maanantai 28. syyskuuta 2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu


""Minä suojelen sinua tältä kaikelta", ajattelin raitiovaunujen kolistessa vastaan, sekavan näköisen miehen rikkoessa tyhjän viinapullon roskalaatikon kylkeen, pienen pojan jäädessä ystävistä jälkeen. Minä kannan sinua sylissäni niin kauan, että kasvat lujaksi ja tarpeeksi vahvaksi kohtaamaan tämän kaiken, astumaan maailmaan ja muuttamaan sen."

Helsingissä, jonkin ajan kuluttua, nuori mies kiipeää Lasipalatsin katolle ja alkaa ampua ihmisiä. Vielä muutama hetki sitten Aslak oli kettuja rakastava pikkupoika, mutta nyt hänestä on tullut joukkosurmaaja. Laura, Aslakin äiti, on yliopistolla pitämässä luentoa ilmastonmuutoksesta – Aava-sisko on juuri lopettanut raskaan työpäivän Somaliassa. Kun he kuulevat uutiset Aslakista, kumpikaan ei oikeastaan ylläty. Jotakin tällaista he ovat pelänneet jo pitkään.

Luin tämän Elina Hirvosen kirjan jo muutama viikko sitten, mutta minun on ollut kummallisen vaikea kirjoittaa siitä. Kenties sen takia, etten ole aivan varma, mitä oikeastaan ajattelen kirjasta. Kun aika loppuu on kiistatta hyvä kirja, se on ajatuksia herättävä, täynnä kaunista kieltä ja kipeitä tunteita. Luin kirjan nopeasti, ja vaikutuin lukemastani. Ja kuitenkin, jotakin jäi puuttumaan. Olisin odottanut, että tällainen kirja voisi puristaa minut tunteista tyhjäksi, mutta kirja jäikin yllättävän etäiseksi.

Ehkä yksi ongelma, johon lukijana törmäsin, oli se että Hirvonen kirjoittaa niin kauniisti ja hallitusti jostakin kauheudessaan käsityskyvyn ylittävästä. En missään nimessä kaivannut aiheella mässäilyä tai tahallista järkyttämistä, mutta kirja tuntui minusta aiheeseensa nähden rauhalliselta ja siistiltä. Ehkä se johtui Hirvosen kielestä, joka on kirkasta ja hiottua – ehkä kirjan rytmistä, joka on pohdiskeleva ja verkkainen. Aika ja ihmiset eivät nyrjähdä sijoiltaan edes pimeimmillä hetkillä.

Kirja ei toki tarjoa mitään yksiselitteisiä vastauksia tai valmiita ratkaisuja sille, miksi pienestä pojasta kasvaa tappaja, mutta jonkinlaisia suuntaviivoja Hirvonen yrittää löytää. Mutta voiko mikään asia tai asioiden summa koskaan riittää selittämään tällaisia tekoja? Selittämään Aslakia. Äiti ja sisar yrittävät kumpikin löytää syitä, ennen kaikkea omista teoistaan: olinko läsnä, rakastinko tarpeeksi, mitä olisin voinut tehdä toisin? Syyllisyys kulkee luultavasti mukana koko elämän, mutta syitä tuskin löytyy.

Kun aika loppuu on ennen kaikkea kirja läheisten, äidin ja tyttären tunteista: surusta, itsesyytöksistä, rakkaudesta. Niitä Hirvonen kuvaa hienosti ja koskettavasti. Yritys päästä Aslakin pään sisälle ei toimi yhtä hyvin, ja Aslak nettikeskusteluineen jääkin aika ennalta-arvattavaksi hahmoksi. Läheisten näkökulmat olisivat ehkä riittäneet – Aslak olisi voinut jäädä enemmän hämärään.

Pidin Hirvosen kirjasta enemmän kuin tästä kirjoituksesta ehkä voisi päätellä. Kun aika loppuu on painava ja merkityksellinen kirja, joka tasapainottelee toivon ja epätoivon välillä. Lohduttomuuden keskellä on tärkeää säilyttää usko elämään.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Sara, Elina, Katja, Omppu, Katri, Minna, tuijata, Amma, Arja ja Mari A.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Kansi: Ville Tietäväinen
WSOY, 2015 

lauantai 19. syyskuuta 2015

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka


"Rauhallinen virkailijaääni kysyy, istunko tukevasti. Bussi jatkaa matkaa, istun yhä sen sisällä, kun puhelimessa sanotaan: "Teillä on nyt pieni tyttö. Pääsettekö tulemaan? Olisi kolme kuvaa ja tietoja." Muutakin ääni sanoo, mutta en enää kuule.
Tämä on se päivä." 

Adoptiomatka on epäilemättä sitä kulkeville todellista tunteiden vuoristorataa, ja tuon tunteiden kirjon Anna Pihlajaniemen kirja kuvaa hienosti. On hurjaa iloa ja onnea, esimerkiksi silloin kun saa kuulla että viranomaiset suosittelevat lämpimästi vanhemmiksi. On viiltävää ikävää: miksi kaivattu lapsi ei jo tule. On vaikeita hetkiä, kun hyvää tarkoittavat tai mielestään paremmin asioista tietävät tuttavat neuvovat ja satuttavat kommenteillaan. Ja sitten ovat ne suuret ja ihmeelliset hetket. Kun saa työmatkalla kuulla olevansa äiti. Kun saa ensimmäisen kerran lapsensa syliin. 

Blogeihin perustuvilla kirjoilla ei ehkä ole kaikkein paras maine, mutta ainakin Adoptiomatka on hyvä esimerkki siitä, että blogin pohjalta voi syntyä hyvää kirjallisuutta. Pihlajaniemi kuvaa kirjassa hänen ja miehensä lähes viisi vuotta kestänyttä adoptioprosessia, adoptioneuvonnan alkamisesta lapsen kotiintuloon. Blogimaisuudesta muistuttaa kirjan päiväkirjamuoto, joka sopiikin tähän kirjaan erinomaisesti. Lukija saa kulkea Pihlajaniemen perheen matkan mukana: alkuinnostuksessa ja -pelossa on paljon sanottavaa ja pohdittavaa; matkan pitkittyessä tunteet vaihtelevat turhautumisesta rauhalliseen hyväksyntään; välillä sanottavakin tuntuu loppuvan; ja matkan lopussa mitkään sanat eivät tunnu riittäviltä. Kirjaa lukiessa itketti usein, mutta onneksi kaikkein eniten niiden onnellisimpien hetkien kohdalla.

Ihailen Pihlajaniemen taitoa kuvata rehellisesti niitä tunteita ja ajatuksia, joita hän adoptiomatkan aikana käy läpi. Pelkoja, toiveita, epäilyksiä, haaveita ja iloa. Unohtamatta tai kaunistelematta niitä negatiivisimpia puolia, joita prosessi nostaa hänestä itsestään esiin. Oman navan ympärillä pyörimistä; kohtuuttomia odotuksia läheisiä kohtaan; yliherkkyyttä muiden kommenteille. Joskus edes aviomies ei tunnu suhtautuvan adoptioprosessiin riittävällä vakavuudella ja intohimolla – kohtuuton ajatus, kuten Pihlajaniemi itsekin ymmärtää.

Ihailen myös Pihlajaniemen taitoa kirjoittaa herkästä aiheesta näin tyylikkäästi. Kirja on intiimi ja vetoaa voimakkaasti tunteisiin, mutta lukiessa en tuntenut aavistustakaan kiusallisesta tirkistelyn tunteesta. Teksti on avointa ja rehellistä, mutta siinä on myös selvästi vedetty tietyt yksityisyyden rajat: ihan kaikkea ei lukijan tarvitse tietää.

Vanhemmuus, lasten saaminen tai lapsettomuus tuntuvat monelle olevan aihe, jota ulkopuolinen saa vapaasti kommentoida. Oli lapsia sitten kommentoijan mielestä liian paljon, liian vähän tai ei ollenkaan, mielipiteitä ja neuvoja lapsista ja kasvattamisesta tarjoillaan kysymättäkin. Hyvässä tarkoituksessakin sanottu kommentti voi satuttaa, puhumattakaan ajattelemattomista tai täysin epäempaattisista sanoista. Adoptiomatkaa voisikin suositella luettavaksi kaikille – ihan jo senkin takia, että kirja ehkä auttaisi meitä ymmärtämään paremmin, kuinka erilaisissa tilanteissa elämme.

Adoptiomatkasta ovat kirjoittaneet myös Maria, Karoliina, pihi nainen, Linnea, Minna, Susa, Mari A ja Ilona.

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka
Kansi: Maria Mitrunen 
Tammi, 2011 

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Ihan pienet juhlat

Kuinka ihanaa onkaan avata uusi Kramppeja ja nyrjähdyksiä -albumi ja tavata taas vanhat hyvät ystävät! Esko, Risto, Tanja ja Aino ovat kulkeneet mukanani jo parikymmentä vuotta, ja olen kasvanut ja vanhentunut yhdessä heidän kanssaan. "Jotkut sarjakuvahahmot eivät vanhene" todettiin jo monta vuotta sitten jossakin Kramppi-stripissä. Onneksi Kramppien sankarit kuitenkin vanhenevat – se tekee heistä niin samaistuttavia ja tuttuja.


Uusimmassa albumissa Tanja ja Risto elävät lapsiperheen arkea, ja Risto suunnittelee jo seuraavaakin askelta yhteiskunnan kantavan rakenteen roolin omaksumisessa. Entinen naistenmies on toisin sanoen päättänyt kosia Tanjaa ja järjestää ihan pienet juhlat. Tanjaa kuitenkin epäilyttää: miksi Risto yhtäkkiä haluaa naimisiin.


Eskon elämä tuntuu olevan mallillaan. Heidin kanssa elämä hymyilee.


Kramppien henkilöhahmot ovat aina pohdiskelleet elämän suuria ja pieniä kysymyksiä. Kuten sitä, kuinka tee haudutetaan oikeaoppisesti. Tai mistä rahat tulevat, kun valtio ottaa lainaa.


Ajankohtaiset tapahtumat ja puheenaiheetkin näkyvät sarjassa. Henkilöt puivat kahvipöytäkeskusteluissa ja lenkkipoluilla esimerkiksi some-aktivismia, vaalilupauksia ja eettistä kuluttamista.


Kuten olen ennenkin todennut, Kramppeja lukiessa tunnen olevani ystävien seurassa. Henkilöiden ilot ja murheet, ajatukset ja tunteet ovat uskottavia ja maistuvat elämälle. Maailma ympärillä on välillä julma, itsekäs ja vieraan tuntuinen, mutta kun ystäväpiiri kokoontuu illanviettoon ja avaa viinipullon, asiat järjestyvät oikeille paikoilleen.

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Ihan pienet juhlat
Kustannusliike Hans Nissen, 2014/2015

torstai 10. syyskuuta 2015

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika ja Jatkosodan aika


"Niin me erosimme. Isä lähti kävelemään asemalle päin, minä nousin pyöräni selkään ja aloin polkea päinvastaiseen suuntaan, sinne minne toiset olivat jo menneet. Itkin jokaisella pyöränpolkaisulla, kastelin kyynelilläni sen tien joka johti minut maailmalle elämänikäiseen evakkouteen. Vaikka palasimmekin, tämä oli se hetki jolloin läksin kotoani."

Luin alkuvuodesta Eeva Kilven sota-aikaan sijoittevien muistelmien ensimmäisen osan, Talvisodan ajan, joka teki suuren vaikutuksen: kirja on sekä koskettava kertomus sodasta lapsen silmin koettuna että oivaltava kuvaus muistoista ja muistamisesta. Trilogian seuraavissa osissa Kilpi jatkaa muistojensa purkamista ja pohtimista ja kuvaa samalla, kuinka eräs karjalaistyttö kasvoi lapsesta aikuisuuden kynnykselle. Ja kuinka tuo tyttö oppi elinikäisen koti-ikävän.

Muistamisen ja muistojen teemat ovat kirjassa keskeisessä roolissa. Muistojen luonne muuttuu trilogian edetessä. Talvisodan aikaan Kilpi oli vielä lapsi, ja hänen muistonsakin ovat lapsen muistoja – hapuilevia ja irrallisia. Jotkut yksityiskohdat ovat piirtyneet kirkkaina mieleen, mutta niiden ympärille ei saa aina rakennettua asiayhteyttä. Jatkosodan aikaiset muistot alkavat olla selkeämpiä ja tarinallisempia. Silti Kilpi törmää jatkuvasti näissäkin muistoissa epävarmuuteen: toiset muistovat asiat eri tavalla kuin hän; muistoissa on aukkoja; muistot eivät asetu aikajärjestykseen; tai muistoja värittää myöhemmin koettu ja opittu.

Miksi muistamme tiettyjä asioita ja unohdamme toisia? Eeva Kilpi ei pysty palauttamaan mieleensä lopullista lähtöään Karjalan kodista. Onko muisto kadonnut liian kipeänä? Vai onko muisti vain sattunut hävittämään juuri tuon hetken? Lähtöjä ja paluita eri kodeista oli sotavuosina niin monia, että ehkä muisti ei jaksanut pitää niistä kaikista lukua.

Väliaikaisissakin kodeissa eletään sodan aikana suurimmaksi osaksi arkea. Nuoren tytön arkeen kuuluu luonnollisesti koulunkäynti, ja monet koulumuistot ovat piirtyneet mieleen kirkkaina. Äidinkielen ainekirjoitustunneilla Eeva etsii omaa ääntään kirjoittajana. Onnistunut aine ja siitä saatu hyvä arvosana ovat olleet suuria kokemuksia.

Sodan aikana monet tunteet on piilotettu ja tukahdutettu. Pelko, koti-ikävä ja suru on kätketty, ja pinnalla ollaan oltu urheita ja toiveikkaita. Sodan jälkeen taas ollaan pyritty palaamaan nopeasti arkeen – samaan aikaan ollaan tunnettu epäuskoa siitä, että Karjala on todellakin menetetty. Suru ja ikävä kulkevat mukana koko elämän ajan. Sota päättyy mutta sen jättämät jäljet eivät koskaan katoa lopullisesti. Kuusikymppisen Eeva Kilven sisällä asuu ikuisesti kotinsa jättävä nuori Eeva Salo.

Trilogiasta tai sen osista ovat kirjoittaneet myös Kirsi, jaana ja Maria.

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika, 1990
Jatkosodan aika, 1993

Yhteisniteessä Muistojen aika
Kansi: Kirsikka Mänty
WSOY, 1998

lauantai 5. syyskuuta 2015

Juhani Aho: Yksin


"Kaikki on katoavaista, muutamien kuukausien kuluttua ei tästä ole jäljellä kuin irvistävät rauniot. Ja sitäkö varten on pantu koko maailma liikkeelle? Nykyaika on humbuugia, ja tämä on kaikista suurinta. Mutta minä tunnen kuitenkin, että arvosteluni olisi kokonaan toinen, jos hän olisi tääällä, jos saisin kulettaa häntä kaikkialle, jos voisimme yhdessä katsella: silloin nauttisin, ihailisin ja olisin innostunut."

Pariisin maailmannäyttely vuonna 1889. Musiikkia, näyttelyitä, ihmisvilinää. Iltaisin Pariisin valot syttyvät, ja kaikkein näyttävimmin loistaa näyttelyn symboli, Eiffel-torni. Yksin-romaanin päähenkilö katselee kaikkea tätä synkän kyynisin tuntein, onnettomasti rakastuneen miehen silmin.

Päähenkilö, hiljalleen keski-ikää lähestyvä mies, ihastuu ystäväperheen tyttöön, jonka on tuntenut jo tytön ollessa lapsi. 15 vuotta miestä nuoremmasta Annasta on kasvanut viehättävä nuori nainen, ja mies rakastuu tähän kuin olisi itsekin parikymppinen – kuin ensirakkauden haaveellisessa huumassa. Hän viettää Annan kanssa aikaa maalla, soudellen ja kalastellen, ja elättelee samalla unelmia yhteisestä kodista ja puhtaasta rakkaudesta. Suunniteltu Pariisin matka lykkääntyy rakkauden toiveiden ja pelkojen vuoksi. Mutta kun mies sitten ilmaisee tunteensa, eikä Anna vastaakaan rakkauteen, Pariisi tarjoaa mainion pakopaikan särkyneelle sydämelle.

Juhani Aho on sitten ihana! Niin taiturimainen sanankäyttäjä, niin lempeän tarkkanäköinen ihmiskuvaaja. Aho osaa kuvata yksinäisiä ja onnettomia ihmisiä myötäeläen, välillä sydäntäsärkevästi, välillä haikeasti. Yksin-pienoisromaanissa mukana on myös aavistuksen verran hyväntahtoista hymyilyä: aivan kuin Aho haluaisi sanoa, etteivät (luultavasti häneltä itseltään piirteitä lainanneen) päähenkilön rakkaussurut ole luonteeltaan aivan kuolettavan vakavia.

Kirjassa kuvataan elävästi Pariisia kahviloineen, mainoksineen ja bulevardeineen. Suuressa kaupungissa yksinäinen mies on todellakin yksin, ihmispaljouden keskelläkin. Päivät noudattavat samoja rutiineita, ja omissa oloissa on helppo hautoa ajatuksia rakkaudesta ja kaipauksesta. Yksinäisyyden tunnetta eivät poista edes absintti tai Moulin Rougen naiset – eivät ainakaan pysyvästi. Suurkaupungissa myös moni muu ihminen on lohduttoman yksinäinen.

Kaiken kaikkiaan viehättävä ja haikean kaunis pienoisromaani. Pidin kovasti, vaikka kirja ei koskettanutkaan samalla tavalla syvältä sielusta kuin suurenmoiset Papin tytär ja Papin rouva

Kirjan ovat lukeneet myös Katja, Morre, Hanna, Katja, Salla ja jaana.

Juhani Aho: Yksin, 1890
Project Gutenberg EBook, 2004