Eva Malmström: Marian pilvilinnat

Viisi vuotta sitten kirjoitin lapsuuden kadonneista kirjoista. Pyysin apua kolmen lapsuudessa lukemani kirjan tunnistamiseen: muistin kirjoista joitakin yksityiskohtia, mutta kirjojen tai kirjailijoiden nimet olivat unohtuneet. Kaksi kirjoista tunnistettiin nopeasti, mutta kolmas jäi arvoitukseksi. En ollut kovin yllättynyt, koska juuri tuosta kirjasta muistoni olivat kaikkein niukimmat. Mutta koska muistin pitäneeni kirjasta kovasti, mieltäni jäi hiukan vaivaamaan se, etten ollut onnistunut jäljittämään sitä.

Muutama viikko sitten juttuun tuli kuitenkin uusi kommentti: Maria kertoi, että kyseessä oli Eva Malmströmin Marian pilvilinnat. Olin innoisssani, kun tämä kauan kadoksissa ollut kirja viimeinkin löytyi, ja tilasin kirjan netti-antikvariaatista: halusin nähdä, kuinka hyvin hatarat muistikuvani kirjasta pitivät paikkansa. Ja tietysti kiinnosti myös, olisiko kirjassa vielä tallella vanhaa viehätystä.

Näin muistelin kirjaa viisi vuotta sitten:

"Tämä kirja on enemmän nuortenkirja. Päähenkilö on ehkä jo teini-ikäinen. Hänen vanhempansa ovat eronneet, ja tyttö asuu äitinsä kanssa, muistaakseni isossa uusperheessä. Kirjan loppupuolella tyttö lähtee tapaamaan isäänsä, johon suhtautuu jossain määrin ihannoivasti, mutta tapaaminen ei tainnut olla kovin onnistunut.

Tästä kirjasta mieleeni on jäänyt se, että päähenkilö on kirjan alussa aika kiltti tyttö, mutta elää sitten jonkinlaisen kapinavaiheen poikaystävineen ja pukeutumiskokeiluineen. Muistan ainakin sen, että tyttö laski uusissa farkuissaan kerta toisensa jälkeen alas kalliota, että saisi housuihin juuri oikeanlaisen kuluneen sävyn."

Mielikuvani pitivät melko hyvin paikkansa. Kirjan alussa Maria on 13-vuotias kiltti tyttö, joka harrastaa partiota ja rakastaa elämää. Hänen uusperheensä on melko boheemi, äiti ja isäpuoli nuoria ja mukavia. Marian elämä kuitenkin mutkistuu, kun hän pettyy parhaaseen ystäväänsä ja isoveljeensä. Vanhemmatkin alkavat ärsyttää. Sitten Maria rakastuu kuolettavasti kylän pahaan poikaan, Kurreen. Kun Kurrekin sitten tuottaa Marialle pettymyksen, tyttö suistuu yhä pahemmin raiteiltaan. Maria riitelee perheen kanssa, ja haaveilee poissaolevasta isästään, tunnetusta taidemaalarista.

Lapsuudesta tuttu nuortenkirja ei joitakin poikkeuksia lukuunottamatta lumoa aikuisena samalla tavalla kuin lapsena. Marian pilvilinnat ei ole tuollainen poikkeustapaus, mutta oli kuitenkin ihanaa matkustaa kirjan kautta hetkeksi takaisin lapsuuteen. Kirjassa oli edelleen jonkinlaista viehättävää raikkautta ja leikkisyyttä. Se on totta kai vanhan ajan tyttökirja – 1960-luvulla ilmestynyt kirja oli vanhan ajan kirja jo 80-luvulla, kun itse luin sitä. Minulle tuo vanhanaikaisuus oli varmasti aikoinaan osa kirjan viehätystä.

Muistin, että minua olivat lapsena erityisesti viehättäneet kohdat, joissa Maria kokeilee erilaisia tyylejä, hakee omaa rooliaan. Ja sieltähän ne kohdat löytyivät:

" Toinen vaihtoehto: Sivujakaus. Hiukset vahvasti tupeerattuina, latvat alaspäin. osa hiuksista toisella silmällä, niitä sipaistaan kädellä silloin tällöin, lapsenomaisin liikkein. Pää kallellaan. Suupielessä ujo hymy. – Kuinka sitä saisi itsensä ujon näköiseksi?
Rooli ei ole vielä loppuun asti tutkittu. Ei vielä näyttömökelpoinen." 

Sen sijaan kohta, jonka uskoin muistavani kaikkein kirkkaimmin, ei ollutkaan aivan muistikuvani mukainen. Kirjassa kyllä kulutetaan farkkuja laskemalla alas kalliota, mutta mäenlaskija ei ollutkaan Maria vaan Kurre, paha poika ja Marian ihastus. Ja kuitenkin muistikuvissani näin aivan selvästi tytön laskemassa kalliota farkuissaan. On hassua, kuinka epäluotettava toveri muisti onkaan!

Eva Malmströn: Marian pilvilinnat (Porträtt av Marie, 1964)
Suom. Aija-Leena Niittula
Kansi: Tarina Lounasmaa
Weilin+Göös, 1966

John Galsworthy: Omenapuu

"Jos he olisivat puhuneet, olisi kaikki samassa hetkessä muuttunut epätodelliseksi. Keväällä ei ole sanoja, vain solinaa ja kuiskauksia. Keväällä on paljon enemmän kuin sanoja puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään, purojen solinassa, valoisassa, uupumattomassa etsinnässään."

John Galsworthyn pienoisromaani Omenapuu kertoo tutun tarinan yläluokan nuorukaisen ja maalaistytön tuhoon tuomitusta romanssista. Itse tarinassa ei ole varsinaisesti mitään erityisen poikkeavaa tai yllättävää, mutta Galsworthyn kerronnassa on sävyjä ja tasoja, jotka viehättävät ja tuovat yksinkertaiseen kertomukseen syvyyttä.

Frank ja Stella Ashurst ovat hopeahääpäivänään päättäneet matkustaa Torquayhin, jossa he ovat 26 vuotta aikaisemmin ensimmäisen kerran tavanneet toisensa. He pysähtyvät lounastauolle nummelle, joka viehättää "romanttisia seutuja" rakastavaa Stellaa. Sillä aikaa kun Stella maalaa vesiväriharjoitelmaa, Frank katselee keväistä maisemaa. Ja äkkiä hän tunnistaa paikan ja muistaa, ettei ainoastaan Stella hurmannut häntä 26 vuotta sitten: tuolla samalla seudulla hän oli kohdannut myös tummatukkaisen Meganin, jonka katse oli aamukasteen kirkas. Muistoissaan Frank palaa menneeseen kevääseen ja lyhyeen romanssiin Meganin kanssa.

Galsworthyn kerronta jättää paljon sanomatta, ja merkitykset löytyvät suureksi osaksi rivien välistä. Tämän vuoksi Omenapuu on myös mahdollista lukea varsin monin eri tavoin. Sen voi lukea katkeransuloisena rakkaustarinana ja nauttia kahden nuoren pakahduttavasta ensirakkaudesta. Sen voi nähdä psykologisena muotukuvana Frank Ashurstista ja tämän moraalisesta kamppailusta. Sen voi ottaa kuvauksena brittiläisestä luokkayhteiskunnasta. Tai sitä voi lukea nauttien keväästä, kukkivista omenapuista ja öisistä kuutomoista: heräävä luonto rinnastuu nuorten päähenkilöiden heräävään seksuaalisuuteen, kauneuden ja rakkauden kaipuuseen.

Frank Ashurst on päähenkilönä ristiriitainen: hän on miellyttävä ja samaistuttava mutta myös heikko ja itsekeskeinen. Hän rakastaa kauneutta, ja hänen rakkautensa Megania kohtaan onkin ennen kaikkea rakkautta tytön kauneutta kohtaan. Megan ei ole hänelle niinkään yksilö vaan edustaa puhtautta, viattomuutta ja kauneutta. Frank käy mielessään kamppailua siitä, miten hänen tulisi toimia suhteessaan Meganiin – kuinka hän voisi toimia oikein ja kunniallisesti – mutta hän ei oikeastaan missään vaiheessa mieti sitä, kuinka hänen tekonsa vaikuttavat Meganiin vaan sitä, kuinka ne vaikuttavat häneen itseensä. Galsworthy ei kuvaa Frankia sen paremmin sankarina kuin konnanakaan, vaan tämä on tavallinen ihminen, oman aikansa ja yhteiskuntaluokkansa tapojen ja moraalikäsitysten tuote.

Omenapuu on viehättävä kirja, jonka tunnelmassa on kevään suloista kuisketta ja katoavan kauneuden aiheuttamaa surumielisyyttä. Kirjan kielessä on – ainakin suomennoksessa – vanhanaikaista koristeellisuutta ja maalailevuutta, joka tukee kirjan menneen ajan maailmaa hyvin. Tämä on sellainen kirja, jonka pariin voisin hyvin kuvitella palaavani myös tulevina keväinä, vuodenaikakirja parhaasta päästä.

Luin Omenapuun osana Hyllynlämmittäjät-haastetta, ja tämä hyllynlämmittäjä saa jäädä hyllyyni jatkossakin, minulle hyvin rakkaiden Forsytein tarun ja Nykyaikaisen komedian rinnalle.

Omenapuusta ovat kirjoittaneet myös Katja, tuijata, hdcanis, Katja, Elina ja riitta k.

John Galsworthy: Omenapuu (The Apple Tree, 1916)
Suom. Vieno Koskenniemi, V. A. Koskenniemi
WSOY, 1945

Iris Murdoch: Meri, meri

Jo ennen kuin olin lukenut yhtäkään kirjaa Iris Murdochilta, olin lumoutunut tästä kirjasta – tai tarkemmin sanottuna sen nimestä. Meri, meri. The Sea, the Sea. Kuin huuto tai loitsu tai pala runoa. Mitä noin kiehtovan niminen kirja voisi pitää sisällään?

"Merta kattoivat kirkas harmaa valo ja paksu sadeverho. Sade näyttäytyi tässä valossa kuin se olisi valaistu säleikkö, ja sadepisarat näkyivät erikseen kuin helmet helmiverhossani. Siinä se riippui, heikosti väräjävänä kirkkaassa harmaassa ilmassa, samalla kun taloni hurisi kuin kone tasaisesti rapisten. Nousin vuoteesta ja laahustin ympäri keittiötä, keitin teetä pää painuksissa kuin jöröttävä villipeto polttavien pakottavien mietteiden ahdistamana."

Meri, meri on kirjana vähintään yhtä kiehtova kuin nimensä. Sen juoni on sinänsä hyvin yksinkertainen, mutta yksinkertaisen kehyksen sisällä risteilee pökerryttävän moninainen ja monitulkintainen aiheiden, henkilöhahmojen ja tunnelmien verkko. Murdochille tuttuun tyyliin kaikessa on jotain hiukan kummallista, hiukan mystistä, vaikka tapahtumat ovat periaatteessa hyvinkin arkisia.

Murdoch on mestari rakentamaann tunnelmaa, ja hänen kirjoissaan on jotakin viehättävän vanhanaikaista. Mutta ei sillä tavalla, että Murdoch jäljittelisi tai kopiosi menneiden aikojen tyyliä, vaan hänen omassa tyylissään on jotakin, mikä tuo mieleen varhaisemmat kirjailijat. Näin Brontën sisarukset olisivat ehkä kirjoittaneet jos he olisivat eläneet 1900-luvulla.

Charles Arrowby on vetäytynyt Lontoon teatterimaailmasta syrjäiseen maalaiskylään, rapistuneeseen huvilaan meren rannalla. Hän viettää päivänsä meressä uiden, syöden yksinkertaisia aterioita ja kirjoittaen jonkinlaista päiväkirjaa tai muistelmia. Samalla kun Charles muistelee elämänsä merkityksellisiä ihmisiä (erityisesti naisia), samat ihmiset alkavat varoittamatta vierailla huvilalla. Entiset kollegat, rakastajattaret ja vihamiehet, ja kaikkein kohtalokkaimpana kohtaamisena nuoruudenrakastettu Hartley. Alkaa pakkomielteinen jahti, jossa Charles yrittää voittaa Hartleyn takaisin itselleen.

Charles on henkilöhahmona mielenkiintoinen eikä välttämättä kovin miellyttävä. Heti ensi sivuilta sain vaikutelman melkoisen pöyhkeästä miehestä, joka pitää itseään muita ihmisiä parempana. Toisaalta Charlesista huokuu epävarmuutta ja pelkoa. Päiväkirjaansa hän kirjaa tunnollisen tarkasti päivän tapahtumat, menneisyyden ihmissuhdekiemurat ja keskustelut vieraidensa kanssa, mutta silti lukijasta tuntuu vahvasti siltä että Charlesin sanat peittävät yhtä paljon kuin paljastavat. Charles on epäluotettava kertoja – ei siksi että hän yrittäisi hämätä lukijaa vaan koska hän huijaa itseään.

Meri, meri tuntuu tarjoavan loputtomasti mahdollisuuksia tulkinnoille. Mistä tässä kaikessa on kysymys? Mistä kaikesta tässä on kysymys? Rakkaus monissa eri muodoissaan; henkinen matka; pakkomielteet; todellisuuden ja taiteen välinen suhde. Charlesin maailmassa todellisuus ja kuvitelmat tuntuvat sekoittuvan jatkuvasti: on painajaismaisia näkyjä merihirviöistä, tunteita jotka nousevat halusta tuntea, halu saada ihmiset esittämään tiettyjä rooleja Charlesin ohjaamassa elämässä.

Murdochin kirjoissa on välillä melkein epämiellyttäviä vivahteita, mutta niissä on myös kummallista kauneutta ja kirkkautta. Meri, meressä on paikoitellen niin painostava tunnelma, että lukeminen tuntuu raskaalta ja tahmaiselta, mutta toisaalta teksti virtaa vapaasti, mielikuvitusta ruokkien ja kauniita kuvia maalaten. Meren ja kalliorantojen kuvaukset ovat pakahduttavan hienoja, henkilöhahmoissa ja heidän välisissä suhteissaan on paljon huumoria. Meri, meri pitää sisällään valtavan paljon, ja sen omalaatuista lumovoimaa on mahdoton selittää. Se täytyy kokea.

Myös Elina ja Sari ovat kirjoittaneet Meri, merestä.

Iris Murdoch: Meri, meri (The Sea, the Sea, 1978)
Suom. Paavo Lehtonen
Kansi: Markus Heikkerö
Weilin+Göös, 1981

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö

Nuori tyttö ja vanhempi naimisissa oleva mies. Kesäinen suhde. Tyttö huomaa olevansa raskaana. Pikkukylä, jonka sulkeutuneessa maailmassa avioliiton ulkopuolinen raskaus on tavallinen mutta silti vaiettu ja paheksuttu asia. Vanhemmat, jotka pelkäävät enemmän muiden ihmisten tuomiota kuin itse raskautta. Vanha tuttu tarina.

Marja-Liisa Vartion Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö etenee juonen tasolla koruttoman arkisesti. Vaikutelmaa tukee Vartion pelkistetyn hiottu kieli, joka rytmittyy usein lyhyiksi, luettelomaisiksi lauseiksi. Suurten tapahtumien sijaan Vartio kuvaa yksityiskohtaisesti esimerkiksi vaatteiden pukemista tai rikkaruohojen kitkemistä. Myös dialogi on korostetun jokapäiväistä: ihmiset eivät puhu niinkään kommunikoidakseen kuin tavan vuoksi tai tyhjyyttä täyttääkseen.

Kirjassa kaikki tapahtuu pinnan alla. Näennäisen mitäänsanomattomien keskustelujen ja tekojen takaa voi lukea nuoren tytön kasvukertomuksen. Kirjan alussa tyttö näyttäytyy passiivisena oman elämänsä sivustakatsojana. Hän tarkkailee jatkuvasti itseään ja omaa ruumistaan: tapahtuuko tämä minulle; onko tämä minun käteni?

"Hänen silmänsä olivat kokonaan auki ja katsoivat kattoon. Katossa oli kaksi vaaleanruskeaa kuviota ja hän ajatteli, että katto oli vuotanut.
Sitten hän sanoi itselleen: Minä olen: minä olen se, joka on tässä.
Ja hetken kuluttua hän kysyi itseltään: Olenko minä se, joka makaa tässä." 

Myös epätoivottu raskaus tekee omasta ruumiista tytölle vieraan, jonkun muun omistaman. Toisaalta raskauden konkreettisuus pakottaa tytön pois passiivisuudestaan, ottamaan aktiivisen toimijan roolin. Mitään sankaritarinaa Vartio ei kuitenkaan kerro, vaan henkilöhahmot säilyttävät koko ajan uskottavuutensa.

En ollut aikaisemmin lukenut Marja-Liisa Vartiota, olin vain ihaillut hänen kirjojensa toinen toistaan hienompia nimiä. Ja olen iloinen, että tutustuin Vartioon juuri nyt, sillä ainakin Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö on juuri sellaista kirjallisuutta, jollaisesta nykyään nautin suunnattomasti. Nuorempana en  ehkä olisi arvostanut sen vähäeleisyyttä ja nuhraantunutta arkisuutta – täydellistä tähtipölyn puutetta.

Mutta vaikka Vartiolta ei tähtipölyä löytyisikään, on hänen tekstissään jotakin lumoavaa. Siinä voi aistia sateisten kesäpäivien hämyn, kuutamoyöt ja talven pakkasen. Ihmisten väliset hapuilevat kohtaamiset, ihmisen elämän kokoiset surut ja ilot.

Kirjan ovat lukeneet myös Heidi V ja Elämäni lukulista.

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö
Kansi; Markku Reunanen
Otava, 1958/1966 

Helene Hanff: Rakas vanha kirja

"Hyvät herrat,

Kirjat tulivat turvallisesti perille, ja Stevenson on niin hieno teos, että se saattaa minun appelsiinilaatikoista kyhätyn kirjahyllyni häpeään. Minua melkein pelottaa käsitellä niin pehmeitä pukinnahkakansia ja paksuja kermanvärisiä sivuja. Amerikkalaisten kirjojen kalmanvalkoiseen paperiin ja pahvisiin kansiin tottunut kun olen, en koskaan tiennyt, että kirjaa olisi tällainen ilo koskettaa." 

Mikä ihana kirja! Helen Hanffin Rakkaasta vanhasta kirjasta ei voi kirjoittaa ilman huudahtelua ja huutomerkkejä. Kirja on todellinen helmi, herkkupala, kirjan ystävän ja kirjakauppojen rakastajan unelma.

Helene Hanff oli amerikkalainen kirjoittamisen monitoiminainen, joka rakasti vanhoja kirjoja. Vuonna 1949 hän kirjoitti englantilaiseen Marks & Company -antikvariaattiin ja tiedusteli voisiko kauppa auttaa häntä löytämään tiettyjä loppuunmyytyjä kirjoja kohtuulliseen hintaan. Kauppa vastasi pian kirjalähetyksellä, ja niin alkoi pitkä kirjeenvaihto ja etäystävyys Hanffin ja kaupan työntekijän Frank Doelin välillä. Vähitellen myös muut kaupan työntekijät ja Doelin perheenjäsenet kirjoittivat Helenelle, joka kokosi myöhemmin kirjeenvaihdosta tämän suloisen kirjan.

"Siellä on pimeää, kaupan haistaa ennen kuin sen näkee. Siinä on ihana tuoksu, eikä sitä osaa helposti pukea sanoiksi, mutta siinä yhdistyvät viinimehun, pölyn, ajan ja puisten seinien ja lattian tuoksu. Kaupan takaosassa vasemmalla on kirjoituspöytä, jolla on pöytälamppu. Eräs viisissäkymmenissä oleva mies, jolla oli samanlainen nenä kuin Hoghartin  piirroksissa, istui pöydän ääressä. Hän katsahti ylös ja sanoi "Hyvää päivää" pohjois-englantilaisella murteella, ja minä sanoin, että halusin vain katsella, ja hän sanoi "olkaa hyvä".

Kirja on ihana, koska siitä huokuu rakkaus kirjoja ja erityisesti vanhoja kirjoja kohtaan. Helene Hanff pitää kirjoista, joita joku toinen on jo aikaisemmin rakastanut. Siitä, että kirja aukeaa itsestään kohdasta, josta sitä on monesti luettu. Omistuskirjoituksista, alleviivauksista ja marginaaleihin tehdyistä merkinnöistä. Omaan hyllyynsä hän haluaa vain sellaisia kirjoja, jotka hän haluaa lukea uudelleen.

Mutta kirjassa on myös paljon muuta mitä rakastaa. Se on viehättävä kuva ystävyydestä, joka syntyy ja elää sanoista. Helenen kirjeissä on heti alusta lähtien tuttavallisen humoristinen ote, kun taas Frank Doel pysyttelee pitkään virallisen kohteliaisuuden suojissa. Vähitellen myös Frankin kirjeet saavat henkilökohtaisempia sävyjä, ja kirjeissä kirjoitetaan yhä enemmän muustakin kuin kirjamyynnistä. Amerikkalainen suorapuheisuus ja brittiläinen pidättyväisyys kohtaavat toisensa ja löytävät yhteisen lämpimän sävelen.

"Kuulehan nyt, Frankie, edessä on pitkä kylmä talvi, ja minä istun lapsenvahtina JA TARVITSEN LUETTAVAA, ÄLÄ OLLENKAAN RUPEA ISTUSKELEMAAN PAIKALLASI, LÄHDE ETSIMÄÄN MINULLE KIRJOJA."

On myös ihastuttavaa, kuinka kirjeiden perusteella piirtyy niin tarkkaa ajankuvaa ja eläviä henkilökuvia. Kirjanhankinnan ohella kerrotaan pienistä arjen tapahtumista, joskus sivutaan isompiakin uutisia, kannustetaan suosikkijalkapallojoukkuetta, vaihdetaan lahjoja ja tietysti pohdiskellaan kirjoja ja lukemista. Helenen ja Frankin voi nähdä sielunsa silmin, vaikka kumpikaan ei kerro kirjeissä kovinkaan paljon itsestään. Paitsi kirjojen kautta ja rivien välissä.

"Kiitos vielä kerran kauniista kirjasta, yritän kovasti olla tiputtamatta giniä ja tuhkaa sen päälle. Se on kyllä liian hieno minun kaltaiselleni." 

Rakkaasta vanhasta kirjasta ovat kirjoittaneet myös Sara, Tiina, essielina, jaana ja Maija.

Helene Hanff: Rakas vanha kirja (84, Charing Cross Road, 1970)
Suom. Anneli Tarkila
Karisto, 1982 

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Agatha Christien tuotanto on niin laaja, että lukijan on lähes mahdotonta muistaa kaikkia kirjoja tai juonia, murhaajista puhumattakaan. Moni Christien ystävä on varmasti tarttunut jo aikaisemmin lukemaansa dekkariin, eikä ole onnistunut tunnistamaan murhaajaa, vaikka tarina muuten muistuisikin mieleen. Toki Christiellä on vastapainoksi myös niitä kirjoja, joiden kohdalla murhaajaa tai tarinan koukkua ei todellakaan voi unohtaa: esimerkkinä voisin mainitavaikkapa Väärän vänkyrän talon tai Idän pikajunan arvoituksen.

Syyttävä sormien kohdalla sen sijaan olen muistanut kirjasta tiettyjä ykstyiskohtia ja erityisesti sen että olen aikoinaan pitänyt siitä kovasti, mutta en ole muistanut kirjan nimeä. Olen parikin kertaa tarttunut johonkin Christien dekkariin ajatellen, että tässä on nyt se etsimäni herkullinen pikkukylän murhamysteeri, jossa on mukana hauskoja romansseja, ja huomannut osuneeni harhaan. Mutta nyt onnistuin vihdoinkin löytämään oikean tapauksen, ja sain ilokseni todeta että kirja oli juuri niin viihdyttävä kuin muistelinkin.

Syyttävä sormi ei murhamysteerinä ole mitenkään erityisen mieleenpainuva tai poikkeuksellinen Christien tuotannossa vaan pikemminkin aika peruskauraa. Sen sijaan kirjassa on aivan mainio henkilökaarti ja mukavan leikkisä tunnelma, unohtamatta kuitenkaan tummia sävyjä, jotka tuovat mukaan tarvittavaa dekkarimaista jännitettä.

"En tahdo kieltää ettei nimetön kirje jättänyt karvasta makua suuhun. Sen se epäilemättä teki, mutta unohdin sen varsin pian. Toistaiseksi en näet ottanut sitä vakavalta kannalta. Ajattelin muistaakseni jotakin siihen suuntaan että tuollaista tapahtuu melko usein syrjäkylissä."

Jerry Burton on loukkaantunut pahasti lento-onnettomuudessa. Hänen jalkansa ovat jo hyvää vauhtia parantumassa, mutta hermot kaipaavat täydellistä lepoa. Niinpä Jerry matkustaa sisarensa Joannan kanssa Lymstockin pikkukylään, kanervikkoa kasvavalla nummella sijaitsevaan vanhaan huvilaan. Täydellistä rauhaa ei kuitenkaan kestä kauan, sillä Jerry ja Joanna saavat pian niljakkaan kirjeen, jossa vihjataan etteivät he todellisuudessa ole sisaruksia. Pian heille selviää, että lähes jokainen kyläläinen on saanut nimettömän kirjeen. Sitten eräs kyläläinen löydetään kuolleena. Itsemurha, poliisi toteaa, laukaisevana tekijänä nimetön kirje. Kirjeiden kirjoittajaa aletaan etsiä aikaisempaa suuremmalla vakavuudella. Ja sitten tapahtuu murha – onko kirjeiden kirjoittaja pelästytetty liikkeelle?

Syyttävä sormi on tosiaan täynnä hauskoja ja värikkäitä henkilöitä. Toki hahmot ovat christiemäiseen tapaan vahvasti tyyliteltyjä, eikä kovin syvälle henkilöpsykologiaan sukelleta. Mutta se ei haittaa, koska Christie tekee tämän viihteellisen tyypittelyn niin taitavasti. On mainio seurapiirikaunotar Joanna, joka pukeutuu maaseutuelämää varten muotiasuun pour le sport. On eksentrinen kirkkoherran rouva joka laukoo totuuksia joita muut eivät ajattelekaan sanovansa ääneen; on vakavamielinen nuori tohtori; on viktoriaaninen vanhapiika. Ja luonnollisesti myös juoruilevia kyläläisiä, bridgen peluuta, vahvaa teetä, sherrytilkkasia ja aamiaiseksi munia ja pekonia.

Kirjan ainoa kauneusvirhe on oikeastaan tarinaan hiukan keinotekoisesti mukaan tuotu neiti Marple, joka ilmestyy mukaan vasta kirjan lopussa ratkaisemaan arvoituksen. Marplen rooli kirjassa on pieni ja oikeastaan täysin turha, ja päähenkilöt olisivat aivan hyvin voineet napata murhaajan kiinni ilman neidin apua. Muuten kirja on vallan erinomainen, viihdyttävä, hauska ja juuri sopivasti jännittävä. Melko täydellinen kesädekkari.

Syyttävän sormen ovat lukeneet myös Jokke joka analysoi kuinka Christien hämää lukijaa savuverholla; Nina joka piti kirjasta vaikka toivoi mukaan enemmän neiti Marplea ja Suvi joka nautti tarinasta täydellä sydämellä. Jonna pitkästyi äänikirjan parissa; Kirsi toteaa että Christie vie lukijaa kuin kuoriämpäriä; Anu kehuu henkilöhahmoja herkullisiksi; Sallan mielestä Lars Svedbergin lukemia Christie-äänikirjoja ei voi kuin kehua. Katjan blogissa Syyttävä sormi kisasi kirjamatsissa neiti Marple -novellia vastaan – kumpi mahtoi voittaa?

Osallistun kirjalla Lukulampun kesäkirjahaasteeseen, kategoriassa "kirja, jonka olen ostanut tänä kesänä".

Agatha Christie: Syyttävä sormi (The Moving Finger, 1942)
Suom. Eva Siikarla
Kansi/kannen kuva: Pekka Loiri/Tom Adams
WSOY, 1972/1990

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

"Mutta sallikaa minun palata tuohon suuresti kiinnostavaan kysymykseen, kysymykseen jota puimme mielellämme silloin kun iltojamme eivät pilanneet lörpöttelyllään henkilöt, joilta puuttui kaikkinainen syvällinen näkemys ammatistamme; toisin sanoen kysymykseen: millainen on suuri hovimestari?"

Kesällä 1956 Darlington Hallin hovimestari herra Stevens päättää pitää pienen loman. Stevens lainaa työnantajansa auton ja lähtee ajelemaan Devoniin ja Corwalliin, tutustumaan Englannin maaseudun nähtävyyksiin. Ennen kaikkea hän kuitenkin haluaa matkallaan tavata neiti Kentonin, joka palveli aikoinaan taloudenhoitajana  Darlington Hallissa. Matkansa aikana Stevens muistelee aikaa jolloin hän ja neiti Kenton työskentelivät yhdessä lordi Darlingtonin palveluksessa. Aikaa jolloin Stevens seurasi kulisseista, kuinka hänen isäntänsä suunnitteli yhdessä vieraidensa kanssa Euroopan tulevaisuutta. Ja aikaa jolloin hänellä oli tapana istua päivän päätteeksi iltakaakaolla neiti Kentonin huoneessa.

Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on verkkainen ja melankolinen kuvaus miehestä, jonka elämä on omistettu täysin työlle. Stevens tavoittelee suuren hovimestarin arvoa ja on valmis uhraamaan henkilökohtaisen elämänsä ammattiylpeyden alttarille. Myös omat mielipiteet ja ajatukset ovat toissijaisia isäntää palveltaessa: Stevens haluaa uskoa, että antamalla itsensä ja lahjansa suuren miehen palvelukseen, hovimestari voi palvella koko ihmiskuntaa.

Ishiguro on onnistunut luomaan hovimestari Stevensissä traagisen mutta syvästi inhimillisen hahmon. Stevens on koko elämänsä  tavoitellut arvokkuutta – ominaisuutta jonka hän uskoo olevan paitsi suuren hovimestarin, myös suuren ihmisen tärkein ominaisuus. Suurena hovimestarina hän on myös halunnut palvella uskollisesti suurta isäntää, miestä jossa ruumiillistuvat jalot ja ihailtavat piirteet. Uskollisuus, arvokkuus, ammattiylpeys: nuo johtotähdet ovat viitoittaneet Stevensin tietä.

Mutta mitä Stevensin arvojen takaa paljastuu? Unohtaako Stevens suuruuteen pyrkiessään joitakin tärkeämpiä elämänarvoja? Arvokkuus, jota Stevens niin määrätietoisesti tavoittelee, voi ulkopuolisen tarkkailijan silmissä näyttää vain suojakuorelta tai pakopaikalta. Onko Stevensin arvokkuus lopulta vain keino välttää elämän kipupisteet, liittyivätpä ne sitten ihmissuhteisiin tai moraalisiin kysymyksiin? Entä voiko uskollisuutta vannova palvelija kieltää isäntänsä tai kyseenalaistaa tämän valinnat?

Turhautunut neiti Kenton kysyy kerran Stevensiltä: "Herra Stevens, miksi miksi miksi teidän täytyy aina teeskennellä?" Juuri tässä kenties onkin Stevensin tragedian ydin: hän ei uskalla ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan rehellisesti vaan teeskentelee, ennen kaikkea itselleen. Sisimmässään hän luultavasti tietää totuuden mutta peittää sen erilaisten selitysten ja kietoilmaisujen taakse. Mutta vaikka Stevensin elämä valintoineen saattaa näyttäytyä surullisena tai tragikoomisena, Stevens on henkilöhahmona myös samaistuttava.

Pitkän päivän ilta sopii erinomaisesti Lukulampun kesäkirjahaasteen kategoriaan "kirja joka tekee minulle hyvää". Se tekee hyvää tietysti sen takia, että Ishiguro kirjoittaa niin ihastuttavasti, kätkien yksinkertaisen tarinan ja hillityn pidättyväisen kerronnan alle suuria ajatuksia ja tunteita. Kirjan haikea tunnelma rauhoittaa mielen. Pitkän päivän ilta tekee hyvää myös esittämällä tärkeitä kysymyksiä moraalisista valinnoista ja ihmisen vastuusta. Ishiguron kirja oli lukukokemuksena minulle lähes täydellinen, se tarjosi ravintoa niin järjelle kuin tunteellekin.

Moni bloggaaja on lukenut Pitkän päivän illan, muiden muassa Amma, jaana, Katri, Kaisa Reetta, bleue ja Katja.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day, 1989)
Suom. Helene Bützow
Kansi: René Magritten maalaus Opettaja
Tammi, 1990/1994

Antti Hyry: Aitta

" – Vaatii kyllä harrastusta, hän sanoi. – Kun on joku vanha rakennus kunnossa, moni sanoo, ihanaa, minäkin tahdon tämmöisen. Mutta täytyy sanoa niin kuin se entinen mies että, aina on oksan ottajaa, kun on vain kuusen kaatajaa."

En ollut suunnitellut lukevani Antti Hyryä. Hyry, uunit ja aitat ja rakennushommat eivät kuulostaneet erityisen mielenkiintoisilta, ja ainakin muutama lukeva tuttava oli tuominnut Uunin tylsäksi jaaritteluksi.

Sitten luin Ilselän Minnan kirjoitukset Uunista ja myöhemmin Aitasta. Minna kertoo yhteensä 24 syytä rakastaa Hyryä. Mietin, että Hyry ei kuulostakaan tylsältä vaan aika ihanalta. Hankin Uunin ja Aitan omaan hyllyyni.

Pari viikkoa sitten oli kaunis syyskesäinen päivä. Otin viltin ja Aitan ja suunnistin ulos lukemaan. Aurinko lämmitti, kevyt tuuli puhalteli ja ilma tuntui kimmeltävän. Luin Aittaa ja tunsin, kuinka mieli rauhoittui. Aitan lukeminen oli tyynnyttävää ja rentouttavaa, melkein meditatiivista.

Mitä Aitassa tapahtuu? Mies kalastelee, tarkkailee lintuja ja tuomen kukinnan edistymistä. Juhannusseuroissa mies saa kuulla, että Iissä olisi aitta myynnissä. Ajetaan aittaa katsomaan, tehdään kaupat, puretaan aitta ja rakennetaan se uudestaan omaan rantaan. Välillä poimitaan hilloja tai mustikoita. Istutaan soututuolissa. Mietiskellään.

Paljon ei siis tapahdu. Kun on aikaa istuskella ja kuljeskella katselemassa pihapiiriä, huomio kiinnittyy mielen liikkeisiin, ajan kulumiseen, luonnon kiertokulkuun. Talvea seuraa kevät, pääskyset saapuvat ja tekevät pesän, mies rakentaa aitan. Hyryn kirja ei ole niinkään tarina kuin kuva maailmasta ja elämästä. Aika kuluu, elämä jatkaa kulkuaan, ja luottamus jatkuvuuteen saa eläimet rakentamaan pesän poikasilleen ja miehen rakentamaan aitan. Vai rakentaako mies aitan rakentaakseen samalla jatkuvuutta ja pysyvyyttä maailmaan, helpottaakseen ikävää ja ahdistusta, levottomuutta katoavaisuuden edessä?

Hyryn kerronnassa ja rauhallisuutta ja kauneutta, jotka ihastuttavat. Luontokuvaukset ovat melkeinpä pakahduttavia, arkiset ruokailuhetket ja saunassa kylpeminen tuntuvat lukijan omassa ruumiissa. Kaiken rinnalla kulkee usein myös hiljainen ja lempeä huumori. Hyry tavoittaa ihmisten tavat, puheenparret ja sosiaalisen kanssakäymisen kiemurat osuvasti: kaikki me tiedämme ne kohteliaisuudet, kursailut ja sanonnat joita Hyryn henkilöt viljelevät. Tunnistamme myös henkilöiden ajatukset ja tunteet – osa niistä on omiamme. Huumori ja hymy nousevat tuttuudesta ja kotoisuudesta.

Aitta on pieni ja vähäeleinen kirja, kaikin tavoin. Mutta siihen mahtuu paljon, yksinkertaisen pinnan alle. Siinä on kaikki: arjen kauneus, ihmismielen pohjalla asustava haikeus, ruumiillisen työn siunaus, luonnon ja ihmisen välinen yhteys. Aittaa ei voi lukea ahmien tai sivusilmällä, muita asioita ajatellen. Se kutsuu keskittymään, mietiskelemään ja pysähtymään. Ja se palkitsee lukijansa, jättää jälkensä mieleen ja ajatuksiin.

"Oli aika hämärää, ilmassa oli pysähtynyt syksyn pehmeys, meri oli hämärä ja tyyni, kuin ei olisikaan meri.
Koivut olivat vihreän tummina kukin omalla paikallaan."

Aitan ovat lukeneet myös Katja, Jokke ja Morre.

Antti Hyry: Aitta
Kansi: Juha Markula
Otava, 1999 

Hilja Valtonen: Hätävara

"Voi, kun minusta kasvaisi viisas nainen, jolle ei jokainen miehen käppyrä voisi sanoa: "Millainen porsas olet! Niin naisten tapaista!"

Olen jo pitkään halunnut tutustua Hilja Valtosen kirjoihin. Kesällä antikvariaatin alennusmyynnissä vastaan tuli tämä aivan mainiolla kannella varustettu Hätävara, jonka epäröimättä nappasin mukaani.

Tarinaltaan Hätävara on varsin simppeliä viihdettä. Kertojaminä on ärhäkkä punapää, papintytär Vappu Kankare. Jo kouluaikana Vapun tielle osuu ylimielinen Jali Kinnunen, "roisto, nousukas, moukka, ylpeä kukko, typerä narri ja haiseva tatti". Vappu ja Jali käyvät jatkuvaa sanasotaa, mutta onnistuvat siinä sivussa kehittämään jonkinlaisen toverillisen suhteen, joka syvenee vuosien kuluessa.

Jalin perhetausta on vaatimaton, ja hän onkin päättänyt nousta määrätietoisesti yhteiskunnan portaita. Rikkaan naisen naiminen on yksi askel Jalin suunnittelemalla tiellä kohti parempaa asemaa. Vappukin lupautuu auttamaan Jalia ja esittelee tälle kaupungin äveriäimpien perheiden tyttäriä. Kun Jali sitten kosiikin Vappua, ei ole ihme että Vappu uskoo olevansa Jalille vain hätävara.

Vaikka kirjan tarina on perinteinen, Valtosen kerronta on aivan omanlaistaan. Sanat ja puheenparret sinkoilevat vauhdikkaasti, ja dialogi on iskevää. Kirja on myös hykerryttävän hauska, ja huumori piilee suurimmaksi osaksi nimenomaan Valtosen taidokkaassa kielenkäytössä.

Hätävara on päällisin puolin romanttista viihdettä, mutta pinnan alta löytyy paljon muuta kuin romantiikkaa. Kirjan jännite kyllä perustuu siihen, koska pääpari ymmärtää rakastavansa toisiaan, mutta kyse ei ehkä ole niinkään romanttisesta rakkaudesta kuin keskinäisestä kunnioituksesta ja rehellisyydestä. (Lisäksi Jali on suoraan sanottuna aika öykkärimäinen mies, jossa ei oikein ole romanttisen sankarin hehkua.) Myös vapaus ja riippumattomuus ovat tärkeitä teemoja. Taloudellinen riippumattomuus, yhteiskunnallisen aseman tuoma vapaus ja henkilökohtainen vapaus vaikkapa avioliitossa määrittävät tarinaa paljon enemmän kuin romanssi.

Kerta kaikkiaan mainio tuttavuus tämä Hätävara. Valtosta tulee varmasti luettua lisää.

Muissa blogeissa: Booksy pitää Valtosen kirjoja epäromanttisina rakkausromaaneina; Annami piti nokkeluudesta ja terävistä huomiosta.

Hilja Valtonen: Hätävara
Otava: 1938/1958

Risto Rasa: Hiljaa, nyt se laulaa

Yö oli himmeä, nyt linnut
alkavat laulunsa, crescendo,
on posteljoonin aika.

Risto Rasan runoissa ihminen elää rauhallista rinnakkaiseloa luonnon kanssa. Sää, vuodenajat ja eläinten puuhat rytmittävät ihmisen elämää ja arkea yhtä lailla kuin rakastuminen, vanheneminen tai vaikkapa siivoaminen. Luonnonilmiöt rinnastuvat usein ihmisen ajatuksiin tai tuntemuksiin: rauha, surumielisyys tai ikävä jota ihminen tuntee heijastuvat samankaltaisuuksina maisemissa joita hän katselee.

Luonto onkin Rasan runoissa vahvasti ihmisen havaitsema ja tulkitsema. Eläimissä voidaan nähdä inhimillisiä piirteitä – kasvit näyttäytyvät erilaisina kun niitä verrataan ihmisiin. Kuuset kannattelevat hameitaan ja hyönteiset käyvät katulampun valossa röntgenissä. Sade kohahtaa kuin katsomo. Vastaavasti ihminen voi löytää ilmaisun omille tunteilleen vain vertaamalla niitä johonkin luonnossa kohtaamaansa.

Katselen kurkia.
Tämä on surua, tämä on surua,
siivet tuhkaa.

Luontoaiheiden ohella tässä kokoelmassa nousee esille myös parisuhteen ja rakkauden tematiikka. Kirjan sivuilta voi löytää parisuhteen koko kirjon ihastumisesta kaipaukseen, läheisyydestä pettymykseen. Kaikki ilmaistuna rasamaisen vähäeleisesti ja pelkistetysti. Ja luonnollisesti myös rakastetun hahmon voi löytää maisemasta.

Kuljen polkua alas,
          viljapalmikot, rannassa veneet,
sinun hiustesi terva.

Rasan lukeminen on rauhoittavaa ja tyynnyttävää. Runot ovat helppoja, mutta eivät suinkaan tyhjänpäiväisiä. Niiden pariin voi palata kerta toisensa jälkeen eivätkä ne menetä mitään viehätyksestään. Pelkistetyinkin runo, vain yksittäinen rivi sivulla, voi olla kuin ikkuna maalmaan. 

Rasasta on kirjoittanut myös Jenni.

Osallistun tällä kokoelmalla Saran runohaasteeseen.

Risto Rasa: Hiljaa, nyt se laulaa
Otava, 1974

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina ja Jää hyvästi

Luin Anne Tylerin Jää hyvästi -kirjan kolmen viikon takaisella lukumaratonilla – Aikaa sitten aikuisena puolestaan pääsi lukuun  viime viikonloppuna.Tylerista on parin vuoden sisällä tullut minulle luottokirjailija sellaisiin hetkiin, joissa kaipaan rentouttavaa ja viihdyttävää mutta kuitenkin laadukasta luettavaa. Nytkään Tyler ei pettänyt, ja varsinkin Aikaa sitten aikuisina oli kerrassaan ihastuttava lukukokemus.

Sattumalta nämä kaksi kirjaa olivat teemoiltaan (ja kansiltaankin) eräänlaisia sukulaisteoksia. Molemmissa päähenkilö toipuu puolison kuolemasta ja miettii elämänsä suuntaa. Jää hyvästissä 35-vuotiaan Aaron Woolcottin vaimo kuolee odottamatta onnettomuudessa. Aaron on hiukan ressukkamainen mies, joka oman määritelmänsä mukaan on muita ihmisiä "kovaonnisempi mutta ei onnettomampi". Hänen vaimonsa Dorothy taas oli nainen, jolla Aaronin sisaren määrittelyn mukaan oli "pandakarhun sosiaaliset taidot".

Aaron ja Dorothy ovat olleet jossain määrin epäsuhtainen pari, jonka yhteiselo ei suinkaan ole sujunut ongelmitta. Mutta Dorothyn kuolema jättää Aaronin elämään valtavan aukon, eikä suru tunnu lainkaan helpottavan ajan kuluessa. Välillä tuntuu siltä, että surun päälle on laskeutunut terävimmät reunat peittävä peitto, mutta kun peittoa kohottaa, suru on edelleen yhtä viiltävä. Sitten Aaron näkee Dorothyn seisomassa kadulla ilmielävän näköisenä. Kuollut vaimo alkaa ilmestyä Aaronille odottamattomissa paikoissa kuten torilla tai pankkijonossa.

Jää hyvästi käsittelee kuolemaa ja menetystä kepeän vakavasti. Aaronin suru tuntuu uskottavalta, vaikka Tyler kirjoittaa tarinaansa paljon koomisia elementtejä. Läheisten kömpelöt lohdutusyritykset ja surevan ihmisen kohtaamat vaivaannuttavat tilanteet tekevät kirjan surukuvauksesta pikemminkin lempeän kuin musertavan. Oman kepeän puolensa kirjaan tuo Dorothyn palaaminen kuolleista. Kuolleen vaimon ilmestymisen voi tulkita joko kirjaimellisesti tai vertauskuvallisesti: Aaronin on selvitettävä välinsä Dorothyn kanssa (edes omassa mielessään) ennen kuin hän voi siirtyä omassa elämässään eteenpäin. Kuolleen vaimon ilmestyminen Aaronille sopii kirjan henkeen hyvin eikä tunnu varsinaisesti yliluonnolliselta elementiltä.

Aikaa sitten aikuisina -kirjassa puolisen kuolemasta on kulunut pidempi aika kuin Jää hyvästissä. Rebecca Davitch on ollut leski jo melkein kolmen vuosikymmenen ajan  ja hän oli vain 26-vuotias, kun aviomies kuoli auto-onnettomuudessa. Rebeccan hoidettavaksi jäi kolme tytärpuolta ja yksi tytär, iso suku ja perheyritys. Arkea pitää pyörittää, ja yhtäkkiä Rebacca huomaa olevansa viisikymppinen isoäiti, joka ei tunne olevansa oma itsensä. Hän alkaa pohtia, millaista hänen elämänsä olisi jos hän ei olisikaan mennyt naimisiin Joe Davitchin kanssa. Millainen nainen Rebeccasta olisi kuulunut tulla oikeassa elämässä sen valheellisen tosielämän sijaan jota hän nyt elää?

Siinä missä Jää hyvästi kuvaa surua ja selviytymistä heti läheisen menettämisen jälkeen, Aikaa sitten aikuisina kertoo siitä kuinka suru ja luopuminen voivat olla elämän pituinen prosessi. Rebecca on toipunut välittömästä surusta, hänen viiltävin tuskansa on useimmiten piilossa peitteen alla ja elämä on kulkenut eteenpäin. Kuitenkin Joen kuolemassa ja tämän suhteessa Rebeccaan on edelleen käsittelemättä jääneitä puolia. Miettiessään miksi Joe oikeastaan aikoinaan meni hänen kanssaan naimisiin, Rebecca miettii myös millainen nainen hän aikoinaan oli. Rakastuiko Joe todelliseen Rebeccaan? Onko Rebecca luonut itsestään Joen mielikuvien mukaisen olennon?

Aikaa sitten aikuisina on Jää hyvästiä runsaampi kirja, niin teemoiltaan kuin sivumäärältäänkin. Se oli minusta myös koskettavampi ja painavampi, ja oikeastaan kaikin puolin parempi kirja. Aikaa sitten aikuisina kertoo rakastumisesta, elämänvalinnoista, ihmissuhteiden monimutkaisuudesta, selviytymisestä ja perheistä. Se on pinnaltaan kepeä, jopa viihteellinen, mutta se ei tyydy helppoihin ratkaisuihin. Tylerin henkilöhahmot ovat useimmiten uskottavan ristiriitaisia, täynnä niin pieniä vikoja, ärsyttäviä ominaisuuksia kuin rakastettavuuttakin. Rebecca Davitch on suorastaan riemastuttava henkilö: isokokokoinen, homssuinen ja touhottava nainen, täynnä hyväntahtoisuutta ja velvollisuudentuntoa, pettymyksiä, surua ja tahdittomuutta. Myös sivuhenkilöt ovat tässä kirjassa järjestään mainioita aina Rebeccan tyttäristä entiseen poikaystävään ja taustalla häälyvään, vain muistoissa esiintyvään kuolleeseen aviomieheen asti.

Tyler kuvaa oivaltavasti ihmisten välisen kanssakäymisen kiemuroita ja myös ihmismielen liikkeitä. Elämä näyttäytyy hänen kirjoissaan tragikomediana, jossa komedia ja myötätunto saavat yleensä kuitenkin viimeisen sanan. Kirjoissa on särmää ja pientä julmuuttakin, mutta myös lämpöä ja naurua. Aikaa sitten aikuisina on Tyleria parhaimmillaan, kirpeä ja raikas ja rakastettava kirja. Jää hyvästi on mukavaa luettavaa, mutta se on muihin lukemiini Tylerin kirjoihin verrattuna hiukan helppo, loppuratkaisuaan myöten. Kummatkin kirjat ovat mielenkiintoisia kuvauksia surusta ja ihmissuhteista, mutta jos luette näistä vain toisen, lukekaa Aikaa sitten aikuisina.

Maria, Villasukka kirjahyllyssä, Kaisa ja Kirjanainen ovat lukeet Aikaa sitten aikuisina. Jää hyvästi on arvioitu Saran, Norkun, Sannan ja Arjan blogeissa.

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina (Back When We Were Grownups, 2001)
Suom. Kristiina Drews
Suuri Suomalainen Kirjakerho, 2002

Jää Hyvästi (The Beginner's Goodbye, 2012)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Otava, 2013  

Viikko Nero Wolfen seurassa

Hyönteisdokumentin hdcanis kirjoitti vähän aikaa sitten Rex Stoutista. Tuli välittömästi tarve lukea joku Nero Wolfe -dekkari.

No, Stoutin kanssa käy helposti niin että yhden kirjan jälkeen haluaa lukea toisen ja kolmannen...ja niin edelleen. Päädyin tälläkin kertaa ahmaisemaan nopeaan tahtiin neljä Wolfe-tarinaa. Stoutin kerronta on sekä nautinnollista että koukuttavaa, vaikka juonet ovat välillä aika simppeleitä ja vaikka tietyt kaavamaisuudet toistuvat kirjasta toiseen.

Kirjojen viehätys piilee suurimmaksi osaksi Stoutin pääparissa. Yksityisetsivä Nero Wolfea ei aja rikosten ratkaisun pariin uteliaisuus tai oikeudentunto (vaikka hänellä oikeudentuntoakin on) eikä myöskään se että rikokset vain auttamatta osuisivat hänen tielleen. Yksityietsivän työ on Wolfelle ennen kaikkea keino rahoittaa elämäntapa, joka rakentuu ensiluokkaisen ruuan, orkideojen kasvattamisen ja kirjojen lukemisen pyhän kolminaisuuden ympärille. Wolfe ottaa harvoin vastaan toimeksiantoja, jos taloudellinen tilanne ei pakota laiskaa neroa työhön.

Wolfen apulainen Archie Goodwin sen sijaan on toiminnan mies, ja yksi hänen tehtävistään onkin ärsyttää ja manipuloida myös Wolfe tarttumaan työhön. Archie ei kuitenkaan ole mikään yksinkertainen Hastings tai Watson vaan nokkela ja sanavalmis mies. Archie toimii tarinoissa kertojana, ja hänen sanansäilänsä viuhuukin terävästi. Archien vastuulla on myös valtaosa tutkimusten ja kuulustelujen suorittamisesta, koska Wolfe poistuu kotoaan vain äärimmäisen pakon edessä. Archien ja Neron välinen nokittelu, sanailu, älyllinen kamppailu ja ärtymyksen viittaan usein naamioituva kiintymys jaksavat viihdyttää kirjasta toiseen.

Koska Wolfe perii asiakkailtaan hurjia palkkioita, hänen asiakkaansakin ovat luonnollisesti usein maan mahtavia. Yritysjohtajia – tai kokonaisia yrityksiä. Lakimiehiä, liikemiehiä ja rahamiehiä. Maineen tai taloudellisen aseman suojeleminen onkin Wolfen asikkaille usein tärkeämpää kuin murhaajan pyyydystäminen. Tästä seuraa luonnollisesti varsin meheviä tilanteita, ja ihmisten tekopyhyys, ahneus ja vallanhimo saavat kirjoissa usein Stoutilta pieniä näpäytyksiä.

Tällä Stout-kierroksella luin kirjat Samppanjaa yhdelle, Ennen keskiyötä, Kadonnut ääni ja Liian monta kuolemaa. Kaikki kuuluvat Stout-suosikkieni joukkoon ja voin lämpimästi suositella niistä kaikkia. Juoneltaan esimerkiksi Liian monta kuolemaa on Stoutia parhaimmillaan. Kesken suositun radio-ohjelman eräs ohjelman vieraista kuolee syanidimyrkytykseen. Ohjelman kaavaan kuuluu, että toimittajat ja vieraat nauttivat lasilliset Strarliten virvoitusjuomaa – Strarlite on luonnollisesti ohjelman suurin sponsori. Murhaa selvitellessään Nero ja Archie joutuvat tekemisiin tähtitoimittajien, fanityttöjen, PR-miesten ja mainosmiesten kanssa. Vaikka Stout ei mitään syvällisiä henkilökuvia rakenna, hän onnistuu usein luonnostelemaan vallan mainioita tyyppejä kirjojensa sivuhenkilöiksi, ja Liian monta kuolemaa on tästä hyvä esimerkki. Esimerkiksi teinityttö Nancylee Shepherd on ehdottomasti yliveto.

Muissa blogeissa: Booksy kertoo, miksi Stoutia kannattaa lukea.

Rex Stout: Kadonnut ääni (The Silent Speaker, 1946)
Suom. Eero Ahmavaara
Wsoy, 1954

Liian monta kuolemaa (More Deaths than One/And Be a Villain, 1948)
Suom. Eero Ahmavaara
Wsoy, 1983

Ennen keskiyötä (Before Midnight, 1955)
Suom. Seppo Virtanen
Wsoy, 1959

Samppanjaa yhdelle (Champagne for One, 1958)
Suom. Eero Ahmavaara ja Martti Montonen
Wsoy, 1991 

Lotta-kirjat ja niiden kannet

Luin vähän aikaa sitten kolme Lotta-kirjaa, kun tarvitsin jotakin rentouttavaa hyvän mielen lukemista. Lotathan toimivat tässä tarkoituksessa paremmin kuin hyvin: ne ovat täynnä pikku kommelluksia mutta niissä ei koskaan tapahdu mitään todella vakavaa; Lotan nokkela sanailu suorastaan pakottaa hymyn huulille; ja kirjat ovat täynnä viehättäviä yksityiskohtia, kuten jatkuvasti nautitut herkut.

En ajatellut tällä kertaa kirjoittaa kirjoista tänne sen yksityiskohtaisemmin. Lotta-kirjoissa on harvemmin suuria juonikuvioita ja kirjat ovat oikeastaan keskenään aika samanlaisia. Silti muistan, että minulla oli lapsena kirjojen joukossa selkeitä suosikkeja, ja nyt aikuisenakin huomaan että jotkut Lotat toimivat toisia paremmin. Huomaan esimerkiksi pitäväni kouluelämän kuvauksesta enemmän kuin Lotan loma-aikoihin keskittyvistä tarnoista, ja haluan ehdottomasti että Lotan paras ystävä Giggi on mukana kirjoissa.

Kun viimeksi kirjoitin Lotta-kirjoista, useampikin lukija kommentoi muistavansa että Lotissa oli välillä väärien kirjojen takankansitekstejä ja kansikuvia. Olin itse unohtanut tämän erikoisuuden, mutta kommentit palauttivat kyllä asian mieleeni. Ja tällä lukukerralla törmäsin asiaan ihan konkreettisestikin.

Käytä järkeäsi Lotta -kirjan kannessa Lotta ja Giggi komeilevat hassuissa hatuissa, ja takakansi kertoo kouluun perustettavasta yhdistyksestä. Oikeasti kirjassa on kuitenkin kesä, Lotta suorittaa ehtojaan ja Paul-serkku huijaa Lottaa esiintymällä taiteilijan valepuvussa.

Klassinen kansisekaannus siis. Hassuinta on se, että kirjan painos on vuodelta 2004, eli ilmeisesti nämä väärät kannet ovat niin olennainen osa Lotta-kirjoja, ettei niistä ole haluttu luopua uusintapainoksissakaan.

Lotta-kirjojen kannet ovat kuitenkin huomionarvoisia muistakin syistä. Heidi Lindgrenin kansitaide on nimittäin kerrassaan valloittavaa. Kuvissa on usein vangittu kirjoista joku keskeinen kommellus, ja Lotan ilmeet vaihtelevat kauhistuksesta hämmennykseen ja nolostukseen. Usein Lotta kuvataan kompastumassa tai muuten vain ryntäämässä päätä pahkaa kohti noloa tilannetta.

Myös Lotan vaatteisiin kannattaa kiinnittää huomiota. Mielestäni Lotassa olisi ainakin kansikuvien perusteella ainesta jopa tyyli-ikoniksi kaikkine kellohameineen, neuleineen, trensseineen ja kotelomekkoineen.

Merri Vik: 
Niin Lotan tapaista (Ja, se Lotta!, 1959)
Karisto, 1978

Käytä järkeäsi Lotta! (Skärp dig, Lotta!, 1960)
Karisto, 2004

Pieleen menee, Lotta! (Arma Lotta!, 1966)
Karisto, 2007

Suom. A. M. Helminen
Kannet: Heidi Lindgren

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Aivan aluksi varoituksen sana. Moni lukija on sitä mieltä, että Ole luonani aina on lukukokemuksena parhaimmillaan, jos kirjasta ei tiedä etukäteen mitään. Vaikka en aio tässä blogijutussa mitään hurjia juonipaljastuksia tehdä, en myöskään osaa kirjoittaa tästä kirjasta niin kieli keskellä suuta, etten paljastaisi yhtään mitään juonesta tai teemoista. Jos siis haluat lukea kirjan aivan puhtaalta pöydältä, ei ehkä kannata lukea eteenpäin.

 
Itse en osaa sanoa, millaista olisi lukea Ishiguron kirja tietämättä siitä mitään, sillä näin kolme vuotta sitten kirjasta tehdyn elokuvan. Ennen elokuvaa olin myös  lukenut muutaman arvostelun, joiden pienten vihjeiden perusteella olin arvannut muutaman olennaisen asian tarinasta. Tämä ei kuitenkaan mitenkään pilannut katsomiskokemusta, ja ihastuin elokuvaan suuresti. Päätin myös heti, että luen kirjankin, kunhan elokuvan muisto on hiukan haalistunut.

Kirjan tarina oli siis tuttu, kun lähdin lukemaan: elokuva on pääpiirteissään hyvin uskollinen kirjalle. Kirjassa salaisuudet kuitenkin paljastetaan hitaammin kuin elokuvassa, ja lukija saa käyttää omaa päättelykykyään vihjeiden kokoamisessa. Uskonkin, että lukukokemus olisi melkoisen huikea, jos kirja tosiaan saisi lukea puhtain mielin, mutta huikea oli omakin kokemukseni vaikka tunsin juonen, teemat ja salaisuudet. Ishiguron kerronta vangitsi mieleni täysin, luin kirjan vuorokaudessa koska en vain malttanut laskea sitä käsistäni, ja se nousi välittömästi suurimpien kirjasuosikkieni joukkoon.

"Ajaessani maaseudulla näen vieläkin paljon sellaista, mikä tuo mieleeni Hailshamin. Kun ohitan jossakin usvaisen pellon kulman, kun ajan alas laaksoon ja näen ison rakennuksen häämöttävän kaukaisuudessa tai kun huomaan vaikkapa poppelirivistön kukkulan rinteellä, ajattelen mielessäni: "Ehkä se on tuo! Minä olen löytänyt sen! Tuo on varmasti Hailsham!" Sitten tajuan sen mahdottomaksi, ajan eteenpäin ja ajatukseni siirtyvät muihin asioihin."

Ishiguro kuvaa vaihtoehtotodellisuutta, joka sijoittuu lähimenneisyyteemme. Tarinaa kertoo 31-vuotias Kathy H., joka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä parhaita ystäviään Tommya ja Ruthia. Kolmikko varttui Hailshamin sisäoppilaitoksessa, jolla on tietty maine: vielä aikuisenakin Kathy huomaa, että entinen Hailshamin oppilas voi saada osakseen niin ihailua kuin kateuttakin. Hailshamin opetuksessa korostettiin luovuutta ja taideaineita ja oppilaat saivat usein kuulla olevansa aivan erityisiä tapauksia. Jotakin kummallista koulussa kuitenkin on: oppilailla ei tunnu olevan mitään siteitä ulkomaailmaan, opetuksessa on outoja piirteitä ja asioista kerrotaan mutta ei kuitenkaan kerrota.

Ole luonani aina on hienoisia scifipiirteitä sisältävä dystopia maailmasta, jossa ihmisten pyrkimys kohti terveyttä ja hyivnvointia (ehkä jopa kohti ikuista elämää) on luonut eriarvoisen, moraalisesti arveluttavan yhteiskunnan. Ishiguron luoma maailma on ahdistava ja kylmä, mutta myös hyvin arkinen ja tunnistettavakin. Perimmiltään Ole luonani aina onkin kuvaus ihmisyydestä ja ihmiselämän rajallisuudesta. Se kysyy, mikä elämässämme on arvokasta ja kannustaa pohtimaan vastuuta, moraalia, rakkautta ja kuolemaa.

Ishiguron kerronta on hyvin hillittyä ja vähäeleistä. Pinnalta katsottuna se saattaa tuntua jopa kylmältä, mutta pinnan alla voi aistia pakahduttavan suuria tunteita. Kathy kertoo asioista toteavasti, ikään kuin tarkkailijana silloinkin kun asiat koskettavat suoraan häntä itseään. Pienin keinoin Ishiguro kuitenkin rakentaa voimakkaan tunnelman, joka on samanaikaisesti rauhallinen ja piinaava.

Maailma, jossa kirjan henkilöt elävät on hiukan nuhjuinen ja kulunut, täynnä rapistuneita taloja ja kosteuden käpristämiä pokkareita. Se on kummallisten suljettujen laitosten maailma, jossa vallitsee klaustrofobinen tunnelma: edes meren rannalla henkilöhahmot eivät tunnu tavoittavan vapauden ja avaruuden tunnetta. Silti olisin halunnut viipyillä tuossa maailmassa – ei sen takia että maailma olisi itsessään ollut kutsuva vaan puhtaasta lukemisen ilosta. Ole luonani aina oli minulle vangitseva, lumoava lukukokemus, yksi niistä kirjoista, joiden jälkeen maailmaa katsoo hetken aikaa kuin uusin silmin.

Kirjan ovat lukeeneet muiden muassa Katri jonka mielestä tarinaa kerrottiin kuin verhon raosta; Ida joka suosittelee kirjaa kaikille jotka haluavat lukea jotakin erilaista; Booksy jonka mielestä kirja aukeaa lopussa kuin kukka; Anna J jonka mielestä kirja oli riipaiseva ja koskettava; Annami joka rakastui Ishiguron tyyliin kirjoittaa ja Katja joka mielestä kirjan maailma oli sävytetty sateenharmailla vesiväreillä. Raija piti kirjasta mutta ei suosittele elokuvaa – Mustikkakummun Anna sen sijaan piti elokuvasta enemmän kuin kirjasta.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina ( Never Let Me Go, 2005)
Suom. Helena Bützow
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi, 2005 

Britta-Lisa Joutsen: Taivas, mikä sisar!

"Isoäiti huokasi. "Rakas lapsi, etkö sinä ymmärrä, että Kati halusi vain auttaa sinua? Sinun täytyy todellakin saada enemmän itseluottamusta, et sinä voi piiloutua kirjojen taakse koko elämäsi ajaksi."
Mutta isoäidin tyynnyttely ei auttanut. Kaikki se kateus ja itsesääli, joka oli patoutunut Anjan sydämeen, purkautui yhtenä ryöppynä."

Amerikkalainen Cathy Connor muuttaa vuodeksi Suomeen, koska hänen arkeologivanhempansa lähtevät tutkimusretkelle Meksikoon. Cathyn – eli suomalaisittain tietenkin Katin – äiti on suomalainen, joten Katikin puhuu täydellistä suomea, vaikka ääntääkin r-kirjaimet kovin pehmeästi.

Suomessa Kati asettuu asumaan Pesolan perheeseen ja valloittaa nopeasti perheen isän ja viisivuotiaan Jukan sydämet. Äiti ja 13-vuotias Anja suhtautuvat varauksellisemmin vilkkaaseen ja puheliaaseen Katiin: uusia asioita pelkäävä Anja viihtyisi paljon paremmin kirjojen kuin amerikansisarensa seurassa. Vähitellen tytöt kuitenkin ystävystyvät, mutta Anjan sisällä muhii alemmuudentunne. Iloinen ja välitön Kati ystävystyy helposti kaikkien kanssa, tarttuu pelottomasti uusiin haasteisiin ja tuntuu onnistuvan kaikessa – oli sitten kyse ruuanlaitosta tai hiihtämisestä – ja Anja tuntee usein itsensä harmaaksi hiirulaiseksi Katin rinnalla. Ja voiko olla niin, että Anjan vanhemmatkin pitävät enemmän Katista kuin omasta tyttärestään?

Taivas, mikä sisar! oli minusta lapsena aivan ihana kirja. Ja yllättävän raikas ja viihdyttävä se oli näin aikuisiällä luettunakin. Mielenkiintoiseksi kirjan tekee erityisesti kateuden ja huonon itsetunnon käsittely: Anjan ja Katin ystävyys ei pääse kehittymään täysin ehjäksi, ennen kuin Anja oppii arvostamaan itseään eikä vertaa itseään jatkuvasti Katiin. Kateus ystävyysssuhteessa ei ole lastenkirjan aiheena kaikkein helpoin, ja Joutsen onnistuu mielestäni käsittelemään sitä hyvin onnistuneesti.

Luulen etten suinkaan ollut ainoa lapsi, jonka oli helppo samaistua Anjaan ja tämän itsetunto-ongelmiin. Samaistumisen kannalta ei ollut niin väliä, oliko omassa elämässä ketään konkreettista Katia, johon vertailla itseään: alemmuudentunne ja käsitys siitä kuinka muita rakastetaan enemmän ovat joka tapauksessa oman pään sisäisiä asioita ja siellä hyvin todellisia.   

Mutta miksi tässä, kuten monessa muussakin lastenkirjassa päähenkilön lukuharrastus esitetään hiukan negatiivisessa valossa? Lapsena minun oli helppo samaistua Anjaan, koska hänet kuvataan lukutoukaksi joka unohtuu helposti kirjastoon tuntikausiksi. Minua kuitenkin harmitti, kun muut henkilöhahmot patistivat Anjaa pois kirjojensa äärestä ja kielsivät häntä piiloutumasta kirjojen taakse. Toisaalta, ehkä sekin vain lisäsi samaistumisen tunnetta. Kukapa meistä lukutoukkalapsista ei olisi useasti kuullut kysymystä "Miksi sinä aina luet ja luet?" Ja kuinka usein olisimme halunneet vastata kysyjille: "Mikset sinä voi joskus vaihteeksi jäädä kotiin lukemaan?" Ei siksi, että lukemalla voisi paeta maailmaa – vaan koska lukeminen on niin ihanaa!

Britta-Lisa Joutsen: Taivas, mikä sisar!
Kansi: Maija Karma
WSOY, 1969

Erich Segal: Love Story - Rakkauskertomus

"Mitä voi sanoa kaksikymmentäviisivuotiaasta tytöstä joka on kuollut?
Että hän oli kaunis. Ja älykäs. Että hän rakasti Mozartia ja Bachia. Ja Beatleseja. Ja minua."

Näillä sanoilla alkaa Love Story: elokuvaversio jonka olen nähnyt joitakin vuosia sitten, ja kirja jonka luin kesällä osana lukumaratonia. Sekä kirja että elokuva ovat puhdasveristä viihdettä, mutta varsin suloista ja surumielistäkin viihdettä. Molemmat ovat myös lajissaan viehättävän vanhanaikaisia. Ja kuten Lumiomenan tontilla vähän aikaa sitten todettiin: menneiden vuosikymmenten viihde on usein paljon vetoavampaa ja viihdyttävämpää kuin nykyajan viihde.

Heti Love Storyn alussa tehdään siis selväksi, että kyseessä on rakkaustarina, jonka toinen osapuoli on kuollut nuorena. Kuollut nainen on lahjakas ja nokkela mutta köyhä Jenny Cavilleri, ja häntä on jäänyt muistelemaan kultalusikka suussa syntynyt Oliver Barrett IV, jolla on kompleksinen isäsuhde. Love Story kertookin melkein yhtä paljon Oliverin suhteesta Oliver Barrett III:en kuin hänen suhteestaan Jennyyn.

Vaikka Love Story käsittelee varsin isoja asioita, kuten luokkaeroja, kuolemaa sekä vanhempien ja lasten välisiä suhteita (ja tietysti sitä rakkautta), se on erittäin kepeä kirja. Se pyyhkäisee raskaita teemojaan kuin höyhenellä ja tanssahtelee eteenpäin nokkelan sanailun ja rakkauden huuman maailmaan. Kirjan loppu on toki katkeransuloinen, mutta paino on kuitenkin siellä suloisen puolella. Ja miksipä ei? Love Story on romantiikkaa, jonka ääressä voi huokailla, nauraa ja ehkä tirauttaa muutaman kyyneleen, eikä se varmasti pyrikään olemaan mitään muuta. Lukumaratonilla nautin kovasti kirjan lukemisesta, koska olin sitä ennen lukenut melko vakavia ja vaativiakin kirjoja, ja oli ihanaa sukeltaa hetkeksi Love Stroyn tarjoamaan hattaraan.

Elokuvana Love Story on minusta parempi, koska romanttinen viihde vain toimii paremmin filmillä kuin paperilla. Kirjasta jäävät puuttumaan kauniiden näyttelijöiden valovoima, ihanat vaatteet ja maisemat ja tietysti myös tunteisiin vetoava musiikki. Mutta kyllä kirjakin hyvin toimii. Lisäksi kirjan takakansiteksti saa minut välittömästi hyvälle tuulelle. Se kertoo mm. että Segal on klassisten kielten apulaisprofessri Yalessa, ja että "Love Story teki professoristamme yhdellä iskulla dollarimiljönäärin ja koko maailman tunteman pop-henkilön." Ei voi olla tykkäämättä!

Love Storyn ovat lukeneet myös Paula, Mai Laakso ja Jokke.

Erich Segal: Love Strory. Rakkauskertomus. (Love Stroy, 1970)
Suom. Anna-Liisa Suurpää
Tammi, 1971

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

Blogi on lepäillyt viikon, kun vietin aikaa kesämökillä. Mökillä olisi kyllä toiminut netti, mutta auringon, kimmeltävän järviveden ja lekottelun lomassa tietokone ja bloggailu eivät houkutelleet laisinkaan. Sen sijaan ehdin lukea paria erinomaista kirjaa. Minusta on hauskaa harrastaa välillä teemalukemista: lukea jouluna joulu-aiheisia kirjoja tai valita lukeminen vuodenajan mukaan. Kesämökille otin mukaan Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, sillä halusin ehdottomasti lukea tämän kesäparatiisiin sijoittuvan kirjan juuri siellä.

Olen itse asiassa lukenut Ihanat naiset kerran aikaisemminkin – joskus 90-luvulla. En kuitenkaan muista lukukokemuksesta juuri mitään. En kirjasta, enkä omista lukutunnelmistani. Tiedän lukeneeni kirjan ja tiedän nähneeni samoihin aikoihin kirjaan perustuvan elokuvan, ja ne ovat sekoittuneet päässäni laimeaksi keitokseksi, josta nousi mieleeni lähinnä uimapukuja, valkoinen auto ja musiikkia. Ihastuttuani Fagerholmiin päätä pahkaa viime vuonna Amerikkalaisen tytön luettuani tiesin, että myös Ihanat naiset täytyisi lukea uudelleen. Tässä välissä olen ehtinyt lukea myös Lolan ylösalaisin ja Säihkenäyttämön, joten minulle on muodostunut aika hyvä kuva Fagerholmin omintakeisesta tyylistä. Ihania naisia aloittaessani mietinkin, kuinka paljon tämä esikoisromaani poikkeaisi myöhemmistä kirjoista. Olisivatko kielelliset ja temaattiset tunnusmerkit jo ilmassa, vai olisiko kirja aivan erilainen kuin muut, vaikeinakin pidetyt teokset?

Hyvin pian kävi selväksi, että Ihanat naiset rannalla on hyvin vahvasti fagerholmimainen kirja. Siitä löytyy moni myöhemmissäkin kirjoissa esiintyvä tunnusomainen teema: lapsuus ja nuoruus, tyttöjen (tai naisten) välinen ystävyys, kuolema, meri, musiikki. Myös tyylissä on monia tuttuja piirteitä, kuten tapa käyttää toistoa ja ennakointia, hokea tiettyjä iskusanoja ja kirjan tarinallisuuden korostaminen. Kertojaääni saattaa kesken kaiken muuttaa tarinaansa tai korjata jotakin yksityiskohtaa, tai vaihtoehtoisesti kertoa saman asian monta kertaa. Fagerholmin kirjoissa on aina kyse myös muistamisesta, kertomuksista, monista erilaisista totuuksista.

Toki Ihanat naiset on myös monin tavoin erilainen kuin muut Fagerholmin kirjat. Se on kerronnaltaan ja tarinaltaan yksinkertaisempi, ja siinä on vain pieni ripaus sitä outotta, joka on niin tunnusomaista Fagerholmin muille kirjoille. Ihanat naiset on pääosin realistinen lapsuus- ja perhekuvaus, nostalginen kesäkirja ja kasvukertomus. Mutta on Ihanissa naisissakin jotain hiukan vinksahtanutta. Se on reilusti kallellaan mielikuvituksen maailman puolelle ja keikahtaa toisinaan unen maisemiin. Ja erityisesti kirjan kieli tekee tunnelmasta aivan erityisen: se tuntuu hiukan siltä kuin nukahtaisi lämpimänä päivänä rantakalliolle, eikä herättyään olisi aivan varma, mikä on totta, mikä unta ja mikä muistoja ajalta ennen heräämistä.

Tarinaltaan Ihanat naiset rannalla on niin yksinkertainen, että koko kirja kutistuu kasaan, jos sen yrittää tiivistää juonikuvaukseen. Se mitä tapahtuu ei ole olennaista, vaan se miten tapahtumat kerrotaan, ja millaisen tunnelman Fagerholm tarinaansa luo. Kesäisen raukeita päiviä, levotonta odotusta, lapsuuden seikkailuja, joissa mielikuvitus muuttaa tavanomaisen erityiseksi. Ja ne ihanat naiset, Bella ja Rosa – Vedenneito ja Enkeli. Vaikka kirjan pääosassa on Bellan poika Thomas, ja asioita katsotaan lapsen näkökulmasta, ovat Bella ja Rosa kuitenkin kirjan keskipiste. Thomas elää lapsen maailmassa, mutta tarkkailee kuitenkin koko ajan myös aikuisten maailmaa ja elää monella tavalla sen kautta.

Tiedän, että monelle Ihanat naiset on ainoa loppuun luettu Fagerholmin kirja, tai ainoa jonka parissa on viihdytty. Ja vaikka itse löysin Ihanista naisista kovin paljon samaa kuin muista Fagerholmin kirjoista ja ihastuin tähän (nyt toisella lukukerralla) ihan yhtä lailla kuin muihinkin fagerholmeihin, en uskalla luvata, että kaikki Ihania naisia rakastaneet ihastuisivat muihinkin Fagerholmin kirjoihin. Mutta kehotan silti kokeilemaan! Jos rakastaa Ihanissa naisissa ennen kaikkea nostalgiaa tihkuvaa tunnelmaa ja kesäpäivien kuvausta, ei ehkä viihdy muiden kirjojen parissa. Jos taas Ihanissa naisissa vetoaa auringon takana piilevä synkkyys, henkilöhahmojen säröt ja kielen koukerot, voi hyvinkin hurahtaa Fagerholmiin yleisemminkin.

Minulla taas on Fagerholmin romaaneista lukematta enää Diiva, jota olen aikoinaan kaksi kertaa epäonnistuneesti aloittanut. Diiva on monelle muullekin ollut kompastuskivi Fagerholmin tuotannossa, mutta onko sekään loppujen lopuksi niin vaikea? Jos on kerran päässyt Fagerholmin maailmaan sisälle, voiko siellä enää eksyä?

Ihanista naisista on tänä kesänä kirjoittanut myös Sara, jonka jutusta löytyy linkkejä myös muihin blogiarvioihin.

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla (Underbara kvinnor vid vatten, 1994)
Suom. Arja Tuomari
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 1994

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50

"Kun tervehdykset oli vaihdettu, Lucy johdatti vieraansa kaikkein synkimpään kirjoitushuoneeseen ja sanoi: – Olen tällä hetkellä aika lailla varattu, mutta ehkä kertoisitte minulle, mitä te tahtoisitte minun tekevän.
– Se on todella hyvin yksinkertaista, neiti Marple sanoi. – Erikoista mutta yksinkertaista. Haluaisin teidän löytävän erään ruumiin." 

Kesä ja dekkarit kuuluvat mielessäni saumattomasti toisiinsa. Elämäni ensimmäisen dekkarin (kerrassaan nerokkaasti nimetty Arsenikki ei lihota) luin aikoinaan parhaan ystäväni kesämökillä. Mieleeni on myös piirtynyt kuva nuoresta itsestäni kesälomalla kotitalon puutarhassa, omenapuun alla loikoilemassa, Rex Stoutia ahmimassa. Agatha Christie on lähes pakollista kesämökkilukemista: lähes jokaisen kesämökin kirjahyllystä tuntuu aina löytyvän christie tai pari, joten jos omat matkalukemiset loppuvat kesken tai tuntuvat liian raskassoutuisilta, mökkikirjastosta voi aina napata klassikko-christien, johon voi uppoutua muutamaksi tunniksi.

Luin lähes kaikki christiet läpi joskus 12-13 -vuotiaana, kun lukemiseni oli pienoisessa kriisissä. Nuortenkirjat tuntuivat lapsellisilta, aikuisten kirjat usein tylsiltä, mutta jotakin oli tietysi pakko lukea, ja dekkarit tarjosivat ratkaisun: nehän olivat aikuisten kirjoja mutta helppoja ja viihdyttäviä. Aivan erityisesti pidin Christien dekkareista, koska ne eivät yleensä olleet ahdistavia (vaikka joskus kyllä pelottavia), ja koska niissä oli "vanhan ajan tunnelmaa", joka erityisesti nuoruudessa oli minulle usein hyvän kirjan mittari.

Edelleenkin palaan pari kertaa vuodessa Christien pariin kaivatessani rentouttavaa aivot narikkaan -viihdettä. Useat kirjat juonineen muistan edelleen aika hyvin – vaikka murhaajaa en aina silti muista ja saatan langeta uusintakierroksellakin samoihin Agatha-rouvan asettamiin ansoihin kuin ensimmäisellä lukukerralla. Välillä kuitenkin löytyy sellaisia kirjoja, joista en muista mitään, kuten tämä Paddingtonista 16.50.

Kirja on 1950-luvun tuotantoa –ei siis aivan kultakauden Christietä, mutta kerrassaan mainio dekkari kuitenkin. Alkuasetelma on kutkuttava: rouva McGillicuddy matkustaa junalla Lontoosta Milchesteriin ja näkee ohiajavassa junassa tapahtuvan murhan. Rouva ilmoittaa tapahtuneesta junailijalle, joka kuitenkin suhtautuu kertomukseen vähintäänkin epäluuloisesti. Kaikeksi onneksi rouva McGillicuddy sattuu olemaan matkalla ystävänsä neiti Marplen luokse, ja tämä ottaa asian vakavasti ja käynnistää omat tutkimuksensa, jotka johdattavat hänet ränsistyvään Rutherford Hallin kartanoon. Kartanoa isännöi luulosairas ja äksy vanha herra, jonka lapset tuntuvat lähinnä odottavan isänsä kuolemaa ja perintöä.

Olen joskus lukenut, että Christie joutui välillä lisäämään tähtisalapoliisinsa Marplen ja Poirotin kirjoihinsa vähän väkisin, koska yleisö halusi lukea vain näiden kahden tutkimuksista. Paddingtonista 16.50 sattaisi hyvinkin olla tällainen tapaus, sillä neiti Marple on oikeastaan kirjassa lähinnä sivuosassa. Hän kyllä potkaisee tutkimuksen liikkeelle ja ratkaisee tapauksen, mutta tutkimuksia tekevät komisario Craddock (joka esiintyy myös yhdessä suosikki-christiessäni, Kuolema ilmoittaa lehdessä) sekä tarmokas nuori nainen nimeltä Lucy Eyelesbarrow. Lucy onkin mitä mainioin päähenkilö, neuvokas ja rohkea nainen, joka murhatutkimuksen lomassa hoitaa kartanon talouden ja hurmaa kaikki Rutherford Hallin miespuoliset asukkaat.

Parasta kirjassa on silti miljöö. Englanti on muuttumassa, ja se näkyy esimerkiksi siten, etteivät ihmisillä enää ole suurta määrää palvelusväkeä vaan taloihin palkataan ulkopuolista apua. Vanhoja kartanoita muutetaan kouluiksi ja hotelleiksi ja toisen maailmansodan jäljet näkyvät edelleen ihmisissä. Tapahtumapaikkana vanha kartano, josta asutaan vain muutamaa huonetta muiden rappeutuessa hitaasti, antaa koko kirjalle hiukan synkän ja alakuloisen vivahteen.

Murha on Christien kirjoissa ratkaistava arvoitus, palapeli. Harvemmin se on inhimillinen tragedia: murha kiihottaa yleensä henkilöhahmojen uteliaisuutta mutta ei juurikaan kosketa heitä tunnetasolla. Realismia kirjoista ei kannata hakea, eivätkä juonikuviotkaan aina ole kovinkaan uskottavia, jos niitä alkaa tarkemmin pohdiskella. Nuorempana muistan pitäneeni Christien juonenkuljetusta suorastaan nerokkaana – nykyään kuvailisin niitä pikemminkin nokkeliksi. Christie rakentaa tarinansa usein sillä tavalla, että ratkaisua ja murhaajaa on melko mahdoton arvata, sillä oikeita ja vääriä vihjeitä jaetaan juuri sen verran, että lukija epäilee vuorotellen lähes jokaista henkilöhahmoa. Kirjat ovat eskapistista viihdettä, ja minä nautinkin dekkarini mieluiten juuri tällaisessa muodossa.

Äänikirjan muodossa tämän parissa on viihtynyt Salla.

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50 (4.50 from Paddington)
Suom. Anna-Liisa Laine
Kansi: Heikki Ahtiala
WSOY, 1968

F.H. Burnett: Pikku prinsessa

" – Katso, Saara taas aloitti, – lattialla voisi olla paksu pehmoinen, sininen intialainen matto. Ja tuossa nurkassa voisi olla pehmoinen, pieni sohva pieluksineen, jolle voisi nousta istumaan, ja sen yläpuolella voisi olla hylly täynnä kirjoja. Ja sitten täällä voisi olla lamppu ja tummanpunainen lampunvarjostin, ja pöytä keskellä lattiaa, jonka ääressä voisi juoda teetä, ja pieni pyöreä kuparikattila, joka laulaisi uuninreunuksella, ja vuode voisi olla aivan toisenlainen. Se voisi olla pehmoinen, ja siinä voisi olla kaunis silkkipeite. Olisikohan se kaunista. Ja kenties voisimme kesyttää varpuset ystäviksemme, niin että ne naputtaisivat ikkunaan ja kysyisivät, saisivatko tulla sisään."

Rakastin lapsena F.H. Burnettin Pikku prinsessaa, ja nyt luettuani sen aikuisen silmin, kirja oli ilokseni säilyttänyt suuren osan lumovoimastaan. Tarina itsessään on varsin yksinkertainen "rikkauksista ryysyihin ja takaisin" -kertomus, mutta Burnett maustaa sen viehättävillä yksityiskohdilla ja ihastuttavalla tunnelmalla,jotka tekevät kirjasta unohtumattoman.

Saara Crewe on satumaisen rikas pikkutyttö, joka saapuu oppilaaksi lontoolaiseen tyttöjen "valiokouluun". Isän omaisuus takaa Saaralle koulussa erityiskohtelun: suuren ja kauniin huoneen, kalliita tavaroita sekä opettajien ja koulutovereiden huomion. Kirjoihin ja mielikuvitusleikkeihin mieltynyt Saara miettii joskus, että rikkaus ja hyvät olot tekevät kilttinä olemisesta hänelle liiankin helppoa – elämä ilman vastoinkäymisiä tarkoittaa, ettei Saara voi koskaan tietää, onko hän oikeastaan herttainen vai kamala lapsi. Saara on kuitenkin väärässä, sillä pian häntä kohtaa vastoinkäymisistä pahin: hänen isänsä kuolee vararikon tehneenä. Ilman omaisia tai rahaa jäänyt Saara alennetaan tähtioppilaasta piikatytöksi, jolla on ilonaan enää mielikuvituksensa ja kolme uskollista ystävää.

Lapsena minusta oli ihanaa lukea kaltoin kohdelluista päähenkilöistä, ankarista ja epäoikeudenmukaisista opettajista tai holhoojista, karuista ja köyhistä oloista ja jalostavasta kärsimyksestä. (Jotta tällaiset asiat olisivat ihania, niihin täytyi tietysti liityä myös onnellinen loppu ja päähenkilö, jonka puolelle saattoi asettua maailman vääryyksiä vastaan.) Lastenkirjoissa ja tyttökirjaklassikoissa tällaisia kuvioita onneksi riittää, joten sain usein mahdollisuuden tyydyttää haluani piehtaroida kurjissa kohtaloissa. Ja Pikku prinsessa on piehtarointia parhaasta päästä. Saaran kurjuutta korostaa se, että lukija saa ensin todistaa hänen ylelliset loiston päivänsä, ja köyhäläis-Saaran kohtelu on todellakin epäinhimillisen julmaa. (Merkille pantavaa on se, että Burnett kuvaa sivulauseissa myös lapsia, joille vielä kurjemmat olot ovat olleet arkipäivää koko elämän ajan. Kirjassa toki näillekin lapsille käy loppujen lopuksi Saaran vaikutusvallan vuoksi hyvin, mutta todellisuudessahan näin ei tapahtuisi.)

Saara on jokseenkin täydellinen pikkutyttö, mutta ainakaan minua hän ei ole koskaan ärsyttänyt – toisin kuin jotkut muut moitteettomat tyttökirjahahmot. Ehkä syynä on se, että kunnollisuudestaan huolimatta Saara ei suinkaan ole yleisesti rakastettu. Tyttökoulun johtajatar inhoaa häntä alusta asti eivätkä koulutoverit muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kiinny häneen syvästi. Saara on rikkautensa päivinäkin pikemminkin itseensä sulkeutunut erakko, ja kaikki hänen ystävänsä ovat jonkinlaisia hylkiöitä. Toisaalta Saara ei myöskään ole kovin moniulotteinen henkilöhahmo, ja oikeastaan kirjassa on pääosassa pikemminkin Saaran tarina kuin tyttö itse. Ja se tarina riittää ihastuttamaan. Se, kuinka Saaran ankea ullakkokamari alkaa öisin pikkuhiljaa muuttua unelmien satulinnaksi, ei voi olla lumoamatta ainakaan lapsenmielistä lukijaa.

Pikku prinsessa on myös hieno ylistys mielikuvituksen voimalle. Saara selviytyy elämästä juuri kuvitelmiensa avulla. Rikkaana mutta rakkaasta isästään erotettuna lapsena hän kuvittelee olevansa oikea prinsessa: ja Saaralle tämä merkitsee ennen kaikkea hienoa ja hyväsydämistä käyttäytymistä. Köyhänäkin Saara haluaa pitää kiinni prinsessamaisesta käyttäytymisestä, ja lisäksi mielikuvitus tulee avuksi silloin, kun Saara ei muuten jaksa pitää päätään pystyssä. Mutta silloin, kun nälkä, yksinäisyys tai väsymys käyvät liian raskaiksi, edes Saara ei löydä apua kuvitelmista. Mielikuvitus on lahja, johon kaikkein köyhimmillä ei ole varaa, tuntuu Burnett sanovan. Mutta aina, kun tilanne ei ole täysin toivoton, Saara muuttaa kuvitelmillaan maailman toisenlaiseksi – ja joskus kuvitelmat myös toteutuvat.

Pikku prinsessan ovat lukeneet myös Jokke, jossa kirja herätti ajatuksia sattuman ja kohtalon merkityksistä ja Emile, jonka mielestä kirja oli naiiviudestaan huolimatta ihastuttava.

F.H. Burnett: Pikku prinsessa (A Little Pincess, 1905)
Kansi: Aimo Virtasalo
WSOY, 1974

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Kirjassa on 850 sivua. Kun olen lukumatkallani noin sivulla 600, alan tuntea haikeaa surua siitä, että kirja kulkee kohti loppua. En kuitenkaan malta säästellä kirjaa: tarraudun siihen, uppoan sen maailman ja luen kuumeisesti eteenpäin. Kun kirja sitten väistämättä loppuu, yritän vielä pitää kiinni tunnelmasta ja henkilöhahmoista. Haluan vielä viipyillä Linnuntiellä – en halua häiritä sen maailmaa lukemalla hetkeen mitään muuta.

"Sellaisista hetkistä tulee muistoja melkein saman tien, kullanhohtoista menneisyyttä joka jotenkin elää nykyhetken rinnalla. Muistatko kun -hetkiä, joita voi muistella katkeransuloisina ja seepianväriseksi haalistuvaa auringonpaistetta hehkuvina jo niitä eläessään – syyskuun lopun tomu leijuu ainoan ohiajavan auton perässä. Ilma tuoksuu lehdiltä, sininen taivas heijastuu isän aurinkolaseista."

Kirjavan kammarin Karoliina kirjoitti viime syksynä hengästyttävän houkuttelevan blogijutun Linnuntiestä. Pari päivää myöhemmin kiertelin Helsingin kirjamessujen amtikvariaattiosastoa, ja kirja sattui silmääni. Pakkohan kirja oli ostaa, mutta ihan heti en uskaltanut järkäleeseen tarttua. Mutta nyt kirja on luettu – ja mikä kirja se olikaan!

1960-luku, kylmä sota ja lapset jotka harjoittelevat koulussa suojautumaan atomipommin räjähdykseltä. Tyylikkäitä kotirouvia, jotka piilottavat siivousvaatteensa keittiönkaapin perälle, ettei aviomies näkisi niitä. Aviomiehiä, jotka rakastavat vaimojaan, mutta eivät aina puhu heille totta. Kilpailu avaruuden herruudesta – kuu jota ei ole vielä valloitettu. Toisen maailmansodan kaiut, jotka yhä kuuluvat voimakkaina. Nakke Nakuttaja, Huckleberry Finn ja Steve McQueen: lapsuuden sankarit.

Linnuntiessä MacDonald kuvaa 1960-luvun Kanadaa, joka näyttäytyy samanaikaisesti nostalgisen idyllisenä ja ahdistavan painostavana maailmana. Hän kuvaa maailmaa, jossa vallitsee rauha, mutta jota mennyt sota ja tulevan sodan pelko varjostavat. Maailmaa, joka on vauras ja demokraattinen, mutta joka on ostanut vaurautensa ja demokratiansa tietyllä hinnalla. Ja hän näyttää, kuinka onni, henkilökohtainen moraali, isänmaallisuus ja politiikka törmäävät toisiinsa. Linnuntie on elävä ja runsas lähihistorian kuvaus, mutta se on myös intiimi tarina perheestä ja sen pienestä tyttärestä, Madeleinesta.

"Madeleine syö jäätelöä ja hymyilee niin kuin tyttö, joka syö jäätelöä. Isä ei tiedä jälki-istunnoista. Jos tietäisi, niin he eivät olisi katselleet karttaa ja puhelleet siitä, mitä hänestä tulee isona. Isä on kutsunut hänet polvihousuisten vintiöiden aurinkoiseen heimoon, vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin vielä sai maailman parhaita karamelleja, talot olivat  kaikki erilaisia ja yksi oli kummitustalo ja kylän leveimmän kadun varrella oli limonaatibaari. Ja isä on laskenut koko maailman hänen jalkojensa juureen odottamaan että hän kasvaa isoksi. Synkät jälki-istunnot eivät ikimaailmassa saa koskettaa sitä aurinkoista maailmaa, jossa isä oli pieni."

Madeleine on kirjan keskushenkilö: McCarthyn perheen 8-vuotias tytär, joka rakastaa Väiski Vemmelsäärtä ja isäänsä ja näkee elämänsä elokuvana. Madeleine on synnynnäinen koomikko, mutta myös herkkä lapsi, joka haluaisi olla kiltti niillekin tovereille, joita luokkatoverien koodiston mukaan kuuluu kiusata, kuten pissalta haisevalle Grace Novotnylle. Mutta Madeleine tietää, ettei aina ole helppoa olla kiltti tai tottelevainen, eikä aina ole helppoa puhua totta. Varsinkaan silloin, kun haluaa suojella vanhempiaan lapsuuden kauhuilta.

Ihastuin siihen, kuinka MacDonald herättää historian eloon. Ihailin sitä, kuinka hän kuvaa moraalin harmaita alueita, totuutta ja valhetta ja sitä, kuinka ihminen valehtelee itselleen pystyäkseen elämään. Ja rakastuin hänen henkilöhahmoihinsa. Madeleine on ihana lapsihahmo: eläväinen, vallaton tyttö, jolla on rikas mielikuvitus ja haave syntyä uudelleen poikana. Suuri osa tapahtumista nähdään nimenomaan Madeleinen näkökulmasta, ja hänen kauttaan lukija saa kokea myös oman lapsuutensa uudelleen: juuri noin se meni, ja juuri tuolta se tuntui. Ihania ovat myös monet kirjan aikuishahmot: erityisesti Jack-isä joka on tyttärensä paras kamu, ja Mimi-äiti joka on naisellisuutensakin alla tulta ja tappuraa.

Ihanuus ei tässä kirjassa tarkoita särmättömyyttä: ihmiset tekevät virheitä, vääriä valintoja, piilottavat tunteensa ja vääristelevät totuutta. Myös pahoja asioita tapahtuu, ja Linnuntietä onkin kaiken muun lisäksi myös jännitystarina: poliittinen trilleri ja murhamysteeri. MacDonald rakentaa jännärinsä yhtä suurella taidolla kuin ajankuvansa ja henkilöhahmonsa: murha-arvoitus ja poliitiikka ovat osa sitä maailmaa, jossa henkilöhahmot elävät eikä niiden seuraaminen hetkeksikään vie lukijan huomiota hahmojen tunteista ja ajatuksista – päinvastoin. Ja kaiken tämän MacDonald kertoo kielellä, joka maalaa kauniita kullanhohtoisia maisemia, leikittelee puheenparsilla ja polveilee kuin virtaava vesi.

Niin, tällaisen kirjan luettuaan tuntee saaneensa lahjan. Juuri sen lahjan, josta on aina haaveillut.

Karoliinan lisäksi Linnuntiestä ovat kirjoittaneet Prinsessa Rummakko ja Eeva.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (The Way the Crow Flies, 2003)
Suom. Kaijamari Sivill
Tammi, 2004