Miki Liukkonen: O

"90-luvun nuorilla, niin sanotulla "X-sukupolvella" oli sentään "ihan sama", mutta mitä heillä oli? Miten internetin ääreen syntyneen sukupolven voi määritellä tukeutumatta ainoastaan internet-ajan ilmiöihin? Sen vaikutukseen minäkuvan muutoksessa ja yksityisyydessä, merkkijärjestelmän sirpaloitumisessa? Entä mitä ajatella lisääntyneestä stressistä ja uupumuksesta, masennuksesta ja itsemurhista? Nihilistejä he eivät olleet. Nihilismi on jo kuollut; kaiken tämän turhauttavan hämmennyksen ja runsauden seassa oli nimittäin myös osallistumista, arvoja ja liikehdintää; vain arvojen luonne oli muuttunut. Niin kauan kuin on uutisia on sotia. Minun päätäni särkee."

Mitä voisi kertoa Miki Liukkosen massiivisesta romaanista, joka väittää olevansa yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat? Jo kirjan alaotsikosta voi päätellä, ettei O ota itseään liian vakavasti: se saattaa olla suuruudenhullu, suorastaan ylitsepursuava ja ehkä hiukan liian täynnä itseään, mutta mukana on kyllä aimo annos poikamaista velmuilua, mikä takaa ettei meno ole liian ryppyotsaista.

O on henkilöhahmoja ja aihioita pullollaan, mutta jotkut isot teemat nousevat kokonaisuudesta muita voimakkaammin esille. Aika ja kuinka sen koemme; ajankuva, informaatioähky ja digitalisaatio; neuroosit ja pakkomielteet; taiteen ja todellisuuden suhde. O on kuin langanpätkistä kokoon puristeltu pallo: täynnä irrallisia ja yhteenkuulumattomia palasia, joista yhdessä kuitenkin muodostuu kirjava kokonaisuus.

Kirjan alku ihastutti: miten hienoa kieltä, miten osuvaa kuvailua! Alkuinnostuksen jälkeen seurasi hämmennyksen vaihe, jolloin kirja tuntui sekavalta, itsetarkoituksellisen kikkailevalta ja vähän rasittavaltakin. Aina kun tunsin saaneeni jostakin tarinanpalasesta kiinni, siirryttiin toiseen, ja keskittyminen tahtoi herpaantua. Mutta vähitellen palasista alkoi hahmottua isompi kuvio ja kirjan rytmiin pääsi kiinni. Vaikka O ei ole varsinaisesti vaikea kirja, lukeminen vaatii kuitenkin aikaa ja tilaa. Sinne tänne säntäilevä, palapelimäinen kirja on parhaimmillaan, kun sitä lukee rauhassa, isoja lohkoja kerrallaan.

Taiteessa ei pitäisi olla loppuja, koska oikeassa elämässäkään ei ole tarinallisia lopetuksia, sanotaan O:ssa. Vaikka O ei ole realistinen romaani, se onnistuu tavoittamaan hyvin todentuntuisesti sen, kuinka tiettyjä asioita koetaan. Vaikka ihmiset hahmottavat elämää tarinoiden kautta, todellisuus saattaa oikeasti olla lähempänä O:n hajanaista, kehää kiertävää, pakkomielteissä junnaavaa, yksityiskohtiin takertuvaa maailmaa.

Oman elämän tarinallistaminen saattaa olla helpompaa ja tiedostetumpaa kuin koskaan, mutta todellisuuden luonne ei ole oikeasti sen tarinallisempi kuin ennenkään. Ja ehkä juuri sen vuoksi O:n henkilöhahmot yrittävät kontrolloida maailmaa tarinoiden lisäksi pakkomielteiden ja neuroosien kautta. Jos en voi luoda omaa tarinaani, luon ainakin omat rutiinini.

Kertooko O lupaustensa mukaan kaikesta kaiken? Ei tietenkään. Se ei luultavasti kerro edes mitään ennen kertomatonta. Mutta täytyy ihailla Liukkosen vision suuruutta. Välillä ärsyynnyin huumoriin ja nokkeluuksiin, ja totta kai kaikenlaista olisi voinut karsia pois. Lyhyempänä, siistimpänä ja hillitympänä O ei kuitenkaan olisi sama kirja. Muoto luo kirjaan merkityksiä: pituus, toisteisuus ja alaviitteet ovat se maailma, jota O kuvaa. Ja sitten on Liukkosen kieli joka tavoittaa yhtä lailla maailman kauneuden kuin rumuudenkin. Ja kirjan lopetus, ja se kuinka hienosti kaikki lopulta toimii yhteen.

O:n ovat lukeneet myös Anni, Hannele, Opus eka, Juha ja Arja.

Miki Liukkonen: O
Kansi: Jussi Karjalainen
WSOY, 2017

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

"Jonas ajatteli antavansa kirjalleen nimeksi "Muovikukkien desimaalit", tai jos halusi kirjalle suuremman lukijakunnan ja kaupallista draivia: "Ikeassa et koskaan ole yksin". Tällaiselle kirjalle olisi varmasti kysyntää, sillä oliko kukaan koskaan tajunnut todella kiinnittää huomiota sellaisiin asioihn? Ihmiset mielellään tavoittelivat kauneutta ja mielihyvää ja rauhaa, mutta he etsivät niitä aina vääristä paikoista tai vähintään väärästä näkökulmasta."

Keltaisen värin seminaari. Luistimien täydellinen muoto. Uuszeniläiset ja heidän jokseenkin pyhä kirjansa. Eläimiä kiduttava pikkupoika. Jazzia. Rakkaustarina. Asukastaulu jonka nimet muodostavat täydellisen harmonian. Miki Liukkosen esikoisromaanin ainekset kuulostavat varsin kummallisilta, ja kummallinen kirja Lapset auringon alla onkin. Kummallinen hyvällä tavalla. Se on yllättävä, ilkikurinen ja absurdeilla kierroksilla käyvä tarina isästä, pojasta ja keltaisesta.

Olen pitänyt varsin paljon Liukkosen runoista, joten odotin hänen romaaniaan sekä uteliaana että hiukan varauksellisesti.: kuinka runoilijalta onnistuisi siirtyminen romaanin pariin? Millaista proosaa kirjoittaisi tämä nuori kukkopoika, jolla runojen perusteella on kyky yhdistellä sanoja ja käsitteitä oivaltavalla tavalla?

Oivaltavuus ja sanallinen iloittelu ovat tallella Liukkosen romaanissa. Hän kuvailee asioita yllättävästi ja hauskasti – tavalla joka saa välillä nyökyttelemään hyväksyvästi, välillä hymyilemään huvittuneesti. Maailma näyttäytyy Liukkosen kuvailemana usein järjettömänä, vinksahtaneena ja typeränä, mutta myös kauniina ja unenomaisena paikkana. Yllätyin positiivisesti myös Liukkosen tarinankuljetustaidoista. Lapset auringon alla on kertomuksena mahdoton ja epärealistinen, mutta se kulkee eteenpäin sujuvasti ja voittaa puolelleen.

Liukkonen on uhonnut, että hänen romaaninsa tulee uudistamaan suomalaisen kirjallisuuden. Eihän kirja tietenkään sitä tee, mutta ei Liukkosen väite täysin vailla pohjaa ole. Lapset auringon alla on ehdottomasti omaperäinen ja valtavirran sivussa kulkeva kirja. Minä olin kirjan alkumetreillä hiukan hämmentynyt, koska en oikein hahmottanut, miten kirjaan olisi pitänyt suhtautua. Mitä pidemmälle luin, sitä selkeämmin kirjasta alkoivat nousta esiin komedialliset ja surrealistiset ainekset. Liukkosen huumori ei ole ääneen naurattavaa, enemmänkin vinosti hymyilyttävää.

Kirjan loppu oli minusta erityisen hieno, vaikka jättikin jälkeensä hämmennystä ja ihmettelyä. Kokonaisuutena pidin kirjasta jopa yllättävän paljon, sillä se ei aivan edusta tyypillistä lukemistoani. Ja luulen, että parikymmentä vuotta aikaisemmin olisin pitänyt kirjasta vielä enemmän. Sen huumorissa, asenteessa ja maailmassa oli sellaista vakavuuden, ironian, häikäilemättömyyden ja leikittelyn sekoitusta, joka ainakin minusta hehkui nuoruutta. Keski-ikäiset eivät kirjoita tällaisia kirjoja. Mutta heidänkin kannattaa välillä niitä lukea.    

Kirjan ovat lukeneet myös Habanera ja Sanna.

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla
Kansi: Jussi Karjalainen
WSOY, 2013

Miki Liukkonen: Elisabet

Ostin Miki Liukkosen toisen runokokoelman, koska olin lukenut muutaman lehtijutun, joissa Liukkosen esikoiskokoelmaa oli hehkutettu poikkeuksellisen lupaavaksi ja suorastaan loistavaksi runokirjaksi. Ja esimerkiksi Parnassossa Karri Kokko pitää Elisabetia jopa esikoista parempana ja kypsempänä.

En voi väittää olevani mikään kotimaisen nykyrunouden asiantuntija, eli en osaa arvioida Elisabetia suhteessa muihin teoksiin. Mutta löysin kyllä kirjasta paljon sellaista, mistä pidin. Ja toisaalta - kuten usein runokokoelmien kohdalla käy - mukana oli myös sellaisia runoja, jotka jäivät mykiksi eivätkä puhuneet minulle.

Monissa runoissa Liukkonen tekee hauskoja oivalluksia, jotka kiehtovat mieltä yllättävyydellään. Hän kuvailee, vertaa ja rinnastaa asioita ja ilmiöitä tavalla, joka saa katsomaan maailmaa uusin silmin. Värit, äänet, eläimet ja kasvit saavat uusia muotoja ja ilmentymiä Liukkosen käsittelyssä.

"Väreilläkin on menneisyytensä!

violetti irrotettiin auringosta
ja lainattiin salonkien satiiniin

purppura on kaskelotin epigrammi ja roomalainen yö
ruskea on punaiselle kateudesta vihreä"

Hauskimmillaan nämä Liukkosen havainnot ovat kokoelman päättävässä Viimeisessä runossa, jossa yhdistellään epätodennäköisiä asioita riemastuttavaksi ajatusketjuksi:

"kun kaktukselle ilmestyy bändipaita
kun sateenvarjon alla on lämmintä
kun häissä tapahtuu lentonäytös
kun se epäonnistuu
ja kun kaksi sateenkaarta joista
toinen soi c-duurissa toinen d-mollissa
kun kadotettu mökki sitten löytyykin
ja tulee talvi

                      ja kaikki on niin ystävällistä!"


Osa runoista liikkuu tarinoiden ja kuvaelmien maisemissa, osa taas esittää pieniä tuokiokuvia arkielämästä. Mukana on myös tajunnanvirtamaisia runoja, joissa minäkertoja kuvailee havaintojaan ja ruumiintoimintojaan tai kirjoittaa runoa siitä, kuinka hän kirjoittaa runoa. En saanut näistä runoista kovin paljon irti, mutta toisaalta henkilökohtaisuudesta syntyvät myös kokoelman koskettavimmat runot: syöpään kuolleelle äidille omistettu Elisabet on kaunis ja yksinkertainen surun, rakkauden ja luopumisen kuvaus.

            Äiti olet minulle kaikki keski-ikäiset naiset
punaisissa tuulipuvuissa
    kaikki stereolaitteet päässä huhkivat sauvakävelijät
       kaikki Liza Marklundia lukevat 160-senttiset pullukat
                    kaikki naisellinen liha
           kaikki jotka haluaisivat minut synnyttää
                  kaikki salkkarifanaatikot
         kalakeiton tuoksu ja Pelle Miljoona
    maitoa tihkuvat rinnat
kaikki hiilipiirustuskurssille haluavat, mutta väsyneet
       kaikki huulet minun korvaani"

Kaiken kaikkiaan pidin tästä kokoelmasta hyvin paljon, ja kirjasta löytyi useampi runo, jonka pariin uskon palaavani vielä myöhemminkin. En usko löytäneeni uutta suosikkirunoilijaa - olen hyvin nirso runojen lukija - mutta kiinnostava ja lahjakas kirjoittaja Liukkonen kyllä on.

Miki Liukkonen: Elisabet
Kansi: Riikka Sormunen
WSOY, 2012