maanantai 27. elokuuta 2018

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut


Brittipopin suurista nimistä Suede on aina jäänyt minulle kaikkein etäisimmäksi.  Itse asiassa yksikään niin sanotuista neljästä suuresta ei ole kuulunut kaikkein rakkaimpien bändieni joukkoon, mutta siinä missä pidin Blurista, inhosin Oasista ja viehätyin Pulpista, en koskaan oikein saanut otetta Suedeen. Bändillä oli joitakin hienoja kappaleita, mutta siinä kaikki.

En siis ollut lähtökohtaisesti kiinnostunut Brett Andersonin muistelmista. Sitten luin Katjan bloggauksen, ja ajattelin että Hiilenmustat aamut voisi olla mielenkiintoinen ihan vain kirjana, eikä sitä lukeakseen tarvitsisi olla Suede-fani. Kun kirja sitten tuli vastaan kirjaston pikalainahyllyssä, nappasin sen mukaani kesälomalukemiseksi.

Ja hyvä että nappasin, sillä pidin Hiilenmustista aamuista varsin paljon. Muistelmat keskittyvät Andersonin lapsuus- ja nuoruusvuosiin, aikaan ennen Sueden menestystä. Anderson kirjoittaa impressionistisesti, luoden enemmän tunnelmia kuin suoraviivaista kerrontaa. Tuokiokuvien ja anekdoottien kautta syntyy kuva nuhruisesta ja hiukan alakuloisesta lapsuudesta Sussexissa sekä rähjäromanttisesta nuoruudesta Lontoossa. Kirjaa lukee melkein kuin romaania, lukuunottamatta viimeisiä lukuja, jotka kuvaavat Sueden ensiaskeleita ja muistuttavat enemmän perinteistä bändielämäkertaa. Andersonia itseään lainaten: tarina karkaa omille teilleen ja muuttuu kuvailevasta juonivetoiseksi.

"Kun vuosi kului ja syyskuu taas alkoi, otin lempeän eron Manchesterista, tuosta kovasta, kauniista kaupungista ylpeine asukkaineen, jota johtaan tunnen yhä vieläkin niin paljon kiintymystä, mutta jonka kosteat, tuuliset kadut eivät koskaan oikein tuntuneet kodilta, ja niin ajauduin takaisin Lontoon loisteeseen ja hyörinään."

Monella tapaa Hiilenmustat aamut on rakkauslaulu Britannialle ja siksi herkullista luettavaa kaikille anglofiileille. Anderson kertoo pyrkineensä musiikissaan dokumentoimaan brittiläisyyttä, ei ylistämään sitä, ja samaa pyrkimystä voi nähdä myös näissä muistelmissa. Andersonin Iso-Britannia on ehdottomasti luokkayhteiskunta, jossa köyhän elämä ei ole helppoa, ja hänen Lontoonsa on paskainen ja sen pulssi likainen. Ja kuitenkin kaikessa on myös lumoa ja romantiikkaa: Anderson rakastaa Lontoon roskaisia katuja, ja lukija rakastaa niitä hänen kanssaan.

Vaikka kirjan loppupuoli ei ole yhtä ihastuttavaa luettavaa kuin alku, on sekin kiinnostava. On esimerkiksi mielenkiintoista huomata, kuinka Andersonin taiteilijan ego puskee esiin, kun hän alkaa kertoa Suedesta ja musiikistaan. Oman ainutlaatuisuuden korostaminen ja pienet aikalaisiin suunnatut ilkeilyt tuntuvat keski-ikäisen miehen kirjoittamina jopa hiukan koomisilta ja rikkovat kirjan lempeän haikeata tunnelmaa. Kokonaisuudessaan kirja oli kuitenkin positiivinen yllätys ja toimiva paketti. Jos Anderson osaa joskus tarkastella Sueden uraa samalla kaukonäköisellä nostalgialla kuin lapsuuttaan, lukisin mielelläni jatkoa muistelmille.

Lue tämä, jos rakastat brittipoppia ja 1990-luvun musiikkikulttuuria, jos kuvaukset joutilaista päivistä teekupillisineen ja paahtoleipineen houkuttelevat tai jos kaikki englantilainen aiheuttaa sinussa onnen väristyksiä. Ja, tietysti, jos rakastat Suedea.

Katjan lisäksi kirjan ovat lukeneet myös Simo ja Kaisa V.

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut (Coal Black Mornings, 2018)
Suom. Sirje Niitepöld
Esipuhe: Riku Korhonen
Kansi: Riikka Majanen
Sammakko, 2018

maanantai 13. elokuuta 2018

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät


"Naisten älyllinen yksinäisyys on niin surullista, ajattelin, on lahjakkuuden haaskausta joutua erilleen, ilman käytäntöjä ja perinteitä. Ja niinä hetkinä tuntui kuin ajatuksenikin olisi halkaistu kahtia, että ne olivat jännittäviä mutta silti vajavaisia, että niissä pyrittiin todentamaan ja kehittelemään mutta niistä puuttui vakuuttuneisuutta, itseluottamusta. Silloin minun teki taas mieli soittaa Lilalla, sanoa: kuulapa mitä olen ajatellut, puhutaan asiasta yhdessä, sano mielipiteesi, muistatko mitä kerroti minulle Alfonsosta?"

Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä osaa eivät nostattaneet minussa mitään Ferrante-kuumetta. Eikä tämä kolmaskaan osa tajuntaa räjäyttänyt, mutta se oli minulle aivan kirkkaasti sarjan mielenkiintoisin ja viihdyttävin kirja. Siinä missä tunsin kahden ensimmäisen osan kanssa välillä pitkästyväni ja välillä ärsyyntyväni, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät vei mukanaan.

Tavallaan Ferrante ei tuo tähän kolmanteen osaan mitään uutta, mutta hän  syventää ja kasvattaa aikaisempien kirjojen teemoja kiinnostavasti. Yhteiskunnallisuus nousee voimakkaammin esiin, ja myös sukupuolten välisiä suhteita käsitellään moniulotteisemmin kuin ennen. En ole missään vaiheessa kauheasti kiinnostunut sarjan rakkaussuhteista ja niiden kiemuroista. Tässä osassa niitä tarjoiltiin enemmän mausteina kuin pääruokana, ja ehkäpä nekin siksi toimivat nyt paremmin.

Jos edelliset osat ovat olleet Elenan ja Linan välisen suhteen (ystävyyden, kilvoittelun, mustasukkaisuuden, inspiroinnin, kuvastimena toimimisen) käsittelyä, kolmas osa kertoo enemmän Elenan suhteesta itseensä. Tämä suhde onkin mielenkiintoinen, koska lukija ei voi koskaan olla oikein varma siitä, kuinka luotettava Elena on kertojana. Toisaalta hän tuntuu kuvaavan melkeinpä piinallisen rehellisesti omia heikkouksiaan ja virheitään – toisaalta mieleen hiipii kysymys, kuinka objektiivisesti hän pystyy itseään tarkkailemaan. Tai kuinka objektiivisen kuvan hän antaa muista ihmisistä?

Elena haluaa tulla joksikin, mutta mitä hän todella haluaa olla? Hän vertaa itseään jatkuvasti muihin, ja ennen kaikkea tietysti Linaan, ja tuntee yleensä jäävänsä varjoon. Tavoitteleeko hän asioita aidosta kiinnostuksesta ja intohimosta vai haluaako hän vain olla jotakin, olla parempi kuin Lina, nähdä itsensä sellaisena kuin hän näkee Linan?

Napoli-sarja on alusta asti ollut minusta sadunomainen siinä mielessä, että tarinassa on jotakin kohtalonomaista ja kaavamaista. Ihmiset totetuttavat heille annettuja rooleja, toistavat samoja kaavoja ja tavoittelevat samoja unelmia. Henkilöhahmot eivät juurikaan kehity, ehkä Elenaa lukuunottamatta. Ehkä tässä sadunomaisuudessa on syy siihen, miksi Napoli-sarja ei täysin vie minua mukanaan: kaikista käänteistään, ihmissuhteistaan ja jännitteistään huolimatta siinä ei aivan maistu todellinen elämä. Mutta tämän kolmannen osan parissa viihdyin siis kuitenkin erinomaisesti, ja odotan viimeistä osaa mielenkiinnolla.

Napoli-sarjan kolmannesta osasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Laura, Omppu, MarikaOksa, Mila, Elina ja tuijata.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Storia di chi fugge e di chi resta, 2013)
Suom. Helinä Kangas
Kansi/kannen kuva: Martti Ruokonen/Julika Hardegen
WSOY, 2018

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin


Tulevaisuuden Ruotsi on totalitaarinen valtio, jossa "länsimaisista arvoista" on tullut ainoita totuuksia, ja jossa vainotaan kaikkea ei-ruotsalaiseksi määriteltyä. Kaikkien täysi-ikäisten on allekirjoitettava kansalaissopimukseksi kutsuttu dokumentti: ne, jotka kieltäytyvät allekirjoittamasta, määritellään valtion vihollisiksi ja eristetään Kaningårdenin pahamaineiselle alueelle. Kaningårdenissa sananvapausvalmentajat pitävät luentoja ruotsalaisista arvoista ja muslimeille tarjoillaan sianlihaa. Pahemmistakin asioista huhutaan.

Näin kertoo ruotsalaiselle kirjailijalle Tundra-tytöksi kutsuttu nuori nainen, joka on suljettu oikeuspsykiatriseen laitokseen. Tundra-tyttö on osallistunut kaksi vuotta aikaisemmin Hondon terrori-iskuun. Hänelle on diagnosoitu skitsofrenia. Itse tyttö kertoo tulevansa tulevaisuudesta ja sanoo halunneensa estää terrori-iskun, jotta tulevaisuuden Ruotsista ei tulisi totta.

"Kirjoitan sinulle joka et kuitenkaan usko, että mitään tällaista voisi tapahtua Ruotsissa. Luulet että valehtelen, koska luulet edelleen olevasi ruotsalainen."

Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on trilleri, dystopia ja kannanotto. Se kertoo melkein dekkarimaisen tarinan ulkopuolisuudesta, radikalisoitumisesta ja terrorismista. Se kertoo pelottavan tarinan ulkopuolelle sulkemisesta, julmuuksista ja mielen järkkymisestä. Se kertoo melankolisen tarinan ihmisistä, jotka näkevät mitä maailmassa tapahtuu, mutta eivät halua tai osaa muuttaa asioita. Se liikuu taidokkaasti erilaisissa mahdollisissa todellisuuksissa ja rinnastaa hyytävästi nykyhetken, historian sekä mahdolliset tulevaisuudet.

Dystopiat kiehtovat, ja Anyurun dystopia toimii, koska se on niin lähellä sitä maailmaa, jossa elämme. Oikeastaan melkein kaikki kirjassa kuvattu on tapahtunut, vaikka ei ehkä samaan aikaan samassa paikassa. Lukijan ei tarvitse venyttää mielikuvitustaan uskoakseen kirjan maailmankuvaan. Mielikuvituksellisimmatkin elementit, kuten aikamatkustamisen, voi halutessaan selittää luonnollisilla ilmiöillä.

Tarinankerronnan tasolla He hukkuvat äitiensä kyyneliin teki vaikutuksen. Anyuru punoo juonensa taitavasti ja yhdistää monipolvisen tarinan ja kirjan teemat uskottavasti yhteen. Kirjallisena kokonaisuutena teos ei vakuuttanut aivan yhtä voimakkaasti. Se oli omaan makuuni ehkä hivenen liian dekkarimainen, keskittyen enemmän juonenkuljetukseen kuin esimerkiksi henkilöhahmoihin. Toki, kun tarina on hyvä, hiukan yksiulotteisiksi jäävät henkilöhahmot voi antaa anteeksi. Enemmän vierastin Anyurun kielenkäyttöä, joka on sekoitus melko suoraviivaista kerrontaa ja runollisen kauniita ilmauksia. Juuri niitä kauniita ilmaisuja vierastin, vähän niin kuin koko kirjan nimeäkin – hiukan liian kauniita, hiukan liian sentimentaalisia.

Hyvä kirja siis, mutta jotain jäin kaipaamaankin. Ehkä hiukan persoonallisempaa otetta, jotakin kirjallisesti yllättävämpää ja sykähdyttävämpää.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Mila, Laura, Omppu, tuijata, Laura, kosminen k ja helmikekkonen.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017)
Suom. Outi Menna
Kansi: Sanna Mander
Kustantamo S&S, 2018