keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni

 

"Hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus. Kävelemme taas kadunvälin verran. Hiljaisuus. Hän katsoo etäisyyteen. Annan hänen viedä, sovitan askeleeni hänen askeliinsa. En puhu, en painosta. Taas hiljainen kadunväli.
"Se Josephine Herbst", äiti sanoo. "Se kyllä ehti mennä ja touhottaa, vai mitä?"
Helpottuneena ja iloisena puristan häntä kylkeäni vastan.
"Eikä edes tiennyt mitä teki, mutta kyllä, se ehti mennä ja touhottaa."
"Kateeksi käy", äiti tokaisee minulle. "Kateeksi käy, että se eli elämänsä enkä minä elänyt omaani." 

Vivian Gornick kävelee äitinsä kanssa New Yorkin kaduilla puhuen ja muistellen menneitä aikoja. Kuulostaa kenties herttaiselta, mutta on todellisuudessa jotain ihan muuta. "Suhteeni äitiini ei ole hyvä", Gornick toteaa ykskantaan muistelmateoksensa ensisivuilla. Suhde on kiihkeä, raivoisa, uupunut, itseään toistava. Ja kuitenkin äiti ja tytär kävelevät ja puhuvat. Menneisyyden muisteleminen toimii yhdistävänä tekijänä naisten välillä, eikä Vivian koskaan kyllästy kuulemaan esimerkiksi tarinaa siitä, kuinka äiti hankki itselleen työpaikan Vivianin ollessa lapsi. (Äiti jätti työn kahdeksan kuukauden jälkeen, koska Vivianin isä "oli surkeana" vaimon työpaikan takia.)

Toisissamme kiinni kuvaa äidin ja tyttären monimutkaisen suhteen lisäksi Vivianin matkaa lapsuudesta aikuisuuteen. Kirja etenee sirpalemaisina palasina nykyhetken kävelyretkistä menneisyyden muistoihin. Aluksi palaset tuntuvat irrallisilta, mutta vähitellen alkaa muodostua tarkempi kuva. Kerrostalo Bronxissa, talo täynnä naisia (ainakin Vivianin muistoissa), "kokonaan juutalainen talo". Vivianin lapsuutta ja nuoruutta hallinneet naiset, kaksi kilpailevaa voimaa: äiti ja naapurin Nettie. Vivianin halu kirjoittaa, oman sisäisen tilan löytyminen. Rakkaus, työ, elämä.

Gornick kirjoittaa tarkasti ja terävästi. Kohtaukset ovat usein kuin välähdyksiä eletystä elämästä, pieniä hetkiä, joiden syitä ja seurauksia ei välttämättä avata lukijalle. Rivien väliin jää paljon tulkittavaa. Jotkut välähdykset kuvaavat elämän käänteentekeviä hetkiä, toiset arkisia rutiineja – jotkut ovat pieniä tunnelmapaloja. Välähdykset täydentävät toisiaan, mutta niissä on myös satunnaisuutta ja irrallisuutta. Ehkä juuri tästä syystä kirja tuntuu niin elävältä: kyse on muistoista, ei tarinasta. Me muistamme jotkut asiat ja unohdamme toiset – lataamme mielessämme tietyt hetket täyteen merkityksiä ja annamme toisten hetkien lipua ohi.

Toisissamme kiinni kutsuu minua jo nyt palaamaan seuraansa. Kulkemaan kaupungin katuja, kumartumaan keittiön ikkunasta seuraamaan naapuruston elämää, miettimään naisen elämää ja sen rajoja. Jään miettimään Viviania ja hänen äitiään – heidän vihaansa ja rakkauttaan – pitkäksi aikaa.

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Tuijata, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa.

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni (Fierce Attachments, 1987)
Suom. Arto Schroderus
Gummerus, 2021

torstai 4. maaliskuuta 2021

Han Kang: Valkoinen kirja

 

Mitä tulee mieleen sanasta valkoinen? Puhtaus? Tyhjyys? Lumi? Pilvet? Syntymä vai kuolema? Kastemekko vai käärinliinat? Valkoinen on tyhjä kangas tai paperi, jolle ei ole vielä kirjoitettu mitään. Valkoisen eri sävyissä voi nähdä kaikki muut värit.

Han Kangin Valkoinen kirja on kuvaus elämänmittaisesta surusta, kaipuusta ja rakkaudesta jotakin poissa olevaa kohtaan. Han Kangin isosisko kuoli vain muutaman tunnin ikäisenä. Sisko ei ole koskaan ollut osa Han Kangin elämää, ja silti hän on siinä ikuisesti mukana. Siskon kuolema merkitsee myös elämää – ilman isosiskon kuolemaa pikkusiskoa ei kenties olisi lainkaan olemassa.

"Hän jatkoi matkaansa lumihiutaleiden viuhuessa voimalla hänen kasvojaan ja vartaloaan vasten. Mitä se oikein oli? Tämä kylmyys ja vihamielisyys? Samalla hauras ja katoava, mutta niin pakahduttava kauneus?"

Han Kang kuvittelee kirjassa sisarelleen elämän ja kuvaa samalla omaa suruaan. Tunnelma on hiljainen ja kaunis, siinä on samaa herkkyyttä ja haurautta kuin Kangin listaamissa valkoisissa asioissa. Kirja koostuu lyhyistä kappaleista, joita rytmittävät mustavalkoiset valokuvat. Sitä voisi kuvata pienoisromaaniksi tai muistelmaksi, mutta eniten se ehkä muistuttaa runoutta tai henkilökohtaista muistikirjaa. Taru Salmisen käännös on kaunista ja vaivattomasti etenevää tekstiä.

Valkoinen kirja on kolmas Kangilta lukemani teos, enkä voi kuin ihailla hänen taitoaa ja monipuolisuuttaan kirjailijana. Valkoinen kirja on näistä teoksista ehdottomasti kaunein ja siihen on helppo rakastua. Toisaalta se keskustelee kiehtovasti Vegetaristin ja Ihmisten tekojen kanssa: niistä löytyy samoja surun ja kuoleman teemoja, vaikka sävyt ovat tummempia ja väkivaltaisempia.

Valkoisen kirjan ääreen on hyvä hiljentyä ja pysähtyä miettimään sen esiin nostamia ajatuksia ja mielikuvia. Suosittelen lukemaan hiljaisuudessa, kenties kirkkaana pakkaspäivänä kun pienet jääkiteet kimaltavat ilmassa.

Valkoisen kirjan ovat lukeneet myös tuijata, Kirjakko ruispellossa ja riitta k.

Han Kang: Valkoinen kirja, 2016
Suom. Taru Salminen
Kansi: Douglas Seog
Gummerus, 2021

lauantai 13. helmikuuta 2021

Blogistanian kirjapalkinnot 2020 - minun ääneni

 

On jälleen aika äänestää kirjavuoden parhaista teoksista. Blogistanian Finlandia ja Globalia valitaan jo kymmenettä kertaa! Olen osallistunut äänestämiseen alusta asti, eli onhan tämä aika juhlava hetki. Tänä vuonna myös kirjagrammaajat ovat ensimmäistä kertaa mukana valitsemassa vuoden kirjoja.

Osallistun äänestykseen Finlandiassa, Globaliassa ja Tiedossa.

Ääneni Blogistanian Finlandiaan:

1. Marisha Rasi-Koskinen: REC (3 pistettä)
- Mestarillinen ja monikerroksinen kuva-arvoitus. Rakastin.

2. Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa (2 pistettä) 
- Hämmentävä ja hämmästyttävä kirja, joka venyttää todellisuuden rajoja.

3. Anu Kaaja: Katie-Kate (1 piste)
- Riemastuttava kirjallinen pyörremyrsky!
 
Ääneni Blogistanian Globaliaan:
 
1. Vigdis Hjort: Perintötekijät (3 pistettä)
- Hjorth kuvaa vaikuttavasti ihmisen tarvetta tulla kuulluksi ja sitä katoamisen tunnetta, joka seuraa siitä, että oma totuus kielletään. Teksti huutaa ja hengittää, kiihkeästi ja kipeästi
 
2. Alex Schulman: Polta nämä kirjeet (2 pistettä) 
- Pakahduttava kertomus vihasta, pelosta, rakkaudesta ja pettymyksestä. 

3. Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (1 piste)
- Hauska ja kummallinen kirja erilaisuudesta ja normeista.
 
Ääneni Blogistanian Tietoon: 
 
1. Anu Silfverberg: Sinut on nähty (3 pistettä) 
- Terävä, vihainen ja hirvittävän hauska kirja elokuvista, katseesta ja sukupuolesta.

2. Hannele Jyrkkä: Etsijä - Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle (2 pistettä)
- Juuri tällainen kirjan Tero Saarisesta pitääkin olla: kaunis, herkkä, voimakas, mukana tummia sävyjä ja jotain outoa ja vinksahtanutta.
 
3. Tomi Kontio: Kansallispuistojen kutsu (1 piste)
- Kirja, joka herättää armottoman patikointikuumeen!
 
Äänestyksen tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa sunnuntaina 14.2.2021 kello 10.

keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Anu Silfverberg: Sinut on nähty

 

Puolisollani on varmaan "hauskaa" aina, kun luen Anu Silfverbergiä. Sehän on siis sellaista, että minä luen, puoliso puuhailee mitä nyt puuhaileekaan, ja minä keskeytän hänen puuhansa jatkuvasti lukeakseni ääneen parhaita kohtia. Ja niitä parhaita kohtiahan on aina paljon. Rakastan Silfverbergin tapaa kirjoittaa ja ajatella.

Uusimmassa kirjassaan Sinut on nähty Silfverberg käsittelee katsetta, elokuvaa, sukupuolten presentaatioita ja naisen asemaa elokuvassa. Elokuvan rinnalla Silfverberg tarkastelee nuorten tyttöjen fanikulttuuria ja lapsuuden leikkejä, joissa sukupuoleen suhtauduttiin mutkattoman joustavasti. Hän pohtii seksuaalista häirintää ja raiskauksen esittämistä taiteessa. Mukana kulkevat Silfverbergin kokemukset naistutkimuksen opiskelusta, naisten väliset ystävyyssuhteet, nuoruuden ensimmäiset seksikokemukset ja yritykset sopia naiseuden muottiin. Katseen kohteena ovat mm. E.T., Lars von Trier, Kate Winslet, Frozen, Kieślowski, Girls, Tauno Palo ja Labyrintti.

Silfverberg on samanaikaisesti terävä, vihainen ja hirvittävän hauska. Hän saattaa purkaa turhautumistaan kiroten ja noituen ja kirjoittaa seuraavassa luvussa koskettavasti yhdessä jaetun taiteen merkityksestä. Sarkastiset heitot, tarkat huomiot ja rehelliset tunnustukset seuraavat toisiaan. Silfverberg käsittelee tunnistamisen riemua ja teoksia, joista hän on löytänyt itsensä; teoksia, joita hän on rakastanut, mutta jotka eivät enää tunnu samalta; hän kertoo rakkaudestaan keskeneräisiä ja eksyneitä, aina valkoisten miesten esittämiä hahmoja kohtaan; hän katsoo toiveikkaasti tulevaisuuteen, jossa ihmiset ovat jo lapsena tottuneet monimuotoisempaan sukupuolen esittämiseen kuin mihin me saimme tottua.

Silfverberg pohtii myös, onko feminismi pilannut häneltä elokuvat. Onko rakkaus elokuvaa kohtaan mahdollista pelastaa sen jälkeen, kun on alkanut katsoa filmejä feminististen silmälasien läpi? Voiko taideteos olla hyvä, jos se on moraalisesti ongelmallinen?

Voiko katse olla samanaikaisesti krittinen ja rakastava? Moni tuntuu ajattelevan, että teoksen kritisointi jostakin näkökulmasta tarkoittaa koko teoksen arvon kieltämistä. Taideteoksen kritisointi on sen haukkumista. Mutta minusta taideteoksen ei tarvitse olla virheetön, eikä taideteosta kohtaan tunnetun rakkauden ehdotonta. Taideteoksella voi olla muita ansioita, joiden vuoksi on valmis antamaan anteeksi esimerkiksi ohuen ohuet naishahmot. Tai voi olla, että teos kuvaa oivaltavasti sukupuolten välisiä valtasuhteita mutta unohtaa muut valtasuhteet. Ja rakkaudella on toki rajansa: on eri asia sietää kapeaa naiskuvaa kuin suoranaista naisvihaa.

Rakastin tätä kirjaa myös siksi, että se sai muistelemaan ja miettimään omia elokuvakokemuksiani. Mietin, kuinka paljon minäkin rakastan Taivaalliset olennot -elokuvaa ja sitä, kuinka ainutlaatuisen tunnistettavasti se kuvaa  tyttöja ja tyttöjen välistä ystävyyttä. Mietin Mike Leigh'n elokuvaa Career Girls, joka kuvaa lähes yhtä ainutlaatuisesti vähän vanhempien tyttöjen välistä ystävyyttä, ja jonka naishahmoissa on myös sitä epätäydellisyyttä ja repaleisuutta, joka on yleensä varattu elokuvissa miehille. 

Mietin, olivatko lapsuuteni suosikkielokuvat Sound of Music ja Hotelli Firenzessä minulle niin tärkeitä osittain siksi, että naiset olivat niissä suurissa rooleissa. (Sound of Music ei toki ole mikään feministinen klassikko tai oman aikansa Frozen, mutta uskon saaneeni laulavasta Julie Andrewsta jotain samanlaista energiaa kuin nykyajan lapset saavat Elsasta.)

Ja mietin Kieślowskia, jota 90-luvulla väritrilogian ilmestymisen aikaan oikeasti palvottiin. Opiskelijabileissä ihmiset aloittivat keskusteluja sanomalla "Eikö Kieślowski olekin nero?" Päädyin usein väittelemään Kieślowskista, koska hänen elokuvansa ärsyttivät minua niin valtavasti. Ärsytti se eteerinen haahuilu, ja aivan erityisesti inhosin Veronikan kaksoiselämän kohtausta, jonka Johanna Rojola tässä kirjassa tiivistää osuvasti näin: "Nyt herkästi ja esteettisesti hiukan itkee. Mikäs sille mahtaa jos alkaa toisen itkeminen panettaa." Ja tunnen tyydytystä siitä, että Kieślowskin "upea naiskuva" saa vihdoinkin kuulla kunniansa.

Myös OmppuKirjakimalainen ja helmikekkonen  ovat kirjoittaneet kirjasta.

Anu Silfverberg: Sinut on nähty
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Teos, 2020 

tiistai 2. helmikuuta 2021

Tomi Kontio: Kansallispuistojen kutsu

 

Jos sydämesi sykkii retkeilylle, luonnossa samoamiselle, kauniille maisemille tai kansallispuistoille, lue Tomi Kontion Kansallispuistojen kutsu! Kontio päätti eräänä päivänä, että hän käy poikansa kanssa kaikissa 40:ssä Suomen kansallispuistossa. Retkeilyharrastuksen pohjalta syntyi myös tämä kirja, jossa Kontio esittelee kansallispuistoista 31, edeten etelästä pohjoiseen, Nuuksiosta Lemmenjoelle.

"Suomen erämaissa kuljetaan ikuisen toistumisen kehässä: metsää, suota, metsää, suota. Kiinnekohtia ei ole. On vain soilla rämpimistä ja ryteiköissä taivaltamista. Eksyminen tutussa ja toisteisessa on paradoksi, joka luonnehtii paitsi suomalaista maisemakokemusta myös suomalaisuutta yleisemmin."

Kirja on suorastaan ahmittavaa luettavaa: tekee mieli edetä vielä seuraavaan kansallispuistoon, ja jos vielä yhden jaksaisi. Mielenkiinto pysyy yllä, koska Kontio antaa jokaiselle puistolle persoonallisen käsittelyn. Kontio saattaa kertoa yhdestä puistosta retkeilyvinkkejä, toisesta historiaa. Monet luvut kuvaavat isän ja pojan kokemuksia, välillä tunnelmoiden, usein humoristisesti, kommelluksia ja retkeilyn haasteita unohtamatta. Jotkut puistot innostavat Kontion kertomaan anekdootteja Kurt Vonnegutista tai Akseli Gallen-Kallelasta – toiset saavat pohtimaan ihmisluontoa tai filosofisia kysymyksiä. Välillä Kontio vuodattaa runollisesti, välillä myhäilee pilke silmäkulmassa.

"Kun pääsin joen rantaan, pienelle sammalen ja varpujen peittämälle tasanteelle, jota teräväkulmaiset lohkareet reunustivat, en voinut kuin puhaltaa keuhkot tyhjäksi ilmasta ja istua sammaleisen kiven päälle ja parahtaa ääneen:

- Voi helvetti miten kaunista, ei jumalauta, saatana."

Olen itse laskujeni mukaan käynyt yhdeksässä kansallispuistossa (ja käväissyt Lemmenjoella, mutta sitä en voi rehellisesti kuitenkaan laskea kansallispuiston valloitukseksi). Kansallispuistojen kutsu sai haaveilemaan ainakin Torronsuosta (koska suo!), Selkämerestä (koska majakka!) ja Pyhä-Häkin aarniometsistä. Ja olisipa hienoa retkiluistella Linnansaaressa ja uida Tiilikkajärven hiekkarannoilla! Ja turistilaumojen uhallakin pitäisi tietysti joskus päästä kokemaan Lapin ruska.

Kirjan viehättävyyttä lisää runsas kuvitus, joka saa huokailemaan luonnon ihmeellisyyttä. Myös valokuvat ovat Kontion ottamia. Yhdessä kuvat ja teksti herättävät armottoman patikointikuumeen – halun päästä kuuntelemaan mäntyjen huminaa ja hengittämään metsän tuoksua.

Yksi hienoista kansallispuistokokemuksista: Leivonnmäen kansallispuiston harju.
 
Tomi Kontio: Kansallispuistojen kutsu
Kansi: Timo Numminen
Avain, 2020


perjantai 1. tammikuuta 2021

Hyvä kirjavuosi 2020

 

Vuosikatsauksia kirjoittaessani olen ollut huomaavinani, että lukeminen kulkee kahden vuoden sykleissä: joka toinen kirjavuosi on tasaisen hyvä ja joka toinen vuosi on erityisen hieno ja tarjoaa suuria lukuelämyksiä. Tämä täysin epätieteellinen havainto saa toimia johdatuksena erinomaiseen kirjalliseen vuoteeni 2020.

Viime vuotta leimaavat luonnollisesti korona ja sen mukanaan tuomat rajoitukset. Pandemia vaikutti meihin lukijoihin eri tavoilla. Jotkut kadottivat lukemisen ilon – toiset huomasivat saaneensa päiviinsä enemmän lukuaikaa. Osa haki tilanteessa lohtua kevyistä kirjoista – osa suoritti lukuhaasteita tai luki järeitä klassikoita.

Minä luin viime vuonna enemmän kuin monena edellisenä vuotena. Ja luin todella hyviä kirjoja, haastavia kirjoja, paksuja kirjoja, kirjoja joista tunsin saavani paljon. Olen myös tyytyväinen siihen, että lukemiseni ei ollut kovin uutuuspainotteista, vaan luin myös vanhempaa kirjallisuutta, oman hyllyn kirjoja ja vanhoja suosikkejani uudelleen.

Kirjavuodesta 2020 mieleeni jäävät:

Klassikot

Etenin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjassa neljänteen osaan. Proustin lukemisessa oli ollut taukoa, ja jossain vaiheessa epäilin, mahdanko koskaan päässä lukuprojektissa eteenpäin. Yllättäen Kadonnut aika tuntui tänä vuonna antoisammalta kuin muistin, ja kirjat avautuivat ihan uudella tavalla. Proustin lukeminsessa oli jotakin rahoittavaa ja ajatonta.

Yksi vuoden vaikuttavimmista oli Toni Morrisonin Sinisimmät silmät. Hurja, hieno, julma kirja.

Herkät ja koskettavat

  

Siina Tiuraniemen Jäämeri oli riipaiseva ja lohdullinen kuvaus rikkinäisestä perheestä. Surun vastapainoksi mukana oli ilkikurista huumoria.

Erityisesti mieskirjailijat onnistuivat viime vuonna koskettamaan. Antti Röngän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen meni suoraan sydämeen, Peter Franzenin Tumman veden päällä sai itkemään, ja Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet oli pakahduttava.

Oudot ja häiritsevät

 

Anna Burnsin Maitomies oli raskas ja painostava, mieleenpainuva lukukokemus. Ottessa Moshfeghin Vuosi horroksessa oli virkistävän outo ja vinksahtanut. Sayaka Muratan Lähikaupan naisen erilaisuuden kuvaus ilahdutti.

Rakastin myös Anu Kaajan Katie-Katen hurjaa, villiä ja riemastuttavaa maailmaa. Yksi vuoden suurimmista suosikeistani.

Lukuilo

Vigdis Hjortin Perintötekijät ei ole iloinen kirja, mutta sen lukeminen herätti minussa suurta lukuriemua. Kirjan hieno kieli, toiston voima, muistot ja ihmisen tarve tulla kuulluksi tekivät kirjasta minulle lähes täydellisen.

Tajuntaa laajentavat

Katja Raunion Sinun päiväs koittaa venytti todellisuutta ja minun ajatuksiani varmaan enemmän kuin mikään muu kirja. Rakastin kirjan intertekstuaalista, absurdia, joka puolelle kurottavaa maailmaa.

Aivan oman todellisuutensa loi myös Marisha Rasi-Koskinen upeassa RECissä. Loputtoman kiehtova, upea taideteos.

Omalla tavallaan tajuntaa laajensi myös Matilda Gustavssonin Yhdeksästoista jäsen. Ahmittavan kiinnostava ja hyytävä kirja vallankäytön monista kasvoista.

Virginia

Luin kolme ensimmäistä osaa Virginia Woolfin päiväkirjoista, ja niiden lukeminen oli yksi kirjavuoteni iloista. Woolfin tapa havainnoida maailmaa, ihmisiä ja kirjoittamista kiehtoo ja inspiroi.

Blondi-lukupiiri

Luin vuosien jälkeen uudelleen suursuosikkini, Joyce Carol Oatesin Blondin. Kirja oli edelleen vaikuttava ja hieno, ja lukukomuksesta teki erityisen se, että luin Blondia Instagramin kimppaluvussa. Ajatusten vaihtaminen muiden lukijoiden kanssa nosti lukukokemuksen uudelle tasolle.

Vuoden ihanin

George Eliotin Daniel Deronda vei sydämeni. Kirja oli runsas, yksityiskohtainen, ihan oma maailmansa, johon sai upota ja heittäytyä. Juuri sellainen lukuelämys, jollaisen aina toivoo saavansa, ja kun sellainen osuu kohdalle, se valaisee koko maailman.

Toivon alkaneelle vuodelle kaikille lukuiloa ja kirjallisia elämyksiä!