Jennifer Egan: Manhattan Beach

Olen hämmentynyt. Olin kyllä kuullut, että Jennifer Eganin Manhattan Beach on tyyliltään hyvin perinteinen romaani eikä siis muistuta muodoltaan lainkaan esimerkiksi episodimaista Aika suurta hämäystä, johon ihastuin aikoinaan kovasti. Olin siis valmistautunut lukemaan perinteistä lukuromaania Manhattan Beachiin tarttuessani.

En kuitenkaan ollut valmistautunut siihen, että Manhattan Beach on kovin perinteinen romaani myös asenteiltaan ja teemoiltaan. Perinteisyyden voi nähdä ajattomuutena – minulle tuli kuitenkin auttamatta mieleen vanhanaikaisuus.

Kirjan keskushenkilö on Anna Kerrigan, nuori nainen, jonka elämää varjostaa lapsuudessa palvotun isän katoaminen. Toisen maailmansodan aikaan Annassa herää haave sukeltajan työstä – työstä joka valitettavasti tuntuu olevan naiselle tavoittamattomissa, vaikka sota-aika on muuten hämärtänytkin perinteistä jakoa naisten ja miesten töihin. Anna on kuitenkin määrätietoinen nainen, ja hän päättää raivata tiensä sukeltajaksi. Samalla määrätietoisuudella hän alkaa selvittää kadonneen isänsä kohtaloa, kun hän tapaa sattumalta lapsuudestaan tutun hahmon, herrasmiesgangsteri Dexter Stylesin.

Manhattan Beach on laadukas ja taitavasti kirjoitettu. Ajankuva on yksityiskohtaisesti rakennettu, juoni kulkee tasaisesti ja juuri sopivasti koukuttaen. Kirjan parissa on helppo viihtyä. Sukeltamista kuvaavat kohtaukset kiehtovat, samoin tietyt alamaailman valtapelin kiemuroihin sijoittuvat kohtaukset.

Ja kuitenkin kirja jätti jälkeensä jotenkin valjun ja pettyneen olon.

En jaksanut innostua Annasta vahvana naishahmona, koska Anna on niin reipas ja voimakas ja kunnollinen, ettei hänessä lopulta ole mitään särmiä joihin tarttua. Ja loppujen lopuksi Annan tarina kulkee kovin samoja reittejä kuin naisten tarinat niin monesti aikaisemmin. Sama särmättömyys vaivaa muitakin henkilöhahmoja, ja jos heissä joitakin kulmia aluksi onkin, ne hioutuvat tarinan edetessä pois. Naistenvihaajasta kasvaa isällinen tukihenkilö ja vastuunpakoilijasta sotasankari.

Sota on kirjassa kummallisen näkymätön, vaikka siihen jatkuvasti viitataankin. Se näyttäytyy kuitenkin lähinnä kansallisena sankaritarinana, joka kasvattaa ihmisiä henkisesti ja avaa uusia mahdollisuuksia. Alamaailman toiminta esitetään nostalgisessa ja romantisoidussa valossa. Kirjan pari rodullistettua henkilöhahmoa tuntuvat päälleliimatuilta, ja heidän tehtävänsä onkin lähinnä korostaa päähenkilöiden suvaitsevaisuutta tai henkistä kasvua. Kaikki tämä tuntuu kovin vanhanaikaiselta.

Kaikesta yksityiskohtaisuudestaan ja runsaudestaan huolimatta Manhattan Beach tuntui kummallisen tyhjältä. Kun kirjan muoto on niin perinteinen kuin Manhattan Beachissä, sisällöltä odottaisi ehkä jotakin yllättävää mielenkiinnon herättämiseksi, mutta Eganin kirjassa tarina ja teemat tuntuvat noudattelevan monesti aikaisemmin kerrottuja kaavoja.

Manhattan Beachistä ovat kirjoittaneet myös Kirjamies, MarikaOksa, Arja ja Piritta.

Jennifer Egan: Manhattan Beach (Manhattan Beach, 2017)
Suom. Helena Bützow
Kansi: Jussi Kaasinen
Tammi, 2018

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

 
"Jocelyn tietää, että mä odotan Bennietä. Mutta Bennie odottaa Alicea, joka odottaa Scottya, joka odottaa Jocelynia, joka on tuntenut Scottyn kaikkein pisimpään ja tekee sen olon turvalliseksi, tai niin mä ainakin luulen. Scottyssa on kyllä vetovoimaa, sillä on vaalennetut hiukset ja leveä rintakehä, jota se esittelee mielellään aurinkoisina päivinä, mutta sen äiti kuoli kolme vuotta sitten unilääkkeisiin. Scotty on ollut hiljaisempi siitä lähtien, ja kylmällä ilmalla se vapisee ikään kuin joku ravistelisi sitä."

Aika suuri hämäys on episodiromaani, jonka erilliset tarinat sitovat yhteen henkilöhahmot, joiden elämänpolut yhtyvät ja risteytyvät ja eroavat. Jokainen tarina toimii itsenäisenä kertomuksena, mutta yhdessä niistä muodovat kokonaiskuva elämästä, nuoruudesta, vanhenemisesta ja ajasta, joka kenties on vain suurta hämäystä.

Kiinnostukseni Eganin Pulitzer-palkittua kirjaa kohtaan nousi pikkuhiljaa sitä mukaa, kun luin vaihtelevia blogijuttuja: osa lukijoista oli ihastunut ja piti kirjaa yhtenä vuoden parhaista lukukokemuksista, osa piti kirjaa hämmentävänä, vaikeana tai turhan kikkailevana. Se, mitä kirja käsitteli, oli jäänyt hiukan hämäräksi, mikä ei ole ihme, sillä kirjassa ei ole yksittäistä suurta tarinaa. Eri tarinoiden kertojaäänet ja tyylilajit vaihtelevat: jotkut jutuista ovat hyvinkin perinteisiä ja realistisia, jotkut hipovat absurdin rajoja tai lainaavat piirteitä scifin puolelta. Saamme lukea eksyksissä olevista punkkarinuorista, Afrikan savanneista, kleptomaaneista ja hirmuhallitsijoiden pr-kampanjoista.

Olen ennenkin sanonut pitäväni episodiromaaneista, ja Aika suuri hämäys on episodiromaani parhaasta päästä. Tarinat ovat aidosti erilaisia tyyliltään, ja kokonaisuus on runsaudestaan huolimatta ehyt. Egan tempaisi minut mukaansa niin, että luin kirjaa ahmimalla, vaikka olisin toisaalta halunnut  lukea hitaasti ja säästellen. Moni yksityiskohta meni luultavasti ohi, mutta Eganin kirja kestää varmasti useammankin lukukerran: itse asiassa en malttaisi odottaa, että pääsen lukemaan kirjan uudelleen ja syventymään kirjan merkityksiin, henkilöhahmoihin ja yksityiskohtiin oikein kunnolla.

En kokenut kirjaa millään tavalla vaikeaksi, vaikka sillä hiukan sellainenkin maine on, eikä Aika suuri hämäys myöskään ollut minulle etäiseksi jäävää, teknistä briljeerausta. Minulle kirja oli nautittava lukuelämys, joka paitsi ihastutti kirjallisilla oivalluksillaan, myös kosketti ihmiskohtaloillaan ja havainnoillaan elämästä. Yksi vuoden parhaista kirjoista, uskallan sanoa.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Sanna, Ina, Erja, Kati, Minna, Valkoinen kirahvi, Maija, anni.M, noora, Lukija, Arja, Sonja ja Karoliina.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa Modern Women Writers.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad, 2010)
Suom. Heikki Karjalainen
Kansi: Jussi Kaakinen
Tammi, 2012