Tässäpä kirja jota en ehkä olisi lukenut ilman kirjablogeja. Olin muodostanut käsitykseni kirjasta tehdyn elokuvan perusteella - elokuvan jota en sitäkään ole nähnyt - ja vakaa mielipiteeni oli: self help -hömppää. Mutta kun huomasin että sellaiset fiksut ja hyvän maun omaavat bloggarit kuin Linnea ja Karoliina ovat pitäneet kirjasta, alkoi sen lukeminen kiinnostaa: ehkä kirja ei olisikaan silkkaa hattaraa. Kun kirja sitten sattui silmään kirjaston palautusvaunusta, nappasin sen mukaani.
Kirjan perusidea lienee monelle tuttu. Vaikeasta avioerosta ja masennuksesta toipuva Gilbert viettää vuoden ulkomailla etsimässä itseään ja Jumalaa. Ensin hän matkustaa Italiaan jossa keskittyy nautintoihin - jotka Gilbertin elämän tässä vaiheessa keskittyvät italian kieleen ja italialaiseen ruokaan. Levänneenä ja lihoneena Gilbert jatkaa matkaansa Intiaan meditoimaan ja etsimään yhteyttä Jumalaan. Matka päättyy Balille, jossa etsitäään tasapainoa nautinnon ja sisäisen rauhan välillä - ja josta Gilbert yllätyksekseen löytää myös rakkauden.
Täytyy sanoa, että kirjan alku oli minusta kaamea. Ensimmäiset rivit kuuluvat seuraavasti:
"Kunpa Giovanni suutelisi minua.
Äh, on hirvittävän paljon syitä, miksi se olisi todella huono ajatus."
Aloitus tuntui vahvistavan kaikki pahimmat ennakkoluuloni: olin ilmeisesti lukemassa jotain elämänhallintaoppaaksi naamioitua ihmissuhdehuttua. Pyörittelin silmiäni, mutta luin kuitenkin eteenpäin.
Kesti jonkin aikaa ennen kuin pääsin kirjan maailmaan sisälle, mutta jossain vaiheessa Italian ja Intian välillä huomasin uppoutuneeni kirjaan täysin. Ajoittain minua edelleen hiukan häiritsi Gilbertin kieltämättä hyvin viihteellinen kirjoitustyyli, erityisesti tarve laukoa vitsejä tasaisin väliajoin - aivan kuin hän pelkäisi että lukijat kaikkoavat jos hän ei jatkuvasti viihdytä heitä. Tosin sain lukiessani sellaisen vaikutelman, että tuo vitsailun ja viihdyttämisen tarve mitä ilmeisemmin kuuluu Gilbertin luonteeseen muutenkin, ja hän on itsekin tietoinen tästä piirteestään ja sen mahdollisesta ärsyttävyydestä.
Pidin kirjassa juuri Gilbertin avoimesta itsetutkiskelusta: hän ei todellakaan säästele itseään purkaessaan ajatuksiaan ja tunteitaan paperille. Monia tällainen oman navan kaiveleminen varmasti ärsyttää, ja kenties itsekin olisin jollain toisella hetkellä ärsyyntynyt. Mutta Gilbert onnistuu minusta nostamaan yksityiset pohdiskelunsa yleiselle tasolle, niin että teksti ei jää pelkäksi napanöyhdän pyörittelyksi. Pidin myös Gilbertin itseironiasta: hän ei ota itseään turhan vakavasti, vaikka onkin itsetutkiskelunsa kanssa vakavissaan. Näin Gilbert esimerkiksi kuvailee omaa hengellisyyttään:
"En usko että vipassana on välttämättä minun juttuni. Se on aivan liian askeettista minun käsitykseeni hengellisestä harjoituksesta, johon liittyy yleensä myötätuntoa, rakkautta, perhosia, autuutta ja ystävällinen Jumala (ystäväni Darcey kutsuu sitä pyjamabileteologiaksi)."
Riippuu varmaan lukijasta ja hänen elämäntilanteestaan, mikä kirjan osuuksista kolahtaa eniten. Itse viihdyin parhaiten Intiassa, vaikka löysin kyllä kaikista jaksoista kiinnostavia juttuja. Mutta Intia-luku oli rauhallisin ja vakavahenkisin, mikä ehdottomasti vetosi minuun lukijana. Lisäksi minua on aina kiehtonut kaikenlainen askeettinen ja hiljainen, maailmasta vetäytyvä, sisäiselle maailmalle omistettu elämä - tapahtui se sitten erämaamökissä, luostarissa tai intialaisessa ashramissa. Seurasin myös Gilbertin kamppailua meditaatioharjoitusten kanssa kuin jännittävintä murhamysteeriä. Löytäisikö Elizabeth yhteyden Jumalaan? Onnistuisiko hän hiljentämään loputtomattomasti puokkoilevat ajatuksensa? Löytyisikö kundalini shakti? Gilbert kuvaa hengellistä etsintäänsä mukavan maanläheisesti ja arkisesti, eikä verhoa uskontoa tai jumaluutta mihinkään koristeellisiin sumuverhoihin.
Gilbert onnistuu varsin hyvin välttämään elämänhallintaoppaiden ärsyttävimmät piirteet, saarnaavuuden ja ylimielisyyden. Luultavasti Gilbert voitti minut puolelleen juuri positiivisella, lempeällä ja sallivalla asenteellaan. Kirja ei missään vaiheessa tunnu vihjaavan, että Gilbertin tie olisi ainoa oikea tie, jota kaikkien olisi seurattava. Kenties juuri siksi kirjaan ja Elizabethiin olikin loppujen lopuksi hyvin helppo samaistua.
Karoliinan ja Linnean lisäksi kirjan ovat lukeneet ainakin Reeta Karoliina ja Luru.
Elizabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä. Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa (EAT, PRAY, LOVE: One woman's Search for Everything Across Italy, India and Indonesia, 2006)
Suom. Taina Aarne
Otava, 2007
Voihan, tässähän ihan punastuu. Kiitos. :)
VastaaPoistaMukavaa että pidit tästä! Minä(kin) suhtaudun vähän skeptisesti elämäntaito-oppaisiin mutta tämä oli onneksi enemmän matkakertomus. Minulle jäi tästä kaipuu Italiaan..
Minäkin punastelen täällä, ja olen samalla iloinen, ettet torpannut kirjaa ennakkokäsitysten perusteella, ja jopa pidit siitä. :)
VastaaPoistaTässä onkin se jännä juttu, että tavallaan kirja vastaa niitä ennakkokäsityksiä, joita minulla oli ja oletan muillakin olevan/olleen, mutta silti se onnistuu voittamaan hyvin monet puolelleen. Olen tosi iloinen kyllä siitä, että luin kirjan englanniksi, vaikkei suomennoskaan välttämättä huono ole. Pidin vain Gilbertin kielestä niin paljon, että minun on vaikea kuvitella sitä käännettynä (no, hänen seuraavan suomennetun kirjansa luin kyllä käännöksenä, mutta se oli aika erilainen muutenkin).
Gilbertin itseironia lienee avain tässä, sekä tietenkin jännittävä seikkailu melko onnellisine loppuineen. Minuakin Intia-osuus kiinnosti, mutta eniten ihastuin alkupuoleen Italiaan. Ehkä siksikin, että luin kirjaa vielä alkuhuumassa, mutta varmaan myös siksi, että olen joistakin tiukoista periaatteistani huolimatta hyvin hedonistinen.
Ai, tuli nyt ihan ikävä kirjaa ja Gilbertin elämänasennetta täällä loskatuskan keskellä...
Linnea: tämän kirjan voisi oikeastaan sijoittaa moneenkin kategoriaan. Omaelämäkerta, elämänhallintaopas, matkakertomus, melkeinpä viihdyttävä romaanikin.
VastaaPoistaMatkakertomuksena minuunkin vetosi eniten Italia, mutta kokonaisuudessaan Intian kokemuksissa oli jotain hirveän kiehtovaa.
Karoliina: ennakkoluulojaan on aina välillä hyvä pöyhiä :) Minulla on aina kaikenlaisia vankkoja ennakkoasenteita, mutta onneksi olen myös suht hyvä myöntämään ennakko-oletukseni vääriksi.
Tässä kirjassa oli kyllä jotain hyvin valloittavaa. Kirjasta jäi hirveän hyvä olo, ei ollenkaan kyyninen tai ärtynyt, mitä vähän pelkäsin.
Minä ehkä hiukan harmittelen sitä, etten lukenut kirjaa englanniksi, koska jälkikäteen olen lukenut netistä joitain pätkiä englanniksi, ja Gilbertin kieli kyllä toimi silloin paljon paremmin. Olen huomannut, ettei tällainen kepeän jutusteleva kieli kauhean helposti käänny luontevaksi suomeksi. Ei käännös mitenkään kaameaa tekstiä ollut, mutta välillä hiukan keinotekoisen ja jäykän tuntuista.
Jos kirjan hyvä jälkihehku säilyy, saatan jopa haluta hankkia tämän omaan hyllyyni, ja silloin valitsen kyllä englanninkielisen version :)