Virginia Woolf: Elettyjä hetkiä

Kirjagramin Virginia Woolf -haaste antoi hyvän syyn lukea uudelleen yksi henkilökohtaisista Woolf-suosikeistani, Elettyjä hetkiä.

Elettyjä hetkiä koostuu viidestä omaelämäkerrallisesta tekstistä, jotka on julkaistu postuumisti. Tekstit on kirjoitettu eri aikoina ja eri tarkoituksiin, mutta yhdessä niistä muodostuu kiehtova kuva Woolfin lapsuudesta, nuoruudesta ja ajatuksista.

Kirjan avaava Muistoja on lapsuuskuvaus, jonka Woolf on kirjoittanut jo 25-vuotiaana. Se on kiinnostava erityisesti näytteenä Woolfin varhaisesta tyylistä, joka ei ole vielä aivan hioutunut, mutta josta voi jo tunnistaa hänelle ominaisia piirteitä.

Luonnoksen menneestä Woolf sen sijaan kirjoitti elämänsä loppupuolella, ja se on aihio muistelmiksi, joiden kirjoittamista Woolf ilmeisesti suunnitteli melko vakavissaan. Teksti on osittain viimeistellympää, osittain vain muistiinpanoja, mutta sellaisenakin Luonnos menneestä on nautittavaa luettavaa. En voi kuin haikeana huokailla, kuinka upeat muistelmat Woolf olisikaan kirjoittanut, jos teksti olisi joskus valmistunut.

Kolme viimeistä tekstiä Woolf kirjoitti esitettäväksi Muistelmaklubilla eli ystäväjoukolle, joka kokoontui lukemaan "ehdottoman vilpittömiä" muistelmiaan. Näissä kirjoituksissa Woolf käsittelee velipuoltaan, Bloomsburyn ryhmän syntymistä ja snobismia. Nämä tekstit ovat melko hiottuja, ja niissä näkyy niin Woolfin huumori kuin terävyyskin.

Elettyjä hetkiä teki minuun valtavan vaikutuksen, kun luin sen ensimmäisen kerran noin 18-vuotiaana. Olin muutenkin aivan Woolfin lumoissa, ja rakastin kaikkea mitä häneltä luin, mutta tämä kirja innoitti minua voimakkaasti. Se ei tietenkään ole verrattavissa Woolfin valmiisiin kirjoituksiin, eikä se ole Woolfin paras kirja, mutta siinä on paljon kiinnostavaa ja outoa tenhoa.

Luulen, että nuorena vaikutuin osittain Woolfin elämän dramaattista tapahtumista. Läheisten kuolemat, monimutkaiset sisarussuhteet, seksuaalinen hyväksikäyttö ja mielenterveyden järkkyminen: kaikki tämä järkytti mutta myös kiehtoi nuorta lukijaa. Vaikuttavuutta lisäsi se, että Woolf kirjoittaa näistä asioista usein ikään kuin sivulauseessa ja viitteellisesti. Lukija hätkähtää ja pysähtyy, joutuu ajattelemaan.

Elettyjä hetkiä on myös kiinnostava kuvaus siitä, mitä on kirjoittaminen ja erityisesti muistoista kirjoittaminen. Woolf esimerkiksi kirjoittaa, että muistoista tai ihmisen elämästä ei voi kirjoittaa, jos ei ensin yritä kuvata sitä, kuka ihminen oikeastaan on. Muuten elämäkerrasta tai muistelmista tulee vain tapahtumien luettelo.

Muistot ja havainnointi ovat keskeisiä teemoja Woolfin tuotannossa, ja nämä tekstit tuovat teemoihin mielenkiintoista ristivalotusta, kun Woolf käsittelee konkreettisesti omia muistojaan. Samalla lukijalle tarjoutuu tilaisuus havainnoida tekstin syntymistä näiden eri tavalla viimeistelemättömien kirjoitusten kautta.

Kirja on kuitenkin ollut minulle erityisen tärkeä elettyjen hetkien käsitteen vuoksi. Luonnos menneestä -tekstissä Woolf kirjoittaa, että kaikkiin päiviin sisältyy sekä elettyä että ei-elettyä. Ei-eletyt hetket ovat pumpulia, jota emme muista jälkeenpäin. Hyviin päiviin sisältyy enemmän elettyjä hetkiä, kuten kävelyretkiä ja uuden kirjan lukemista. Arkielämässään ihminen on kuitenkin irrallaan todellisuudesta, mutta välillä joku eletty hetki paljastaa pinnan alla olevan todellisuuden, kuvion johon kaikki ihmiset kuuluvat. "Koko maailma on taideteos, ja me olemme tuon taideteoksen osia."Näissä ajatuksissa on jotain, mihin olen samaistunut voimakkaasti. Voisin jopa sanoa, etten olisi sama ihminen, jos en olisi nuorena lukenut eletyistä hetkistä.

Virginia Woolf: Elettyjä hetkiä (Moments of Being, 1976)
Suom. Kaarina Ripatti
Kirjayhtymä, 1986

E. M. Forster: Maurice

 

Sieluni kaipaa säännöllisin väliajoin E. M. Forsteria. Koska Forsterin romaanituotanto ei ole kovin laaja, luen kaipaukseeni samoja kirjoja yhä uudelleen. Ja mielelläni luenkin: saan Forsterin kirjoista jokaisella lukukerralla ajateltavaa ja iloa. Kaikkein useimmin olen lukenut Talon jalavan varjossa ja Mauricen.

"Ja heidän rakkauskohtauksensa jatkui, verrattomana etunaan uusi kieli. Mikään perinne ei mykistänyt heitä kunnianarvoisuudellaan. Sovinnaisuus ei sanellut, mikä oli runollista ja mikä ei. Heitä kiehtoi intohimo, jonka harva heidän maanmiehistään oli tunnustanut, ja se antoi heidän luovuudelleen täyden vapauden. Lopulta kummankin mieleen muovautui jotakin ihmeen kaunista, jotakin unohtumatonta ja ikusta, vaikka se olikin rakennettu  vähäisistä puheen sirkamista ja yksinkertaisimmista tunteista."

En ole varma, koska olen lukenut Mauricen ensimmäisen kerran, mutta luultavasti ihan 1990-luvun alussa, lukioikäisenä. Kirja teki minuun suuren vaikutuksen monellakin tavalla. Erityisen vaikutuksen teki se, että tuohon aikaan oli harvinaista lukea kirja, jonka päähenkilö oli seksuaalivähemmistön edustaja – ja vieläpä seksuaalivähemmistön edustaja, jonka tarinalla oli onnellinen loppu. Toki vastaavia kuvauksia kirjoissa ja elokuvissa oli, mutta niitä oli tarjolla huomattavasti vähemmän kuin nykypäivänä. 

Jos valtavirtataiteessa seksuaali- tai sukupuolivähemmistön edustajia näkyi, henkilöhahmot harvoin olivat kokonaisia ihmisiä: he olivat huumorihahmoja, seksuaalisuudesta riisuttuja sivuhenkilöitä tai rikollisia. Moniulotteisemmat henkilöhahmot taas olivat usein onnettomia ja riivattuja.  Kuvaukset saattoivat myös olla niin verhottuja ja viitteellisiä, että niiden ymmärtäminen vaati tulkintaa. Maailma oli erilainen 30 vuotta sitten: kehottamiskielto oli voimassa, ja vuoteen 1981 asti homoseksuaalisuus oli luokiteltu sairauksi.

Maailma oli erilainen myös 1910-luvun alussa, kun Forster kirjoitti Mauricen. Forster ei elinaikanaan halunnut julkaista kirjaa, koska hän epäili, ettei sitä hyväksyttäisi maassa, jossa homoseksuaalisuus määriteltiin rikokseksi. Maurice julkaistiin vasta Forsterin kuoleman jälkeen vuonna 1971. Forster halusi kirjaansa onnellisen lopun, ja juuri se olisi Forsterin mielestä koitunut kirjan kohtaloksi:

"Onni on sen perussävel – millä sivumennen sanoen on odottamaton vaikutus: se on vaikeuttanut kirjan saamista julki. [...] Jos se olisi päättynyt onnettomasti, hirttosilmukassa killuvaan nuorukaiseen tai itsemurhakirjseeseen, kaikki olisi hyvin, sillä tarinassa ei ole pornografiaa tai alaikäisten viettelyä. Mutta rakastavaiset selviävät rangaistuksetta, ja houkuttelevat siis rikokseen."

Ei Mauricenkaan tarina silkkaa onnea ole. Maurice on peribrittiläinen, sovinnainen ja kaikin tavoin keskiverto nuorukainen, joka luultavasti olisi ensimmäisenä tuomitsemassa kaikki vähemmistöt jos ei itse olisi homo. Maurice on erityisesti kirjan alussa vähemmän rakastettava hahmo: hän on jäyhä, ei erityisen älykäs, täysin vailla herkkyttä ja tilannetajua. Jos Maurice olisi hetero, tai jos hän kieltäisi seksuaalisuutensa, hänestä luultavasti tulisi sellainen samea, valheessa elävä ihminen, jollaisia Forster usein kirjoissaan kritisoi. Oman seksuaalisuuden hyväksyminen ja löytäminen ovat kuitenkin Mauricen pelastus, hänen tiensä kokonaiseksi ihmiseksi. Tie ei kuitenkaan ole helppo.

Rehellisyys on aina Forsterin kirjoissa tärkeä teema – erityisesti rehellisyys itseä ja omia tunteitaan kohtaan. Myös Mauricessa päähenkilöitä määrittää vahvasti se, kuinka rehellisiä he ovat suhteessa omaan seksuaalisuuteensa. Puolittainen rehellisyys ei riitä, vaan se johtaa valheelliseen elämään.

Koen Mauricen jokaisella lukukerralla yhtä voimakkaasti. Kullanhohtoisen ensirakkauden kuvauksen. Mauricen tuskan ja kauheat yritykset eheytyä. Pettymyksen, pelon ja toivon hetket. Lähes unenomaisen lopetuksen, jossa pimeässä hehkuvat maahan pudonneet helokkien terälehdet. Jännitän jokaisella lukukerralla, saako Maurice onnellisen loppunsa – ja olen aina yhtä onnellinen, kun se hänet saavuttaa.

E. M. Forster: Maurice (Maurice, 1971)

Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen

Kansi: Jorma Luotio

Gummerus, 1987

Joyce Carol Oates: Blondi

Joyce Carol Oatesin Blondi on yksi suosikkikirjojani ja sen lukukokemus oli aikoinaan järisyttävä. Olen lukenut kirjan joskus sen ilmestymisen aikoihin eli melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Olen aina ajatellut, että kirja pitää jossain vaiheessa lukea uudelleen, mutta mitä useampi vuosi lukemisesta kului, sitä korkeammaksi kasvoi kynnys tarttua kirjaan. Entä jos uudelleenlukeminen laimentaisi mielikuvaa kirjasta? Pitäisikö vain vaalia muistoa upeasta lukukokemuksesta, vaikka en oikeastaan muistanut kirjasta juuri muuta kuin sen yleisen tunnelman?

Ongelma ratkesi kuin itsestään, kun Instagramissa kyseltiin kiinnostuneita osallistumaan Blondi-lukupiiriin. Lukupiiri tarjosi hyvän kannustimen tarttua kirjaan, ja olisi hienoa päästä vaihtamaan ajatuksia Blondista, joka on niin monikerroksinen ja runsas kirja.

Blondi on siis fiktiivinen romaani Marilyn Monroesta – tai "Marilyn Monroesta" tai Blondista tai Norma Jeanista tai Normasta tai Vaaleasta näyttelijättärestä. Se on järkälemäinen teos niin mitaltaan (lähes tuhat sivua) kuin sisällöltäänkin. Se ottaa aineksensa todellisuudesta (tai siitä, mitä olemme opppineet pitämään totuutena Marilynin elämästä), mutta sekoittaa faktaa ja fiktiota lähes tajuntaa laajentavalla tavalla. Oates yhdistelee faktoja ja elämäkertureiden tulkintoja ja juoruja ja sekoittaa mukaan silkkaa sepitettä. Lopputulos tuntuu tavoittavan jotain hyvin totuudellista.

Blondia on mahdollista lukea monin eri tavoin. Sitä voi lukea yksinkertaisesti kuvaksena Marilynista, siitä millainen Marilyn tai hänen mielenmaisemansa olisi ehkä voinut olla. Jos kirjaa lukee tästä näkökulmasta, tulkintaan vaikuttaa väistämättä myös se, kuinka paljon tietää "oikeasta" Marilynista. Samalla voi miettiä sitä, mikä yleensäkin on totuus yksittäisen ihmisen elämästä, oli tämä julkisuuden henkilö tai ei. 

Luulen, että ensimmäisellä lukukerralla luin kirjaa vahvasti juuri Marilyn-silmälasien läpi. Olen nuoresta asti fanittanut Marilynia ja ollut kiinnostunut hänestä, ja Blondi tuntui tekevän Marilynista lihaa ja verta tavalla, johon mikään elämäkerta tai dokumentti ei ollut pystynyt. En tosin ajatellut lukevani totuutta Marilynista, vaan enemmänkin tuntui siltä, että fiktio oli olennaisempi kuin totuus.

Tällä kertaa kiinnitin heti alussa huomiota siihen, kuinka kirjassa itsessään käsitellään paljon tarinallisuutta ja sitä, kuinka haluamme luoda elämästämme kertomuksen. Henkilöt ajattelevat elämäänsä kohtauksina ja välillä kertojaääni myös katsoo kohtauksia uudelleen. Henkilöt saattavat kommentoida tarinaa jälkiviisaasti. Faktan ja fiktion sekoittuminen lisää oman kerroksensa tarinallisuuteen. "Marilyn Monroe" on tämän tarinallisuuden ja fiktiivisyyden ruumiillistuma: Marilyn on elokuvastudioiden, lehdistön ja Norma Jeane Bakerin luomus, eikä Marilynia ole todellisuudessa olemassa. Mutta onko (kirjan) Norma Jeane sen todellisempi?

Blondi on myös kirja naisena olemisesta, naiseuden myyteistä, naisista miesten maailmassa. Oatesin Marilyn on niin pirstaleinen ja ristiriitainenkin, ettei häntä loppujen lopuksi voi enää pitää ihmisenä, vaan hän on jonkinlainen naiseuden kaleidoskooppi. Hänet nähdään suureksi osaksi muiden silmin, ja ennen kaikkea miesten silmin. Ja miesten silmin katsottuna kuva on yksiulotteinen: tyhmä blondi, huora, lapsinainen, seksisymboli, naapurintyttö. Yksiulotteiseen kuvaan eivät mahdu naisen kunnianhimo, naisen seksuaalisuus tai naisen ruumiillisuus. Naisen tulee piilottaa yhtä lailla ajatuksensa kuin hikoilunsa ja kuukautisensa.

Niin paljon muutakin Blondiin mahtuu. Sitä lukiessaan voi ajatella viihdeteollisuutta, Hollywoodin Weinsteineja, nationalismia, valtaa, kuolemaa ja taidetta. Melkien mitä tahansa.

Toinen lukukerta avasi siis Blondiin aivan uusia näkökulmia, ja lukupiirissä käyty keskustelu toi vielä oman kerroksensa lukukokemukseen. Ja vaikka lukukokemus ei ehkä ollut aivan niin tajunnanräjäyttävä kuin ensimmäisellä kerralla, ei Blondi todellakaan jättänyt kylmäksi toisella kierroksellakaan. Se sai ajatukset ylikierroksille ja tunkeutui uniin. Se ahdisti ja ihastutti, ilahdutti vinolla huumorillaan ja liikutti kauneudellaan.

Blondista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Katja, Suketus, Laura ja Tiina.

Joyce Carol Oates: Blondi (Blonde, 2000)
Suom. Kristiina Drews
Otava, 2002/2001

Anni Kytömäki: Kivitasku

"Päivät kumpuilevat ohi yhä korkeammin kaarin. En tapaa ketään. Kuulen naapurin oven avautuvan ja sulkeutuvan, kirveeniskut rannasta, kairan uhkarohkean suhinan jäältä, löylynheitot saunasta, Emilian hölkän illanhämärältä tieltä. Monta päivää mietin että näin on hyvä, lähellä muita mutta näkymättömissä. Himerryn omiin oloihini yhtä vaivatta kuin kevättalvella."

Anni Kytömäen Kivitasku oli yllättäen varsin osuva koronaeristysajan lukuvalinta, sillä Kultarinnassa moni henkilöhahmo elää syystä tai toisesta jonkinlaisessa eristyksessä. Jossain toisessa lukutilanteessa asiaan ei olisi ehkä kiinnittänyt niin paljon huomiota, mutta näinä sosiaalisen etäisyyden aikoina oli vaikea olla panematta merkille, että kirjassa käsitellään erilaisia erakoitumisen, vetäytymisen ja vankeuden teemoja.

Eristykseen voi joutua tai päätyä monista eri syistä. Maailmasta voi vetäytyä vapaaehtoisesti, hakeakseen mielenrauhaa tai erilaista elämäntapaa. Eristäytyminen voi johtua ulkopuolelta tulevista paineista tai ulkopuolisuuden tunteesta, tai ihminen voidaan pakottaa eristykseen, esimerkiksi vankeuteen. Erakoitumisen, yksinäisyyden ja maailmasta vetäytymisen teemat kiehtovat minua kovasti, ja Kivitaskussa näitä aiheita käsiteltiin monesta eri näkökulmasta. Mutta toki Kivitasku pitää sisällään myös paljon muuta.

Tarina liikkuu kolmessa aikatasossa. 1950-luvulla teini-ikäinen Helena viettää kesäpäiviä yksin ja haaveilee tutkimusmatkoista. 2000-luvulla Vekan pitäisi mennä sairaalaan, mutta hän pakeneekin perheen mökille. 1800-luvulla vallankumouksellinen Sergei päätyy rangaistusvangiksi Suomeen. Kytömäki kuljettaa kolmea tarinanlankaa pikku hiljaa kohti toisiaan ja punoo mukaan rakkautta, suuria menetyksiä, salaisuuksia, kalliota ja kiviä.

Kivitasku otti minut alussa voimakkaasti otteeseensa. Lumouduin kirjan aloittavasta Helenan kesästä, ja tunsin siirtyväni syvälle tarinan sisälle. Minun olikin hiukan vaikea päästä takaisin kerronnan imuun, kun näkökulma siirtyi pitkäksi aikaa pois Helenasta, Vekaan ja Sergeihin. Vähitellen Kytömäki houkutteli minut takaisin kertomuksen pariin, ja erityisesti Sergein melkein sadunomainen tarina vangitsi mielenkiintoni.

Kivitasku on samanaikaisesti pienimuotoinen ja suuri tarina. Kirja etenee verkkaisesti ja usein arkisesti mutta tarina kasvaa kuin huomaamatta suuriin ja pakahduttaviin muttasuhteisiin. Pari lopun yllätyskäännettä tuntuivat minusta turhilta eivätkä ihan sopineet kirjaan, joka muuten luottaa niin vahvasti kieleen, tunnelmaan ja henkilöiden sisäiseen maailmaan. Sillä Kytömäki rakentaa sanoillaan uskomattoman voimakkaasti tarinansa maailman. Hän kuvaa kauniisti paitsi luontoa, myös yksinäisten ja rikkinäisten henkilöhahmojensa sielunmaisemaa.

Kivitaskusta ovat kirjoittaneet myös muiden muassa Katja, Amma, Tuomas, tuijata ja Sirri.

Anni Kytömäki: Kivitasku
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2017 

Maria Peura: Tunkeilijat

Maria Peura on hätkähdyttävän hieno ja monipuolinen kirjailija. Kolmen Peuralta lukemani kirjan perusteella uskallan näin sanoa. Esikoisromaani On rakkautes ääretön on yksi ruumiillisimpia lukukokemuksiani koskaan. Kirja oli niin ahdistava ja ihon alle menevä, että voin pahoin sitä lukiessani – ja kuitenkin kirjassa oli myös kauneutta, niin sanoissa kuin sisällössäkin. Päiväkirjamainen, kirjoittamista ja kirjailijuutta pohtiva Antaumuksella keskeneräinen puolestaan on kiehtova, inspiroiva ja aivan ihana kirja.

Novellikokoelma Tunkeilijat taas on jo itsessään todella monipuolinen ja moniääninen teos. Novellien tunnelmat ja tyylilajit vaihtelevat laidasta toiseen. On unenomaisia hetkiä, suoraviivaista kerrontaa ja epäluotettavia kertojaääniä. On meänkieltä ja runollista symboliikkaa. On lasten, vanhempien, pakolaisten, turistien, vanhusten ja rikollisten tarinoita.

Mitä ovat ne tunkeilijat, joita novelleissa kuvataan? Jotakin vierasta, epämukavaa, epäilyttävää. Tunkeilijat voivat olla turvapaikanhakijoita tai eri kulttuurin edustajia. Ne voivat olla epämiellyttäviä ajatuksia, jotka häiritsevät omaa totuutta maailmasta. Tunkeilija voi ylittää fyysiset tai näkymättömät rajat, hyvin tai pahoin aikein. Tunkeilija merkitsee jonkinlaista muutosta, ja siihen voi suhtautua torjuen, uteliaasti, aggressiivisesti tai avoimin mielin.

Kuten novellikokoelmista usein, Tunkeilijoista on jäänyt mieleen enemmän yleinen tunnelma kuin yksittäiset tarinat. Tunkeilijoiden tunnelma oli terävä, häiritsevä, välillä lempeä, usein julma. Nautin Peuran tarinoiden lukemisesta, silloinkin kun en ihan tavoittanut niiden merkitystä. Peura osaa luoda sanoillaan todellisuutta, sekä realistisia että maagisia maailmoja, joiden sisälle on helppo solahtaa.

Tunkeilijoista ovat kirjoittaneet myös Arja, Omppu, Suketus, Jonna ja Tuomas.

Tunkeilijat oli yksi tämän vuoden hyllynlämmittäjistäni.

Maria Peura: Tunkeilijat
Kansi: Eevaliina Rusanen
Teos, 2017

Miniarvioita: Kotiinpalaajat, Ei, ei ja vielä kerran ei, Nokkosvallankumous

Luettujen kirjojen pino on kasvanut korkeaksi. Pinossa on kirjoja, joista tekee mieli kirjoittaa jotakin blogiin, mutta joiden lukemisesta on sen verran aikaa, etteivät ajatukset ole enää kovin tuoreita. Jotta kirjat eivät jäisi ikuisesti odottamaan sitä, että saisin niistä kirjoitettua, niputan ne samaan bloggaukseen lyhytarvioiden muodossa.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Hiukset. Ne ovat jääneet voimakkaasti mieleeni Kotiinpalaajista. Adichie käsittelee romaanissaan rotua, kulttuuria ja identiteettiä. Hän tarkastelee myös sellaisia välitiloja ja rajapintoja, joissa rodut ja kulttuurit risteilevät ja sekoittuvat. Nigerialaisia, jotka lähtevät Yhdysvaltoihin ja palaavat myöhemmin takaisin Nigeriaan. Afrikkalaisia, jotka pyrkivät sulautumaan amerikkalaiseen kulttuuriin, mutta jotka nähdään ikuisesti ulkopuolisina. Mustia naisia, jotka tavoittelevat valkoista kauneusihannetta.

Hiukset edustavat kirjassa kaikkia niitä rotuun ja identiteettiin liittyviä asioita, joita päähenkilö Ifemelu käy läpi. Hiukset konkretisoivat arkipäiväisyydessään sen, kuinka monimutkaisten asioiden äärellä ollaan, kun puhutaan rodusta.

Luin Kotiinpalaajat jo viime vuoden puolella, ja se oli yksi Hyllynlämmittäjä-haasteeseen lukemistani kirjoista. Se oli myös ensimmäinen kirja, jonka olen Adichielta lukenut. Pidin kirjasta paljon, vaikka olinkin lukemisen ajan koko ajan hiukan yllättynyt siitä, kuinka lukuromaanimainen Kotiinpalaajat oli. 

Lukuromaaneissa ei ole mielestäni mitään vikaa, päinvastoin – kunnon lukuromaani voi olla parasta mitä kirjamaailmassa on. Mutta olin jostakin saanut ihan erilaisen kuvan Adichiesta kirjailijana, vaikean ja haastavan, joten mielikuva ja todellisuus olivat lukiessa pienellä törmäyskurssilla. Joka tapauksessa Kotiinpalaajat oli erittäin antoisa, täyteläinen lukukokemus.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Americanah, 2013)
Suom. Hanna Tarkka
Kansi: Emmi Kyytsönen
Otava, 2013

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykken kirja ei luultavasti olisi päätynyt luettavakseni, ellei sitä olisi minulle kustantamosta lähetetty, ja ellei Lykke olisi sen lisäksi ollut tulossa Helsinki Lit -tapahtumaan. Keskiluokan keski-iän kriisiä kuvaava satiiri ei lähtökohtaisesti kuulostanut kiinnostavalta. En niinkään vierastanut keskiluokkaa tai keski-ikää, mutta satiiri ei useinkaan ole minun juttuni. Eikä se ollut nytkään.

Kirja alkoi melko lupaavasti kuvatessaan todellisessa arvotyhjiössä matelevaa Ingridiä. Ingridin elämästä ovat todellakin kaikki värit kadonneet, ja hän suorittaa arjen rutiineita pelkällä automaattiohjauksella. Ingridin masennus on niin totaalista, että itseäkin alkaa ahdistaa.

Mutta sitten kuvaan astuvat Ingridin lattea aviomies ja tämän yhtä lattea rakastajatar, ja kirja lässähtää kolmiodraamaksi. Luin kirjan kyllä loppuun, lähinnä saadakseni tietää, mitä Ingridin ahdistukselle tapahtuu. Valitettavasti Ingrid henkilöhahmona muuttui kirjan edetessä jonkinlaiseksi totuuksia laukovaksi vaihtoehtosankarittareksi. Siinä missä kirjan alun masennus oli yliampuvuudessaankin tuntunut todelliselta, loppupuolen Ingrid oli jonkinlainen komediahahmo.

Ihan kirjan lopussa, viimeisessä luvussa, oli kuitenki tiettyä viehätystä. Mutta ei, ei, ei tämä siltikään ollut minun kirjani.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei (Nei og atter nei, 2016)
Suom. Sanna Manninen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus, 2019

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Myös Nokkosvallankumouksen olen saanut aikoinaan kustantajalta (pyytämättömänä) arvostelukappaleena. Kirja vaikutti kiinnostavalta, mutta niin vain se jäi lukematta. Tänä vuonna valitsin sen yhdeksi Hyllynlämmittäjä-kirjakseni.

Nokkosvallankumous on fantasia-elementtejä sisältävä dystopia maailmasta, jonka ihminen on sairastuttanut. Aurinko paistaa paksun saastepilven takaa kelmeänä valona, vedet ovat pilaantuneet ja ihmiset elävät hädin tuskin keski-ikäisiksi. Tässä lohduttomassa maailmassa vallankumousta suunnittelevat nuoret, joita johtaa legendaaristen sankareiden sukuun kuuluva Dharan. Dharanin kapinallisiin liittyy myös Vayu, joka tuntuu olevan kaikessa Dharanin vastakohta, arka ja mitätön poika. Vayun ja Dharanin välillä on kuitenkin voimakasta vetovoimaa – vetovoimaa joka on sekä seksuaalista että sankarillista.

En kovin usein lue nuortenkirjoja (paitsi nostalgiakirjoja omasta nuoruudestani), mutta Enorannan kirja vakuutti minut siitä, että välillä kannattaa! Nokkosvallankumous on tiivistunnelmainen ja mukaansatempaava tarina, Enoranta kirjoittaa melankolisen kaunista kieltä, eikä kirjassa ole minkäänlaista nuoren lukijan väheksymistä. Nokkosvallankumouksen kyllä tunnistaa nuortenkirjaksi, mutta se on sellainen nuortenkirja, jonka parissa aikuinenkin täysin vaivatta viihtyy.

Nokkosvallankumous teki vaikutuksen monella tasolla. Erityismaininnan haluan kuitenkin antaa sille, kuinka kahden pojan rakkaus on kuvattu täysin luonnollisena ja ongelmattomana asiana. Vayun ja Dharinin suhteessa on kyllä kipukohtia, mutta ne eivät liity heidän sukupuoleensa vaan ihmisyyteen, elämään, erilaisiin luonteisiin – kuten kenellä tahansa nuorella.

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous
Kansi: Sami Saramäki
WSOY, 2013

Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua

Voiko kohtaloaan paeta? Ei ainakaan Daniyal Mueenuddinin novelleissa.

Entä mitä kohtalo tarkoittaa? Syntyperää, sukua ja perhettä, yhteiskunnallista asemaa, sukupuolta. Mueenuddinin novelleissa ihmiset yrittävät paeta heille varatulta elämänpolulta – he tavoittelevat onnea tai edes elämässä pärjäämistä kuka keinottelun, kuka seksin, kuka rakkauden kautta. Mutta voiko omaan elämäntarinaansa vaikuttaa? Onko onni tässä maailmassa koskaan pysyvää?

"Hyvästi se elämä, jota hän ei koskaan eläisi, elämä jota hän halveksi, säästöt joita hän ei koskaan keräisi laittaessaan ruokaa ja hoitaessaan kotia sillä välin kun hänen miehensä työskentelisi vanhassakaupungissa, joku sellainen poika joka olisi voinut kelpuuttaa hänet morsiamekseen."

Kirjan tarinoita sitoo löyhästi yhteen maanomistaja K. K. Harouni, rikas ja vaikutusvaltainen mies. Yhdessä novellissa Harounilla on suurempi rooli, mutta muissa hän esiintyy pienessä sivuosassa, tai häneen ja hänen sukuunsa vain viitataan lyhyesti. Harounin läsnäolo antaa kuitenkin tarinoille pysyvän maailman, jossa ihmiset tulevat ja menevät mutta tietyt asiat ovat muuttumattomia. Myös muiden tarinoiden päähenkilöt saattavat vilahtaa jonkun toisen tarinan sivuosassa, kuin muistuttamassa siitä, että yhden ihmisen onni tai tragedia on toisen ihmisen tarinassa vain alaviite.

Monissa tarinoissa ihmiset pyrkivät kohti parempaa elämää käyttämällä hyväkseen rakkautta. Tai sitten he pyrkivät yksinkertaisesti kohti rakkautta. Rakkaus ja seksi voivat aluksi olla keino saada haluamansa – taloudellista turvaa, mielenrauhaa tai lapsi – mutta usein rakkaus ottaa ohjat ja alkaa hallita ihmisiä. Se, jonka piti olla kylmäverinen oman edun tavoittelija, huomaa rakastuneensa, ja se joka luuli olevansa rakastunut huomaakin tavoitelleensa jotakin muuta.

Kirjan maailma on sen ihmisille armoton. Harvalla on juurikaan mahdollisuuksia maailmassa, jossa valta ja varakkuus ovat kasautuneet harvoille, ja jossa kaikki ovat lahjottavissa. Ihmiset ja heidän tunteensa ovat usein vain välineitä ja kauppatavaraa. Naisten asema on vielä rajatumpi kuin miesten: valtasuhteet ja vuosisatojen perinteet määrittelevät ne rajat, joiden sisällä naisen on mahdollista liikkua. Sen saavat huomata niin köyhä palvelija kuin 2000-luvun bileprinsessakin.

Mueenuddinin kertomukset ovat surumielisiä ja välillä lohduttomiakin, mutta hän suo henkilöhahmoilleen myös lyhyitä onnen hetkiä. Suurta surumielisyyttä pehmentää lempeä kauneus, joka taittaa kärjen kaikkein suurimmalta kärsimykseltä.

Hunajaa ja tomua oli yksi tämän vuoden hyllynlämmittäjistäni. Olen iloinen, että haasteen myötä luin vihdoin tämän hienon kirjan.

Daniyal Mueenuddinin: Hunajaa ja tomua (In Other Rooms, Other Wonders, 2009)
Suom. Titia Schuurman
Kansi: Satu Ketola
Avain, 2012

Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen

"Ihmisistä hän ei pitänyt. Ne raatelivat toisiaan, siitä ei mihinkään päässyt. Mitä sitten kun ne olisivat saaneet raadelluksi jonkun loppuun? Keksisivät toisen, tietysti. Mutta lopulta niiden oli pakko kääntää hampaansa ja kyntensä ja raadella itseään, saada tuntea oman verensä maku. Sellaisia ne olivat. Olikohan hänkin? Mutta hän oli julkisuuttumatta päässyt tämän syksyn melkein loppuun. Hän pani sen yksinkertaisen kirjanpitonsa kreditpuolelle. Paljon muuta siellä ei ollutkaan." 

Eero Kuula on ravintolayrityksen toimitusjohtaja ja yritykselleen omistautunut mies. Jäyhä ja auktoriteetistaan lujasti kiinni pitävä mies, joka asettaa työasiat ihmissuhteiden edelle. Ravintola-ala ei aikoinaan ollut Kuulan unelma tai intohimo, mutta kun kyseessä on perheyritys eikä yrityksen johtoon koulittu veli halunnutkaan ottaa harteilleen toimitusjohtajan viittaa, Kuula otti sen kantaakseen. Otti, vaikka yliopistoura olisi kiinnostanut enemmän.

Nyt perheyrityksessä työskentelevät myös Kuulan vävypojat. Toinen on viinaanmenevä, toinen kunnollinen ja miellyttävä, ehkä liikaakin. Vävyillä on omat tavoitteensa ja suunnitelmansa, eivätkä ne tunnu kohtaavan Kuulan näkemyksien kanssa. Varsinkin se kunnollinen vävy hiertää Kuulan mieltä: mitä vävy suunnittelee, mihin hän tähtää kaikilla ehdotuksillaan ja ideoillaan?

Yritystoiminta, yhtiökokoukset ja liike-elämän kieroilut eivät ehkä kuulosta kaikkein kiinnostavimmilta romaanin aiheilta. Myönnän ainakin itse suhtautuneeni hiukan epäillen tähän Eeva Joenpellon kirjaan. Mutta niin vain kävi, että Rikas ja kunniallinen oli yksi kiehtovimmista tänä vuonna lukemistani kirjoista.

Joenpelto rakentaa toimitusjohtajastaan (näin Kuulaa useimmiten kirjassa kutsutaan) moniulotteisen henkilökuvan. Toimitusjohtaja on jäykkä, suorapuheinen luokkaavuuteen asti, usein itsevaltainen toimissaan ja puheissaan. Mutta päästämällä lukijan tarkastelemaan toimitusjohtajan sisäistä elämää, Joenpelto näyttää hänestä myös pehmeämmät ja hauraammat puolet. Näemme miehen, joka ajattelee läheisiään vaikkei osaakaan näitä ajatuksia muille ilmaista; miehen joka miettii elämän lyhyyttä; miehen joka rakastaa tyhjää, asiakkaita vielä odottavaa ravintolasalia.

Näemme toimitusjohtajan hetkittäin myös muiden ihmisten silmin. Vaimon, jonka suupieliin elämä toimitusjohtajan kanssa on alkanut piirtää katkeria viivoja. Tyttären, joka on aina ollut isän tyttö. Vävyn, joka näkee appiukon kuivat ja kylmät aivot. Toimitusjohtaja ajatuksineen on kuitenkin keskiössä – tämä on hänen tarinansa ja taistelunsa.

Taistelu käydään yrityksen herruudesta, mutta se on myös taistelu erilaisten näkemysten ja pyrkimysten välillä. Kenen näkemykset ovat oikeita, kenen pyrkimykset kunnitoitettavampia? Ja mistä loppujen lopuksi kilvoitellaan – kuka voittaa ja mitä voittaja lopulta saavuttaa?

Joenpelto kuljettaa tarinaansa rauhallisesti mutta pikku hiljaa kierroksia kasvattaen. Tunnelmassa on kireyttä, pidättyväisyyttä ja ajoittaisia räjähdyksiä. Taustalla soi surumielinen sävelmä, mutta mukana on myös ymmärtäväistä lempeyttä. Moniulotteinen, mielenkiintoinen ja yllättä lukukokemus. Joenpeltoa tekee mieli lukea lisää.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen. Tämä on myös ensimmäinen tämän vuoden hyllynlämmittäjistäni.

Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen
Kansi: Pekka Loiri
Wsoy, 1984

T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats

"The Rum Tum Tugger is artful and knowing, 
The Rum Tum Tugger doesn't care for a cuddle;
But he'll leap on your lap in the middle of your sewing,
For there's nothing he enjoys like a horrible muddle."  

Kissat ovat suuria persoonallisuuksia – senhän tietävät kaikki, jotka ovat päässeet tekemisiin noiden ihastuttavien ja salaperäisten olentojen kanssa.  Ja sen tiesi selvästi myös T. S. Eliot, joka kirjoitti nämä leikkisät kissarunot alunperin kummilapsilleen. Myöhemmin runot koottiin kirjaksi, mutta niiden tunnetuin versio on epäilemättä Andrew Lloyd Webberin Cats-musikaali.

Eliotin kissarunot ovat tänä vuonna ajankohtaisia, sillä Old Possum's Book of Practical Cats on ilmestynyt ensimmäistä kertaa suomeksi Jaakko Yli-Juonikkaan suomentamana ja Jenna Kunnaksen kuvittamana. Minä luin runot kuitenkin alkuperäiskielellä, koska tämä englanninkielinen laitos oli lämmittänyt hyllyäni jo pidemmän aikaa, ja valitsin sen vuodenvaihteessa Hyllynlämmittäjät-haasteeseeni.

Runot ovat lystikkäitä ja nokkelia riimirunoja – viihdyttävää luettavaa niin lapsille kuin aikuisille. Kirjassa esitellään monia erilaisia kissoja: seikkailijoita, mysteerikissoja, sankareita ja hienostuneita kulttuurikissoja. Kissamaiset luonteet tulevat esille, vaikka monien runojen kissat ovatkin melko inhimillistettyjä. Nämä kissat saattavat esiintyä teatterissa tai kuulua herrainklubiin, mutta kyllä ne myös metsästävät hiiriä ja nukkuvat lipastonlaatikossa.

Suosikkirunoni kokoelmassa olivat kuitenkin ne, joissa ei seikkaile mikään yksittäinen kissa vaan joissa mietiskellään kissoja yleisesti. The Naming of Cats ja The Ad-dressing of Cats ovat runoista kissamaisimmat: niissä on sekoitus arvokkuutta ja leikkisyyttä ja ihmisistä piittaamattomuutta. Kissa voi elää ihmisen kanssa, ja ihminen voi kuvitella tuntevansa sen, mutta kukapa meistä tietäisi, mitä kissan mielessä liikkuu.

"When you notice a cat in profound meditation, 
The reason, I tell you, is always the same:
His mind is engaged in a rapt contemplation
Of the thought, of  the thought,of the thought of his name:
His ineffable effable
Effanineffable
Deep and inscrutable singular Name." 

Tälle hyllynlämmittäjälle on ilman muuta paikka hyllyssäni jatkossakin.

Eliotin kissarunoja ovat lukeneet myös kosminen k, Hande, Paula ja Hreathemus.

T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats
Kuvitus:  Nicolas Bentley
Faber and Faber, 1939/1985

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

"Vielä kauan minun on salaperäisen mahdin käskystä pakko kulkea käsi kädessä omituisten henkilöitteni kanssa, katsella valtavana vyöryävää elämää, katsella sitä maailmalle näkyvän naurun ja sille näkymättömien kyynelten läpi!"

Jotkut klassikot tuntuvat iättömiltä ja ihastuttavat lukijaa ajankohtaisuudellaan. Toisten klassikoiden viehätys taas syntyy enemmänkin siitä, että niistä voi aistia menneen maailman kaikuja – siitä että niiden maailmankuvassa tai kerronnassa on jotakin selvästi vanhanaikaista. (Vanhanaikaisuus on tässä yhteydessä positiivinen piirre.) Nikolai Gogolin Kuolleet sielut osui itselläni jälkimmäiseen kategoriaan. Vaikka Gogolin ihmiskuvauksessa on ajattomuutta, oli kirja rakenteeltaan ja kerronnaltaan selkeästi menneen ajan tuote.

Hyllynlämmittäjät-haasteen kirjavalikoimani klassikko-osastoa edustava Kuolleet sielut kertoo tarinan kuolleita maaorjia ostelevasta Pavel Tšitšikovista. Kirjan juoni on varsin yksinkertainen: suurimmaksi osaksi kuvataan Tšitšikovin kaupankäyntiä erilaisten ihmistyyppien kanssa. Ja siinä kenties piileekin kirjan varsinainen tarina – ihmisluonteen kuvauksessa. Gogol kuvaa ihmisten ahneutta, pinnallisuutta, typeryyttä, laumasieluisuutta ja muita heikkouksia. Osansa satiirista saavat erilaiset virkamiehet ja byrokraatit.

Kirjan tarina on tosiaankin varsin simppeli, ja sen huumorikin tuntuu nykylukijasta hiukan hitaalta ja toisteiselta. Gogolin kielenkäyttö sen sijaan on verevää ja pitää tunnelmaa korkealla silloinkin, kun tarina tuntuu polkevan paikallaan. Sanavalinnat ovat herkullisia ja kuvailu osuvaa.

Varsinaista tarinaa enemmän minua taisi kuitenkin viehättää se, kuinka Gogol käyttää kertojanääntä. Välillä äänessä on ulkopuolelta tapahtumia tarkasteleva kaikkitietävä kertoja, mutta toisinaan lukijaa puhuttelee kirjailija, joka ohjailee lukijan tulkintoja ja kertoilee, miten kriitikot tai venäjän kansa tulee kirjaan suhtautumaan. Välillä hypähdellään Tšitšikovin seikkailuista sivupoluille pohdiskelemaan venäjän kieltä tai venäläistä kansanluonnetta. Hekittäin Gogol unohtaa myös tämän hiukan ulkopuolisen kirjailija-roolinsa ja vaihtaa suoraan minä-muotoon, esimerkiksi huokaillessaan kuinka  Italiassa asuessaan kaipaa Venäjälle.

Kuolleiden sielujen anti ei minulle niinkään syntynyt kehutusta huumorista tai ihmisluonnon kuvauksesta vaan siitä, millä tavalla Gogol kirjoittaa ja kertoo tarinaa. Gogolin tyyli on viehättävän vanhahtavaa ja tuntuu kertovan omasta ajastaan ja ihmisyydestä yhtä lailla kuin kirjan varsinainen juoni.

Kuolleet sielut oli kiinnostavaa mutta kieltämättä paikoitellen myös hiukan puuduttavaa luettavaa. Tämä hyllynlämmittäjä saa siis lähteä kiertoon.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Tuomas, Linnea, Amma, Jokke ja Jori.

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut (Mertvyje duši, 1842)
Suom. Juhani Konkka
Esipuhe: Rafael Koskimies
Ex Libris, 1972 

Kesälomalla luettua: Kaldmaa, Raunio, Bristow

Kesälomalla (joka oli lyhyt mutta ihana) tuli luettua varsin paljon, ja jotta bloggaamattomien kirjojen pino ei entisestään kasvaisi, niputan nyt muutaman lomakirjan samaan postaukseen.

Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia yhdistelee kansantarujen tyyliä kokeelliseen kerrontaan. Se on sukutarina, satu ja legenda, joka leikittelee kielen ja tyylin keinoin. Se on tarina ihmisistä saarella, niistä jotka kaipaavat saarelta pois, ja niistä jotka kaipaavat lähteneitä. Se kertoo äideistä ja isistä ja lapsista, sukupolvien katkeamattomasta ketjusta. Se on tarina merestä, sillintuoksuisesta tuulesta ja suolasta.

Kirja etenee välillä kuin perinteinen satu, välillä kuin proosaruno. Toisinaan Kaldmaa vaihtaa perinteisen suoraviivaiseen kerrontaan, mutta seuraavassa hetkessä hän jo leikittelee typografialla ja asettelee kirjaimet sivulle ympyrän muotoon. Tyylikokeilut ovat virkistäviä ja hauskojakin, mutta mikä tärkeintä, ne tukevat tarinaa: teksti elää ja muuntuu kirjan tunnelman ja tapahtumien mukana.

Islannissa ei ole perhosia oli kiehtova lukukokemus. Koska en ole kaikkein suurin satujen ystävä, tunsin välillä hiukan pitkästyväni kaikkein kansantarumaisimpien kohtien äärellä, mutta vastapainoksi jotkut muut hetket olivat suorastaan lumoavia. Kirja on viehättävä mutta ei imelä. Pidin.

Muissa blogeissa: Tuomas, riitta k ja Katja.

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole libikaid, 2013)
Suom. Outi Hytönen
Kansi: Outi Vihlman
Fabriikki Kustannus, 2017 

Kerronnan ja tyylin keinoilla leikittelee myös Katja Raunion esikoisromaani Käy kaikki toteen. Kertomuksellisuus on Raunion kirjan ydin ja perusta: kertoja kirjoitetaan mukaan heti ensi riveillä, fiktiiviset henkilöhahmot luodaan ja muokataan lukijan silmien edessä, lukija tehdään tietoiseksi positiostaan. Tyylileikittelyt korostavat tarinallisuutta: yksi kohtaus etenee tv-sketsin käsikirjoituksen muodossa, toinen jäljittelee luomiskertomusta.

Päällisin puolin kirja kertoo filosofian opiskelijoista, erityisesti Silviasta eli Silveristä, jonka vetovoima kiehtoo ja ärsyttää muita. Raunio kuvaa opiskelijoiden viininhuuruisia juhlia ja teko-älyllisiä kuppilakeskusteluja. Myös opiskelijoiden yksityiselämään ihastumisineen, juoruiluineen ja perhesuhteineen kurkistetaan. Kaikessa on kuitenkin kyse tarinan kerronnasta, ei niinkään tarinasta.

Raunion kirjan voi nähdä kirjana kirjoittamisesta. Tai ehkä se kertoo siitä, kuinka tarinallistamme itsemme – kuinka kerromme ja sanoitamme jatkuvasti omaa elämäämme. Se voi myös kysyä, mikä on totta ja mikä tarinaa, voiko niitä erottaa toisistaan? Mitään selkeitä vastauksia Raunio ei tarjoa, ei edes siitä, mistä hänen kirjassaan on oikeastaan kyse. Mutta se houkuttelee kysymään. 

Muissa blogeissa: Omppu ja Kirsin Book Club.

Katja Raunio: Käy kaikki toteen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Teos, 2015 

Sitten ollaankin perinteisen lomakirjan äärellä. Gwen Bristow on minulle jonkinlainen kesälomakirjallisuuden ruumiillistuma, koska luin hänen Plantaasi-trilogiaansa lapsuuden kesinä, ja rakastin sitä. Tätä Celia Garthia en ollut lukenut aikaisemmin, eikä se vetänyt vertoja noille lapsuuden nostalgianhehkuisille kirjoille, mutta ihan mukavaa kesämökkilukemista se kuitenkin oli. Se oli myös yksi Hyllynlämmittäjät-haasteen kirjoistani.

Kirja kuvaa Amerikan itsenäisyyssodan aikaa, romanttisen viihteen keinoin. Nimihenkilö on köyhä mutta sievä ja nokkela ompelijatar. Sota tuntuu Celiasta aluksi lähinnä jännittävältä seikkailulta, mutta vähitellen hän joutuu kohtaamaan sen kaikessa julmuudessaan. Celia ei kuitenkaan tyydy sodassa passiivisen, kotona odottavan naisen rooliin, vaan hän kantaa oman kortensa kekoon toimimalla vakoilijana (!). Ja tietysti myös sota-aikana on tilaa rakkaudelle, hurmaaville miehille polvisukissaaan ja poninhännissään sekä kauniille leningeille.

Kaikesta viihteellisyydestään huolimatta Celia Garth oli minusta välillä pitkästyttävä. Kirjassa kuvataan taisteluja ja sodan etenemistä, melko selostavaan tyyliin. Kirjassa tapahtuu paljon, mutta kohtaukset etenevät hitaasti ja usein ennalta-arvattavasti. Henkilöhahmot eivät ole kovin moniulotteisia, vaikka Celia kasvaa ja kehittyykin sodan aikana.

Luin kuitenkin kirjan mielelläni. Sen vanhanaikaisuus viehätti minua, eikä Bristow'n maailma ole aina niin yksiulotteinen kuin ensi silmäyksellä luulisi. Kaiken viihteen ja kuluneiden ajatuskaavojen seassa on myös oivalluksia ja ajateltavaa. Kirjan lopetus on tyylikäs.

Muissa blogeissa: sheferijm.

Gwen Bristow: Celia Garth (Celia Garth, 1959)
Suom. Helvi Vasara
Otava, 1963

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Kamila Shamsie punoo Poltetuissa varjoissa yhteen sukutarinan ja lähihistorian tapahtumat. Henkilökohtainen ja poliittinen todellakin yhtyvät kirjassa, jossa atomipommi vie rakastetun, siirtomaavallan mureneminen erottaa ihmiset toisistaan ja imperialismi vie kohti henkilökohtaisia tragedioita. Kirjan keskiössä on japanilainen Hiroko Tanaka, joka kokee läheltä Nagasakin atomipommin, Intian jakautumisen, Afganistanin sodan ja WTC-iskut. Ystävyys, rakkaus ja vanhemmuus sekoittuvat kirjassa sotaan, terrorismiin ja ideologioihin.

Shamsie onnistuu kuljettamaan pienet ihmisensä varsin onnistuneesti ja uskottavasti läpi historian myrskyjen. Hänen henkilönsä eivät suurimmaksi osaksi ole niitä, jotka vaikuttavat aktiivisesti historian tapahtumiin, vaan historia vaikuttaa heihin. Paikoitellen juonenkäänteet tosin ovat ehkä hiukan liian dramaattisia ja kohtalonomaisia, mutta kokonaisuus toimii kuitenkin tyylikkäästi.

Poltetuissa varjoissa ihmiset kohtaavat yli kansallisuuksien, sukupuolen ja uskonnon asettamien rajojen, mutta he ovat myös näiden rajojen rakentajia ja uhreja. He ovat usein voimattomia valtioiden, uskontojen ja muiden suurien voimien puserruksissa. Mitä pieni ihminen voi tehdä, kun suurvallat päättävät pienten maiden kohtalosta, kun uskonnon nimissä tapetaan ihmisiä tai kun asekauppa on vain bisnestä bisneksen joukossa? Ainakin hän voi pyrkiä siihen, että kohtaisi toisen ihmisen aina ihmisenä, tuntuu Shamsie sanovan. Siihen, ettei ihminen olisi rotu, kansallisuus tai uskonto – siihen ettei ihmisiä nähtäisi vihollisena, pelinappulana maailmanpolitiikan näyttämöllä tai välttämättömänä uhrauksena sodassa.

Poltetut varjot oli toinen tänä vuonna lukemistani hyllynlämmittäjistä. Olen tyytyväinen, että haaste sai minut tarttumaan Shamsien kirjaan, sillä se oli laadukas ja mukanaan vienyt lukuromaani, joka tarjosi viihdyttämisen lisäksi ajattelemisen aihetta. Kovin mieleenpainuva kirja ei kuitenkaan ollut: luin kirjan kuukausi sitten, eikä lukumuistijälki ole enää erityisen voimakas. Shamsien kirja on hyvä, mutta ei ehkä hirveän persoonallinen, eikä se siten jäänyt mieleen viipyilemään. Tämä hyllynlämmittäjä saa siis lähteä kiertoon etsimään seuraavaa lukijaa.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Kaisa, Leena, Katri ja Annika.

Kamila Shamsie: Poltetut varjot (Burnt Shadows, 2009)
Suom. Kristiina Drews ja Tommi Uschanov
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2010

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Ensimmäinen tämän vuoden Hyllynlämmittäjät-haasteeseen lukemani kirja on Muriel Barberyn Siilin eleganssi. Suhtauduin kirjaan hienoisella ennakkoluuloisuudella, koska ranskalainen kepeä leikittelevyys ei useinkaan ole minun juttuni. Eikä ollut Siilin eleganssikaan, vaikka se täytti ihan hyvin paikkansa pienenä välipalakirjana.

Kirjan päähenkilöinä on kaksi "piikikästä siiliä", ovenvartijarouva Renée ja 12-vuotias kuolutyttö Paloma. Kummankin todellinen luonne on piilossa: älykäs ja lukenut Renée esittää sivistymätöntä, koska maailmanjärjestyksen mukaan sellaisia ovenvartijarouvien kuuluu olla. Samassa talossa asuvan Paloman luonne sen sijaan on piilossa enemmänkin sen vuoksi, ettei kukaan hänen läheisistään kiinnitä tyttöön niin paljon huomiota, että huomaisi tämän älykkyyden ja ahdistuneisuuden. Siilien pehmeämpi puoli ja todellinen luonne alkaa kuitenkin paljastua, kun taloon muuttaa japanilainen Kakuro Ozu.

Siilin eleganssissa oli viehättäviä kohtia, ja pidin myös kirjan rauhallisesta ja verkkaisesta tahdista. Päällimmäinen tunne kirjaa lukiessa oli kuitenkin lievä ärtymys. Barberyn tarkoitus on kai irvailla (ranskalaiselle) luokkayhteiskunnalle, mutta satiiri jää aika kevyeksi. Rikkaat ja koulutetut ihmiset ovat tylyjä, ennakkoluuloisia ja typeriä – lapset, köyhät ja syrjäytyneet ovat aitoja, empaattisia ja älykkäitä. Ihmiset ovat ennakkoluuloisia ja lokeroivat toisiaan köykäisin perustein. Pinnan alla on enemmän kuin voisi kuvitella.Tämän suurempia oivalluksia kirja ei oikeastaan tarjoa.

Tavallaan Siilin eleganssi on vähän kuin aikuisten satu, enkä ole koskaan oikein ollut aikuisten satujen ystävä. Saduissa henkilöhahmot edustavat usein jotakin ominaisuutta tai luonteenpiirrettä eivätkä niinkään ole kokonaisia persoonia. Renée ja Palomakin ovat ennen kaikkea alustoja huomiolle ja pohdinnoille maailmasta, taiteesta ja ihmisistä. Sadunomaisuutta on myös herra Ozussa, viisaassa velhossa, joka taikajuoman (saken) avulla muuttaa Tuhkimon prinsessaksi. Ja totta kai saduista muistuttaa myös opettavaisuus, jota Siilin eleganssi on pullollaan.

Mikä on hyllynlämmittäjän kohtalo – saako se jäädä kirjahyllyyn vai lähteekö kiertoon? Siilin eleganssi lähtee kiertoon.

Siilin eleganssista ovat kirjoittaneet myös vaikkapa Suketus, Villasukka kirjahyllyssä, Laura, Aletheia, Pihi nainen ja Marile.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L'Élegance de hérisson, 2006)
Suom. Anna-Maija Viitanen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus, 2010

Rakkaat Tintit

Luin pari viikkoa sitten Ylen sivuilta jutun jossa annettiin kesäisiä kirjavinkkejä. Yksi vinkeistä oli Tintti-sarjakuva Seitsemän kristallipalloa, ja minut valtasi välittömästi halu lukea muutama Tintti. No, kävi sitten niin, että vietin yhden viikonlopun lukien melkein kaikki hyllystäni löytyvät Tintti-albumit.

Lapsuudenkodissa oli aikoinaan isot kasat kahta sarkakuvaa: Asterixeja ja Tinttejä. (Toki muitakin sarjakuvia löytyi, ja vuosien varrella hyllyihin kertyi lisää kaikenlaista, mutta nuo kaksi sarjaa edustavat silti aina minulle jonkinlaisia sarjakuvan kantaisiä.) Asterixeista tykkäsin varhaislapsuudessa enemmän, kun taas Tintit tuntuivat vähän liian tylsiltä ja aikuisilta. Jossain vaiheessa Tintit kuitenkin alkoivat viehättää yhä enemmän, kunnes ihastuin niihin, ja edelleen täytyy aika ajoin kaivaa albumit esiin ja lukea (melkein) kaikki läpi. Tinttejä ei kerta kaikkiaan pysty lukemaan vain yhtä tai kahta.

Mikä Tinteissä sitten viehättää? Jo silloin, kun en Tinttien tarinoista niin perustanut, pidin Hergén piirroksista – selkeästä viivasta, puhtaista linjoista ja kirkkaista perusväreistä – ja pidän edelleen. Kuvat ovat tarkkoja ja selkeitä, silloinkin kun ne vilisevät yksityiskohtia. Tinttejä lukiessa onkin loputtoman hauskaa tarkastella, mitä kaikkea pientä hauskaa Hergé on taiteillut kuvien taustalle.

Henkilöhahmot, tietysti. Usein sanotaan, että Tintti itse on hahmona tylsyyteen asti persoonaton – tyhjä taulu jota vasten värikkäät sivuhenkilöt saavat heijastua. Lapsuudessa kuitenkin viehätyin juuri Tintin hahmosta. Jotkut ovat heikkoina pahoihin poikiin, mutta minulla on aina ollut taipumus ihastua puhdassydämisiin, epäitsekkäisiin sankareihin, jotka ovat valmiita uhraamaan itsensä muiden vuoksi.

Mitä pidemmälle Tintti-sarja etenee, sitä enemmän korostuu Tintin usko hyvään ja hänen roolinsa heikompien puolustajana. Vahvimmillaan Tintin sankarillisuus on ehkä Tintti Tiibetissä -sarjassa, jossa hän lähtee pelastamaan ystäväänsä Tsangia, jonka kaikki muut uskovat kuolleen lento-onnettomuudessa. Tintti Tiibetissä onkin minulle ehkä se kaikkein rakkain Tintti. Sydämeni läikähtelee liikutuksesta joka kerta kun Tintti lähtee järjenvastaiselle matkalleen. Sarja on äärettömän kaunis ystävyyden kuvaus – Tintin ja Tsangin, mutta myös Tintin ja kapteeni Haddockin välinen ystävyys on niin suurta, että se melkein siirtää vuoria.

Haddock on tietysti aivan yhtä tärkeä päähenkilö kuin Tintti, vaikka ei sarjan alusta asti mukana olekaan. Haddock on särmikäs ja rosoinen mies, josta muistetaan aina ryypiskely ja ainutlaatuinen sanavarasto. Kaiken melskeen alla Haddock on tunteellinen, hyväsydäminen ja uskollinen. Jos Tintin hyvyys on melkeinpä epäinhimillistä, Haddockin hyvyys on epätäydellistä ja lämmintä. Haddock loistaa esimerkiksi Castafioren koruissa, joka on muutenkin hykerryttävä suljetun tilan arkinen mysteeri.

Mystiikka, yliluonnolliset ilmiöt ja henkimaailman asiat ovat luonteva osa Tinttien periaatteessa arkista maailmaa, ja tämä piirre on vielä yksi Tinttien kiehtova piirre. Tintit eivät ole fantasiaa tai scifiä, mutta silti niiden maailmassa voi törmätä enneuniin, mustaan magiaan, lentäviin lautasiin tai hirmuisiin lumimiehiin. Tinttien yliluonnolliseen puoleen voi sukeltaa esimerkiksi mainiossa albumiparissa Seitsemän kristallipalloa ja Auringon temppeli tai sarjassa Lento 714, joka on mielestäni lähestulkoon täydellinen Tintti. Siitä löytyy huumoria, synkkyyttä, superpahiksia, mystiikkaa, jännitystä ja synkkyyttä.

Aivan varhaisista Tinteistä en ole koskaan pahemmin perustanut, mutta Tinteissä on hienoa sekin, että sarja paranee koko ajan edetessään. Henkilöhahmot kehittyvät, sanailu muuttuu nokkelammaksi ja hauskemmaksi, ja visuaalinen ilmaisu monipuolistuu. Viimeinen varsinainen albumi Tintti ja Picarot päättää sarjan tyylikkäästi. Siinä tunnelma on jossain määrin pessimistinen: Tintti puolustaa jälleen kerran ystäviään, mutta maailma ympärillä ei kehity paremmaksi. Mutta päähenkilöt palaavat turvallisesti kotiin, ja yksi veretön vallankumouskin on saatu neuvoteltua.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

"He olivat rämpineet noiden vuosien läpi hengitystään pidätellen; Mattia torjui maailman ja Alice koki että maailma torjui hänet, ja kuten he olivat todenneet, siinä ei loppujen lopuksi ollut suurtakaan eroa. Heidän välilleen oli syntynyt epätäydellinen ja epätasapainoinen ystävyys, joka koostui pitkistä poissaoloista ja runsaasta hiljaisuudesta, tyhjästä puhtaasta tilasta, johon kummatkin saattoivat palata hengittämään aina kun koulun seinät kävivät liian ahtaiksi ja ahdistaviksi."

Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys oli odotellut lukuvuoroa useamman vuoden. Odotuksen aikana olin rakentanut kirjasta mielikuvan hyvin vaikeaselkoisena ja vaativana luettavana, ja olinkin hiukan yllättynyt siitä, kuinka vetävä ja nopealukuinen Giordanon esikoinen oli. Kirja ei ole kepeä, mutta teksti kulkee ilmavasti ja kertomuksen maailmaan sujahtaa vaivatta mukaan.

Kirjan alkuluvut ovat Alice ja Mattia, kaksi yksinäistä ja haavoittunutta sielua. Kumpikin kantaa mukanaan lapsuuden traumaa, joka tuntuu määrittävän heidän koko elämäänsä. Tai kenties kumpikin oli haavoittunut jo aikaisemmin  – ehkä yksinäisyys määrittäisi heidän elämäänsä joka tapauksessa, riippumatta varhaisista onnettomuuksista ja tragedioista.

Yksinäiset sielut kohtaavat toisensa – eivätkä kuitenkaan todella kohtaa. Alice ja Mattia tunnistavat toisissaan sukulaissielut, mutta kyvyttömyys kommunikoida ja päästää toinen ihminen lähelle erottaa heidät toisistaan.Vuodet erottävat Alicen ja Mattian myös maantieteellisesti, mutta näkymättömät siteet tuntuvat yhä yhdistävän heidät.

Giordanon tarinan imu syntyy ehkä siitä, että hänen päähenkilönsä eivät ole mitään hellyttäviä ressukoita tai viattomia uhreja. Molemmat ovat enemmän tai vähemmän itsekkäitä, välillä julmuuteen asti. Molemmat ovat myös varsin passiivisia elämässä ajelehtijoita: Alice ja Mattia eivät yritä tarttua ongelmiinsa tai elämäänsä vaan antavat tapahtumien enimmäkseen vain lipua ohi. He ovat ärsyttäviä, sydäntäsärkeviä, samaistuttavia, turhauttuvia ja siksi niin kiinnostavia.

Alice ja Mattia ovat keskiössä, mutta yhtä lailla yksinäisiä tuntuvat olevan kirjan muutkin henkilöt. Ystävät, kiusaajat, ihailijat, vanhemmat ja uskolliset palvelijat: löytääkö kukaan heistä todellista yhteyttä toiseen ihmiseen. Olemmeko lopulta kaikki yksinäisiä alkulukuja?

Giordano kirjoittaa kauniisti virtaavaa tesktiä, joka on tulvillaan melankoliaa. Kirjan tunnelma on omalaatuinen sekoitus kipua ja kepeyttä, julmuutta ja runollisuutta, levollisuutta ja rauhattomuutta.Päällimmäisenä soi loputtoman yksinäinen ja surumielinen molli.

Alkulukujen yksinäisyydestä ovat kirjoittaneet myös Sirri, Nanna, tuijata, Hanna, Sara, Katja ja Pihi nainen.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeri primi, 2008)
Suom. Helinä Kangas
Kansi/kannen kuva: Kristina Segercrantz/Mirjam van der Meer

Agatha Christie: Vaarallinen talo ja Teetä kolmelle

Dekkariviikko ilman Agatha Christietä olisi ainakin minulle melko mahdoton yhtälö. Christien kirjat ovat minulle – kuten varmasti monelle muullekin lukijalle – dekkarien malliesimerkkejä: kun ajattelen dekkareita, ajattelen todennäköisesti ensimmäisenä nimenomaan Christien klassikoita. Ja jos haluan tarttua dekkariin, tartun mieluiten juuri sen tyyppisiin salapoliisitarinoihin, joita Dame Agatha kirjoitti: vanhanaikaisiin mysteereihin, joissa murhan ratkaiseminen on pikemminkin älyllistä leikittelyä kuin realismia, ja joissa veritekojen lomassa juodaan teetä.

Tällä kertaa poimin hyllystäni kaksi Hercule Poirot -tarinaa. Itse asiassa ajattelin ensin lukea vain yhden kirjan, mutta koska ensimmäisenä lukemani Vaarallinen talo ei ollut aivan niin herkullinen tarina kuin muistin, luin heti perään myös yhden omista suosikeistani, Teetä kolmelle.

Vaarallisessa talossa Poirot ja kapteeni Hastings lomailevat kylpyläkaupungissa, jossa he tutustuvat Nick Buckley -nimiseen kauniiseen ja eläväiseen nuoreen naiseen. Nickillä tuntuu olevan uskomaton onni, koska hän on pelastunut muutaman päivän sisällä täpärästi monesta vaarallisesta onnettomuudesta. Mutta ovatko onnettomuudet sittenkään onnettomuuksia – Hercule Poirot vakuuttuu nopeasti siitä, että Nickin perässä on .murhaaja

Kuten niin usein, tässäkin kirjassa Christie hämää nokkelasti lukijaa, tarjoilee johtolankoja ja keikauttaa asetelman sitten taitavasti päälaelleen. En muistanut kirjan koukkua ennen lukemista, mutta se palautui mieleeni heti kirjan alkumetreillä. Osa Christien dekkareista kestää aivan hyvin uudelleen lukemisen, vaikka juoni ja murhaaja muistuisivatkin mieleen, mutta Vaarallinen talo ei oikein toiminut minulle nyt kun keskeinen koukku oli tuttu. Kirja perustuu hyvin vahvasti juuri juoneen, palapeliarvoitukseen ja lukijan hämäämiseen, ja esimerkiksi henkilöhahmot ja tunnelma jäävät sivuosaan. Lisäksi tarina on aika melodramaattinen ja täynnä mitä hämäräperäisempiä sivuhenkilöitä. Ja vaikka käännösten pienet virheet ja kömpelyydet kuuluvat minusta näiden vanhojen dekkareiden kohdalla melkeinpä asiaan, Vaarallisen talon suomennos oli suorastaan surkuhupaisan huono.

Teetä kolmelle sen sijaan toimi (jälleen kerran) erinomaisesti, vaikka sen juoni ja tapahtumat olivatkin tuttuja. Siinä missä Vaarallinen talo on vauhdikas ja dramaattinen, Teetä kolmelle on aika hiljainen ja sisäänpäinkääntynyt tarina. Pidänkin aivan erityisesti tämän kirjan tunnelmasta, joka on jotenkin oudon unenomainen. Tuntuu melkein siltä, kuin henkilöhahmot olisivat lumottuja – ja lukijakin vedetään mukaan tähän lumoukseen, kummalliseen ruususen uneen.

Tässä kirjassa Poirotin apua pyytää nuori lääkäri Peter Lord. Hän haluaa Poirotin todistavan, että murhasta syytetty Elinor Carlisle on syytön. Lääkäri haluaa Elinorin vapaaksi hinnalla millä hyvänsä, mutta Poirotia kiinnostaa ainoastaan totuus. Ja kaikki tosiasiat tuntuvat puhuvan Elinoria vastaan. Hänellä oli tilaisuus sekoittaa myrkkyä teeleipiin ja tarjota niitä Mary Gerrardille, jonka kauneus oli hurmannut Elinorin sulhasen siinä määrin, että kihlaus oli purkautunut.

Teetä kolmelle on juoneltaan hyvin näppärä ja siisti, mutta keskiössä on kuitenkin Elinor Carlislen sisäinen maailma. Kaikkia tapahtumia ei nähdä Elinorin näkökulmasta, mutta kirjan tunnelma syntyy kuitenkin nimenomaan Elinorin ajatuksista ja tuntemuksista. Christielle usein tyypillistä huumoria kirjassa ei juurikaan ole, vaan yleistunnelma on hiljainen ja vakava. Jokin tässä surumielisen romanttisessa tarinassa vetoaa minuun kovasti – ja luonnollisesti nautin myös kartanomiljööstä, ruusuja kukkivasta puutarhasta ja englantilaiseen tapaan vahvuudeltaan musteenvärisenä tarjoiltavasta teestä.

Agatha Christie: Vaarallinen talo (Peril at End House, 1932)
Suom. O. A. Joutsen
Wsoy, 1936/1952

Teetä kolmelle (Sad Cypress, 1940)
Suom. Anna-Liisa Laine
Kansi: Heikki Ahtiala
Wsoy, 1974/1975

Rex Stout: Kuoleman käsikirjoitus, Parhaissakin perheissä, Ovikello soi

Lukaisin joku aika sitten kolme Nero Wolfe -dekkaria. Nimenomaan lukaisin: kirjojen lukemiseen ei tainnut mennä kahtakaan vuorokautta, ja aloitin seuraavan kirjan aina edellisen kansien sulkeuduttua. Lukuhetki oli mitä nautinnollisin ja toi mieleeni nuoruuden kesät, kun loikoilin viltillä omenapuun alla ja ahmin Rex Stoutin toisensa perään. Olen ehkä ennenkin maininnut, että Stoutin dekkarit ovat minulle erinomaista lukemista silloin, kun kaipaan jotakin helppoa ja rentouttavaa – lukemista johon voi uppoutua korviaan myöten.

Kuoleman käsikirjoitus on näistä kolmesta kirjasta kaikkein tyypillisin Wolfe-dekkari. Mies pyytää Wolfea tutkimaan tyttärensä kuolemaa, koska poliisi ei usko kyseessä olevan murhan. Samaan aikaan tarkastaja Cramer pyytää Wolfelta apua erään kirjanpitäjän murhan selvittämisessä. Ei ole tietenkään vaikea arvata, että tapaukset kytkeytyvät toisiinsa, ja pian selviää myös että tapauksia yhdistää kadonnut romaanin käsikirjoitus.

Tästä kirjasta löytyvät oikeastaan kakki ne elementit, joita fani voi Stoutin dekkarilta odottaa. On Wolfen ja tämän apulaisen Archie Goodwinin välistä sanailua, tarkastaja Cramerin puhinaa, liikemiehiä joiden hermot murha kiristää äärimmilleen sekä paljon erilaisia naisia, joihin Archien täytyy käyttää viehätysvoimaansa.

***

Muutamassa Stoutin kirjassa Wolfe joutuu vastakkain todellisen superrikollisen kanssa. Arnold Zeck on liikemieheksi naamioitunut rikollisjärjestön pää, joka tuntuu olevan lain ulottumattomissa. Parhaissakin perheissä -kirjassa Wolfen ja Zeckin tiet risteytyvät niin jyrkästi, että Wolfen on pakko selvittää välinsä Zeckin kanssa lopullisesti.

Juoneltaan Parhaissakin perheissä ei ole erityisen uskottava, mutta jos unohtaa uskottavuuden vaatimukset, kirja on kerrassaan mainio. Taistelu Zeckiä vastaan pakottaa Wolfen luopumaan oikeastaan kaikesta tutusta ja rakkaasta – orkideoistaan, kirjoistaan ja asunnostaankin. On aina mielenkiintoista, kun Stout pakottaa Wolfen irtautumaan rutiineistaan, ja tässä kirjassa irtiotto on erityisen viihdyttävä. Viihdearvoa lisää vielä Arcien naisystävistä vakituisimman, Lily Rowanin, mukanaolo.

***

Kolmanneksi luinkin sitten yhden kaikkien aikojen Stout-suosikeistani. Oivikello soi -kirjassa Wolfen on päihitettävä FBI. Rikas rouva Bruner on saanut FBI:n ärtymään lähettämällä 10000 ihmiselle kirjan, jossa arvostellaan järjestön toimintaa, ja eräänlaisena kostona FBI varjostaa jatkuvasti ja näkyvästi rouvaa ja tämän lähipiiriä. Varjostuksen on loputtava, ja rouva Bruner on valmis maksamaan mahdottommalta vaikuttavavasta tehtävästä Wolfelle satumaisia summia.

Ovikello soi kulkee varsin verkkaiseen tahtiin. Stoutille tyypilliseen tapaan tehtävän ratkaisu lähtee liikkeelle hakuammuntamaisesti: jututetaan ihmisiä kunnes joku jossakin reagoi tai kunnes Wolfe saa paremman idean. Jossain vaiheessa Wolfe sitten järjestää jonkinlaisen näytöksen, hämäyksen tai yllätyksen – niin tässäkin kirjassa. Monin tavoin tämä kirja onkin hyvin säännönmukaista Stoutia, mutta kaikki tutut palikat vain tuntuvat olevan erityisen hyvin paikallaan. Ja lisäksi FBI tuo tarinaan oman koukkunsa.

Rex Stout: 
Kuoleman käsikirjoitus (Murder by the Book, 1951)
Suom. Timo Martin
Wsoy, 1966

Parhaissakin perheissä (Even in the Best Families, 1950)
Suom. Eero Ahmavaara
Wsoy, 1959

Ovikello soi (The Doorbell Rang, 1965)
Suom. Eila Pennanen
Wsoy, 1967

Rauha S. Virtanen: Joulukuusivarkaus

Joulukuussa Lumiomenan Katja on viettänyt lumisten kirjojen viikkoja, joiden aikana hän on kirjoittanut blogiinsa kirjoista, joissa lumi on tavalla tai toisella merkittävä elementti. Teema oli minusta niin viehättävä, että halusin ehdottomasti osallistua lumiviikkoihin, ja olenkin nyt lukenut kaksi lumiaiheista kirjaa, joista ensimmäisenä esittelen Rauha S. Virtasen nuortenkirjan Joukukuusivarkaus. Kirja sopii erinomaisesti paitsi lumiteemaan myös näihin joulunaluspäiviin, sillä Joulukuusivarkaudessa eletään juuri näitä hetkiä vuonna 1970 – kirjassa riittää runsaasti niin lunta kuin joulutunnelmaakin.

"Jonkunhan oli otettava jutut tosissaan. Jengit puhuivat ja paasasivat porvarillisten arvojen murskaamisesta ja myyttien horjuttamisesta ja vaelsivat pontevin mielin mielenosoituksissa, mutta entä sen jälkeen? Joka iikka painui taatusti kotiin syömään kinkkua ja riisipuuroa. Kukaan ei pilannut kotinsa joulua.
Eirako olisi ainoa, joka pilaisi?
Hän katseli perhettä. Siinä ne nyt hymyilivät hökötyksissään kaikki. Tortut, olut, joulukertomus – voi hyvät ihmiset, miten äkkiä niiltä vaikeudet unohtuivat, kun niikseen tuli. Fiilinki nousi kuin pullat uunissa.
Ei kai kukaan täysjärkinen ihminen tahtonut näiltä pilata pieniä iloja. Ei hänkään, se oli selvä. Toiselta taholta olisi kai ilonpilaaminen aloitettava." 

Eira on Nurmen vähävaraisen työläisperheen vanhin lapsi. Aikaisemmin Eiran elämän täyttivät hippiaate, Hair-musikaali ja liehuvakutrinen poikaystävä Jusse Raikala. Ensimmäisen lukiovuoden syksynä Eira on kuitenkin kokenut poliittisen herätyksen: popparit ovat vaihtuneet Leniniin ja Che Guevaraan ja Jussea enemmän Eiraa kiinnostaa vasemmistonuorten johtajahahmo, fanaattinen ja karismaattinen Lenni.

Eiran Jarkko-veljeltä taas on laittomasti pidätetty kukkakaupan palkka: rahoilla oli ollut tarkoitus ostaa perheelle joulukuusi. Kun Jusse ehdottaa, että Eira ja Jarkko varastaisivat kuusen hänen rikkaan isänsä metsästä, sisarukset ryhtyvät tuumasta toimeen. Jouluun on kaksi yötä, ja sekä Nurmen että Raikalan perheet valmistautuvat jouluun omilla tavoillaan – ja kaupungin ylle lankeaa lumisade "tasaisesti kuin ei aikoisi koskaan tyrehtyä." 

Joulukuusivarkaus edustaa Lintu pulpetissa -kirjan ohella Virtasen poliittista nuortenkirjallisuutta. Ehkä juuri vasemmistolaisen sävyn vuoksi nämä kaksi kirjaa eivät ole yhtä tunnettuja ja rakastettuja kuin esimerkiksi Selja-sarja. Poliittisuuden vuoksi näihin kirjoihin on tietysti nykyperspektiivistä helppo suhtautua kriittisesti tai naureskellen – toisaalta niistä voi lukea kiehtovaa ajankuvaa 70-luvusta jolloin rintapielet koristettiin Lenin-merkeillä ja mielenosoitukset ovat kuin suola puurossa: jos niitä ei jossain yhteydessä ole, niitä suorastaan kaipaa. Minulle nämä kaksi kirjaa ovat olleet hyvin rakkaita: poliittinen ote ei ole minua häirinnyt vaan enemmänkin kiinnostanut, ja lisäksi molemmissa kirjoissa on erinomaista henkilö- ja perhekuvausta, kuten Virtaselta sopii odottaakin. Ja vaikka kirjan nuorten marxilaiset ihanteet tietysti ovat auttamatta vanhentuneet, ei kaikkea kaupallisuuteen ja epätasa-arvoon kohdistuvaa kritiikkiä kannata ohittaa ajattelematta.

Nuoruudesta muistan, että Joulukuusivarkaus tuntui melkeinpä rankalta kirjalta. Sen maailma on varsin kaukana Seljojen nostalgisesta idyllistä: kirjassa tupakoidaan, ryypätään ja kärsitään kauheaa krapulaa. Raikalan perheen isä on väkivaltainen ja tyrannimainen: kohtaus jossa isä riepottaa Jussea tukasta pitkin keittiötä on piirtynyt lähtemättömästi mieleeni. Seksiä kirjassa ei sentään harrasteta, mutta siihenkin viitataan melko suoraan. Nykypäivän nuortenkirjoissa on varmasti paljon hurjempiakin juttuja, mutta 80-luvun nuorelle Joulukuusivarkaus tuntui tietystä vanhanaikaisuudestaan huolimatta varsin realistiselta nuorisokirjalta. Perhe-elämä ei suju suinkaan kitkattomasti, ja nuorten kokemuksissa oli paljon tuttua: ensimmäiset kuukautiset, kahnaukset vanhempien kanssa, ihastumiset.

Ja sitten on joulu. Virtasen Tapaamme Seljalla -kirjassa vietetään myös joulua, ja siinä joulu on lyhteineen, joulupöytineen ja lahjoineen harmonisen idyllinen. Joulukuusivarkaudessa jouluun mahtuu niin harmoniaa kuin säröäkin. Eira tovereineen suunnittelee kaupallista joulua vastustavaa mielenosoitusta, Nurmen perheessä äiti itkee, kun lapset syövät vieraille tarkoitetut joulutortut ja Raikaloiden ulkoisesti täydellinen joulu näyttäytyy ironisessa valossa isän väkivaltaisuuden ja Jussen kapinan valossa. Mutta mahtuu kirjaan idylliäkin. Salassa tehtyjen joululahjojen kutkuttavaa jännitystä, isälle yllätykseksi ostetun kaljakorin tuottama riehakas ilo ja puhtaaseen lumeen peittynyt öinen maisema.

Pari vuotta sitten myös Katja luki Joulukuusivarkauden joulun alla.

Rauha S. Virtanen. Joulukuusivarkaus
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen
WSOY, 1970

Dorothy L. Sayers: Strong Poison

Strong Poison (suomennettuna Myrkkyä) edustaa eräänlaista käännekohtaa Sayersin Wimsey-dekkarien sarjassa. Kirjoitettuaan neljä romaania aristokraattisesta yksityisetsivästään Sayers tunsi kyllästyneensä dekkarien kirjoittamiseen ja päätti laatia päätöksen Wimseyn seikkailuille. Hän ei kuitenkaan halunnut tappaa salapoliisiaan vaan ajatteli avioliiton olevan Wimseylle parempi syy vetäytyä syrjään etsivän hommista. Siispä hän kirjoitti uuteen kirjaan Wimseylle ihastuksen kohteen, dekkarikirjailija Harriet Vanen.

Viides Wimsey-kirja ei kuitenkaan jäänyt viimeiseksi, vaan Sayers kirjoitti sen jälkeenkin vielä kuusi kirjaa lordi Peterin vaiheista. Sen sijaan Myrkkyä-kirjasta lähtien sekä kirjojen henkilöhahmot että teemat alkavat syventyä, ja Sayers alkaa kirjoittaa selkeästi henkilökohtaisemmalla otteella. Peter Wimseyn henkilöhahmo kehittyy kirja kirjalta: ensimmäisten kirjojen Wimseyssä oli vielä paljon karikatyyrimäisiä ja nulikkamaisia piirteitä, mutta loppupään kirjoissa Wimsey vakavoituu ja aikuistuu. Samalla kun Sayers syventää Wimseyn henkilöhahmoa, hän toisaalta kirjoittaa tästä myös eräänlaista ihannemiehen muotokuvaa: Wimseyn äly käy yhä ylivertaisemmaksi ja hän tuntuu myös käyvän komeammaksi ja fyysisesti puoeensavetävämmäksi.

Taisi myös käydä niin, että Harriet Vanen luodessaan Sayers tuli kehittäneeksi jotakin muutakin kuin vain mielitietyn Wimseylle. Harrietista muodostui nimittäin Sayersin kirjallinen alter ego, jonka kautta Sayers pääsi käsittelemään monia henkilökohtaisia asioitaan hiukan verhotussa muodossa. Myrkkyä-kirjassa Harriet on vielä lähinnä sivuhahmo, mutta kolmessa muussa Wimsey/Vane-kirjassa Harriet on vähintään Wimseyn veroinen päähenkilö.

"'If anybody ever marries you, it will be for the pleasure of hearing you talk piffle', said Harriet, severely.
'A humiliating reason, but better than no reason at all.'
'I used to piffle rather well myself ', said Harriet, with tears in her eyes, 'but it's got knocked out of me. You know – I was really meant to be a cheerful person – all this gloom and suspicion isn't the real me. But I've lost my nerve, somehow.'"

Kirja alkaa, kun Harriet Vane on oikeudessa syytettynä rakastajansa murhasta. Mies on kuollut arsenikkimyrkytykseen, eikä kellään muulla näytä olleen tilaisuutta murhaan. Wimsey on kuitenkin vakuuttunut  siitä, ettei Harriet mitenkään voi olla murhaaja (vaikka ei tätä tunnekaan) , ja kun ensimmäisen oikeudenkäynnin jurykaan ei pääse yksimielisyyteen syyllisyydestä, saa Wimsey kuukauden aikaa hankkia todisteet Harrietin viattomuudesta ennen seuraavaa oikeudenkäyntiä.

Harrietin kokemuksissa on selkeitä viittauksia Sayersin omaan elämään. Sayersilla oli ennen avioliittoaan kaksi suhdetta, joista toisesta hänelle syntyi myös lapsi, jonka Sayers antoi sukulaistensa kasvatettavaksi. Suhteet ja avioton lapsi olivat uskonolliselle Sayersille vaikeita asioita, mutta hän pystyi kuitenkin käsittelemään näitä painavia asioita päällisin puolin kepeissä dekakreissaan. (Eräässä myöhemmässä kirjassa myös Harriet Vane painiskelee sen ongelman kanssa, miten luopua palapelidekkareiden kirjoittamisesta ja kirjoitettaa oikeista ihmisistä, vaikka se sattuisikin.)

Kirja jäljittelee oikeaa elämää esimerkiksi Harrietin rakastajan hahmossa: mies väittää Harrietille vastustavansa porvarillista avioliittoa ja painostaa tämän elämään aviottomassa suhteessa vaikka haluaa oikeasti vain testata, kuinka nöyrää Harrietin rakkaus on. Myös Harrietin murhasyytteen voi nähdä vertauskuvana Sayersin salatusta aviottomasta lapsesta: molemmat ovat konkreettisia muistutuksia häpeälliseksi koetusta suhteesta – muistutuksia joita naiset kantavat mukanaan suhteen jälkeenkin.

Myrkkyä on yksi suosikeistani Sayersin kirjoista. Kepeys ja vakavammat teemat ovat siinä erinomaisessa balanssissa, ja kirja on pullollaan herkullisia henkilöhahmoja ja ajankuvaa. Tutkimukset johdattavat Wimseyn mm. Lontoon boheemien taidepiirien pariin, ja kirjassa on riemastuttava kuvaus taiteilijoiden juhlista, joissa syödään savusillejä jotka huuhdellaan alas vodkalla, soitetaan atonaalisia pianokonserttoja ja keskustellaan vapaasta rakkaudesta ja hyvien käytöstapojen porvarillisuudesta. Wimseyn hurmaavalla vanhapiika-apulaisella Miss Climpsonilla on kirjassa suuri rooli, ja hänen tutkimuksensa pikkukaupungissa ovat myös ihastuttavaa luettavaa. Miss Climpsonin seikkailuista voi esimerkiksi oppia, kuinka spiritistisessä istunnossa huijataan onnistuneesti. Ja luonnollisesti kirja on myös ensimmäinen kappale yhdessä suosikkirakkaustarinassani.

Voisin myös suositella Myrkkyä-kirjaa ensimmäiseksi sayersiksi heille, jotka eivät vielä ole naisen kirjoja lukeneet, mutta joita ehkä kiinnostaisi niihin tutustua. 

Suomeksi kirjan on lukenut  Jokke.

Dorothy L. Sayers: Strong Poison, 1930
New English Library, 2004  

John Galsworthy: Forsytein taru

"Sinä liikutuksen hetkenä hän peitti Forsytein itsessään, unohti itsensä, etunsa, omaisuutensa – oli vamis melkein mihin tahansa, oli kohotettu epäitsekkyyden ja epäkäytännöllisyyden puhtaaseen eetteriin.
Sellaiset hetket menevät nopeasti ohi."

Forsytein taru on yksi lempikirjoistani. Olin suunnitellut sen uudelleenlukemista mielessäni jo jonkin aikaa, ja tänä kesänä sain syyn tarttua tuumasta toimeen, kun Lukemisen kartasto -blogissa järjestettiin kimppaluku kirjasta. Kimppalukeminen toikin hienon uuden ulottuvuuden tuttuun kirjaan, ja oli erityisen antoisaa vaihtaa ajatuksia kirjan henkilöhahmoista. Sillä, kuten kimppaluvun viimeisessä keskustelussa yhteistuumin totesimme, Forsytein taru on ennen kaikkea loistavien ja mielenkiintoisten henkilöhahmojen juhlaa.

Monelle Forsytein taru on luultavasti tuttu kymmenen vuoden takaisesta TV-sarjasta. Minäkin itse asiassa tutustuin kirjaan alunperin TV-sarjan kautta. En kuitenkaan tuon uuden version, vaan 1960-luvulla tehdyn sarjan, jota näytettiin televisiossa kun olin noin 10-vuotias. Tuo sarja oli silloin minun ja ystäväni mielestä parasta ikinä, ja linnoittauduimme joka viikko television ääreen katsomaan uusimman jakson, jonka jälkeen tapahtumista ja henkilöhahmoista keskusteltiin kiihkeästi. Tuo vanha sarja on noussut mielessäni suorastaan myyttisen hyviin mittasuhteisiin, enkä sen vuoksi koskaan oikein lämmennyt uudelle versiolle.

Kirjaa yritin lukea jo lapsena TV-sarjan innoittamana, mutta se taisi vielä silloin olla liian hidassoutuista luettavaa. Aikuisiällä olen kuitenkin lukenut kirjan (ja sen jatko-osan) kahdesti aikaisemmin, ja nyt siis kolmannen kerran. Kirja kestää erinomaisesti uudelleenlukemista – vaikka sen perustarina on varsin yksinkertainen, henkilöhahmot ja ajankuvaus ovat niin täynnä pieniä herkullisia yksityiskohtia, että niihin voi uppoutua useammankin kerran, löytäen aina jotakin uutta. Forsytein taru on myös niitä kirjoja, joista voi eri ikäisenä löytää hiukan erilaisia näkökulmia ja tulkintoja.

Forsytein tarun kaikki kolme osaa alkavat lainauksilla Shakespearen näytelmistä. Ensimmäisessä osassa lainaus on Venetsian kauppiaasta: "...Orjat, vastaatte te, on meidän omat...". Yksi keskeinen teema kirjassa onkin omistaminen: paitsi rahaomaisuutta, kirja käsittelee myös ihmisten omistamista. Millaisia ovat ihmiset, jotka suhtautuvat kaikkeen omistamishalun kautta? Miten omistushalu ilmenee avioliitossa, erityisesti aikana, jolloin naisen oikeudet omaisuuteen ja omaan ruumiiseensa olivat rajalliset, ja avioeron saaminen vaikeaa?

Toinen ja kolmas osa lainaavat teemansa Romeosta ja Juliasta. Kolmannen osan motto kuuluu: "Katala kohtu noiden riitaisten kaks lempivää luo kovan onnen lasta." Forsytein taru onkin ennen kaikkea kertomus suvusta, sukuriidoista ja rakkaudesta. Onnettomasta rakkaudesta, jonka kulkuun kohtalo, perhe ja isien teot vaikuttavat ratkaisevasti. Mutta se kertoo myös onnellisesta rakkaudesta, sillä Forsytein taru ei suinkaan ole pelkkää tragediaa. Se on myös ylistys kauneudelle: ihmisluonnon kaundeudelle parhaimmillaan, luonnolle ja kauniille naisille. Se on inhimillinen komedia, jossa ihmisen pikkumaisuuksille, heikkouksille ja tunnemyrskyille nauretaan, mutta aina hyväntahtoisesti, korkeintaan lempeästi pilkaten.

Jos pidät verkkaisesti etenevistä sukutarinoista, 1900-luvun alun Britanniasta ja ihmisluontoa luotaavista klassikoista, suosittelen lämpimästi Forsytein taruun tutustumista. Suosittelen sitä myös siksi, että toivoisin mahdollisimman monen saavan tutustua Forsytein sukuun. Soamesiin joka on kyvytön ymmärtämään itseään tai toisia ihmisiä; vanhaan Joloyniin joka rakastaa kauneutta viimeiseen asti; Jamesiin jolle kukaan ei koskaan kerro mitään; Juneen joka on "urhein kaikista Forsyteista"; ja Fleuriin joka on täynnä elämää. Tutustukaa, ihastukaa, säälikää, vihatkaa ja ymmärtäkää!

John Galsworthy: Forsytein taru (The Forsyte Saga, 1922)
Suom. Tyyni Tuulio
WSOY, 1929/2004