Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Jayne Anne Phillips on tarjonnut minulle parin viimeisen vuoden aikana kaksi upeaa lukuelämystä: vaikuttava Suojelus ja kerta kaikkiaan lumoava Kiuru ja termiitti tekivät minusta Phillipsin ihailijan. Siksi onkin hämmentävää, että nyt Phillips on vastuussa yhdestä vuoden kirjapettymyksestä.

Kirja perustuu 1930-luvulla tapahtuneisiin murhiin, joista vastasi useita salanimiä käyttänyt Harry Powers. Powersin uhrien määrästä ei ole varmuutta, mutta hän tappoi ainakin viisi ihmistä.  Powers löysi uhrinsa seuranhakupalstojen kautta, hurmasi keski-ikäiset naiset kirjeillään ja tappoi nämä julmasti. Phillipsin kirja keskittyy uhrerista erityisesti Eicherin perheeseen, Asta Eicheriin ja tämän kolmeen lapseen.

Kirja alkaa vahvasti. Ensimmäiset 150 sivua seurataan Eicherin perhettä, heidän joulunviettoaan ja perheenjäsenten ajatuksia ja keskinäisiä suhteita. Phillips kuvaa perheen, joka on kokenut monella tavoin kovia, mutta joka on silti selvästi onnellinen, rakastava, melkein idyllinen. Jakson lopussa päästään murhenäytelmän näyttämölle ja Powersin tekoihin, jotka kuvataan melko viittellisesti mutta kauhistuttavasti.

Alku on niin voimakas, että luen kirjaa melko pitkälle ennen kuin havahdun siihen, kuinka pahasti tunnelma on lässähtänyt. Viimeiset 400 sivua keskittyvät fiktiiviseen toimittajaan Emily Thornhilliin, jolle Eicherin perheen kohtalosta ja Powersin tuomitsemisesta tulee sydämenasia. Emily on varsinainen supernainen: itsenäinen uranainen 1930-luvulla, joka on kaunis ja tyylikäs ja hurmaa mennen tullen niin toimittajakollegansa kuin rikosta tutkivat poliisitkin. Hän pääsee seuraamaan rikoksen selvittämistä aitiopaikalta, ja ratkaisee myös itse muutaman johtolangan: Emilyn kautta lukija kulkee askel askelelta mukana rikoksen selvittämisessä ja oikeudenkäynnissä.

Emilyn hahmo on paitsi epäuskottava myös täydellisyydessään jokseenkin epäkiinnostava. Jälkisanoissa Phillips kertoo, että Emilyn esikuvana on hänen oma äitinsä, mikä ehkä selittää puuduttavan täydellisyyden. Kunnianosoitus äidille on ajatuksena kaunis, mutta kirjallisuutena laimeaa.Asiaa pahentaa Emilyn sokerikuorrutettu romanssi Eicherien kotikaupungin pankinjohtajan kanssa sekä orpo taskuvaras, jonka Emily adoptoi.

Phillips on ehkä halunnut luoda kirjaan vastavoiman murhille ja Powersin pahuudelle. Maailmassa on myös hyvyyttä ja rakkautta; muukalaisiin kannattaa luottaa; rakkautta voi löytää odottamattomista paikoista. Toteutus on kuitenkin osoitteleva ja yliampuvakin. Emilyn elämä vie kirjasta kohtuuttoman paljon tilaa, ja tuntuu kuin Phillips olisi kirjoittanut kahta eri kirjaa, toista Eichereista, toista Emilystä. Rehellisesti sanottuna en edes tunnistanut Phillipsin ääntä Emilyn osuudessa. Kerronnasta puuttui tuttu virtaavuus, taidokas sanankäyttö ja arvoituksellisuus. Kirjan loppupuoli oli välillä suorastaan kiusaannuttavaa luettavaa, ja varsinkin orpopojan jaksojen kohdalla ihmettelin, mitä ihmeen hömppää oikeastaan luen.

Tarinassa olisi ollut potentiaalia. Kuten sanottua, kirjan alku oli hyvä, ja myös lopun oikeussalikohtauksessa on hyytävää vaikuttavuutta, vaikka Emilyn välikommentit vesittävät sitäkin. (Tässä vaiheessa kirjaa olin kurkkuani myöten täynnä Emilyä.) Se, missä Phillips onnistuu, on sarjamurhaajan kuvaaminen melko lailla ilman glamouria: hänen Powersinsa on pelottava mutta samalla mitätön mies. Jos Phillips olisi kirjoittanut puolet lyhyemmän kirjan, joka olisi keskittynyt vain Eicherien ja Powersin tarinaan, Murhenäytelmä olisi voinut olla hieno lukukokemus.

Murhenäytelmästä ovat kirjoittaneet myös Ulla, Leena, Omppu, Opus eka, Katja, Arja, Jane ja Annika K.

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä (Quiet Dell, 2013)
Suom. Kersti Juva
Kansi: Jussi Kaakinen
Tammi, 2014

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti

"Aamuilma humahtaa matalalla maan pinnassa pienten talojen keskellä kuin tuoksuva haihtuva usva, viileä kylpy kastetta ja varjoa ja kosteaa kuusamantuoksua. Hän haukkoo henkeä, kuulee miten pistävä ruoho työntelee alhaalla säikeisiä juuriaan. Kiuru on tuonut tuolin mutta hän nojaa taakse Nonnin käsivarsille ja katsoo, katsoo sakeaan valkoiseen taivaaseen. Kuumuus laskeutuu pian hahtuvina, aaltoina, menee palasiksi ja kokoutuu sitten pudotakseen laskoksina jotka painavat, painavat jokea aloilleen. Korkealla ylhäällä kuumuus kääntyy ja kohottautuu kuin iso nouseva eläin."

Kuinka Jayne Anne Phillips osaakaan käyttää kieltä ja kuvata maailmaa. Yllä olevassa lainauksessa yhdeksänvuotias kehitysvammainen poika aistii hellepäivän aamua, sitä raikasta hetkeä ennen kuin kuumuus laskeutuu. Ja lukija voi tuntea ilman kosteuden, valon joka lähes sokaisee pojan, helteen laskokset.

Kiuru ja Termiitti etenee kahdessa aikatasossa. Yhtäällä on vuosi 1950 ja nuori Robert Leavitt taistelee Korean sodassa. Mukanaan hän kantaa kuvaa raskaana olevasta vaimostaan Lolasta. Toisaalla on vuoden 1959 helteinen kesä Länsi-Virgiassa. Robertin ja Lolan poika Termiitti on vaikeasti kehitysvammainen: hän ei pysty kävelemään, eivätkä lääkärit osaa sanoa, kuinka paljon poika maailmasta koskaan tulee ymmärtämään. Termiitin 17-vuotias sisarpuoli Kiuru uskoo kuitenkin, että Termiitti ymmärtää paljonkin ja että tämä osaa myös kommunikoida omalla tavallaan. Sisarusten täti Nonni epäilee, että Kiuru vain heijastaa omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan Termiitin mieleen.

Tarinaa seurataan vuorotellen Robertin, Nonnin, Kiurun ja Termiitin näkökulmista. Robertin ja Termiitin kertojaäänet ovat tajunnanvirtamaisia ja kantavat mukanaan runsaasti mielikuvia ja symboleita. Termiitti kokee maailman omalla tavallaan – sirpaleisena, sanojen labyrinttina, voimakkaina aistimuksina. Haavoittunut Robert puolestaan liikkuu muistojen ja nykyhetken, houreiden ja näkyjen maailmassa.

Nonni on ennen kaikkea tarinan muisti. Hän tietää, mitä on tapahtunut ennen Kiurun ja Termiitin syntymää. Hän tuntee perheen historian ja salaisuudet. Suloinen Kiuru taas on kuin kirkkautta ja kuisketta. Kiuru on Termiitin ääni, silmät ja jalat, ja myös Kiurun oma maailma on täynnä aistimuksia: tuoksuja, kosketusta, värejä. Kiuru on varmasti yksi viehättävimmistä tapaamistani kirjallisista hahmoista, herkkä ja vahva nuori nainen.

Pintatasolla Kiuru ja Termiitti on varsin yksinkertainen tarina, jossa henkilöiden historia ja perhesalaisuudet selviävät vähitellen muistojen ja nykyhetken sattumusten kautta. Kirja kertoo koskettavasti kaipauksesta, valinnoista, velvollisuudesta ja rakkaudesta. Mikä eniten ihastuttaa, on kuitenkin se tiheä tunnelma jonka Phillips sanoillaan rakentaa. Lukija saa tuntea ihollaan niin sodan mielettömyyden, Termiitin suljetun maailman kuin unenomaisen tulvayön oudot tapahtumatkin. Kirjan sivuilla ilma on sakeaa, ja ihmisten väliset jännitteet sähköistävät sen välillä äärimmilleen. Vahva eroottinen lataus korostaa entisestään hellepäivien väreilevää kuumuutta. Tarinassa arkisen rinnalla tuntuu koko ajan häilyvän myös maaginen ja yliluonnollinen taso. Ihmisten muistot, toiveet ja unelmat sekoittuvat tosielämän tapahtumiin, kenties vaikuttaenkin niihin.

Kiuru ja Termiitti on voimakas ja vangitseva kirja, jossa on raskaiden ja ahdistavien teemojen lisäksi hämmästyttävää valoa ja kauneutta. Phillips kertoo henkilöhahmojensa tarinan sellaisella taidolla ja tunteella, etten voinut kuin heittäytyä kerronnan vietäväksi. Jälkeensä kirja jätti hiukan haikean mutta täyteläisen olon: olin lukenut kirjan joka näytti palan maailmaa koko rikkaudessaan.

Kiurusta ja Termiitistä ovat kirjoittaneet myös Satu, Leena, Valkoinen Kirahvi ja Katja.

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti (Lark and Termite, 2009)
Suom: Kersti Juva
Kansi: Camilla Pentti
Tammi, 2009

Jayne Anne Phillips: Suojelus

"Kuinka liikkumaton on vesi, kuin lasin peitossa, sileä kuin ensijää. Mutta ilma on lämmin, yö viilenee vasta, ja kun Pastori hiipii lähemmäksi, niin lähelle että hän näkee tytön kasvot, toinen tyttö nousee seisomaan, vaiti, ja odottaa että Frank katsoo häneen. Kun Frank sen tekee, tyttö polvistuu takaisin korsien sekaan ja pitempi nousee, opaalihohtoisena tumman ruohon yllä."

Partiotyttöjen leirillä heinäkuussa vuonna 1963 ilma on tiheä niin kuumuudesta kuin salaisuuksistakin. Siskokset Lenny ja Alma tietävät kumpikin vanhemmistaan salaisia, aikuisia asioita, joista he eivät kuitenkaan puhu keskenään. Lennyllä on myös omat öiset salaisuutensa ystävänsä Capin kanssa – pikkusisko Alma taas pitää huolta omasta ystävästään Deliasta, jonka isän kuolemassa on jotakin vaiettua ja salaista.

Leirin johtajattaren, rouva Thompson-Warnerin salaisuudet liittyvät kommunismiin ja venäläisiin. "On levottomuutta herättäviä tosiasioita jotka pysyvät salassa", sanoo rouva T. Kylmän sodan henki vaikuttaa leirillä voimakkaasti. Toisaalta ilmassa on myös nuoruutta, viattomuutta ja kasvamiseen liittyviä kipuja. Viattomuuden menetys koskettaa kipeästi myös leirin keittäjän pientä poikaa Buddya.

Jayne Anne Phillipsin Suojeluksen tapahtumat ajoittuvat muutamalle kesäiselle päivälle. Helteinen tunnelma on käsinkosketeltavaa. Ilma on kuin nestettä, jonka läpi voi uida, ja tuoksut ovat tummia ja tiiviitä. Lukiessa voi tuntea, kuinka vaatteet liimautuvat hiestä nihkeään ihoon; kuinka viileältä lammen vesi tuntuu yöllä päivän kuumuuden jälkeen, kuinka sakeana ilma on tuoksuja.Yhtä lailla voi tuntea sen levottomuuden, jonka vallassa nuoret tytöt maleksivat läpi kesäisten päivien: hämmennyksen, pelot ja seksuaalisen kutinan joka kasvaa välillä paineeksi jonka täytyy päästä purkautumaan.

Suojeluksen tunnelma on niin voimakas, että lukeminen tuntuu välillä suorastaan raskaalta. Kirja on vaativa niin teemoiltaan kuin tyyliltäänkin. Tunnelma on välillä unenomaisen kaunis, välillä painajaismaisen painostava. Phillips kirjoittaa tiheää tekstiä, joka saa lukijan hengästymään ja ahdistumaan, mutta joka myös lumoaa kauneudellaan. Kirja on painava myös uskonnollisesta symboliikasta. Selkeimmin se näkyy tapahtumien taustalla liikkuvan Pastorin hahmossa, mutta uskonnollisuus on läsnä kaikkialla. Kuvaava on kirjan motoksi valittu lainaus Johanneksen ilmestyksistä: " Ja minä näin tulevan taivaasta alas enkelin, jolla oli syvyyden avain ja suuret kahleet kädessään."

Phillipsin kirja ei ole helppo, mutta se on äärettömän kiehtova. Ja myös hämmentävä: en lukiessani tai kirjan päätyttyäkään ollut aivan varma, mitä kaikkea kirjassa oikeastaan tapahtui, ja millaisia merkityksiä kirjaan kätkeytyi. Välillä tuntui, että kirja eksytti minut syvälle metsään – välillä se piirsi eteeni kuvia jotka olivat tarkkuudessaan kuin elokuvaa. Kirja jättää jälkeensä merkillisen tunnelman, joka oli sekoitus puhtautta ja tahriintuneisuutta. Lapsuuden loppu, todellakin.

Suojeluksen ovat lukeneet myös Katja ja Minna.

Jayne Anne Phillips: Suojelus (Shelter, 1994)
Suom. Kersti Juva
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 1995/2009