"Naiset ne valitsivat miehen. Niillä oli valta valita sellaisia miehiä kuin haluavat. Joten ne saivat juuri sellaisen miehen kuin ansaitsivat. Ja koska ne synnyttivät poikalapset, tulevat miehet, näistä pojista kasvoi juuri sellaisia samanlaisia miehiä kuin naiset olivat halunneet. Halusivat. Ne väittivät haluavansa kilttejä kunnon miehiä, mutta eivät ne harrastaneet niiden kanssa biologian luokan –
Se oli siis vale. Vale, jota ne kertoivat miehille, ehkä itselleenkin. Mitä kaikkia himoja niillä mahtoi ollakaan, joita ne eivät kertoneet? Kuinka paljon, kuinka vahvoja? Eivät naiset niitä tunnustaneet. Siis ainakaan sellainen nainen, joka haluaa olla kunniallinen ja joka haluaa kiltin, herkkäuskoisen miehen huolehtimaan sen lapsista."
Tapani Koskikari yrittää ymmärtää naisia. Naisia yleensä ja erityisesti oman elämänsä naisia, vaimoa ja kahta tytärtä. Tiina-vaimo on muuttunut viime aikoina etäisemmäksi ja tuntuu kuuntelevan Tapanin ajatuksia vain velvollisuudentunnosta naistenlehden lukemisen lomassa. Vanhempi tytär Ronja tekee isänmurhaa pukeutumalla säkkimäisiin villapaitoihin ja osallistumalla lutkamarssiin, jossa naiset Tapanin tulkinnan mukaan julistavat olevansa huoria ja ylpeitä siitä. Ja nuorempi tytär Roosa on ottanut kasvoilleen teini-ikäisen tunteettoman naamion ja tapailee poikaa, joka ei vastaa yhtäkään Tapanin mielessään kuvittelemaa vävykandidaattia.
Kirjassa jäljitetään totuutta naisista monella eri tasolla. Tapani yrittää selvittää, liittyykö vaimon menneisyyteen jotakin salattua – onko heidän yhteisessä tarinassaan mukana valhetta? Ja mikä on totuus tyttäristä ja maailmasta, jossa he elävät? Hämmennys ajaa Tapanin pohtimaan myös naiseuden salaisuutta yleisemmällä tasolla. Hän on mies, joka uskoo faktoihin ja matemaattisiin selitysmalleihin, joten täytyyhän sukupuoltenkin mysteerin olla kuvattavissa yksinkertaisella graafisella kuviolla.
Tarinaa seurataan Tapanin ja Roosan näkökulmista. Siinä missä Tapanin näkökulma vie lukijan Tapanin pään sisälle, seuraamaan ajatuksia, muistoja ja mielipiteitä, Roosan elämää katsotaan ulkoapäin, keskittyen sanoihin, tekoihin ja muuhun ulkoiseen. Se, mitä teinin naamion takana tapahtuu, jää lukijan tulkittavaksi. Ratkaisu on minusta hieno: ensinnäkin se tekee Roosan sisäisestä maailmasta lukijalle samantapaisen arvoituksen kuin Tapanille; ja toiseksi se kuvastaa hyvin sitä, kuinka eksyksissä teininä voi tunteidensa kanssa olla. Vaikka oma minä on muutoksessa ja maailma tuntuu muuttuvan siinä rinnalla uudeksi ja vieraaksi, ja vaikka sisällä myllertävät suuret tunteet, suuri osa niistä piilotetaan niin muilta kuin itseltäkin. Ulospäin asiat ovat vain vähän ihanaa ja vittu niin siistii.
Vaikka olen samaa mieltä usean muun lukijan kanssa siitä, että Roosa kavereineen muistuttaa usein teoiltaan ja puheenparreltaan enemmän yläkoululaista kuin lukion toisluokkalaista, on Konstigin piirtämä kuva nuoruudesta silti häkellyttävän osuva. (Ja se puheenparsi on juuri niin nerokasta kuin on sanottukin.) Vaikka ei olisikaan ollut kovien kimmojen porukoissa ja kokeillut rajojaan, voi tunnistaa epävarmuuden, joukkoon kuulumisen tarpeen ja toisaalta halun olla erityinen. Ja kun Tapani päätyy pohdinnoissan miesasiamiesten mallin mukaisesti siihen, että naisella on parisuhteessa valta valita ja murrosikäisen naisen markkina-arvo on mittaamaton, näyttää Konstig meille toisaalla Roosan ja muut teinitytöt, jotka ovat valmiit sietämään pojilta ja miehiltä melkein mitä vain saadakseen hyväksyntää ja rakkautta.
Konstigin kirja sai aivoni surraamaan tavalla, jota en ollenkaan odottanut kirjaan tarttuessani. Henkilöhahmot ja heidän ajatuksensa olivat monella tavoin tunnistettavia ja liikuttavia, mutta tunnistettavia myös ärsyttävyydessään. Teki mieli väitellä heidän kanssaan, ja kenties myös kirjailijan kanssa, koska mietin lukiessani paljon myös sitä, mitä mieltä Konstig itse on kirjansa totuuksista. Se, mitä kirja sanoo nuoruudesta ja vanhemmudesta ja sukupuolien välisistä suhteista oli tuttua, haastavaa, ärsyttävää ja kiinnostavaa. Tällaisia keskusteluja ajassamme käydään.
Loppupuolella kirjan juoneen tuli minun makuuni hiukan liikaa vauhtia ja kierroksia, sillä vaikka näin voi käydä kenelle tahansa lukijana minua kuitenkin useammin kiinnostavat pienemmät tapahtumat. Ja vaikka mitä tahansa voikin tapahtua, kuka tahansa ei ehkä voi tehdä mitä tahansa: jotkut henkilöhahmojen teot eivät olleet täysin uskottavia. Lisäksi kierrosten jälkeen loppu tuntui liiankin seesteiseltä. Vai oliko se sittenkään niin seesteinen? Pinnalta kyllä, mutta ehkä tässäkin tapauksessa totuus on enemmän kuin pinnalta katsoen luulisi.
Totuutta naisista on luettu kirjablogeissa paljon, ja linkitän tähän nyt vain muutaman, hieman erilaisia ajatuksia esiin nostavan jutun, joista löytyy myös linkkejä muihin arvioihin. Lue, mitä kirjasta pitivät Katja, Mari A., Erja ja Minna.
Joonas Konstig: Totuus naisista
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus, 2013
