Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

"Huoneeni elementit ilmestyivät näkyviin yksi toisensa jälkeen. Peite, kirja kädessäni, lamppu joka paloi yhä kelmeänä ohuiden ikkunaverhojen läpi suodattuvassa päivänvalossa.
Oli aamu. 
Olin lukenut koko yön.
Kolmattatoista kertomusta ei ollut."

Luettuani Sarah Watersin Vieraan kartanossa, huomasin että kirja oli muutamaankin kertaan yhdistetty Diane Setterfieldin Kolmanteentoista kertomukseen. Ja kuinka ollakaan: kun palautin Watersin kirjan ystävälleni, huomasin hänen hyllyssään Setterfieldin teoksen, ja pyysin saada lainata sen. En tiennyt Kolmannestatoista kertomuksesta etukäteen mitään, vaikka se onkin ollut suuri myyntimenestys: ainoa ennakko-odotukseni kirjasta oli siis jonkinlainen samankaltaisuus Watersin kanssa.

Jotain samaa kirjoissa kieltämättä on. Hitaasti rappeutuva kartano. Arvoitus. Goottilaisuus. Molemmat kirjat liikkuvat hiukan vanhahtavassa tarinaperinteessä, ja molemmat sijoittuvat sumuisiin, pimeisiin englatilaismaisemiin. Auringonpaiste ei juurikaan pääse valaisemaan näiden kirjojen tapahtumia.

Kirjoissa on kuitenkin myös eroavaisuuksi. Vaikka kumpaakaan ei voi kuvailla kerronnaltaan vauhdikkaaksi, on Kolmastoista kertomus selvästi dramaattisempi. Sekä tapahtumat että henkilöhahmot ovat reilummalla otteella piirrettyjä kuin Watersilla. Vieras kartanossa lumosi minut juuri sillä, että hyytävyys piili rauhalliselta vaikuttavan pinnan alla - Kolmastoista kertomus luottaa enemmän yllättäviin juonenkäänteisiin ja koristeellisiin henkilöhahmoihin. Pidin Watersin kirjasta ja tyylistä enemmän, mutta kyllä Kolmastoista kertomuskin oli viihdyttävää luettavaa.

Kolmannessatoista kertomuksessa kirjatoukka Margaret Lea saa tehtäväkseen kirjoittaa elämäkerran Englannin kuuluisimmasta kirjailijasta, Vida Winteristä. Lea matkustaa vanhan ja sairaan Winterin luokse, ja saa kuulla tarinan kaksosista, hulluudesta, Angelfieldin kartanosta, tulipalosta ja kotiopettajattaresta. Mutta mikä osa tarinasta on totta ja mikä kirjailijan sepitettä? Mikä on kadonnut Kolmastoista kertomus? Ja mitä ovat Lean omat vaietut salaisuudet?

Kolmannessatoista kertomuksessa oli paljon sellaista mistä pidin. Pidin hitaasta maailmasta, jossa lämmiteltiin kaakaomukillisten ja takkatulien ääressä kakkua syöden. Pidin kirjan tunnelmasta. Ja pidin kummallisista kaksosista, kotiopettajattaren tarinasta ja päähenkilön rakkaudesta kirjoihin.

Kirjassa oli myös piirteitä, jotka hiukan häiritsivät minua. Jotkut henkilöhahmot ja juonenkäänteet olivat minusta turhia. Jotkut toiset puolestaan liian karikatyyrimäisiä ja epäuskottavia. Erityisesti Aurelius oli minusta suorastaan piinaava hankilöhahmo: kiltti jättiläinen jolla on lapsen mieli hopeakiharaisen tukkansa kätkössä...Mielenkiintoni kirjaa kohtaan oli koetuksella aina kun Aurelius astui kuvaan.

Jossain vaiheessa minua alkoi myös ärsyttää se, että kirjassa toisteltiin lähes mantranomaisesti aina samoja kirjoja: Kotiopettajattaren romaani, Humiseva harju, Valkopukuinen nainen. Luulisi että suuren kirjojenrakastajan maailmassa olisi joitakin muitakin merkityksellisiä kirjoja. Kolmastoista kertomus viittaa tulipaloineen ja kotiopettajattarineen Jane Eyreen muutenkin niin usein, ettei kirjasta olisi tarvinnut ihan joka käänteessä muistuttaa.

Jotkut ovat kirjoittaneet pettyneensä kirjan loppuun, jossa irralliset juonenpätkät solmitaan liiankin siististi yhteen. Minuakin se hiukan häiritsi. Ei tosin niinkään Vida Winterin tarinan osalta, joka oli minusta varsin tyydyttävästi yhteensolmittu, mutta sivuhenkilöiden juonenpätkiä oli liikaa, eivätkä ne olleet kovin kiinnostavia.

Ylläolevasta voi ehkä saada sen kuvan, etten juurikaan pitänyt Kolmannestatoista kertomuksesta. Pidin siitä kuitenkin varsin paljon, vaikka tuskin kirja tulee mitenkään kovin syvällisesti painumaan mieleeni. Viihdyttävänä ja kevyehkönä välipalana kirja oli kuitenkin aivan nautittavaa luettavaa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi, Morre, reeta karoliina, Zephyr sekä Sara.

Osallistun tällä kirjalla Totally British -haasteen Modern Women Writers -osioon.

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus (The Thirteenth Tale, 2006)
Suom. Salme Moksunen
Tammi, 2007 

Neljäs viikko musiikkia ja kirjoja

Tällä viikolla pitäisi valita suosikkikirja suosikkisarjasta, eli Tove Janssonin Muumi-kirjoista. Valinta on yllättävän vaikea - tasapainottelin pitkään Taikatalven ja Muumilaakson marraskuun välillä, ja päädyin tällä kertaa Taikatalveen. Se on hieno kasvutarina lapsuudesta nuoruuteen, koskettava kuvaus yksinäisyydestä ja ystävyydestä ja lumoavan kaunis talvinen tarina. Tuutikki, Pikku Myy ja Muumipeikko muodostavat epätodennäköisen mutta toisiaan täydentävän trion: kolme erilaista persoonallisuutta; kolme erilaista suhtatumistapaa talveen. Pidän kirjasta, koska  Muumipeikko on yksi suosikkihahmojani Muumi-kirjoissa: pystyn samaistumaan peikon pelkoihin, murheisiin ja nostalgisuuteen. Tässä kirjassa Peikko nousee päähenkilöksi ja kasvaa persoonaksi, ja se tekee tästä hyvin rakkaan kirjan minulle.

Musiikkihaasteessa etsitään kappaletta joka tekee surulliseksi. Musiikki harvemmin saa minua varsinaisesti surulliseksi, vaikka itkenkin helposti musiikkia kuunnellessani. Enemmän on kyse haikeudesta, liikuttumisesta ja kauneuden kokemuksesta.

Valitsin tähän nyt yhden haikean suloisen kappaleen, joka sopii tähän kesäloman viimeisen päivän iltaan, Höstvisan. Ja niin, sanathan tässä kauniissa kappaleessa ovat Toven.

Taiteiden yö Vallilan kirjastossa

Kultaisella 90-luvulla kävin Taiteiden yössä joka vuosi, ja kiersin tapahtumia nuoruuden innolla koko illan. Sitten tapahtuma paisui ja alkoholisoitui (ja minä vanhenin) enkä jaksanut enää käydä tapahtumassa kuin satunnaisesti. Tänä vuonna päätin lähestyä tapahtumaa hiukan eri kantilta: ei tarvitse lähteä keskustan tungokseen, koska Taiteiden yö on levittäytynyt kotikulmillekin. Vallilan kirjaston ohjelma vaikutti mielenkiintoiselta, joten päätin käydä katsastamassa tarjonnan.

Kun tulin paikalle alkamassa oli juuri Runokaraoke, jossa kuka tahansa sai käydä lausumassa valitsemiaan runoja. En ollut itse varautunut runonlausuntaan, joten tyydyin vain kuuntelemiseen. Kuulimme mm. Sirkka Turkkaa ja Viljo Kajavaa sekä Kirsi Kunnasta - viimeksimainitulle lupailtiin järjestää myös aivan oma karaoke.

Ennen illan kirjailijavierasta esiintyi Sakilaiset-yhtye, jonka Helsinki-aiheiset kupletit olivatkin varsin hauskaa kuultavaa. Ehdin käydä myös tutustumassa taidenäyttelyn avajaisiin ja kierrätyskirjamyyntiin, josta ei tällä kertaa kuitenkaan tarttunut mitään mukaan.

Virkistin itseäni teekupillisella ja sitten olikin vuorossa illan kirjailija eli Riikka Pulkkinen. Puolentoista tunnin aikana Pulkkinen ehti puhua moninaisia kauniilla kielellään. Kyllä, Pulkkisen kieli on kaunista ja polveilevaa myös oikeassa elämässä. Hän on myös hyvin sympaattisen oloinen ja hauskakin, hiukan itseironisella tavalla.

Pulkkinen kertoili ainakin kirjoitusprosessistaan, filosofiasta ja tärkeimmistä teemoistaan, kuolemasta ja rakkaudesta. Luonnollisesti esille nostettiin myös päivänpolttava kysymys perinteisen kirjan tulevaisuudesta. Pulkkinen kertoi vastustaneensa pitkään sähkökirjoja pontevasti, mutta tutustuttuaan niihin paremmin hän oli pehmentänyt näkemyksiään: sivun kääntäminen voi olla kiehtovaa sähkökirjassakin. Pulkkinen ei yleisesti ottaen tuntunut olevan huolissaan perinteisen kirjan puolesta, eikä varsinkaan tarinankerronnan puolesta: pitkät, eeppisetkin kertomukset ovat hänen mukaansa tänä päivänä kustantamoissa erityisen haluttua tavaraa.

Myös yleisö sai esittää kysymyksiä, ja minä kysyin  - tietysti - kirjablogeista: tunteeko Pulkkinen blogeja, ja miten blogeihin yleensä kirjallisuuspiireissä suhtaudutaan. Pulkkinen kertoi löytäneensä kirjablogit vasta hiljattain ja ilahtuneensa siitä, kuinka korkeatasoista keskustelua blogeissa käydään. Totta-kirjan ilmestyessä kustannustoimittaja oli lähettänyt Pulkkiselle joitakin linkkejä blogiarvosteluihin, lähinnä positiivisiin, koska kirjan ilmestymisen aikoihin Pulkkinen ei pysty lukemaan negatiivisia arviointeja. Hämmennyin hieman kun Pulkkinen heitti pallon minulle ja pyysi suosittelemaan joitakin hyviä blogeja - mainitsin Katjan ja Jennin blogit, ja Lumiomenaa Pulkkinen onkin kuulemma lukenut. Hän kertoi myös, että kustantamoissa kirjablogien merkitys ehdottomasti huomioidaan ja blogeja arvostetaan.

Kaikenkaikkiaan ilta oli hyvin antoisa. Yleisöä ei ollut tungokseksi asti, mutta tunnelma oli lämmin ja kodikas. Ensi vuonna ehkä uudestaan.

Kesäkuussa, täällä jossain (Runohaaste)

Kesäkuussa, täällä jossain

           puhukaa nyt!
vielä eivät ole ummet lammet
   jäässä vaikka
joka juhannus talvi
       tulee
samaan aikaan
    läpinäkyvä lumi
       tarttuu tukkaan
itikka litistyy
     lammikoksi jäätyy
                    reiteen akka
punastuu ukon
            odottamattomasta
hyvyydestä
hetkeen ei haittaa helle halla
              naapurin menestys

(Kari Hotakainen, kokoelmasta Hot, WSOY, 1987)

Luin parikymppisenä ahkerasti Kari Hotakaisen runoja ihastuttuani ikihyväksi hänen esikoisromaaniinsa Buster Keaton: Elämä ja teot. Luin kolme seuraavaakin romaania, mutta ne eivät oikein kolahtaneet, ja Hotakainen unohtui lukulistaltani. Pidän Buster Keatonia edelleen yhtenä maailman herkullisimmista kirjoista, ja aina välillä kaivan Hotakaisen runot esiin ja luen muutaman sieltä täältä. Olen aina toivonut että Hotakaisen runot olisivat tunnetumpia, koska ne ovat minusta hyvin hauskoja, oivaltavia, välillä synkkiä, välillä helliä. Hotakaisen töksäyttelevän leikittelevä kieli on minusta parhaimmillaan juuri runoissa, mutta ehkä jonain päivänä pitäisi kokeilla uudempia romaanejakin. Juoksuhaudantietä tai Ihmisen osaa, ehkä.

Avaan tällä runolla omalta osaltani Jennin mainion runohaasteen. Lupaan laittaa tänne runoja säännöllisen epäsäännöllisesti. En aseta mitään tarkkoja julkaisuaikatauluja, ettei runojen etsimisestä tulisi vahingossakaan pakkopullaa - menen tunnelman mukaan, kuten runojen lukemisen kanssa muutenkin.

L.M. Montgomery: Sininen linna

Nolo paljastus: vaikka pidän itseäni suurena Montgomery-fanina en ole aikaisemmin lukenut kuin Anna- ja Runotyttö-sarjat. Lapsena en edes tiennyt, kuinka paljon kaikkea muuta Montgomery on kirjoittanut, ja vasta aikuisiällä tajusin, että kirjoja oli jopa suomennettu. Ainoat aikuisiällä lukemani kirjat ovat Anna opettajana ja Annan perhe, joista en kummastakaan juurikaan pitänyt. Annan perhettä en itse asiassa edes lukenut kunnolla - selailin vain läpi - koska se tuntui niin vääränlaiselta.

Sininen linna on Montgomeryn kirjoista se josta olen Annojen ja Runotyttöjen lisäksi eniten kuullut kehuja. Olenpa jopa kuullut joidenkin nimeävän sen suosikki-Montgomerykseen. Siksi olenkin jo pitkään halunnut lukea tämän kirjan, mutta lukeminen on samalla jännittänyt: jos kirja ei lumoaisi joutuisin ehkä tunnustamaan, että Montogomery-rakkaudessani saattaa olla nostalgiaa enemmän kuin haluaisin myöntää. En ole halunnut ajatella että Annan ja Emilian lumo olisi vain lapsuuden muistojen taikaa.

Sinisen linnan perusjuoni on hyvin yksinkertainen. Valancy Stirling on 29-vuotias vanhapiika, jonka elämää ovat aina hallinneet epämiellyttävät sukulaiset, elinympäristön ankeus ja pelko. Valancy pelkää sukulaisiaan, mutta ennen kaikkea hän pelkää elämää: hän ei ole koskaan uskaltanut puhua tai toimia oman tahtonsa mukaan vaan on aina alistunut muiden tahtoon. Valancy ei ole vanhapiikakaan omasta tahdostaan vaan siksi, ettei kukaan mies ole koskaan ollut hänestä kiinnostunut.

Kun Valancy kuulee lääkäriltään olevansa kuolemansairas, häntä pidätelleet kahleet ja muurit murtuvat kertaheitolla. Valancyn vapautuminen alkaa puheesta: hän lausuu vihdoinkin ääneen omat ajatuksensa sen sijaan että sanoisi sen mitä muut odottavat häneltä kuulevansa. Pian Valancy alkaa myös toimia mielensä mukaan: hän muuttaa pois kotoaan, menee ansiotöihin ja tutustuu epäilyttäviin ihmisiin - juoppoihin, aviottomiin äiteihin ja jopa kulmakunnan pahamaineisimpaan mieheen, Barney Snaithiin. Lähestyvän kuoleman ajatus sytyttää Valancyn elämään, mutta miten käy kun elinajaksi luvattu vuosi alkaa lähestyä loppuaan?

"Valancy nojautui yhä eteenpäin. Hänen pieni hattunsa, jossa oli punainen ruusu, oli vedetty toisen silmän yli. Olive tuijotti häntä. Kuunvalossa Valancyn silmät - Valancyn hymy - mitä Valancylle oli tapahtunut! Hän näytti - ei sievältä, Doss ei voinut olla sievä, mutta kylläkin viehkeältä, kiehtovalta, niin aivan inhottavasti."

Pidin Sinisestä linnasta todella paljon. Siinä oli tuttua montgomeryläisyyttä, mutta se oli kuitenkin sopivasti erilainen kirja kuin Annat ja Runotytöt. Tuttua kirjassa oli esimerkiksi tapa kuvata pikkumaisia, kaavoihinsa kangistuneita ihmisiä. Erityisesti Runotyttöihin Montgomery on ripotellut sivuhenkilöiksi monia häijyjä, tyhjänpäiväisiä ja tekopyhiä hahmoja. Anna-kirjat ovat tässä suhteessa hiukan kiltimpiä: niissä ihmisiin suhtaudutaan yleensä lempeämmin ja epämiellyttävimmät ihmiset eivät kosketa Annan elämää kovin läheltä. Sinisessä linnassa taas Valancyn elämä on täynnä varsin vastenmielisiä ihmisiä. Tässä kirjassa suurin osa ihmisistä myös pysyy vastenmielisinä loppuun saakka: karun ulkokuoren alta ei tässä tapauksessa löydy kultaista sydäntä.

Tuttua kirjassa oli myös tapa kuvata luontoa. Joitakuita Montgomeryn luontokuvaukset kai pitkästyttävät - minä taas nautin niistä. Sinisessä linnassa luontokuvaukset yhdistyvät hienosti Valancyn henkiseen vapautumiseen: Valancyn uusi elämä on kuutamoita ja havupuita, metsässä syötyjä mansikoita ja tähtituulia siinä missä vanhaa leimasivat makuuhuoneen katon kosteusvauriot ja ikkunasta näkyvä mainostaulu ("Säilyttäkää koulutytön iho").

Sininen linna on Annoihin ja Runotyttöihin verrattuna toisaalta häijympi ja realistisempi, toisaalta romanttisempi kirja. Tuota realismin ja romantiikan yhdistelmää voisikin pitää Montgomeryn ominaispiirteenä: toisaalta hän on taitava ihmisluonteen kuvaaja, toisaalta ihanteellinen haaveilija. Romantiikan lisäksi Sinisessä linnassa on myös hienovaraista erotiikkaa. Olen aina pitänyt Montgomeryä kirjailijana, joka on osannut rivien välissä vihjata seksuaalisuuteen: varsinkin Runotytöissä löytyy paljonkin tällaista vihjailua. Sininen linnakin pysyy toki täysin säädyllisissä puitteissa, mutta silti se oli omalla verhotulla tavallaan hyvin aistillinen kirja.

Sininen linna jäi mieleen soimaan kuin ihana muisto. Kirjassa ei sinänsä tapahtunut juuri mitään, mutta sen tunnelma ja päähenkilöt olivat ikimuistoisia. Tämän lukukokemuksen jälkeen tulen varmasti tutustumaan muihinkin Montgomeryn tuntemattomampiin kirjoihin, eikä kirjailijaa tarvitse sijoittaa arkistojen nostalgiaosastoon.

Sinisestä linnasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Salla, Leena Lumi, Sara ja anni.M.

L.M. Montgomery: Sininen linna (The Blue Castle, 1926).
Suom. A.J. Salonen
Karisto, 2010

Kolmas viikko musiikkia ja kirjoja

Kirjahaasteessa kolmannen viikon aiheena on suosikkikirjasarjani.

Tove Janssonin Muumit ovat rakkaita ja tärkeitä kirjoja. Muumi-kirjat vetosivat minuun jo lapsena, mutta erityisen tärkeiksi ne tulivat hieman vanhemmalla iällä. Muumeissa on niin paljon viisautta, mielikuvituksen rikkautta ja sävyjä, että niistä löytää aina jotakin joka vetoaa ja koskettaa. Rakastan myös Toven kuvituksia. Lukemattomat kerrat olen lapsena piirtänyt muumipeikkoja, mymmeleitä ja vilijonkkia.

Musiikkihaasteessa pitäisi nimetä onnelliseksi tekevä kappale. Onnelliseksi tekevä musiikki on minusta sellaista, joka kohottaa, pakahduttaa ja täyttää sydämen ilolla. Tällaisen musiikin ei välttämättä tarvitse olla iloista, vaan myös surumielinen musiikki voi tehdä onnelliseksi kauneudellaan.

Yksi onnelliseksi tekevä kappale on Kate Bushin Wuthering Heights. Se on kappale, jossa tekee aina mieli laulaa mukana, vaikka kappale onkin aika mahdoton laulettava ellei satu olemaan oikeasti hyvä laulaja - mitä minä en ole. Ja silti laulaa mukana silkasta ilosta.

Muutama tunnelmapala Amsterdamista

Olen kotiutunut Amsterdamista. Kaupunki oli aivan ihana: tunnelmallinen, kaunis ja eloisa. Vietimme avomieheni kanssa kaupungissa neljä päivää, ja ehdimme kiertää ja tutkia kaupunkia varsin laajalti. Aivan keskustassa emme juurikaan viihtyneet, sillä se oli aivan liian täynnä turisteja, coffeeshoppeja ja krääsämyymälöitä. Onneksi keskustasta ei tarvinnut siirtyä kuin muutama kortteli kauemmaksi, kun pääsi rauhallisemmille ja antoisammille seuduille.

Hotellimme sijaitsi aivan kaupungin "olohuoneen", Vondelparkin vieressä, ja päivämme alkoikin yleensä kävelyllä puiston halki - yhtenä aamuna söimme myös aamiaisemme puistossa. Aika tuntui pysähtyvän tuossa vihreässä, vehreässä keitaassa, jossa koirat saivat juosta vapaana ja haikarat tarkastelivat valtakuntaansa.

Amsterdam on kahviloiden, baarien ja ravintoloiden kaupunki. Erityisesti pikkupurtavissa, täytetyissä voileivissä ja makeissa herkuissa tarjonta oli erinomaista. Pannekoekeneita täytyi tietysti maistaa - valitsin rommirusinaisen täytteen.

Tämä kuva on hurmaavasta Taart van m'n Tante -kahvilasta, jonka riemunkirjava kitsch-sisustus oli yhtä herkullinen kuin nauttimamme kakkupalat.

Kanavaristeily on kenties turistiklisee, mutta ainakin minä nautin siitä suunnattomasti. Talot ja sillat näki aivan uudella tavalla veden tasolta: oli ihanaa lipua siltojen ali ja nähdä valon leikkivän talojen silhueteissa.

Yksi matkan kohokohtia minulle oli Van Gogh -museo. Vincent on yksi suosikkitaiteilijoistani, ja maalausten näkeminen aiheutti sekä onnellista hymyilyä että kylmiä väreitä. Onneksi olimme ostaneet liput etukäteen, ja onneksi tulimme jonottamaan museolle jo ennen sen aukemista: pääsimme kiertämään melkein koko näyttelyn suht rauhassa. Siinä vaiheessa, kun me lähdimme museosta, taulujen edessä kierteli jo sellainen määrä ihmisiä ettei maalauksia olisi nähnyt kuin kurkkimalla.

Sää oli melkein koko matkan ajan aurinkoinen ja melko lämmin. Viimeisenä päivänä satoi, ja olin oikeastaan iloinen siitä, että sain nähdä kaupungin myös sateisena: sade kun taitaa olla Amsterdamissa paljon normaalimpaa kuin paiste.

Kaiken kaikkiaan matka oli erittäin antoisa enkä voi kuin suositella Amsterdamia lämpimästi. Ihmiset olivat todella ystävällisiä - eivät mitenkään tungettelevasti tai keinotekoisesti vaan aidon tuntuisesti. Amsterdamissa oli aivan oma tunnelmansa, ja kaupunki oli todella monipuolinen. Jos palaan Amsterdamiin uudestaan, haluaisin mennä sinne esimerkiksi talvella, jolloin kaupunki luultavasti näyttäisi aivan toisenlaiselta, mutta tuskin vähemmän kiehtovalta.

Toinen viikko musiikkia ja kirjoja

Toisella viikolla kirjahaasteessa haussa on

kirja jonka olen lukenut yli kolme kertaa.

Koska luen kirjoja ahkerasti uudestaan, olen lukenut monetkin kirjat yli kolmeen kertaaan. Tulkitsen siis kysymyksessä haettavan eniten luettua kirjaa. Luulen, että eniten lukukertoja on kertynyt Montgomeryn Anna-sarjalle, jonka luin lapsena käsittämättömän monta kertaa, ja aikuisenakin olen lukenut sen säännöllisesti muutaman vuoden välein. Ja silti kirjojen lumo on säilynyt.

Musiikkihaasteessa pitäisi puolestaan nimetä inhokkikappale. Tätä kysymystä voisi lähestyä monesta kulmasta. Valitako joku päivän hitti, joka ärsyttää vai suosikkibändin epäonnistunut tuotos. Vai musiikkigenre jota inhoaa.

Musiikissa minua ärsyttää ehkä eniten harmittomuus: sellainen kevyesti-keskellä-päivää -musiikki, jota voi huoletta soittaa radiossa ja illanistujaisissa taustamusiikkina. Kun mietin esimerkkejä tällaisesta musiikista, mieleeni tuli eräs kappale, jota tiedän monen suorastaan rakastavan, joten toivon ettei kukaan kauheasti loukkaannu valinnastani. Kyseessä on Deep Blue Somethingin Breakfast At Tiffanys. Tämä kappale on minusta täysin tyhjänpäiväistä rallattelua, eikä se kosketa minua millään tavalla. Lisäksi 90-luvulla oli mahdotonta avata radiota kuulematta tätä kappaletta joka kanavalta: olen siis saanut tästä yliannostuksen loppuelämäkseni. Toiset tämä kappale ehkä saa nostagisiksi, iloisiksi tai laulamaan onnellisesti mukana: heille minun inhokkikappaleeni onkin lemmikkikappale.

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa

Tiedättehän sen riemuisan tunteen, kun joku sanoo kaiken sen, mitä olet aina ajatellut, mutta sanoo sen paljon paremmin kuin itse ikinä osaisit? Se tunne oli päällimmäisenä mielessäni lukiessani Anu Silfverbergin esseekokoelmaa Luonto pakastimessa. Hykertelin, nyökyttelin ja luin kirjaa ääneen miehelleni. Kaikesta en toki ollut Silfverbergin kanssa samaa mieltä, mutta sekin vain lisäsi kirjan arvoa silmissäni: lukukokemus ei ollut pelkkää samanmielisten selkääntaputtelua vaan antoi myös uutta ajateltavaa.

Kirja on jaettu seitsemään lukuun, joiden aiheina ovat eläin, ihminen, koti, nainen, työ, jumala ja kuolema. Luulen, että Silfverberg onnistuu suututtamaan monen lukijan heti ensimmäisessä, eläimiä käsittelevässä luvussaan. Silfverberg kirjoittaa kaunistelematta ihmisen ristiriitaisesta suhteesta luontoon ja eläimiin: kuinka ihminen toisaalta väittää rakastavansa luontoa ja eläimiä ja toisaalta käyttää niitä häikäilemättä hyväkseen. Kuinka helppo ihmisen on sulkea silmänsä lihan tehotuotannon julmuuksilta. Kuinka ihminen tuhoaa lemmikkiensä terveyden jalostaessaan niistä "söpöjä".

Eläinten oikeuksista ja luonnonsuojelusta on lähes mahdotonta puhua ilman että joku mainitsee sanat "syyllistäminen" ja "viherfasismi". Silfverberg kirjoittaakin usein juuri syyllistämisestä ja siitä kuinka länsimainen ihminen sitä vihaa:

"Sillä syyllisyys, meille on opetettu, on pahinta mitä ikinä voi tapahtua. Se on niin kauhean epäreilua."

Silfverberg kirjoittaa mainiosti siitä, kuinka me vihaamme syyllisyyden tunnetta: haluaisimme syyllisten sijaan mielellämme olla uhreja, jotka ovat kaikkien kokemiensa vääryyksien jälkeen oikeutettuja hemmotteluun ja etuoikeuksiin. Ja kuitenkin suuri osa syyllistämisestä valittavista ihmisistä elää äärimmäisen etuoikeutettua elämää, jonka helppous ja yltäkylläisyys perustuu osittain riistoon ja epäinhimillisiin olosuhteisiin.

Itse nautin eniten luvusta joka käsitteli naisten oikeuksia ja feminismiä. Erityisesti iloitsin siitä, kuinka Silfverberg antaa niin sanottujen miesasiamiesten kuulla kunniansa. (Käytän termiä "niin sanottu miesasiamies" kuvaamaan niitä miehiä, joiden mielestä suurin tasa-arvo-ongelma on se, että naiset eivät anna.) Erityisesti luku Pahat naiset on sellainen, että haluaisin lainata sen tähän kokonaan: niin hyvin Silfverberg kiteyttää katkerien ns. miesasiamiesten ajatuskaavojen yksipuolisuuden ja järjettömyyden. Tyydyn kuitenkin lainaamaan vain yhden kohdan, jossa tarjotaan yhtä ratkaisua näiden ajatuskaavojen purkamiseksi.

"Ehkäpä tärkein kohta feministisen liikkeen ohjelmassa pitäisikin olla, että tytöt ja pojat mahdollisimman pienestä pitäen elävät yhdessä. Nythän tehdään lähes kaikki, jotta he kokisivat toisensa vastakkaisina, aina vauvojen värikoodaamisesta lähtien. Erottelu luo vierautta, ja vieraus vihaa."

Silfverberg kirjoittaa tunteella: hän ei peittele kiukkuaan, turhautumistaan tai pelkoaan. Teksti on kuitenkin tunteellisuudestaan huolimatta terävää ja perusteltua. Ja myös hauskaa. Ihmisen järjettömyyksiä esiin nostaessaan Silfverberg ironisoi, päivittelee ja välillä tekee kohteistaan rehellistä pilkkaa. Hän kohdistaa kuitenkin ironiansa myös itseensä, ja lisäksi taustalla on aina yritys ymmärtää ilmiöitä ja niiden syitä. Eniten ymmärtämisvaikeuksia tuntuu aiheuttavan uskonto: Silfverberg kertoo pystyvänsä kuvittelemaan, miltä tuntuu olla rasisti, sairas tai Matti Vanhanen, mutta uskovaisen kokemusta hän ei ole koskaan pystynyt tavoittamaan.

Uskontoa käsittelevä luku oli minulle monella tapaa mielenkiintoisin, koska siinä oli paljon itselleni vieraita ajatuksia. Ei siksi että itse olisin uskovainen, mutta uskonto ja uskovaiset eivät herätä minussa sellaisia vihan ja vierauden tunteita kuin ne tuntuvat Silfverbergissä herättävän. Silfverberg kuitenkin kirjoittaa tästäkin aiheesta rehellisesti ja kiinnostavasti: vaikka en siis juurikaan nyökytellyt tätä lukua lukiessani, luin suurella mielenkiinnolla.

Luonto pakastimessa on luultavasti nautittavinta luettavaa niille, jotka suurin piirtein jakavat Silfverbergin kokemus- ja arvomaailmaan. Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla, mitä se antaa sellaiselle lukijalle, joka on hiukan eri linjoilla kirjoittajan kanssa. Olisivatko esseet ärsyttäviä, suututtavia tai typeriä? Vai antaisivatko ne jotain uusia ajatuksenpoikasia vaikka eivät ehkä lukijan mielipiteitä muuttaisikaan?

Luonnon pakastimessa ovat lukeneet myös ainakin Mari A., Ina ja Karoliina. Karoliinan blogista löytyy myös runsas kokoelma lainauksia kirjasta: niistä saa hyvän kuvan kirjan aiheista ja Silfverbergin kirjoitustyylistä.

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa 
Teos, 2011

Blogihaaste ja muuta mukavaa

Vietin muutaman päivän mökillä. Lukeminen rajoittui laiskahkoon naistenlehtien selailuun. Ei ollut malttia lukea, kun aika kului uimiseen, syömiseen, pelailuun, souteluun, rantakallioilla istuskeluun, viinin särpimiseen, saunomiseen, nauramiseen, kesässä olemiseen.

No, onneksi junassa tuli sentään luettua kirjojakin.

Kotona odotti pari iloista asiaa blogin tiimoilta. Booksy oli lähettänyt yllätyspalkinnon pienen blogivisan voitosta: paketista löytyi Marisha Rasi-Koskisen Katariina, jonka olinkin jo lisännyt päänsisäiseen lukulistaani. Kirja oli siis erittäin mieluinen yllätys - kiitos Booksy!

Sinisen linnan kirjaston Maria puolestaan oli muistanut minua tällä suloisella tunnustuksella - kiitos!.

Haasteen saaneen tulee kertoa lempivärinsä, lempiruokansa ja minne haluaisi matkustaa.

Lempivärini löytyvät yleensä luonnosta. Taivaan eri sävyt, ruskan värit, puiden viherrys keväällä - ne kaikki ilahduttavat minua. Jos yksi väri pitäisi valita, voisin sanoa esimerkiksi sen sinisen sävyn, joka meressä on keväällä auringon paistaessa. Jos mukaan lisätään vielä rantakaislojen keltaisuus, ollaan lähellä täydellistä väriyhdistelmää.

Lempiruokiakin minulla on lukuisia. Pidän intialaisista ja nepalilaisista kasvisruuista, ruokaisista salaateista, voipohjaisista piirakoista ja itsetehdyistä lihapullista hyvässä tomaattikastikkeessa. Yksi omista luottoruuistani on kuskus-salaatti, jossa on mm. punasipulia, rucolaa, papuja, päärynää ja vuohenjuustoa.Olkoon siis se lempiruokani.

Haluaisin matkustaa joskus ainakin Irlantiin, Islantiin ja Japaniin. Myös Amsterdam on kiehtonut jo pitkään - onneksi pääsenkin lähtemään sinne jo ylihuomenna. En ole matkustanut kovinkaan paljoa, joten kiinnostavia paikkoja kyllä riittäisi. Toisaalta kotimaanmatkailukin riittää usein tyydyttämään minun kaukokaipuuni, ja haluaisinkin koluta Suomesta vielä monta kolkkaa. Yksi haaveeni olisi päästä mökkilomalle Ahvenanmaalle.

Aika moni bloggaaja on tainnut tämän haasteen tehdä tai ainakin jo saada jostakin blogista. Haastan kuitenkin mukaan Sallan ja Valkoisen kirahvin, jotka eivät ainakaan vielä ole haasteeseen vastanneet.

30 viikkoa musiikkia ja kirjoja

Mari A. laittoi liikkeelle Yksi musiikki viikossa -haasteen, jonka ideana on esitellä viikoittain musiikkia tietyn teeman puitteissa. Idea on siis sama kuin 30 days of books -haasteessa, joka kiersi kirjablogeja huhtikuussa. Koska en tuoreena bloggaajana ole luonnollisestikaan tuota kirjahaastetta tehnyt, ajattelin yhdistää sen tähän musiikkihaasteeseen, koska olen mielessäni kuitenkin miettinyt senkin haasteen kysymyksiä, ja olen hiukan harmitellut sitä etten päässyt siihen haasteeseen osallistumaan.

Ainakin Sara on jo tarttunut musiikkihaasteeseen, ja toivottavasti moni muukin innostuisi lähtemään mukaan. Ainakin minusta on hirveän mielenkiintoista päästä kurkistamaan ihmisten musiikillisiin maailmoihin: ihmiset kokevat musiikin niin eri tavoilla, ja musiikillisia mieltymyksiä on usein vielä vaikeampi perustella kuin esimerkiksi kirjallista makua. Musiikki joko koskettaa tai ei kosketa - mitkään rationaaliset selitykset eivät juurikaan selitä, miksi joku kappale saa sielun laulamaan ja joku toinen riipii kuin hiekkapaperi.

Yritän listata musiikit ja kirjat aina viikonloppuisin, lauantaina tai sunnuntaina. Yritän myös sekä musiikki - että kirjahaasteen kohdalla antaa vastaukseksi vain yhden teoksen, niin vaikealta kuin se varmaan joissakin tapauksissa tuntuisikin. (Perusteluissa saattaa toki tulla esille myös muita ehdokkaita, mutta yritän päätyä aina yhteen vastaukseen.)

Aloitetaan kirjoilla. Kirjahaasteen ensimmäinen kysymys kuuluu:


Paras viime vuonna lukemasi kirja

Tähän kysymykseen on suht helppo vastata. Suurimman vaikutuksen teki ehdottomasti Lionel Shriverin Poikani Kevin. Luultavasti luin viime vuonna monia kirjoja, jotka olivat teknisesti taidokkaampia tai joissa kielenkäyttö oli omaperäisempää tai jotka ovat tunnustettuja klassikoita. Minulle kirjojen (tai minkä tahansa taiteen) hyvyys on kuitenkin aina liittynyt siihen, kuinka paljon teos koskettaa ja ravistelee, ja Poikani Kevin teki juuri niin: se meni syvälle ja sai tuntemaan ja ajattelemaan.

Musiikkihaasteessa lähdetään liikkeelle melkein mahdottomalla kysymyksellä eli haussa on

Lempikappaleesi

Jos suosikkikirjan nimeäminen on vaikeaa, niin suosikkikappaleen miettiminen vasta haastavaa onkin. Mihin tahansa kappaleeseen päätyykään, kyseessä on joka tapauksessa vain yksi lempikappaleista, joten yritin valita kappaleen melko intuitiivisesti. Halusin valita kappaleen, joka olisi monivuotinen suosikki, ja joka edelleen koskettaisi muutenkin kuin nostalgiamielessä. Päädyin Björkin kappaleeseen Jóga, joka on minusta yksi kauneimmista kappaleista ikinä. Pidän musiikissa surumielisyydestä hilpeyttä enemmän ja lauluääni on minulle yksi tärkeimmistä instrumenteista: nämä elementit löytyvät Jógasta, ja lisäksi siinä on jotain selittämättömällä tavalla pakahduttavaa tunnetta, joka ei koskaan jätä kylmäksi.

Jean Richardson: Miiru tanssi ja Miiru vastaa haasteeseen

Päätin lukea Nostalgia-haasteen merkeissä Miiru-sarjan muutkin osat, vaikka ensimmäinen kirja ei suuria elämyksiä tarjonnutkaan. Ja olen iloinen että näin tein, sillä pidin näistä kahdesta kirjasta paljon enemmän kuin ensimmäisestä, ja nostalgian siivet myös havisivat näitä lukiessa paljon enemmän. Ensimmäisestä osasta hädin tuskin muistin lukeneeni sitä aikaisemmin: hyvin harva kohta tuntui tutulta, eikä kirja herättänyt juuri ollenkaan sellaisia ihania "oi, muistan tämän kohdan" - tunteita, joita nostalgia-kirjan kuuluisi tarjota. Miiru tanssii ja varsinkin Miiru vastaa haasteeseen sen sijaan nostivat paljon enemmän muistoja pintaan, ja ymmärsin paremmin, miksi nämä kirjat ovat jääneet niin hyvin mieleeni.

Kahden myöhemmän osan paremmuuteen on mielestäni hyvin selkeä syy: ne keskittyvät ensimmäistä osaa enemmän tanssimaailman kuvaamiseen. Miiru tanssii -kirjassa aiheena on Pähkinänsärkijä, johon Miiru pääsee esiintymään yhtenä lapsitanssijoista. Rooli tarjoaa Miirulle ensimmäisen kokemuksen oikeasta tanssijan arjesta harjoituksineen, kiertueineen ja toistuvine esityksineen. Erityisen hyvin Richardson onnistuu kuvatessaan Miirun masennusta kiertueen loppuessa: kuinka tyhjältä ja harmaalta arki tuntuu jonkin suuria tunteita aiheuttaneen kokemuksen jälkeen.

Miiru vastaa haasteeseen kuvaa käännekohtaa Miirun uralla. Jalan rakennevamma pakottaa Miirun luopumaan rakkaasta baletistaan, ja hänen on ratkaistava, haluaako hän tämän pettymyksen jälkeen jatkaa tanssimista ollenkaan. Tämä kirja oli minusta ehdottomasti sarjan paras kirja - tunnepitoisin ja elävimmän tuntuinen. Kuvaukset haastavista pääsykokeista, tanssijoiden trikoista ja säärystimistä ja Miirun ensimmäiset kokeilut koreografina olivat kiehtovia: niissä välittyi tanssimisen ja luovan työn arki ja loisto.

Riemullisin hetki koitti kuitenkin aivan kirjan loppupuolella, kun törmäsin kohtaan joka todella herätti muistoja. Kohta ei ollut tehnyt vaikutusta hyvyytensä takia, vaan koska se oli minun ja ystäväni mielestä niin huvittava. Tässä kohtauskessa 16-vuotias Miiru katselee heijastustaan kirjaston ovesta ja huomaa kasvaneensa melkein naiseksi:

"Hän katseli farmareihin ja T-paitaan pukeutunutta hentoa tyttöä, jonka pitkät ruskeat hiukset oli kietaistu poninhännälle. Tyttö oli siro, hoikkavyötäröinen ja kapealanteinen ja hänessä oli tiettyä puolihuolimatonta eleganssia. Miiru tuijotti kuvaansa kuin jotakin vierasta ja näki, että tässä oli tyttö, joka satojen muiden lailla oli viehättävä, jota haluttiin viedä ulos, suudella."

Tuo viimeinen virke aiheutti meissä aivan valtavaa riemua, ja meillä oli tapana siteerata sitä ironisesti. Tuollainen  hienoinenkin viittaus seksuaalisuuteen on tietysti varhaisnuoruudessa helposti tuntunut nolostuttavalta ja silti kiehtovalta. Samanlaista hihittelevää uteliaisuutta aiheuttivat tuossa iässä esimerkiksi naistenlehdistä luetut jatkokertomukset, tietyt kohtaukset Tuulen viemästä ja monet elokuvat. Aikuisena helposti unohtaa, miltä nuo tirkistelyt erotiikan maailmaan ovat tuntuneet, mutta tällaiset retket nostalgian jäljille voivat palauttaa ne elävästi mieleen.

Jean Richardson: Miiru tanssii (Dancer in the Wings, 1981)
Otava, 1984

Miiru vastaa haasteeseen (One Foot on the Ground, 1982)
Otava, 1985

Suomemmos molemmissa Tuula Ivakko

Lasken Miiru-sarjan Nostalgia-haasteessa yhdeksi kirjaksi.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Löysin Sarah Watersin tänä keväänä. Silmänkääntäjä oli kiinnostanut jo pidempään, mutta ensimmäiseksi kirjastosta tarttui mukaan Yövartio. Ihastuin kirjaan ja hehkutin ympäriinsä, kuinka hienoa oli löytää uusi kirjailija, joka kirjoittaa viihdyttävää mutta silti laadukasta tekstiä. Luin melkein heti perään myös Silmänkääntäjän, joka ei minusta ollut aivan yhtä laadukas, mutta äärettömän kiehtova ja mukaansatempaava. Pidän Watersin kyvystä luoda ajankuvaa ja tunnelmaa ja kuljettaa tarinaa koukuttavasti. Historiallisissa romaaneissa on kaikuja mm. Dickensin ja Brontën sisarusten maailmoista, mutta esimerkiksi seksuaalisuuden kuvaus tuo kirjoihin selkeästi nykyaikaisen otteen - Waters kun on kuvannut kirjoissaan etenkin naisten välistä rakkautta. Joku arvostelija onkin kuvannut Watersia "lesboksi Charles Dickensiksi".

Watersin uusin kirja on kummitusjuttu ja psykologinen jännityskertomus - molemmat kuvaukset osuvat kohdilleen. Lukija saa kirjan aikana jatkuvasti arvailla, onko kyseessä yliluonnollisten ilmiöiden vai ihmismielen pimeiden puolien kuvaus. Waters on muissakin kirjoissaan herkutellut yllättävillä juonenkäänteillä ja johdatellut lukijaa tahallaan harhaan: tässäkin kirjassa luulin muutaman kerran olevani ratkaisun jäljillä, mutta sain huomata kirjailijan olleen taas pari askelta edellä. Vieras kartanossa vahvistaa entisestään kuvaa Watersista taitavana juonenpunojana ja menneiden aikakausien henkiinherättäjänä, vaikka Yövartio säilyykin edelleen henkilökohtaisen Waters-listani ykkösenä.

Kirjan perusasetelma on yksinkertainen: työväenluokasta ponnistanut tohtori Faraday on lapsuudestaan asti ihaillut vanhaa Hundreds Hallin kartanoa. Muutaman sattuman kautta hän tutustuu kartanon nykyiseen isäntäväkeen, Carolineen, Roderickiin ja näiden äitiin. Vähitellen kartanossa alkaa tapahtua selittämättömiä ja kammottaviakin asioita, ja samalla Faradayn elämä tuntuu liittyvän yhä tiukemmin kartanon ja sen ihmisten kohtaloihin. Tästä lähtökohdasta Waters rakentaa jännitystarinan, joka on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta täynnä lukemattomia kiehtovia yksityiskohtia.

"Kerroin mahdollisimman lyhyesti kaiken, mitä hänen veljensä oli tunnustanut minulle edellisenä iltana lääkevarastossa. Caroline kuunteli kasvavan kauhistuksen vallassa - ja samalla minusta näytti, että hän alkoi ymmärtää jotakin, aivan kuin kertomuksessani olisi ollut jokin karmea logiikka, josta hän olisi saanut johtolangan synkkään, tähän asti käsittämättömään arvoitukseen."

Vierasta kartanossa on luettu blogeissa melko paljon. Toiset ovat pitäneet kirjaa liian pitkänä ja hidastempoisena. Minä taas olen enemmän Susan ja Anna Elinan linjoilla: verkkainen tahti ei minua haitannut vaan enemmänkin kiehtoi ja veti sisälle kirjan maailmaan. Tosin pidän usein muutenkin kirjoista, joissa tapahtumia ei juoksuteta eteenpäin vaan keskitytään tunnelman luomiseen ja maalataan yksityiskohtainen kuva kirjan maailmasta ja henkilöistä. (Tai kuten joku asian vähemmän hienostuneesti ilmaisi: pidän jaarittelevista kirjoista.) Itse asiassa hiukan pelkäsin, että Vieras kartanossa olisi loppua kohti muuttunut liian nopeatempoiseksi ja rymisteleväksi. Mutta Waters säilyttää loppuun asti hienovaraisen ja piinaavan tunnelmansa: tarinan värit tummuvat ja tapahtumat muuttuvat yhä kierommiksi, mutta kirja ei ilokseni missään vaiheessa saa mitään toimintajännärin luonnetta. Ja kuitenkin luin viimeisiä sataa sivua paikoilleni liimautuneena ja viimeinen kappale säi kylmät väreet kulkemaan koko ruumiini läpi.

Liiallisen toimintapitoisuuden lisäksi inhoan tämäntyyppisissä kirjoissa liiallista selittämistä. Waters ei syyllisty siihenkään, vaan jättää lukijalle juuri sopivasti tulkinnanvaraa. Kirjan jälkeen en jäänyt pohtimaan ainoastaan mahdollisten yliluonnollisten tapahtumien arvoitusta vaan myös henkilöhahmoja, sillä myös heidän motiivinsa ja mielenliikkeensä ilmaistiin usein vain rivien välissä. Lukuhetket-blogissa on keskusteltu siitä, ettei kirjan henkilöhahmoista opi pitämään. Henkilöt eivät kieltämättä tässä kirjassa ole kovin rakastettavia - kaikilla heistä tuntuu olevan omat heikkoutensa ja synkät salaisuutensa, enkä itsekään ehkä sanoisi pitäneeni heistä - paitsi ehkä Carolinesta, johon tunsin monesti samaistuvani. Mutta kiehtovia hahmot minusta olivat: jopa tohtori Faraday, joka alussa vaikuttaa perinteiseltä "syrjästäkatsojalta", jonka tehtävä on vain kertoa tapahtumista lukijalle, paljastuu  tarinan edetessä paljon moniulotteisemmaksi hahmoksi kuin aluksi luulisi.

Sarah Waters: Vieras kartanossa (The Little Stranger, 2009)
Suom. Helene Bützow
Tammi, 2011

Avaan tämän kirjan myötä myös Karoliinan Totally British -haasteen, ja sijoitan kirjan Modern Women Writers -osioon.

Lomalukemista

Kauan odotettu kesäloma alkoi perjantaina. "Kesäloma, kesäloma: tuota sanaa on ihana maistella", kirjoitin lapsena päiväkirjaani. Mitäpä tuohon näin aikuisenakaan lisäämään. Ensimmäisinä lomapäivinä olemme ehtineet jo syödä hyvää ruokaa, risteillä Povooseen Runebergillä ja syödä lisää hyvää ruokaa. Oi autuutta!

Kirjat ovat luonnollisesti olennainen osa lomailua. En yleensä kauheasti suunnittele lukemisiani etukäteen, mutta kesälomakirjoja saatan miettiä kuukausia ennen lomaa. Tänä vuonna olen esimerkiksi säästänyt joululahjaksi saamaani Riikka Pulkkisen Totta-kirjaa kesää varten: minulla on kovasti odotuksia kirjaa kohtaan, koska pidin paljon Rajasta - toivottavasti ei tarvitse pettyä! Mara Leen Ladies on myös varattu kesäkirjakasaan jo hyvissä ajoin. Kirjaston varausjonosta saapui Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa, joka siis sattumalta päätyi myös lomalukemiseksi: jatkuva varausjono kun ei salli lainan uusimista. Olen kyllä etukäteen erittäin innoissani tästäkin kirjasta.

Oma ongelmansa on lentomatkalukeminen. Se täytyy valita huolellisesti, koska kärsin lievästä lentopelosta. Paras keino lentopelon hallinnassa on hyvä kirja, johon uppoaa niin, ettei huomaa ajan kulumista. Mikään kovin monimutkainen ja keskittymistä vaativa kirja ei luonnollisesti kelpaa - kirjan täytyy temmata mukaansa niin että ajatukset eivät pääse harhailemaan. Synkät ja ahdistavat kirjat eivät auta rentoutumisessa. Olin valinnut eräälle lentomatkalle Vonnegutin Teurastamo 5:n, eikä Dresdenin pommituksista lukeminen ollut kovin hyvä idea: happi meinasi oikeasti välillä loppua sillä lennolla.Kirjan pitäisi olla kepeä, mutta ei liian heppoinen - mielenkiinnon täytyy pysyä yllä. Voisiko David Nichollsin kehuttu Sinä päivänä olla vastaus lentolukemispulmaan? Se vaikuttaisi kaiken lukemani perusteella juuri sopivan koukuttavalta ja viihdyttävältä kirjalta.

Kesän lomamatka suuntautuu Amsterdamiin, ja olisi tietysti mukava lukea jotain maahan liittyvää kirjallisuutta. Hollantilaisen kirjallisuuden tuntemukseni on surkea: mieleeni ei tule oikeastaan yhtäkään hollantilaista kirjailijaa. Mondon matkaoppaassakin todettiin, että tunnetuin hollantilainen kirja taitaa olla Anne Frankin päiväkirja. Jos joku osaa suositella hollantilaista kirjallisuutta, vinkit otetaan mielihyvällä vastaan. Hollantiin sijoittuvaa kirjallisuutta on helpompi löytää. Sara kirjoitti juuri kiinnostavan kuuloisesta Tulppaanikuumeesta, joka voisi itse asiassa sopia myös lentomatkalukemiseksi.

Saa nähdä, miten loma vaikuttaa bloggaamiseen ja lukemiseen - toivottavasti ainakin lukemiselle jää paljon aikaa. Kesästäkin täytyy kuitenkin ehtiä nauttia: elokuu on kesäkuun alun ohella suosikkiaikaani kesästä. Rakastan samettisia elokuun iltoja, värien ja tuoksujen syvenemistä ja syksyn aavistusta ilmassa. Ja syksy, se onkin puolestaan lempivuodenaikani, ja myös vuoden parasta lukuaikaa. Hyviä hetkiä siis edessä loman jälkeenkin.