Eeva Tikka: Alumiinikihlat

"Siinä hän on varjossa eikä se enää ole kylmä lumivarjo vaan pehmeä, lämmin, kevyt. Se on varjo, joka tulee auringosta, veden varjo, lumpeen juurilla. Sen kohdussa hän keinuu ja hänen ympärillään kädenlämmin lapsivesi, kuin lumpeen siemen hän odottaa syntymää, odottaa eikä turhaan; yhä syntyy maailmaan uusia ihmisiä."

Eeva Tikan novelleissa ollaan elämän käännekohtien keskiössä. Käännekohdat voivat olla suuria, kuten perheenjäsenen kuolema tai ero rakastetusta – mutta ne voivat olla myös pieniä arkisia hetkiä, joita ei ehkä edes tunnista käännekohdiksi. Kuitenkin jokin voi tuollaisena hetkenä liikahtaa, jokin ajatus tai muisto tai teko.

Monessa novellissa aiheena on lasten ja vanhempien välinen suhde.  On vanhempia, jotka huomaavat lapsensa käyneen heille vieraaksi. On lapsia, joiden luottamus vanhempaan joutuu koetukselle. On vanhempia, jotka lähtevät ja vanhempia jotka kurottavat kohti lastaan. Tikka piirtää hienoin vedoin niitä moninaisia luottamuksen ja rakkauden siteitä, jotka lasten ja vanhempien välillä kulkevat, ja näyttää kuinka luottamus ja rakkaus rakoilevat tai rikkoutuvat.

Hieno esimerkki näistä teemoista on kokoelman avaava Kraatteri, jossa nainen päättää hakea aikuisen kehitysvammaisen poikansa laitoksesta kotiin. Hoitohenkilökunnalle nainen puhuu kyläilystä, mutta itselleen hän vakuuttaa, että poika muuttaa pysyvästi takaisin kotiin. Hoitajan kommentista käy selväksi, ettei nainen ole kovin usein vieraillut poikansa luona, joten miksi hän yhtäkkiä haluaakin pojan luokseen asumaan? Onko syynä rakkaus vai syyllisyys? Vai halu tuntea itsensä tarpeelliseksi, kun aviomiehellä on toinen nainen ja muilla lapsilla on jo omat elämänsä? Tikka kuvaa kipeästi ja osuvasti äitiä, jonka suhde lapseen on monimutkainen ja vailla luottamusta.

Monessa novellissa lapsi joutuu tahtomattaan todistamaan aikuisten maailman vaikeita tapahtumia ja puheita. Lapsi voi myös joutua pelinappulaksi aikuisten välien selvittelyssä tai aikuisen henkilökohtaisen kriisin todistajaksi. "Kyllä se sen pian unohtaa", saattaa vanhempi sanoa mutta ymmärtää ehkä itsekin, etteivät asiat lapselta niin helposti unohdu.

Alumiinikihlojen kertomuksissa onkin kyse myös muistamisesta, kuten Sotamuistossa, jossa veteraani matkustaa siiihen paikkaan, jossa sodan aikana ampui ihmisen – sen ainoan ihmisen, jonka sodassa tappoi. Muistoihin palataan myös kokoelman niminovellissa, jossa lintujen rengastaja palaa rengastuskeikalta tyhjään kotiin. Hienossa novellissa tapahtuu pintatasolla vähän, mutta rengastajan mielenliikkeet käyvät syvissä vesissä.

Tikan novellit ovat hiljaisia eivätkä pidä melua itsestään. Vähäeleisyys rauhoittaa mielen pohtimaan ja rauhoittumaan, mutta hiljaisella tavallaan Tikka myös ravistelee ja herättelee.

Eeva Tikka: Alumiinikihlat
Kansi: Timo Viljakainen
Gummerus, 1984

Eeva Tikka: Mykkä lintu

"On minussa vielä paljon elävää. Olen tuottavakin vaikkei hän sitä tiedä, tuotan ajatuksia, sanoja, puhetta; tuotan levottomuutta itselleni vaikka etsin rauhaa. Tuotan vihaa, jota en ole uskaltanut tunnustaa, se pyyhkii Ilarin puhelinnumeron muistin näytöltä pois. Tuotan surua, se pulppuaa minusta tummana ja parantaa kuoliot jota ovat kuin sokeutuneita silmiä, ne avautuvat eläviksi, melkein mustiksi niin kuin Aatoksen silmät."

Keski-ikäinen nainen on vetäytynyt hiljaisuuden retriittiin toipumaan avioerosta. Nainen on rauhan paikassa mutta ei tunne rauhaa: mielessä kaikuvat huudot, riidat, vähättelevät sanat. Naisen miehellä, Ilarilla oli sana hallussaan, ja sanoillaan hän on kuitannut koko suhteen: alusta alkaen erehdystä. Retriitissä nainen käy läpi eroa ja väittelee mielessään Ilarin kanssa – sanoo ne sanat, jotka oikeasti ovat jääneet sanomatta. Samalla nainen palaa muistoissaan lapsuuteen. Kotiin, josta äiti teki usein vihan retriitin huudollaan ja vaikenemisellaan, sekä naapurin mykkään poikaan Aatokseen ja sanattomaan ystävyyteen tämän kanssa.

Sanat, joilla voi satuttaa; paljastavat sanat; loukkaavat sanat, jotka muuttavat kauniin rumaksi. Sanat, joiden kautta löytyy yhteys toiseen ihmiseen; lohdulliset sanat. Torjuvat vaikenemiset ja sanaton yhteisymmärrys. Hiljaisuus voi olla rauhoittavaa tai ahdistavaa; puheella voidaan ilmaista tai peittää ajatuksia; ihmiset voivat puhua vuosien ajan toistensa ohi. Eeva Tikka käsittelee Mykässä linnussa sanojen ja sanattomuuden kirjoa kauniisti ja koskettavasti.

Mykkä lintu on kirja surusta ja siitä toipumisesta. Menetyksien ja alistamisen lannistama päähenkilö käy läpi katkeruuden, vihan ja pettymyksen tunteita, mutta oppii myös uudella tavalla kuuntelemaan – muita ja omaa ääntään. Kirja on kaunis ja rauhoittava, vaikka siinä käsitellään kipeitä ja vaikeita asioita. Ihmisen myllertävän mielen vastapainona on luonto: metsäpolut, joiden seuraaminen on turvallista, aamun purppuraisena hohtava sumu, lintujen laulu. Tikka kirjoittaa vähäeleisen kauniisti, unohtamatta elämän rumia ja arkipäiväisiä puolia. Ja sanoissa kuuluu hiljainen viisaus, joka jättää lukijan mielen levolliseksi.

Mykän linnun ovat lukeneet myös Minna, joka toteaa kirjan jättävän jälkeensä valon, toivon ja ilon, sekä Elma Ilona, jonka mielestä kirja on lähellä napakymppiä.

Eeva Tikka: Mykkä lintu
Kannen kuva: Saara Tikka
Gummerus, 2004 

Eeva Tikka: Hidas intohimo

Eeva Tikan novellikokoelmalla on osuva nimi: Hidas intohimo. Näiden novellien intohimo on tosiaan hidasta, hiljaistakin, mutta intohimoa se selvästi on. Novelleissa ei tapahdu paljon, mutta niissä tehdään isoja oivalluksia, ymmärretään jotakin omasta sisimmästä tai kohdataan toinen ihminen tunnetasolla. Ilmassa on haikeutta, lempeyttä, katkeruutta, surua ja onnea.

"Ne yötkin, tummat ja hehkuvat, kuumat ja kirkkaat, kesäyön kuulas hämy paljaalla iholla - totta, yhtä totta kuin tämän talven lumi, tämän lyhyen päivän poistuva valo."

Tikka kirjoittaa kauniisti ja rauhallisesti - sovittelee sanoja yhteen tarkasti ja oivaltavasti. Hän suhtautuu henkilöhahmoihinsa ymmärtävästi vaikka näkee heidän heikkoutensa ja ongelmansa. On naisia, jotka pelkäävät kohtaamista miehen kanssa - pakenevat yksinäisyyteen vääränlaiseksi kokemaansa läheisyydenkaipuuta. On poikia ja tyttäriä, jotka etsivät yhteyttä vanhempiinsa - eläviin tai jo kuolleisiin. On koiria ja kissoja, jotka lohduttavat ja antavat läheisyyttä silloinkin, kun ihmiset pettävät. Ja on luonto, mullassa hitaasti kasvavat perunat, lumen tuoksu talvella ja omenapuun vaaleanpunaiset nuput alkukesästä.

"Kevät on olemassa jo ennen kuin se puhkeaa, se on vuodenajoista suloisin ja vaateliain, se tuoksuu silmuilta ja syvältä heräävältä maalta. Routa sulaa ja vesi valuu syviin hautoihin; tunnetko sen, äiti? Uskotko sinä sen?"

Neljäntoista novellin joukkoon mahtui pari hiukan etäisemmäksi jäänyttä tarinaa, mutta muuten ihastuin oikeastaan jokaiseen pieneen kertomukseen. Lukeminen tuntui välillä suorastaan pakahduttavalta - niin hienosti Tikka piirtää esiin ihmisten ajatukset ja tunteet. Vaikka henkilöhahmot olisivat yksinäisiä tai pettyneitä, Tikka ei surkuttele tai katso ylhäältäpäin: hän ymmärtää ja näytää että pettymysten ja väärien valintojenkin jälkeen elämään voi löytää iloa ja merkitystä. Siksi lukijakin on Tikan henkilöiden puolella ja näkee isot merkitykset pienissä ja hiljaisissa elämäntarinoissa.

En ole aikaisemmin lukenut Tikkaa, mutta tämän ensikohtaamisen perusteella tunnen löytäneeni mahdollisen uuden lempikirjailijan. 

Hitaan intohimon on lukenut myös Minna.

Osallistun kirjalla Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Eeva Tikka: Hidas intohimo
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2007