Margaret Atwood: Uusi maa

Luin Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian ensimmäisen osan, Oryxin ja Craken kolme vuotta sitten, ja olin aivan lumoutunut kirjasta ja sen hyytävän todentuntuisesta tulevaisuuden kuvauksesta. Luin Herran tarhurit aika pian sen jälkeen, mutta sitten ajattelin "vähän säästellä" viimeistä osaa, jotta voisin hiukan pitkittää sarjan tarjoamaa lukunautintoa.

Kuten usein käy, pieni tauko venähti aika pitkäksi. Onneksi Atwoodin trilogiaansa luoma maailma on niin voimakas, että aikaisempien kirjojen tapahtumat olivat pääpiirteissään edelleen yllättävän kirkkaina mielessäni. Uuden maan tarinaan solahti helposti ja nopeasti sisälle.

Luin Uuden maan hurjalla vauhdilla, reilussa vuorokaudessa, ja olin lukemisen jälkeen pari päivää hiukan pyörällä päästäni. Luin kirjan lopppuun illalla, ja kun seuraavan aamuna heräsin, minulla oli samanlainen olo, kuin joskus on hauskojen juhlien jälkeen, tai silloin kun on palannut matkalta kotiin. Sellainen olo kuin ei olisi vielä ihan kokonaan palannut arkiseen elämään, vaan että jokin osa viipyilee vielä edellisten päivien elämyksissä. Merkillinen ja hieno tunne.

Kuten kaksi aiempaakin osaa, Uusi maa kertoo yhden tarinan siitä, mitä tapahtui ennen vedetöntä tulvaa. Kirja jatkaa tarinaa myös eteenpäin siitä, mihin edelliset osat jäivät. Ihmiskunnan rippeet yrittävät joten kuten jatkaa elämää geenimanipuloitujen eläimien ja crakelaisten kanssa. Jollakin tavalla täytyy yrittää rakentaa uutta maailmaa, mutta tuleeko siitä parempi tai erilainen kuin vanhasta? Ovatko ihmiset oppineet mitään? Entä mitä tapahtuu crakelaisille, kun he elävät rinnakkain ihmisten kanssa?

Uusi maa on lempeämpi ja toiveikkaampikin kirja kuin sarjan kaksi edellistä osaa. Se näyttää antavan ihmiskunnalle ainakin jonkinlaisen mahdollisuuden oppia virheistään ja aloittaa alusta. Käyttääkö ihminen tämän mahdollisuuden hyväkseen, jää lukijan mielikuvituksen varaan – Atwood ei kerro, hän vain vihjaa kevyesti muutaman mahdollisuuden suuntaan.

Jotkut lukijat ovat pitäneet Uutta maata trilogian heikoimpana lenkkinä ja epäonnistuneena lopetuksena sarjalle. Minulle Uusi maa oli hieno lukukokemus, eikä kirja hävinnyt minun arvoasteikossani mitenkään Herran tarhureille. Oryx ja Crake on ehdottomasti sarjan paras kirja kaikessa vimmassaan ja tuhossaan ja synkkyydessään, mutta kyllä tämä koko MaddAddam-sarja osui minuun ihan täydellä teholla. Atwoodin tulevaisuuskuva on pelottava ja liiankin tunnistettava, se on kammottava mutta kuitenkin kiehtova. Ja Atwood on kansoittanut synkän maailmansa henkilöhahmoilla, joihin kiintyy, ja joille kyllä suo sen pienen valon, joka Uuden maan lopussa sarastaa.

Uudesta maasta ovat kirjoittaneet myös Raija, Suketus, Arja, Opus eka ja Mila.

Margaret Atwood: Uusi maa (MaddAddam, 2013)
Suom. Kristiina Drews
Otava, 2015/2016

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

"Paradiisin menetelmällä saavutettaisiin sataprosenttinen tarkkuus. Pystyttäisiin luomaan kokonaisia populaatioita, joilla olisi ennalta määrätyt ominaisuudet. Kauneus, ilman muuta; kauneudesta olisi kova kysyntä. Ja tottelevaisuus; useat valtionpäämiehet olivat osoittaneet kiinnostusta siihen. Paradiisissa oli jo kehitetty ultraviolettisäteitä kestävä iho, sisäänrakennettu hyönteiskarkote ja ennenkuulumaton kyky sulattaa jalostamatonta kasvisravintoa."

Lumimies saattaa olla viimeinen katastrofin jälkeen eloon jäänyt ihminen. Ennen Lumimies oli Jimmy, yksi etuoikeutetuista. Hänen isänsä oli lahjakas geenitutkija, joten Jimmyn perhe ei asunut rahvaanmaalla vaan turvallisesti Piirissä, kuten muutkin BioYhtymän työntekijät. Jimmy itse ei vanhentuessaan osoita erityistä lahjakkuutta millään alalla, mutta hänen paras ystävänsä Crake on geeniteknologian nero. Craken kautta myös Jimmy pääsee seuraamaan uuden maailman ja uuden ihmisen muokkaamista, vaikkakin sivustakatsojana.

Mutta mitä on tapahtunut, ennen kuin Lumimies on päätynyt yksin sivilisaation raunioille, seuranaan vain geenimanipuloituja ihmisiä (crakelaisia) ja eläimiä (gemakkoja ja pesunäätiä)? Miksi Lumimies on jäänyt henkiin, kun koko muu ihmiskunta tuntuu kokeneen joukkotuhon? Mikä rooli kaikessa tapahtuneessa on Crakella ja Oryxilla, jotka Lumimies tunsi olleessaan vielä Jimmy?

Margaret Atwood on pitkään ollut yksi lempikirjailijoistani, jonka suomennetun tuotannon olen suurimmaksi osaksi lukenut – jotkut kirjat pariinkin kertaan. Jostain syystä Atwoodin MaddAddam-trilogia on kuitenkin saanut odottaa lukemista tähän päivään asti. Toisaalta, hyvää kannattaa odottaa, ja olen itse asiassa aika iloinen, että voin nyt lukea koko trilogian pitämättä kirjojen välissä vuosien taukoja. Ainakin tämä trilogian aloittava Oryx ja Crake oli sen verran vaikuttava ja hieno kirja, että tahdon lukea seuraavan kirjan pikapuoliin.

Kirjan lukeminen oli toisaalta painostavan ahdistavaa, toisaalta äärimmäisen koukuttavaa. Atwoodin maailmantuhon maisema on synkkä ja monin tavoin pelottavan tutun oloinen. Kulutushysteria, teknologiausko, ikuisen nuoruuden palvonta. Kuilu köyhien ja rikkaiden välillä, luonnonvarojen häikäilemätön hyväksikäyttö, ihmiset jotka turruttavat itseään väkivaltaa ja seksiä tihkuvalla viihteellä. Terrorismi, sodat, kulkutaudit. Kaikki kuulostaa kovin tutulta, vaikka Atwood nostaakin ilmiöt toiseen potenssiin.

Vaikka Atwoodin tarina on paikoitellen sietämättömän synkkä, hän kertoo sen niin vetävästi, että varsinkin loppupuolella kirjaa lukee kuin jännäriä. On pakko saada tietää, mitä oikein tapahtui; mitä katastrofin taustalla on. Arvoitukset ratkeavat pikku hiljaa, kun Lumimies kelaa menneisyyttä mielessään, mutta loppujen lopuksi moni asia jää hämärän peittoon. Lumimies tuntee oman roolinsa tarinassa, mutta monet tapahtumat ja motiivit niiden takana jäävät hänellekin arvoituksiksi. Asiat eivät järjestäydy siisteihin lokeroihin, jossa kaikelle löytyy syy ja seuraus, vaan kaoottisuus ja salaisuudet näyttelevät kirjan maailmassa suurta roolia.

Entä jos -ajatukset vaivaavat Lumimiestä. Olisivatko asiat voineet mennä toisin, jos olisin tehnyt toisenlaisia valintoja. Olisiko pitänyt toimia, olisiko pitänyt toimia aikaisemmin? Lumimies/Jimmy on eräänlainen jokamies, joka suhtautuu ympäristöönsä ja sen ilmiöihin melko passiivisesti. Hän saattaa järkyttyä nähdessään ensimmäisen kerran geenimanipuloituja "kananpoikia", jotka koostuvat vain rintapaloista ja suuaukosta. Ensijärkytyksen jälkeen hän kuitenkin syö NaposTipuja hyvällä ruokahalulla. Samalla tavalla Jimmy suhtautuu moniin asioihin: aluksi järkyttyen ja ehkä moraalista paheksuntaa ilmaisten, mutta nopeasti sopeutuen. Tärkeintä on kuitenkin loppujen lopuksi tämä hetki ja sen suomat nautinnot.

Atwood osaa kirjoittaa monimutkaisista moraalisista teemoista tavalla, joka saa lukijan ajatukset liikkeeseen. Atwood ei tarjoile helppoja ratkaisuja, eikä anna lukijan asettua oikeamielisesti hyvän puolelle. Hänen päähenkilönsä ovat harvoin sankareita – harmaan alue on heille tutumpi kuin musta tai valkoinen. Ja lukija joutuu usein tunnistamaan myös itsessään tuon harmaan alueen ja kuinka helppoa sen alueelle on päätyä vaikka haluaisi uskoa olevansa hyvän puolella. Atwood antaa meidän kaikkien katsoa peiliin ja miettiä, mitä siellä näemme.

Oryxista ja Crakesta ovat kirjoittaneet myös ainakin Raija, Norkku, Mari A, Kuutar, Notkopeikko, Annika K ja Laura.

Margaret Atwood: Oryx ja Crake (Oryx and Crake, 2003)
Suom. Kristiina Drews
Kannen kuva: Martin Johnson Heade
Otava, 2003/2010