Jonathan Carrollia on verrattu Neil Gaimaniin, ja kieltämättä Valkoisissa omenoissa oli paljon piirteitä jotka muistuttivat Gaimanista. Minulle tuli kirjasta mieleen myös Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo ja jossain määrin myös Jostein Gaarderin Sofian maailma. Harmi kyllä nuo kolme kirjailijaa eivät kuulu omiin suosikkeihini - enkä myöskään juurikaan pitänyt Valkoisista omenoista. Mutta jos Gaiman, Niffenegger tai Gaarder kolahtavat, saattaa lukija hyvinkin pitää tästäkin kirjasta. Minä yritän seuraavaksi selvittää, mitkä asiat Valkoisissa omenoissa minua silittivät vastakarvaan.
Minua kiinnostavat varsin paljonkin pohdinnat uskonnosta, kuolemasta ja elämän tarkoituksesta, mutta Carollin kirjassa käsiteltiin näitä aiheita minun makuuni jotenkin kovin kepeästi ja sadunomaisesti. Monia Carrollin luoma visio kuolemanjälkeisestä elämästä ja maailmanjärjestyksestä varmasti ihastuttaa ja kiehtoo, mutta itse en löytänyt niihin juuri mitään tarttumapintaa. Ja koska suuri osa kirjasta käytetään universumin järjestyksen ja kuoleman lainalaisuuksien selittämiseen, olin suuren osan lukuajastani hiukan pitkästynyt. Kuolemaa ja hengellisiä kysymyksiä ei suinkaan minusta tarvitse käsitellä vain realistisen kirjallisuuden keinoin (pidän valtavasti esimerkiksi Le Guin tavasta tuoda nämä aiheet mukaan vaikkapa Maameri-sarjaansa), mutta Carrollin kuoleman ja elämän kysymykset olivat minusta itsessään liiaksi fantasiaa, vailla kosketusta todellisuuteen.
Yllätyksellisyys. En kuulu niihin lukijoihin, jotka kaipaavat kirjoihinsa yllättäviä juonenkäänteitä, ja jos yllättäviä käänteitä on joka luvussa, tunnen todennäköisemmin ärtymystä kuin ihastusta. Valkoisissa omenoissakin näitä keikautuksia ja käännöksiä oli minun makuuni aivan liikaa. Ärsyynnyin myös siitä, että henkilöt toistivat repliikkejään, kun haluttiin korostaa jonkin asian tärkeyttä. Eli henkilö A sanoo jotakin, henkilö B ei kuule mitä A sanoi, ja A joutuu sanomaan saman uudelleen.
Kirjan rakkaustarina oli makuuni aivan liian imelä. Rakkaus voittaa kuolemankin ja rakastavaisten seksi on tietysti suorastaan ylimaallista. Lisäksi Vincentillä ja hänen rakastetullaan Isabellella on kaikenlaisia keskinäisiä tapoja ja perinteitä, joita kuvaillaan laajasti, mutta joita en kokenut erityisen kiinnostaviksi. Eikä asiaa auttanut se, että pääpari ei minusta ollut erityisen kiinnostava. Morre - jolta Valkoiset omenat jäi hiljattain kesken - valitti siitä että Isabellella oli kaikenlaisia erikoisia ominaisuuksia, ja sama asia häiritsi minuakin Isabellessa, Vincentissä ja heidän koko suhteessaan. Ei henkilöhahmosta tule mielenkiintoista vaikka hänet kuorruttaisikin erikoisilla piirteillä ja mieltymyksillä, jos hän ei tunnu elävältä ihmiseltä jonka tekemiset kiinnostavat. Minulle oli kirjan lopussa oikeastaan aika samantekevää, miten Vincentille, Isabellelle ja universumille käy - mikä tuskin on ollut kirjailijan tarkoitus.
Valkoiset omenat ei siis todellakaan ollut minun kirjani. Tosin kirjan alkupuoli oli minusta ihan mukiinmenevä suunnilleen siihen asti kun Isabelle ilmestyi kuvioihin ja rakastavaisten sirkutus alkoi. Lisäksi Carroll onnistui lopettamaan kirjansa yllättävän siististi, venyttämättä ja vanuttamatta juonenkäänteitä loputtomasti. Alun ja lopun välillä oli kuitenkin niin paljon epäkiinnostavaa tavaraa, etten taida ihan heti kokeilla Carrollin muiden kirjojen lukemista.
Muualla kirjasta: penjami piti kovasti, Satun mielestä kirja oli kiinnostava mutta ei napakymppi, Minna piti enemmän Carrollin Naurujen maasta, kun taas Linnea rakastaa Carrollin kirjoja niin paljon ettei pysty arvioimaan niitä objektiivisesti.
Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa Modern Men Writers.
Jonathan Carroll: Valkoiset omenat (White Apples, 2002)
Suom. Laura Lahdensuu
Loki-kirjat, 2006
