tiistai 27. joulukuuta 2016

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa


Mari Mannisen Tieto-Finlandialla palkittu kirja kuvaa yhden lapsen politiikkaa tavallisten kiinalaisten kokemusten kautta. Manninen on haastatellut perheitä jotka ovat joutuneet pakkoabortoimaan lapsensa, adoptoituja naisia jotka on hylätty lapsina, paperittomia suurperheiden lapsia ja yhden lapsen perheitä, joissa ainokainen on "pikkukeisari".

Haastattelujen perusteella piirtyy kuva siitä, kuinka monin tavoin yhden lapsen politiikka on vaikuttanut ihmisten elämään. Suurimmaksi osaksi vaikutukset ovat surullisia ja julmiakin, mutta silti harva haastateltava moittii yhden lapsen politiikkaa sinänsä. Politiikan konkreettisia ilmenemismuotoja saatetaan kyllä arvostella, mutta useimmat pitävät silti politiikkaa hyvänä ja välttämättömänä toimintamallina. Manninen tuo kuitenkin esille, että väestönkasvu olisi luultavasti hidastunut Kiinassa ilman pakkopolitiikkaakin: samoihin tuloksiin olisi voitu päästä ilman tiukkoja ja epäinhimillisiä pakkokeinoja. Käsitys yhden lapsen politiikan hyödyistä elää kuitenkin voimakkaana, niin Kiinassa kuin muuallakin maailmassa.

"Minä nostin korin mustan polkupyöräni tarakalle. Kello oli kolmen ja neljän välillä aamulla, kun tulin kalatorille. Jätin vauvakorin portaille, paikkaan, jossa se olisi turvassa liikenteeltä. Sitten lähdin nopeasti kotiin, jotta ensimmäiset torille tulijat eivät näkisi minua."

Politiikan päättäjien ja valtaapitävien ääntä ei kirjassa kuulla. Perhesuunnitteluviranomaisia edustaa ainoastaan byrokratian alimmalla askelmalla seisova perhesuunnitteluapulainen, rouva Dong. Rouva Dongin tehtävänä oli levittää propagandaa, auttaa lapsentekolupien hakemisessa ja vahtia raskauksia ja jopa naisten kuukautiskiertoa. Dongin tarina on kirjan kiinnostavimpia ja vaikeimmin samaistuttavia: kaikessa vieraudessaan ja kummallisuudessaan sekin kuitenkin edustaa yhden lapsen politiikan arkea.

Yhden lapsen kansa näyttää yhden puolen maailmastamme, jossa lasten hankkimista ja naisen ruumista kontrolloidaan. Vallanpitäjät ovat aina asettaneet rajoja sille, keiden on sopivaa lisääntyä tai kasvattaa lapsia, ja sille missä määrin nainen saa itse päättää omasta ruumiistaan. Manninen tuo kiinnostavasti esille sen, kuinka Kiinan pakkoabortoinnit ja monen muun maan aborttikiellot ovat itse asiassa ajatusmaailmaaltaan sukua toisilleen.

Kirja on tiivis paketti, kaksisataa sivua napakkaa, helppolukuista tekstiä. Aihe on sen verran kiinnostava, että mielelläni olisin lukenut siitä enemmänkin. Toisaalta, tavallisten ihmisten kokemuksiin keskittyvänä haastattelukirjana Yhden lapsen kansa toimii hyvin juuri tämän pituisena – jos haastetteluja ja haastateltavia olisi enemmän, olisi lopputulos varmasti hajanaisempi ja toisteisempi. Nyt kirja saa janoamaan lisää tietoa, niin yhden lapsen politiikasta yleensä, kuin Mannisen kirjassa esiteltyjen ihmisten tarinoista.

Yhden lapsen kansasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Katri, Henna, KristaTiia ja  Nanna.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret.
Kansi: Ville Lähteenmäki
Atena, 2016

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä


"Puhummepa sitten kalalajeista, sioista tai jostakin muusta syömästämme eläimestä, eikö meidän tulisi kiinnittää ennen kaikkea huomio niiden kärsimykseen? Selvästikään emme niin tee. Mutta kysymys ei olekaan siitä. Varsinaisestihan kyse on siitä, painaako niiden kärsimys puntarissa enemmän kuin sushi, pekoni tai kananuggetit."

En muista, koska kirjan lukeminen olisi viimeksi sujunut yhtä hitaasti. Luin tätä Jonathan Safran Foerin kirjaa Eläinten syömisestä yli kuukauden ajan, eikä lukeminen edennyt välillä ollenkaan. Tosiin kuin voisi luulla, syy tahmeaan lukemiseen ei ollut se että kirja olisi ollut erityisen rankka tai järkyttävä. En vain juurikaan pitänyt siitä tyylistä, jolla kirja on kirjoitettu.

Saako tietokirjaa arvostella tyyliseikkojen tai taiteellisten ansioiden perusteella? Pitäisikö keskittyä vain sisältöön, erityisesti jos kyseessä on yhteiskunnallisesti tai eettisesti tärkeä aihe? Itse sanoisin, että muotoseikat voivat olla tietokirjoissa hyvinkin merkittäviä, sillä ne vaikuttavat paljon myös siihen, kuinka kirjan sisältöön suhtautuu. Jos kirjoitustyyli tai kirjan kieli ei miellytä, voi sisältökin mennä lukijalta ohi tai koko kirja jäädä kesken. Minä luin kyllä Foerin kirjan loppuun, mutta kieltämättä kirjan sanoma jäi ärsyttäväksi kokemani kirjoitustyylin jalkoihin.

Foer ei ole huono kirjailija. Olen lukenut aikaisemmin hänen esikoisromaaninsa Kaikki valaistuu, josta pidin varsin paljon. Eläinten syömisestäkin on sinänsä ihan hyvin kirjoitettu, mutta se on myös todella tyypillinen amerikkalainen viihteellinen tietokirja. Toisin sanoen kirja korostaa henkilökohtaisuutta, tarinallisuutta ja jutustelevuutta. Foer tuo omat mielipiteensä ja henkilökohtaiset kokemuksensa voimakkaasti esiin, mutta kirjoitustyylistä puuttuu kaikki se persoonallisuus, joka hänen romaanissaan ihastutti.

Kirjaa varten Foer luki suuren määrän lähdekirjallisuutta ja haastatteli ihmisiä. Hän myös murtautui eläinaktivistin kanssa kalkkunatilalle ja kirjoitti kirjeitä alalla toimiville ihmisille. Kirjassa on paljon asiaa – mutta siinä on myös paljon täytettä, tunnelmanluontia, tarinointia. Foer kuvailee haastateltaviensa ulkomuotoa ja puhetyyliä, kertoo omasta perheestään ja suvustaan ja jutustelee nokkelasti lukijan kanssa. Yksi esimerkki kirjan tarinallisuuden korostamisesta on kappale nimeltä "Minä olen tehotuottaja". Se on kirjoitettu yhden ihmisen lausuntona ("Opin lypsämään lehmiä jo kuuden vanhana. Asuimme Wisconsinissa."), mutta alaviitteestä käy ilmi, että se on itse asiassa koottu useamman eri henkilön haastattelusta.

Kirjan ansioksi on sen sijaan luettava esimerkiksi se, että Foer tarkastelee eläinten syömistä ilahduttavan monesta eri näkökulmasta. Hän käy läpi asiaan liittyvät moraaliset kysymykset, kulttuurin ja perinteiden merkityksen, tehotuotannon väärinkäytökset, ekologiset vaikutukset, eläinten ja ihmisten terveyteen liittyvät kysymykset ja henkilökohtaiset valintansa.

Kirja ei ole näkemyksissään mustavalkoinen tai ehdoton. Foer kyseenalaistaa ihmisen tarpeen syödä eläimiä ylipäänsä, mutta hänen kritiikkinsä terävin kärki on tähdätty tehotuotantoa kohti. Foer on itse valinnut kasvossyönnin, mutta hän suhtautuu ymmärtäväisesti, jopa kannustavasti niihin lihantuottajiin, jotka pyrkivät kohtelemaan tuotantoeläimiä mahdollisimman hyvin. Toisaalta Foer kyseenalaistaa sen, voiko "mahdollisimman hyvä" koskaan olla riittävän hyvä, kun puhutaan eläinten syömisestä.

Eläinten syömisestä kannattaa kyllä lukea, jos aihe kiinnostaa ja jos ei vierasta jutustelevan tarinallisia tietokirjoja. Moneen tällainen kirja varmasti myös vetoaa jopa paremmin kuin tiukemmin pelkkään faktaan perustuva tyyli. Henkilökohtaisesti suosittelisin lukemaan mieluummin vaikkapa Elina Lappalaisen Syötäviksi kasvatetut, joka käsittelee samaa aihetta asiapitoisemmin, ja tekee siksi minusta myös suuremman vaikutuksen.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Jori, Zephyr ja Arja.

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä (Eating Animals, 2009)
Suom. Antti Immonen
Loppusanat: Salla Tuomivaara
Atena, 2011/2012