavat kahvi ja särkylääkkeet.
Pelin henki on hyvin vahvasti miesten kirja. Kirja miesten välisestä ystävyydestä ja rakkaudesta, joukkuehengestä, petoksista ja anteeksinannosta. Se on miesten kirja siinä määrin, että käytännössä ainoa naishenkilö Pella jää auttamatta statistiksi. Ei Pella aivan kaksiulotteinen hahmo ole – kyllä häneenkin on pyritty tuomaan syvyyttä – mutta hän määrittyy aika selkeästi vain suhteessa kirjan miehiin: tyttärenä, tyttöystävänä, hoitajana. Toinen pieni miinus tulee kirjan lopusta, joka oli makuuni ehkä hiukan liian kirjallinen – jos nyt lukuromaania on reilua moisesta moittia. Mutta parin miinuksenkin jälkeen Pelin hengen arvosanaksi jää ehdottomasti kiitettävä.
Kirjan ovat lukeneet myös Maija joka piti kirjan ensimmäisistä paristasadasta sivusta enemmän kuin lopusta; Mari A. joka ei ollut aivan varma, miten kirjaa olisi pitänyt lukea; ja Karoliina joka rakastaa lukemista juuri tällaisten kirjojen vuoksi.
Chad Harbach: Pelin henki (The Art of Fielding, 2011)
Suom. Tero Valkonen
Kansi: Anja Reponen
Otava, 2013
