Copycat-kirjankansikisa: Bloggarin osa

Amman mainioa copycat-kisa on taas täällä. Kisan ideahan on siis tehdä oma versio jostakin kirjankannesta, jonka jälkeen ehdokkaista äänestetään omaa suosikkia. Kisa on nyt käynnissä toista kertaa, ja monta loistavaa kopiokantta on jo ilmoitettu mukaan mittelöön.

Sain idean omaan kuvaani melko pian kisan avaamisen jälkeen, mutta ehdin toteuttaa sen vasta näin viime metreillä. Valitsin kopioitavaksi yhden suosikkikanteni viime aikoina lukemieni kirjojen joukosta, eli Kari Hotakaisen Ihmisen osan kannen. Alkuperäisen kannen on suunnitellut Elina Warsta.

Ja tässä oma versioni.

 

Kuva on tehty tussipiirroksena paperille. En lähtenyt tekemään suoraa kopiota, vaan sovelsin kuvan idean kirjabloggaajan maailmaan. Tämän kopiokannen suunnittelu ja toteuttaminen oli todella hauskaa, ja olen varsin tyytyväinen lopputulokseen. Kiitos taas Ammalle kisan järjestämisestä!

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

"Yksi selitys on ilmeisesti se, että kaikilla kaupungeilla on oma romanttinen vuodenaikansa. Arkkitehtoniset, kulttuuriset ja puutarhakulttuuriset muuttujat osuvat jossain vaiheessa vuotta auringon suhteen sellaiseen asemaan, että miehet ja naiset tuntevat poikkeuksellisen romanttisia tunteita ohittaessaan toisensa kadulla. Niin kuin joulun aikaan Wienissä tai huhutikuussa Pariisissa.
Meille newyorkilaisille se aika on syksy. Kun syyskuu koittaa, huolimatta siitä, että päivät pimenevät ja lehdet putoavat harmaiden syyssateiden painosta, tuntuu tietyllä tavalla helpottavalta, että kesän pitkät päivät ovat takana, ja ilmassa väreilee paradoksaalinen nuortumisen henki."

Seuraelämän säännöt on täynnä ylläolevan lainauksen kaltaisia viehättäviä tunnelmapaloja. Siinä, että eri kaupungit ovat romanttisimmillaan tai parhaimmillaan tiettyyn aikaan vuodesta ei ole ajatuksena mitään uutta tai mullistavaa, eikä Amor Towles varmaan tässä esikoisessaan mitään uutta ja mullistavaa pyri tarjoilemaankaan. Kirja tuntuu olevan kunnianosoitus paitsi vanhalle New Yorkille myös vanhalle kirjallisuudelle, elokuvalle ja musiikille ja varhaisemmille New York -kuvauksille. Kirja kumartaa kunnioittavasti Truman Capoten, Billie Holidayn ja Edith Whartonin suuntaan, ja siinä on samaa henkeä kuin Woody Allenin jazzilla säestetyissä elokuvissa tai screwball-komedioissa napakasti sanailevine sankarittarineen.

Towlesin nokkela sankaritar on Katey Kontent, työläisperheen tytär, joka työskentelee sihteerinä, mutta liikkuu vapaa-ajallaan myös huolettoman etuoikeutettujen yläluokan edustajien seurassa. Perijättäret, liikemiehet ja debytantit siemailevat sampanjaa, juhlivat läpi yön, poikkeavat jazzklubeilla ja kahviloissa ja kilpailevat siitä, kuka valloittaa kenet. Seurapiireissä voi pärjätä suvun ja syntyperän avulla, mutta myös liikkumalla oikeassa seurassa ja tuntemalla säännöt, jotka koskevat pukeutumista, keskustelunaiheita ja käytöstä. Tämän Kateykin saa oppia omien ja ystäviensä kokemusten kautta.

Seuraelämän säännöt on viihdyttävä ja tunnelmallinen kirja, mutta sen verran kepeä etten usko sen jättävän kovin suurta jälkeä itsestään. Viihdyin kirjan parissa, ja siinä oli paljon sellaista, mistä pidin. Pidin viipyilevästä tunnelmasta ja päähenkilöstä: Katey oli mukavan itsenäinen ja ironinen nainen - ei ihan tyypillinen sankaritar. Pidin myös kirjan romantiikasta, joka ei ollut niinkään parisuhderomantiikkaa kuin asenne, jolla suhtauduttiin ihmisiin, elämään ja New Yorkiin.

Valitettavasti kirjassa oli myös sellaista, johon en niin ihastunut. Koska kirja pohjaa niin vahvasti nostalgiaan ja muiden taiteilijoiden teoksiin, siinä on ulkopuolisuuden ja pastissin tuntua. Kirja ei muistuta niinkään elettyä elämää kuin kuvauksia elämästä. Kirja on ripoteltu täyteen aikakauden julkkiksia, kirjoja, elokuvia ja tapahtumia, mutta ne kaikki ovat juuri niitä, jotka nykyajan ihminen 1930-luvulta tietää - eivät välttämättä niitä, jotka 1930-luvun nuori nainen olisi maininnut muisteloissaan. Kirja olisi myös kaivannut tiivistämistä, sillä vaikka pidän tapahtumattomasta tunnelmoinnista, Towlesin tapahtumattomuus oli toisinaan vain tapahtumattomuutta, ilman tunnelmaa tai merkitystä. Myös käännöksessä oli kummallisen paljon hassuja kömmähdyksiä, vaikka teksti yleisesti ottaen kulki ihan hyvin eteenpäin.

Kaiken kaikkiaan lukukokemus jäi kuitenkin positiivisen puolelle. Odotin jotakin kepeää ja viihdyttävää luettavaa, johon voi uppotua sohvalla teekupin ja suklaalevyn kanssa, ja sellaisen sain. Jos olisin odottanut jotakin koskettavampaa ja vaikuttavampaa, olisin saattanut pettyä, mutta laadukkaan viihdekirjan tarpeeseen tämä vastasi paremmin kuin hyvin.

Seuraelämän säännöt on jakanut bloggareiden mielipiteitä ja arviot vaihtelevat ihastuneesta suorastaan tuohtuneisiin. Kirjan ovat lukeneet ainakin Maria, Karoliina, Minna, Tuulia, Amma, Kirjakko ja Kati.

Osallistun kirjalla So American-haasteeseen, kategoriassa Modern Men Writers.

Amor Towles: Seuraelämän säännöt (Rules of Civility, 2011)
Suom. Hanna Tarkka
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2012

Blogitunnustus ja kirjahankintoja

Sain Lumiomenan Katjalta ja Vielä yksi rivi -blogin Anna Elinalta Post it -tunnustuksen. Kiitos molemmille ihanille blogikollegoille!

Tunnustuksen säännöt menevät näin:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Jaan tunnustuksen eteenpäin näille mainioille, omaäänisille blogeille, joiden uusi postaus ilahduttaa aina:

Marialle Sinisen linnan kirjastoon
Linnealle kujerruksiin
Minnalle Ilselään
jaanalle Täällä toisen tähden alla -blogiin
ja Ammalle Amman lukuhetkeen.

***

Kävin tänään kesälomani kunniaksi hiukan kirjaostoksilla. Tässä saalis:

Ennen kaikkea halusin ostaa Kirjavan kammarin Karoliinan esikoisteoksen Aika mennyt palaa, koska halusin tukea kirjablogiystävää, ja koska kirja kiinnosti muutenkin. Yasunari Kawabatan Lumen maa on ollut ostoslistalla jonkin aikaa, koska 1) tykkään kannesta, 2) tykkään kirjan nimestä ja 3) koska kirja on japanilainen.

Wislawa Szymborskan Täällä-runokokoelman ostin, koska ihastuin Szymborskan runoihin suunnattomasti alkuvuodesta.Ostin myös toisen runokirjan, Miki Liukkosen Elisabetin, koska Liukkosta on hehkutettu sellaisin ylisanoin, että on suorastaan pakko lukea, mistä on kyse.

Ihanaa, nyt on taas uusia kirjoja hypisteltävänä ja luettavana. Kirjabloggarin mieli on hyvä!

Johan Bargum: Syyskesä

"Elokuun ilta oli kuuma ja merkillisen tuuleton. Hämärä lankesi nopeasti, odotti väijyksissä, läheni hiipien, oli äkkiä tullut; pitkät valoisat kesäillat, unohda ne.
Nehän olivat aina vain lyhyt poikkeus.
Kuu nousee hitaasti merestä. Lepakot tekivät sokeita kierroksiaan pihan puiden välissä.
Talo hiljeni vähitellen. Kynttilä äidin yöpöydällä oli palanut loppuun."

Luin Johan Bargumin Syyskesän keskikesällä, osana lukumaratoniani. Kirjan haikea, kesän viimeisten päivien tunnelma tuntui silloinkin kovin vetoavalta, vaikka kesä oli kukkeimmillaan. Ehkä siksi, että kesä on minusta parhaimmillaan ollessaan aluillaan ja lopuillaan: alkukesän huumaavasti lisääntynyt valo, tuoksut ja elämänilo, ja syyskesän lempeys, hiljentyminen ja syksyn aavistus ilmassa. Bargum tavoittaa kirjassaan pimeiden iltojen, ukkosmyrskyjen ja tähtikirkkaiden öiden lumon - ei ainoastaan luontokuvauksilla vaan kirjan yleisellä tunnelmalla.

Syyskesä kertoo veljeksistä, äideistä ja pojista, kuolemasta, vanhoista kaunoista ja rakkaudesta. Carl ja Olof eivät ole nähneet toisiaan vuosiin, mutta tapaavat nyt loppukesän tunnelmissa, kun heidän äitinsä on kuolemassa syöpään. Perheen vanhalle kesähuvilalle saapuvat myös äidin miesystävä Tom-setä, diakonissa sisar Heidi, Carlin vaimo ja kaksi poikaa. Äidin viimeisten päivien aikana Olof muistelee lapsuuttaan ja aikuisikäänsä, jotka tuntuvat olleen jatkuvaa kisailua pikkuveljen kanssa. Erilaisten salaisuuksien ja vihanpitojen seassa tasapainottavina voimina huvilalla toimivat Tom-setä ja sisar Heidi.

Syyskesästä löytyy joitakin samoja teemoja kuin keväällä lukemastani Syyspurjehduksesta, mutta sen tunnelma on erilainen. Syyspurjehdus on hiljaisempi ja surumielisempi, Syyskesä dramaattisempi, valoisampi ja jotenkin hilpeämpikin. Erityisesti sisar Heidin hahmossa oli ilahduttavaa huumoria. Pidin kovasti myös siitä, kuinka Bargum kuvasi Carlin poikien hämmennystä perheen haavojen auetessa: toinen sulkeutuu hiljaisuuteen, toinen on hysteerisen riehakas.

Bargum rakentaa tarinaansa melkein dekkarimaisen jännitteen. Jotkut juonenkäänteet ovat ehkä hiukan keinotekoisia ja ennalta-arvattaviakin, mutta se ei haitannut lukukokemustani, koska pääpaino on koko ajan tunnelmassa ja henkilöhahmoissa. Kirjan tunnelma onkin jäänyt paremmin mieleeni kuin se, mitä kirjassa varsinaisesti tapahtui, ja se on minulle aina hyvän kirjan merkki. En pitänyt kirjasta aivan niin paljon kuin Syyspurjehduksesta, mutta pidin silti tavattoman paljon. Täydellinen kirja luettavaksi elokuun viimeisinä päivinä.

Syyskesän ovat lukeneet myös ainakin Katja, Maria, Aletheia, jaana ja Karoliina.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar -haasteeseen.

Johan Bargum: Syyskesä (Sensommar, 1993)
Suom. Rauno Ekholm
Tammi, 1993 

Iris Murdoch: Kello

"Toby seisoi jonkin aikaa paikallaan ja katseli. Hän mietti mitä mahtaisi tapahtua, jos hänet löydettäisiin; hänen kuvitelmansa vaihtelivat kirkuen häntä pakoon juoksevista nunnista nunniin, jotka ryntäisivät hänen kimppuunsa kuin bakkantit. Hän ei tiennyt, kumpi mielikuva oli pelottavampi, tai, kuten hän hämmästyksekseen havaitsi pohtivansa, kumpi oli miellyttävämpi. Seisoessaan siinä paikan hermoja raastavassa äänettömyydessä hän alkoi vähitellen tuntea yhä suurempaa inhoa ajatellessaan mitä oli tehnyt."

Toby on nuorukainen, joka odottaa ensimmäisen Oxford-vuotensa alkamista. Michael on opettaja, joka on aikoinaan haaveillut papinurasta mutta luopunut unelmastaan kun hänen suhteensa kuolupoikaan paljastui. Dora on nuori vaimo, joka on juuri päättänyt palata takaisin dominoivan ja aggressiivisen miehensä luokse. Näiden kolmen tiet kohtaavat Imberissä, maallikkoyhteisössä joka on perustettu benediktiiniläisluostarin yhteyteen. Maallikkoyhteisö toimii yhteistyössä luostarin kanssa, ja sen jäsenet pyrkivät elämään yksinkertaista ja hengellisiä arvoja korostavaa elämää, työntekoon ja uskonnollisiin harjoituksiin keskittyen. Yhteisön rauha kuitenkin järkkyy, kun vaietut salaisuudet, salassa punotut juonet ja ihmisten väliset kemiat alkavat vähä vähältä purkautua.

Iris Murdoch luo kirjoissaan aivan omanlaisen maailman. Näin uskallan sanoa luettuani kaksi hänen kirjaansa: keväällä lukemani Hyvä oppilas ja tämä Kello ovat selvästi tunnistettavissa saman kirjailijan tuotoksiksi. Vaikka kirjoissa ei varsinaisesti tapahdu mitään yliluonnollista, on niiden tunnelmassa jotakin hiukan epätodellista, hiukan unenomaista. Uskonto ja moraalikysymykset näyttelevät tärkeää osaa molemmissa kirjoissa, ja yhteistä kirjoille ovat myös risteilevät ihmissuhteet, seksuaalisuus, syyllisyys ja salaperäiset, maailmasta eristetyt yhteisöt.

Kello on Hyvää oppilasta tiiviimpi, niin sivumäärältään kuin rakenteeltaankin. Kellossa henkilöiden elämää taustoitetaan jonkin verran, mutta periaatteessa kirjan tapahtumat sijoittuvat ajallisesti ja paikallisesti hyvin pienen marginaalin sisälle. Tämä tekee kirjan tunnelmasta hyvin tiiviin ja ajoittain jopa painostavan. Tapahtumia tarkastellaan vuorotellen Tobyn, Doran ja Michaelin näkökulmasta - muut yhteisön jäsenet nähdään aina ulkopuolelta, ja he jäävät osittain arvoituksellisiksi hahmoiksi.

Kirjan kolme päähenkilöä ovat kukin omalla tavallaan eksyksissä elämässään. Michaelia painavat hengellisten ja ruumiillisten taipumusten ristiriitaisuudet; Tobyn nuoruus ja idealistisuus joutuvat törmäyskurssille todellisuuden kanssa; Dora kamppailee löytääkseen oman tahtonsa aviomiehen ja yhteisön painostuksen alla. Murdoch ei peittele henkilöhahmojensa virheitä ja erehdyksiä eikä kuvaa heitä varsinaisesti sympaattisiksi: silti lukija kiintyy heihin pikkuhiljaa. Lopullisia ratkaisuja henkilöille tai lukijalle ei tarjota, mutta jonkinlainen sovituksen teema tuntuisi kuitenkin olevan tärkeä.

Olen nauttinut kovasti molempien Murdochien lukemisesta, ja viihdyn hyvin Murdochin omalaatuisissa, mystistä ja maailmallista yhdistävissä maisemissa. Kello oli vielä Hyvää oppilastakin nautinnollisempi lukukokemus, koska siinä ei ollut jälkimmäistä ajoittain vaivannutta tyhjäkäyntiä ja toistoa, ja sen henkilöhahmot tulivat jotenkin enemmän iholle. Aion ehdottomasti jatkaa Murdochin lukemista, ja ainakin Meri, meri taitaa löytää jossain vaiheessa tiensä luettavien kirjojen pinoon.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Iris Murdoch: Kello (The Bell, 1958)
Suom. Mikko Kilpi
WSOY, 1961

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Alan pikku hiljaa epäillä, että minulla on joku ongelma nuorien suomalaisten mieskirjailijoiden kanssa - sen verran usein monen muun suitsuttama kirja jättää minut kylmäksi. En ole ihastunut Haahtelaan, Hautalaan, Itkoseen tai Valtoseen, ja nyt tämä kaikki muut hurmannut Nälkävuosikin jäi kovin etäiseksi lukukokemukseksi. Nälkävuosi oli minulle niitä kirjoja, joissa ei ole mitään vikaa, mutta jotka eivät vain kolahda odotetulla voimalla.

Nälkävuosi kuvaa nimensä mukaisesti Suomen nälkävuosia 1867-1868, joiden aikana tuhannet ihmiset kuolivat nälkään ja sairauksiin. Tapahtumia tarkastellaan kolmesta näkökulmasta: torppariperheen, joka yrittää toivottomasti paeta nälkää; helsinkiläisen lääkärin, jota nälkävuosi koskettaa, vaikka hänen ei tarvitsekaan luopua hiihtoretkistään ja punssilasillisistaan; ja senaattorin, joka miettii asiaa valtion ja sen talouden kannalta.

Katja kirjoitti juuri Andrei Makinen Ikuisen rakkauden kosketuksista ja siitä, kuinka kirjan upea ja hieno kieli hiukan etäännytti ja vieraannutti häntä lukijana. Minulle kävi hiukan samoin Ollikaisen kanssa, joka myös kirjoittaa hyvin kauniisti, hiotusti ja viimeistellysti. Kieli on yksinkertaista, mutta joka sana on selvästi tarkoin harkittu, ja Ollikainen käyttää myös varsin paljon vertauksia ja kielikuvia. Lukiessani juutuin ehkä liikaa tarkkailemaan kielenkäyttöä, enkä kiinnittynyt tarinaan ja henkilöihin. Tai kenties rupesin analysoimaan tekstiä, koska henkilöt jäivät heti alussa etäisiksi.

Esimerkiksi kuoleman kohtaamisesta ja surusta Ollikainen kirjoittaa näin:

"Se täyttää onton ruumiin raskaalla tyhjyydellä, joka ei jätä tilaa millekään muulle. Sen sisällä on suolampi, täynnä mustaa elotonta vettä. Kuikka ui silmien eteen. Se muuttuu pilkkasiiveksi, joka yrittää nousta lentoon. Sitten lumiviima jähmettää kaiken tyhjäksi, lintu katoaa. Myräkän mentyä kaikki on valkoista, kuollutta."

Kovin kaunista, mutta  kovin etäistä. Ja kun tunnesidettä ei synny, alkavat tällaiset kielikuvat tuntua hiukan keinotekoisiltakin. Samoin koin jotkut juonenkäänteet liian siisteiksi ja kirjallisiksi, esimerkiksi sen kuinka tiettyjen henkilöhahmojen tarinat kiedottiin kiinni toisiinsa.

Toinen minua häirinnyt asia oli runsas unisymboliikka. En juurikaan nauti unikuvauksista kirjallisuudessa: ne ovat minusta yleensä joko pitkästyttäviä tai teennäisiä. Tässäkin on toki kyse vain henkilökohtaisesta mieltymyksestä, eikä Ollikaisen unenkerronnassa sinänsä varmaan ole mitään vikaa. Minulle se vain oli yksi vieraannuttava tekijä lisää. Loppujen lopuksi taisin alkaa vähän väkisinkin etsiä kirjasta ärsytyksen aiheita - ehkä minua harmitti, kun en saanut ylistetystä kirjasta otetta.

Tunnistin kuitenkin lukiessani koko ajan kirjan ansiot: oivaltavan kielenkäytön, synkän kauneden ja etevän tarinankerronnan. Ja hiukan haikeana luen muiden lukukokemuksista: kuinka hieno ja raju elämys kirja on ollut. Ei vain minulle, tällä kertaa.

Nälkävuotta on luettu blogeissa erittäin paljon, joten linkitän tähän vain Suketuksen jutun, jonka lopusta löytyy linkkejä muihin arvioihin.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Kansi: Elina Warsta
Siltala, 2012

Juhani Aho: Papin tytär ja Papin rouva

"Elliä ei mikään naurattanut. Yhtäkkiä oli hän tullut välinpitämättömäksi ja melkein veltoksi kaikesta. Kaikki oli nyt jotenkuten ikään kuin värinsä muuttanut. Tai oikeammin oli entinen harmaa väri tullut takaisin joka esineeseen. Niissä oli ollutkin semmoinen omituinen loistonsa näinä päivinä. Ei hän jaksanut kuulla herrojen puheita. Jätti työnsä istuimelleen ja meni hitailla, raskailla asekelilla kammariinsa ja katseli, ohimo käden varassa, kauvan ulos puutarhaan ja rantaan. Istui siinä liikkumatta, kuinka kauvan lienee istunut."

 
Elli on papin tytär, joka lapsesta asti on tavoitellut jotakin suurempaa ja avarampaa kuin arkinen elämä kieltoineen ja rajoituksineen. Lapsena tämä taipumus ilmenee haluna kiivetä kotipihan korkeisiin puihin tai katoille; myöhemmin se on abstraktimpaa kaipuuta kohti laajempaa elämänpiiriä ja uusia kokemuksia. Nuoren maalaistytön mahdollisuudet 1800-luvun Suomessa ovat kuitenkin rajoitetut, vaikka Elliä onnistaa siinä mielessä, että vanhemmat päättävät lähettää hänet kaupunkiin tyttökouluun. Koulu ei kuitenkaan tarjoa sellaista vapautta ja näkökulmien laajentumista, jota Elli kaipaa. Kiihkeän ja voimakkaasti tuntevan Ellin luontoa pyritään kahlitsemaan: on oltava hillitty ja samanlainen kuin muutkin tytöt. Suitsijoina toimivat niin opettajat kuin koulutoveritkin.

Ahon kykyä kuvata naisen sielunelämää on ylistetty, ja luettuani nämä kirjat ymmärrän hyvin, miksi. Aho tavoittaa hienosti Ellin mielenliikkeet: unelmat ja haaveet, pettymykset ja surut. Vaikka maailma on monin osin muuttunut, ihminen on pohjimmiltaan sama: nykylukijankin on helppo samaistua Ellin kokemuksiin ja tunteisiin. Miltä tuntuu olla erilainen muiden tyttöjen keskellä; millaista on kun paras ystävä pettää; ja kuinka yksipuolinen ihastus haavoittaa.

Papin tytär kuvaa Ellin kasvun tytöstä nuoreksi naiseksi. Papin rouva taas keskittyy yhteen kesään jo aikuisen Ellin elämässä. Koettuaan muutaman pettymyksen rakkaudessa Elli on vanhempiensa lievästi painostamana suostunut arkisen ja tylsänpuoleisen papin vaimoksi. Kun Ellin nuoruudenihastus saapuu pappilaan viettämään kesää, Ellin vaivoin koossapidetty mielentyyneys järkkyy. Olavi Kalm on maailmaa nähnyt mies, ei-enää-aivan-nuori ylioppilas, tottunut naisten huomioon ja ihastumisiin. Ellin ja Olavin välistä suhdetta tarkastellaan molempien näkökulmasta, ja Aho asettaa näin vastakkain kaksi erilaista elämänkatsomusta ja kaksi erilaista käsitystä rakkaudesta.

Kummassakaan kirjassa ei ulkoisesti tapahdu kovin paljoa, mutta Aho luo tarinoihin suuren jännitteen, joka vetää lukijan syvälle mukaan henkilöhahmojen maailmaan. Varsinkin Papin rouvassa jokainen yksityiskohta tuntuu kertovan omaa pientä tarinaansa: rantaan ajautuvat aallot, Ellin keräämät kukkakimput, kesäyöt, jotka vaalenevat ennen kuin ehtivät oikein tummuakaan. Kirjassa on jotakin pakahduttavan ihanaa, kaikessa surumielisyydessäänkin. Ahon vanhahtava kieli lisää kirjan viehätystä - varsinkin kun kirja muuten tuntuu ajattomalta.

Lukemassani yhteispainoksessa on mukana Päivi Molariuksen mielenkiintoinen esipuhe ja joitakin aikalaiskritiikkejä. Niistä käy ilmi, että erityisesti Papin rouvaa on aikoinaan moitittu siitä, ettei se ota riittävästi kantaa esimerkiksi avioeron puolesta tai vastaan, eikä Elliä ja Olavia pidetty täysin sopivina suomalaisuuden kuvina. Ehkä tästäkin syystä kirjat ovat kestäneet aikaa niin hyvin: vaikka Aho halusikin näillä kirjoilla ottaa kantaa naisen asemaan, hän ei saarnaa eikä esitä valmiita, ihannoituja ratkaisuja. Elli ei ole suomalaisen naisen mallikuva tai naisasialiikkeen symboli vaan aito, ajatteleva ja tunteva ihminen.

Ihastuin sekä Papin rouvaan että Papin tyttäreen enemmän kuin etukäteen osasin odottaa. Olen lukenut Ahoa viimeksi paljon nuorempana, eikä noista lukukokemuksista ole jäänyt mitään erityistä muistijälkeä. Elliä ja hänen tarinaansa sen sijaan en usko kovin pian unohtavani, ja haluan myös ehdottomasti lukea Ahoa enemmänkin.

Papin tyttären ovat lukeneet Margit ja Amma. Papin rouvan on lukenut Salla, ja äänikirjana sen on kuunnellut Sanna. Molemmista kirjoista on kirjoittanut Morre.

Osallistun kirjalla Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Juhani Aho: Papin tytär, 1885. Papin rouva, 1893
Esipuhe: Päivi Molarius
Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2000 

Elämäni elokuvien Top10

Ison-Britannian elokuvainstituutti julkaisee Sight & Sound -lehdessään kerran kymmenessä vuodessa maailman parhaan elokuvan äänestyksen tulokset. Tämän vuoden äänestyksessä Hitchcockin Vertigo onnistui pudottamaan ykköspallilta kestovoittaja Citizen Kanen. Sekä Vertigo että Citizen Kane ovat minustakin upeita elokuvia, ja ne ovat epäilemättä menestyksensä ansainneet. Sight & Soundin äänestystuloksissa ei muuten ole mitään erityisen yllättävää, mikä on tietysti ymmärrettävää: taiteen kaanoneita ei noin vain muuteta.
 
Keskivertoelokuvissakävijän tai innokkaankin filmihullun parhaiden elokuvien lista näyttää luultavasti erilaiselta kuin yli 800 asiantuntijan kollektiivinen mielipide. Henkilökohtaiset listat ovat todennäköisesti myös persoonallisempia. Äänestystulosten innoittamana oman suosikkielokuvien listansa on kirjabloggaajista tehnyt ainakin jaana, joka toivoi näkevänsä myös bloggaajakollegoiden listoja. Elokuvien ystävänä tartuin tietysti innolla haasteeseen.

Filmihulluuteni oli voimakkaimmillaan joskus parikymppisenä. Silloin kävin parhaimmillani (pahimmillani?) elokuvissa jopa 180 kertaa vuodessa. Elokuva-arkiston upottavan pehmeillä penkeillä tuli istuttua joskus kahdessakin näytöksessä saman päivän aikana, ja uutuuselokuvankin saatoin käydä katsomassa kolme tai neljä kertaa. Ja vaikka en nykyään katso elokuvia läheskään tuolla tahdilla, rakkauteni elokuvaa kohtaan ei ole kadonnut minnekään. Rakkaita, tärkeitä ja parhaita elokuvia on suunnattoman paljon, ja kymmenen parhaan elokuvan valinta on lähes mahdoton tehtävä. Mutta tällä kertaa listalle päätyivät nämä filmit:

Robert Wise: The Sound of Music. Lapsuuteni suurin elokuvasuosikki. Tämä käytiin ystävän kanssa katsomassa aina, kun joku Helsingin elokuvateatteri sitä esitti. Elokuvan puolivälissä oli väliaika, jonka aikana huokailtiin elokuvan ihanuutta ja laulettiin lauluja. Ystäväkirjoihin kirjoitettiin lempinäyttelijän kohdalle Julie Adrews ja lempikukan kohdalle edelweiss.

Howard Hawks: Herrat pitävät vaaleaveriköistä. Olen käyttänyt aika monta tuntia elämästäni Marilyn Monroen elokuvien katsomiseen. Ei ole mitään värisyttävämmin ihanampaa kuin Marilyn laulamassa Diamonds Are a Girl's Best Friend.

Francois Truffaut: 400 kepposta. Tätä elokuvaa voi syyttää filmihulludestani. Olin toki aikaisemminkin rakastanut tiettyjä elokuvia, mutta Truffaut avasi silmäni sille, että elokuvat ovat paljon muutakin kuin kauniita kuvia ja hienoja tarinoita: ne ovat taidetta ja elämää suurempia elämyksiä. Näin elokuvan televisiosta ehkä 16-vuotiaana, eikä maailma ollut sen jälkeen entisellään.

Leos Carax: Pont-Neufin rakastavaiset. Pariisi, hullua rakkautta ja Juliette Binoche.

Jane Campion: Piano. Muistan, kun kävin katsomassa tätä neljättä kertaa, ja itkin melkein koko elokuvan ajan, koska se on vain niin pakahduttavan kaunis ja koskettava.

Matti Kassila: Komisario Palmun erehdys. Tai Kaasua, komisario Palmu! Molemmat ovat täynnä mahtavia roolisuorituksia, kuolemattomia repliikkejä (Tämähän maistuu aivan...mantelilta!) ja ihastuttavaa ajankuvaa. En koskaan kyllästy näihin.

Michael Powell ja Emeric Pressburger: Punaiset kengät. Ihana ja julma Technicolor-satu. Ylidramaattinen, unenomainen, tyylitelty, kohtalonomainen, traaginen, ihana. 

Richard Linklater: Rakkautta ennen aamua. Romantiikan huippu. Julie Delpy ja Ethan Hawke tapaavat, puhuvat ja rakastuvat. Koko elokuva on oikeastaan pelkkää dialogia, ja se riittää. Olen nähnyt tämän lukemattomia kertoja, ja silti odotan aina jokaista repliikkiä, katsetta ja hymyä yhtä innokkaasti.

Ang Lee: Brokeback Mountain. Mikään elokuva ei ollut aikoihin ravisuttanut niin paljon kuin tämä elokuva onnistui tekemään. Kuinka voisi vastustaa tämän elokuvan onnetonta rakkaustarinaa, surullisia ihmiskohtaloita tai alakuloisena vellovaa musiikkia. Tai Sitä Suudelmaa.

Sean Penn: Erämaan armoille. Ihastuin tämän elokuvan erämaaromantiikkaan ja päähenkilön epärealistiseen idealismiin. Vaikka unelmalla on traaginen loppu, sen tavoittelussa on suurta kauneutta.

Anja Snellman, Ivana B. ja intertekstuaalisuuden rajat

Anja Snellmanin uusi pienoisromaani Ivana B. käsittelee mm. kirjailijan ammattia, julkisuutta ja julkkiskulttuuria ja taiteen ja viihteen rajoja. Kirjassa käyvät kädenvääntöä kaksi äärilaitoja edustavaa kirjailijaa: keski-ikäinen, esiintymiskammoinen, julkisuutta kaihtava minäkertoja, jonka laatukirjat eivät herätä suuria intohimoja sen kummemmin lukijoissa kuin kriitikoissakaan, sekä Ivana B., joka on raflaavien lausuntojensa, näyttävän ulkomuotonsa ja sosiaalisen median hyödyntämisen ansiosta julkkiskirjailija jo ennen esikoiskirjansa ilmestymistä. Kirja nostaa esiin monia mielenkiintoisia ajatuksia liittyen kirjallisuuteen ja kirjailijan identiteettiin, ja niitä ovat eri kanteilta käsitelleet omissa blogijutuissaan esimerkiksi  Mari A., Jori, Tuulia, Erja, Minna, Arja, Salla ja Booksy.

Aion kuitenkin omassa jutussani tarttua asiaan, joka häiritsi lukukokemustani sen verran, etten oikein pystynyt keskittymään kirjan varsinaiseen teemaan. Snellman on nimittäin taas kerran lainannut toisen kirjailijan tekstiä varsin huolettomasti. Googlettelin hiukan nähdäkseni, onko kukaan muu kiinnittänyt asiaan huomiota, ja löysin Kirsin blogista tämän anonyymin vierailijan jättämän kommentin:

"Snellmannin muutamista teoksista (esimerkiksi Pelon maantiede ja Arabian LauriI on syntynyt keskustelus siitä, miten intertekstuaalisuutta voi ja saa toeuttaa ilman, että sortuu plagiointiin. Tämä tuli mieleeni, kun Ivana B:ssä on ainakin kolme hyvin samanlaista kohtaa kuin Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teoksessa. Tämä teos kyllä mainitaan teksissä myöhemmin, mutta samanlaiset kohdat olivat mielestäni silti liikaa Tarttia - upea kirjailija olisi saanut muokattua ne omaksikin tekstikseen."

Ivana B. tosiaan sisältää muutaman hyvin samankaltaisen kohdan kuin Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Snellmanin päähenkilö on paitsi kirjailija myös muinaiskreikan tutkija, ja Tarttin kirjan päähenkilöt ovat muinaiskreikan opiskelijoita. Ivana B:ssä kirjoitetaan muinaiskreikasta näin:

"Tai nostaa katseensa vuosituhansia sitten sammuneesta kielestä, kohottaa katseensa vuosisatoja kadonneena olleesta maisemasta ja ajatuskuvioista. Muinaiskreikka, hyvä terapeutti Parantainen, on kirkas ja kauhistuttavan selkeä kieli jota on aivan mahdollista opiskella puhumatta sitä sanaakaan."

Ja näin Tartt:

"Hekin tunsivat tämän kauniin ja karmivan, vuosisatoja kuolleena olleen maiseman; he olivat kokeneet saman, nostaneet katseensa kirjastaan 400-luvun silmin ja kokeneet maailman piinallisen vieraaksi ja hitaaksi, aivan kuin se ei olisikaan heidän kotinsa. [...]Muinaiskreikka on vaikea kieli, todella vaikea kieli, ja on aivan mahdollista opiskella sitä koko ikänsä pystymättä puhumaan sitä sanaakaan; [...]

Ivana B:ssä mietitään kreikan kielen sanaa pur:

"Ilionin torneissa ja Patrokloon roviossa riehuva pur; ankara korventava roihu, joille käännös "tuli" on aivan liian laimea, asuu hänen sisällään."

Tarttin päähenkilö puolestaan pohtii:

"Voin vain sanoa että incendium on luonteeltaan aivan erilainen kuin se feu jolla ranskalainen sytyttää savukkeensa, ja molemmat ovat aivan erilaisia kuin kreikkalaisten tuntema ankara, epäinhimillinen pur, joka riehui Ilionin torneissa tai räiskyi ja leimusi autiolla tuulisella rannalla Patrokloon hautaroviossa."

Molemmissa kirjoissa saadaan auktoriteetilta eräänlaiseksi motoksi mietelmä"Kauneus on kauhua". Ja molemmat siteeraavat samaa kohtaa Aiskhyloksen Oresteiasta (tosin Snellman lainaa pidemmäm pätkän kuin Tartt):

"Koristen makasi hän, hengen heitti.

Syöksähti verivirta hänen suustaan,

pisarin tummin otsani se pirskoi - 

ah, koskaan suloisemmin taivaan sade

ei vihmo siljaa tähkään ehtivää,

kuin ihoani tämä kalman kaste."

Ivana B:ssä tosiaan mainitaan myös Tartt ja Jumalat juhlivat öisin, joten ehkä Snellman oikeuttaa mielestään tekstimuunnelmat ja -lainaukset sillä. Muinaiskreikka ei kuitenkaan ole kauhean oleellinen asia Ivana B:ssä - sen tarkoitus on ilmeisesti vain kertoa päähenkilön klassisesta koulutuksesta - joten en ymmärrä, miksi edes omistaa sille niin paljon tilaa pienessä kirjassa. Lainaukset Tarttilta eivät minusta tuo kirjaan mitään lisäarvoa, ellei tarkoitus olekin vihjata, että kirjan päähenkilö lainaa ajatuksensa toiselta kirjailijalta. En kuitenkaan pidä Tarttin kirjaa niin vankkana klassikkona, että lukijan voisi olettaa tuntevan viittauksia ilman erillistä mainintaa. (Kaikki eivät ole lukeneet nuoruudessaan Jumalia riittävän montaa kertaa osatakseen sen lähes ulkoa...)

Nämä lainaukset eivät häiritsisi minua niin paljon, jos tämä olisi ensimmäinen kerta, kun Snellman tukeutuu muiden teksteihin. Mutta Pelon maantiedehän tosiaan aiheutti aikoinaan varsin suuren kohun, koska Snellmanin väitettiin lainanneen paitsi teoksen nimen, myös joitakin tekstinpalasia tutkija Hille Koskelalta, joka työryhmineen on tutkinut feminististä maantiedettä. Pelon maantiede herätti keskustelua siitä, kuinka paljon tekstiä kirjailija voi muilta lainata, ja tulisiko kaunokirjallisissakin teoksissa tietyissä tapauksissa ilmoittaa lainaukset lähdeviittein. Pelon maantieteen jälkeen Snellman käsittääkseni ainakin joskus on näin tehnytkin, eli kirjoissa mainitaan, mihin asiantuntijalähteisiin faktat perustuvat.

Kaksi vuotta Pelon maantieteen jälkeen ilmestyi Arabian Lauri, joka on teemoiltaan ja henkilöhahmoiltaan monin osin muunnelma Evelyn Waugh'n Menneestä maailmasta. Snellman ei kuitenkaan ole lainannut Waugh'lta ainoastaan perustarinaa vaan myös useita ilmauksia ja sanamuotoja. Esimerkkejä löytyy Hannele Puhtimäen gradusta, joka käsittelee Arabian Laurin intertekstuaalisuutta. En ole itse lukenut Arabian Laurista kuin hiukan alkua, mutta samankaltaisten tekstinpätkien määrä tuntuu hämmentävän suurelta. 

Intertekstuaalisuus voi olla mielenkiintoista, samoin klassikon uudelleentulkinta, jossa tarina sovitetaan toiseen aikaan ja paikkaan, mutta kuinka paljon teoksesta voi hyvän maun rajoissa lainata? Snellman näyttäisi usein lainaavan kokonaisia lauseita, vaihtaen vain jonkun sanan toiseen samankaltaiseen. Snellman ei myöskään käsittäkseni maininnut Mennyttä maailmaa lähtökohtanaan ennen kuin se oli krittikeissä noussut esiin - toisin kuin esimerkiksi Zadie Smith tekee Kauneudesta-kirjansa esipuheessa, jossa tunnustaa velkansa Forsterin Talo jalavan varjossa -romaanille.

Miten siis suhtautua tämänkaltaiseen lainailuun. Onko se nokkelaa ja hauskaa - onko lukijasta mukavaa bongailla viittauksia muihin teoksiin? Tuoko se syvyyttä tekstiin; lisääkö viittaus toiseen henkilöhahmoon uusia kerroksia kirjan päähenkilöön? Onko kaikki jo kirjoitettu - onko kaikki kirjoitus intertekstuaalista? Joissakin tapauksissa voisin vastata edelläoleviin kysymyksiin myöntävästi. Ivana B. kuitenkin jättää minut hämmentyneeksi, koska en ymmärrä, miksi Snellman Tarttilta lainaa: se ei tuo kirjaan mitään lisäarvoa, vaan kummastuttaa ja hiukan suututtaakin tätä Tartt-fania.

Anja Snellman: Ivana B.

Siltala, 2012

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässsä. Rouva Swannin ympärillä

Teki mieli lukea taas Proustia. Kadonneen ajan kahden ensimmäisen kirjan perusteella olin jo päätynyt siihen, että viihdyn Proustin parissa hyvin silloin, kun hän käsittelee muistamista ja muita mielen liikkeitä, mutta huonommin silloin kun puidaan ihmissuhteita. Kolmas kirja vain vahvisti tätä kuvaa.

Kirjan ensimmäinen puolisko keskittyy erityisesti päähenkilön taide-elämysten kuvailuun. Hän käy teatterissa katsomassa Faidraa, jonka pääosassa esiintyy Madame Berma, ja pääsee Swannien kotona keskustelemaan suuresti ihailemansa kirjailijan, Bergotten kanssa. Molemmat tapahtumat kuvaavat sitä, kuinka odotuksemme vaikuttavat kokemuksiimme, ja kuinka toisaalta mielessämme muokkaamme kokemuksiamme odotuksiamme vastaaviksi. Erityisesti teatteriepisodi oli mielenkiintoinen: päähenkilö on odottanut teatterissakäyntiä kiihkeästi ja rakentanut kuvitelmissaan jo valmiin kuvan siitä, millainen esitys tulisi olemaan ja kuinka suuresti hän tulisi la Berman tulkinnasta nauttimaan. Kun esitys ja legendaarinen näyttelijä eivät vastaakaan odotuksia, on pettymys tietysti suuri. Myöhemmin päähenkilö kuitenkin yrittää vakuuttaa itselleen, että esitys on sittenkin ollut vaikuttava - varsinkin kun vanhemmat ja kokeneemmat teatterinkävijät ylistävät esitystä ja tulkintaa.

"Tuskin olin ottanut vastaan tämän uuden käsitteen "puhtaimmasta, ylevimmästä taidetapahtumasta", kun se jo lähestyi teatterissa kokemaani epätäydellistä nautintoa, lisäsi siihen hiukan sitä, mikä siltä puuttui, ja niitten yhdistelmästä muodostui jotakin niin kiihoittavaa, että huudahdin: "Mikä suuri taiteilija!""

Juuri tämäntapaisissa huomioissa Proust on minusta parhaimmillaan. Hän tavoittaa hyvin ajatusprosessit ja sen, kuinka maailmamme muokkautuu mielessämme. Näihin havaintoihin on helppo samaistua ja tehdä oivalluksia. Kukapa ei olisi joskus yrittänyt vakuuttaa itselleen, että joku pettymyksen aiheuttanut, odotettu asia, oli oikeastaan hieno kokemus - ainakin melkein niin hieno kuin sen odottikin olevan.

Yhtä samaistuttavia eivät ole Proustin mieshenkilöiden rakkaushuolet. Edellinen kirja kuvasi Swannin mustasukkaista rakkautta Odettea kohtaan - tässä kirjassa päähenkilö kärsii samankaltaisesta vaivasta, jonka kohteena on Swannin ja Odetten tytär Gilberte. Päähenkilö on rakkaudessaan kiihkeä, omistushaluinen ja epätoivoinen: hän manipuloi, juonii ja liikuttuu omista tunteistaan. Rakkaus ei suinkaan ole onnea tai vastavuoroisuutta. Proustille se on jatkuvaa kaipausta, jonka kohde helposti vaihtuu; se on kärsimystä ja epävakaata omistautumista. Muunlaista rakkautta Proust ei näytä tuntevan, enkä itse saa kovin paljon irti tällaisesta pakkomielteisestä rakkauden rakastamisesta.

Mielenkiintoista on se, että Proustin henkilöhahmot jäävät aika paperisiksi, vaikka hän on niin taitava kuvaamaan ihmisen mielenmaailmaa. Mutta ihminen onkin paljon muutakin kuin ajatuksensa ja tunteensa. Hän on myös kanssakäymistä muiden kanssa, puhetta ja reagointia. Näiden kuvaajana Proust ei ole yhtä tarkkanäköinen kuin muistin ja ajattelun tulkkina. Suosikikseni tässä kirjassa taisi nousta rouva Swann, entinen puolimaailman nainen, nykyinen hienosteleva seurapiirirouva, joka höystää puhettaan englanninkielisillä fraaseilla. Hänen muotokuvassaan Proust väläyttelee jopa huumoria, joka tuntuu virkistävältä kaiken vakavuuden keskellä.

Lisää kirjasta Vielä palaa lukulamppu -blogissa.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä. Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1. Rouva Swannin ympärillä (A la recherche du temps perdu. A l'ombre des jeunes filles en fleur. Autour de Mme Swann, 1919)
Suom. Inkeri Tuomikoski
Otava: 1979/2004

Johanna Holmström: Camera Obscura (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Lumiomenan Katja haastoi minut lukemaan tämän Johanna Holmströmin novellikokoelman, Camera Obscuran. Olin lukenut Katjan oman blogijutun kirjasta ja ajatellut kokoelman kuulostavan mielenkiintoiselta, mutta se ei ollut kiilannut lukulistani kärkeen. Ehkä en ilman haastetta olisi tullutkaan tarttuneeksi kirjaan (mielenkiintoisen kuuloisia kirjoja kun maailmassa riittää), mutta haaste antoikin nyt pätevän syyn ottaa kirja luettavaksi.

"Kaikki alkoi hienovaraisesti, myöhästyneinä ja al dente -tarjoiltuina illallisina ja likaisina takaisin laatikoihin pistettyinä sukkina, jotka siellä saastuttivat sählyiltojen hajullaan myös puhtaat jalanverhoimet. Sitten turvauduttiin karkeampiin toimiin pesemättömien vessojen ja pölyn peittämien lattioiden, karrelle palaneiden kyljysten avulla ja mystisesti hävinneiden kaukosäätimien yhteydessä ralli-illat voittavien saippuaoopperoiden muodossa."

Camera Obscura on sellainen romaanin ja novellikokoelman rajamailla liikkuva teos, jollaisista olen viime aikoina huomannut kovasti pitäväni. Kirja ei ole ihan romaani, koska se koostuu selkeästi erillisistä tarinoista, mutta yksittäiset kertomukset linkittyvät kuitenkin toisiinsa siinä määrin, että kokonaisuus on enemmän kuin yksittäisten novellien summa. Camera Obscuran novelleja yhdistää toisiinsa ennen kaikkea itsemurhan tehnyt nuori nainen, Ida Rosendahl. Ida on ympäristöaktivisti, joka päätyy äärimmäiseen ratkaisuun: ainoa toimiva vastalause luonnonvoimien riistokulutukselle on lakata olemasta kokonaan.

Kirjan ensimmäinen novelli, Opiskelija, valottaa toisaalta Idan elämää ennen itsemurhaa, toisaalta kaipaamaan jäävän vanhemman osaa. Opiskelijaa seuraa Suden vuosi, jossa Idan aktivistitoverit ovat muuttaneet metsään, pyrkimyksenä elää mahdollisimman ekologisesti ja omavaraisesti. Idealistisille kaupunkilaisnuorille metsä voi kuitenkin olla arvaamaton paikka: kasvimaan porkkanat jäävät kitukasvuisiksi, ja jossain lähistöllä ulvovat sudet...

Opiskelija ja Suden vuosi aloittavat kirjan todella vahvasti. Niiden tunnelma on painostava ja hiukan epätodellinen - niissä on sadun kohtalonomaisuutta ja unen epärealistisuutta, höystettynä kauhuelokuvan tehosteilla. Holmström kuljettaa tarinoitaan verkkaisesti mutta tiiviisti, pikku hiljaa jännitettä nostaen, ja tekstiä hienosti rytmittäen. Hän vaihtelee kerronan keinoja, kirjoittaa välillä suorasanaisemmin, välillä tunnelmoiden ja kekseliäitä vertauskuvia käyttäen. Novellit liikkuvat maailmassa, joka on melkein kuin meidän oma arkimaailmamme, mutta siinä on kuitenkin jotakin outoa, kummallista. Metsän syvyyksiin huudetut toivomukset saattavat saada yllättävän vastauksen, samoin suden korvaan kuiskatut sanat. Novellit ovat kuin mustanpuhuvia satuja: ne ovat säälimättömiä ja kylmän kirkkaita tarinoita epätoivoisista ihmisistä.

Kokoelman kaikki novellit eivät olleet aivan yhtä vaikuttavia kuin alun upea kaksikko. Puolivälillä oli pari novellia, joissa tiheä tunnelma hiukan hajosi ja hidas painostavuus alkoi käydä raskaaksi ja liian verkkaiseksi. Loppua kohti Holmström onneksi taas parantaa ja päättää kokoelman hienosti. Vaikka kokoelman novellit kietoutuvatkin toistensa ympärille, se ei tarkoita että kaikki langanpäät solmittaisiin yhteen, vaan kirjailija jättää lukijalle yllin kyllin pohdiskeltavaa.

Novelleja liittävät toisiinsa paitsi henkilöhahmot, myös teemat. Liikutaan ihmisen ja luonnon yhteentörmäysten alueella, ihmisen ja eläimen suhteen, hyväksikäytön ja oman käden oikeuden teemoissa. Kuinka ihminen saa kohdella toisia ihmisiä ja muita elollisia olentoja, kuka saa päättää ihmisen tai eläimen elämän kestosta, ja ennen kaikkea: mitkä ovat tekojemme seuraukset? Novellit kertovat surusta, kaipauksesta, vihasta ja katumuksesta. Holmström ei anna kovinkaan paljon toivoa, mutta silti kirja ei tunnu lohduttomalta, pikemminkin herättelevältä.Siinä on hiljaista vimmaa ja huutoa, joka jää kaikumaan mieleen.

Kannattiko siis ottaa riski? Ehdottomasti. Rakastuinko? En aivan, mutta ihastuin, voimakkaasti. Kiitos Katjalle haasteesta ja vaikuttavasta lukuelämyksestä!

Katjan lisäksi kirjan on lukenut myös Morre.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar -haasteeseen.

Johanna Holmström: Camera Obscura, 2009
Suom. Asko Sahlberg
Kansi/kannen kuva: Helena Kajander/Hannu Ahonen
Teos & Söderströms, 2011