Kirjamessutunnelmia

Kolmen päivän kirjamessurupeama on takana, ja mieleen alkaa hiipiä tuttu messujen jälkeinen väsyneen haikea tunne. Kun on viettänyt useamman päivän messuilla, aivan omassa maailmassaan, kirjojen, kirjallisten keskustelujen sekä kirjaystävien parissa, ei varmaan ole ihmekään, jos olo tuntuu vähän aikaa hiukan tyhjältä. On siis hyvä uppoutua hetkeksi muistoihin, ja miettiä, mitä kaikkea tulikaan koettua.

Oli hauskaa huomata, kuinka seuraamissani keskusteluissa tietyt aiheet nousivat toistuvasti esille. Oli kiinnostavaa, kuinka usein puheissa viitattiin esimerkiksi me too -kampanjaan ja Riku Korhosen Granta-kirjoitukseen. Aihe, joka tuntui nousevan esiiin kaikkein useimmin, oli kuitenkin taiteen vastuu ja kirjallisuuden yhteiskunnallisuus. Kirjamessuympäristössä kysymykseen ei luonnollisesti päästy pureutumaan kovin syvällisesti, mutta selvästi tämä aihe tuntui kiinnostavan sekä esiintyjiä että yleisöä.

Perjantai

Perjantaina ehdin messuille pariksi tunniksi, ja aika meni tunnelman haistelemiseen ja messualueeseen tutustumiseen. Ehdin kuitenkin seuraamaan kahta keskusteluakin. Lilly Korpiola ja Sanna Raita-aho kertoivat Arabikevään jälkeen -kirjastaan, joka vaikutti kiinnostavalta.

Seuraavaksi Shimo Suntila, J. Pekka Mäkelä, Jussi Katajala ja Linnea Peurakoski luotasivat avaruutta eli keskustelivat  scifistä. Hauska keskustelu, ja Linnea edusti mallikkaasti lukijoiden näkökulmaa kirjailijoiden keskellä.

Lauantai

Lauantaina laukkasin kuin hurjapää esiintymislavalta toiselle. Kirjailijoiden työ kiinnostaa loputtomasti, joten avasin päivän kuuntelemalla, kuinka Laura Lindstedt ja Tapani Bragge kertoivat esikoiskirjan kirjoittamisesta ja työskentelytavoistaan. Kirjailijat lähestyivät arkista työtään hiukan eri tavoilla: siinä missä Bragge pyrkii kirjoittamaan joka päivä noin viisi liuskaa tekstiä, Lindstedt saattaa hioa yhtä lyhyttä tekstinpätkää koko työpäivän ajan. Vaikeimmaksi asiaksi esikoiskirjailijuudessa kumpikin mainitsi julkisuudessa esiintymisen ja sen, ettei julkisuuteen osannut mitenkään valmistautua.

Seuraavaksi tie vei kuuntelemaan Miki Liukkosta, tuota kirjallisuutemme rocktähteä. Liukkonen oli viihdyttävä ja hurmaava esiintyjä, jonka hiukan säheltävää ja terävää puhetta oli hauska kuunnella. O on noussut melkoiseksi kirjalliseksi ilmiöksi, ja vaikka Liukkonen itsevarmaan tyyliinsä kertoi lähteneensäkin kirjoittamaan jotakin erityistä, tuntui hän olevan myös hiukan hämmentynyt kirjan suosiosta.

Yksi messujen kiinnostavimmista oli Koko Hubara, jota kävin kuuntelemassa Kallion lukiolaisten haastattelemana. Hubara on niin vangitseva puhuja ja esiintyjä, että häntä voisi kuunnella vaikka kuinka kauan.

Parnasson kirjallisuuskeskustelussa kysyttiin, missä kirjallisuus menee nyt ja tulevaisuudessa. Sinänsä ihan kiinnostavaa, mutta ehkä vähän väritöntä keskustelua, koska mitään varsinaisia ristiriitoja tai kyseenalaistuksia ei samanmielisten panelistien keskuudessa noussut. Ompun blogista voi lukea jälkipuintia kysymyksestä, joka ajanpuutteen vuoksi jäi varsinaisessa paneelissa pintaraapaisuksi: onko nykyaikana olemassa aihetta, josta ei julkaistaisi kirjaa.

Imagen kirjallisuuskeskestelussa puolestaan mietittiin, pitääkö kirjallisuudella olla yhteiskunnallista tehtävää. Keskustelun ehkä mielenkiintoisimman pointin esitti Jaakko Hämeen-Anttila, joka heitti ilmaan ajatuksen kirjallisten piirien liiallisesta samanmielisyydestä ja kysyi, pitäisikö julkaista (ja lukea) enemmän kirjallisuutta, joka edustaa itselle vieraita näkemyksiä. Ja onko Suomessa liikaa ihmisiä, jotka kokevat ettei heidän äänensä pääse kuuluville?

Kjell Westötä oli saapunut seuraamaan suuri joukko lukijoita. Puhuimme vähän myöhemmin ystävän kanssa soft spot -kirjailijoista, ja Westö on kyllä minulle sellainen. Vaikka en kaikesta hänen kirjoittamastaan pitäisi, ja vaikka kuinka tunnistaisin tiettyjä Westön maneereita ja heikkouksia, on hän silti minusta aina ihana. Ja niin on selvästi monen muunkin mielestä.

Ehkä hiukan yllättäen yksi lauantain kohokohta oli Hannu Linkolan ja Juha Itkosen Kent-messu. Käsittelyssä oli siis Linkolan tietokirja Kent-yhtyeestä. "Ja mikä kirja se onkaan!", sanoi Juha Itkonen, ja täytyihän kirja käydä keskustelen perusteella ostamassa.

Kaksi seuraavaa ohjelmaa keskittyivät Suomen sisällissotaan. Tietokirjoistaan kertoivat Tuomas Hoppu ja Tiina Lintunen, ja romaaneistaan Antti Tuuri sekä Heidi Köngäs.

Lauantain päätteeksi osallistuin vielä Teoksen bloggaajatapaamiseen. Mukana oli useita kiinnostavia kirjailijoita, mutta keskustelu heräsi oikeastaan henkiin vasta, kun kunkin uutuusteoksen esittelyn sijasta päästiin hetkeksi puhumaan kirjallisuuden yhteiskunnallisesta vastuusta.

Kirjallisiin tapaamisiin olisikin hyvä yleensäkin saada enemmän keskusteluja ja vähemmän haastatteluja. Enkä puhu vain kirjamessuista, vaan sama pätee vaikkapa Kirja vieköön -tapahtumaan. Se, millä keinoilla aitoa ja spontaania keskustelua onnistuttaisiin herättämään, on tietysti vaikea yhtälö ratkaistavaksi.

Toisaalta, kirjamessuja voi ajatella vain alustuksena, jonka herättämät ajatukset jatkavat elämäänsä kahvikupillisten, kuohuviinilasillisten ja illallisten äärellä messujen aikana ja jälkeenkin.

Sunnuntai

Kirjamessujen lukupiirit tarjoavat hyvän mahdollisuuden nimenomaan keskustelevampaan messuohjelmaan. Sunnuntai alkoikin Anneli Kannon Lahtarit-romaanin lukupiirillä, josta voi lukea hyvän koosteen Tuijata-blogista. Lukupiiri kesti tunnin ajan, mutta olisin hyvin voinut seurata sitä toisen mokoman, sillä Lahtareista riittäisi kyllä puhuttavaa. Sekä Kanto että keskustelua vetäneet Naistoimittajat ry:n lukupiiriläiset hurmasivat minut täysin.

Kävin kuuntelemassa  Kantoa vielä toisen kerran Anna Kortelaisen haastattelemana. Sitä ennen ehdin seurata myös Väinö Linna -keskustelua sekä Marisha Rasi-Koskisen haastattelua. Kaiken tämän jälkeen messuväsymys alkoi painaa jo aika raskaana, mutta onneksi olin sattunut valitsemaan päivän loppuun karismaattisia esiintyjiä, joita jaksoi kuunnella vaivatta.

Katja Kallio ja Anna Kortelainen kertoivat arkistojen hyödyntämisestä romaanien luomisessa. Kumpikin kirjailija kertoi omaan ihastuttavaan tyyliinsä arkistolöydöistään ja siitä, kuinka faktojen murusten varaan rakentuu fiktiivinen tarina ja uskottava romaanihenkilö.

Viimeiseksi kävin seuraamassa keskustelun lavarunoudesta. Aivan hurjan mielenkiintoista, ja tekisi heti mieli lähteä kuuntelemaan lavarunoutta tai poetry slamiä.

Kaiken tämän lisäksi messuille mahtui tietysti lukuisia kohtaamisia, keskustelua ja naurua. Ja kirjaostoksiakin. Jos messupostaus aloitetaan messualueeen yleiskuvalla, se täytyy tietysti oikeaoppisesti päättää kuvaan kirjahankinnoista. Tässä siis omani. Kissaakin kiinnostaa.

Kiitos kaikesta messut ja messukansa! Nähdään ensi vuonna.

Zadie Smith: Swing Time

Tämä vuosi on ollut lukemisen kannalta mielenkiintoinen siinä mielessä, että tielleni ei ole tuntunut eksyneen kovin montaa lukunautinto-kirjaa. Lukunautinto on eri asia kuin hyvä kirja: olen lukenut hyviä kirjoja, ja erinomaisia kirjoja, mutta kovin harvasta on tullut sellainen olo, että tässä on nyt minun kirjani, kirja jonka lukeminen on helppoa ja antoisaa ja koskettavaa. Lukunautinnot eivät välttämättä aina ole kaikkein parhaimpia kirjoja (vaikka voivat totta kai olla sellaisiakin), mutta ne ovat rakkaita ja mieleenpainuvia. Lukunautinto-kirjat muistuttavat mieleen, miltä lukeminen tuntui lapsena, kun uppoutui täydellisesti tarinan vietäväksi – kun kirjasta tuli osa omaa elämää.

Lukunautintoa ei voi ennustaa  tai pakottaa. Nautinnon voi tarjota tuttu luottokirjailija tai uusi tuttavuus; kirja voi olla kepeä tai aiheeltaan raskas; se saattaa järkyttää tai hurmata tai viihdyttää. Lukunautinnolle ei ole mitään muuta mittaria kuin tunne joka lukiessa tulee. Se on vähän kuin rakastumista.

Ja nyt lukunautinnon kaipuuseen tuli vastaamaan Zadie Smith. Olen lukenut Smithiltä aikaisemmin esikoisteoksen Valkoiset hampaat, joka oli mielenkiintoinen mutta raskaslukuinen, sekä Kauneudesta-kirjan, jota rakastin. Swing Timen ihastuttavuus ei siis tullut täytenä yllätyksenä, vaan osasin toivoa hyvää kirjallista matkaa. Ja toden totta, kirja vei mukanaan heti ensimmäisistä lauseista alkaen. Luin varsinkin kirjan alkupuoliskoa tarkoituksellisen hitaasti, pitkittäen nautintoa, toivoen että tarina kestäisi mahdollisimman kauan. Loppupuolella juoni alkoi kuitenkin tiivistyä sen verran kutkuttavaksi, että viimeiset luvut tuli hotkaistua aika lailla ahmien.

Swing Time on todella runsas ja rönsyilevä kirja, jopa siinä määrin ettei ole helppo tiivistää sen tarinaa tai teemoja muutamaan sanaan. Se on tarina ystävyydestä, naisten välisistä suhteista, rodusta, luokkaeroista, kuuluisuudesta, identiteetistä ja tanssista. Ja lukuisista muista asioista. Ystävyyden teema on monella tavalla keskeinen: nimettomän päähenkilön suhde lapsuudenystävä Traceyyn tuntuu määrittävän tämän elämää, vaikka naiset eivät lapsuuden ja nuoruuden jälkeen vuosiin tapaa toisiaan. Tracey on kuitenkin jonkinlainen peili tai mittari, jonka kautta päähenkilö arvioi itseään ja elämäänsä.

Tracey ei ole ainoa peili, jonka kautta päähenkilö itseään tarkastelee. Samalla tavalla merkittävä on suhde äitiin.  Päähenkilö on valkoisen työläismiehen ja kunnianhimoisen mustan naisen tytär, ja tämä lähtökohta tuntuu tekevän hänet lähtökohtaisesti ulkopuoliseksi. Äiti on poliittisesti aktiivinen nainen, joka pyrkii määrätietoisesti elämässään eteenpäin, ja kunnianhimoton ja alisuorittava tytär tuntuu olevan hänelle pettymys. Johtuuko tyttären alkisuorittaminen tämän luonteesta (onko se perintöä saamattomalta isältä), vai onko se seurausta äidin vaatimuksista ja saavuttamattomalta tuntuvasta esimerkistä? Päähenkilön ja äidin välinen suhde on ongelmallinen, epätasapainoinen mutta kaikesta huolimatta myös rakastava.

Identiteettiä rakennetaan kirjassa vahvasti tanssin ja populaarikulttuurin kautta. Päähenkilö ja Tracey, maitokahvinruskeat tytöt rakastavat vanhoja musikaaleja ja kopioivat Fred Astairen liikkeitä ja koreografioita uskollisesti. Madonnamainen Aimee on toinen oleellinen inspiraation lähde: Aimee joka imee vaikutteita ympäristöstä ja osaa aina muokata niistä itselleen sopivan, laimennetun version. Sattumalta päähenkilö päätyy myöhemmin samaisen Aimeen henkilökohtaiseksi avustajaksi, elämään oman elämänsä sijasta Aimeen elämää – tai näin ainakin päähenkilön äiti tyttärensä uran tulkitsee. Platinanvaalean poptähden ja blackface kasvoillaan stepanneen Astairen rinnalle nousee kuitenkin vielä yksi esikuva: Ali Baba saapuu kaupunkiin -elokuvaa katsoessaan päähenkilö löytää mustan naistanssijan Jeni LeGonin – joka näytää aivan Traceyltä.

Swing Timessa riittää siis kerroksia, ja se tarjoaa mahdollisuuksia monenlaisiin tulkintoihin. Smith rakentaa kuvaa päähenkilöstään kuin tuhannen palan palapeliä, josta ei valmiinkaan muodostu selkeästi tulkittavaa kuvaa. Paljon jää lukijan tulkinnan varaan. Onko päähenkilö todella sellainen varjoelämää viettävä ihminen, jollaisena hän itsensä näkee? Missä määrin päähenkilön valintoja ohjaavat kunnianhimo, kateus tai rakkaus? Miten ihmisen persoonallisuus rakentuu, ja kuinka paljon siihen vaikuttaa se, mihin sijoitumme erilaisilla valtarakenteilla? Kirja tuntui tarjoavan loputtomasti pohdittavaa.

Moni on kritisoinut Swing Timea liiallisesta pituudesta ja kerronnan hetkittäisestä laahaavuudesta. Periaatteessa ymmärrän kritiikin, mutta todellisuudessa viihdyin kirjan parissa niin loistavasti, etten olisi poistanut riviäkään. Jokainen yksityiskohta vei minut syvemmälle tarinaan, syvemälle kertojan pään sisälle. Ja rakastin joka hetkeä.

Swing Timesta ovat kirjoittaneet myös Katja, Omppu, Kirjaluotsi, Mari a, bleue, Nanna ja Sirri.

Zadie Smith: Swing Time (Swing Time, 2016)
Suom. Irmeli Ruuska
WSOY, 2017

Ali Smith: Oli kerran kello nolla

"Mutta fakta on: mistä voi tietää onko mikään totta? Daa-ah, mitä ilmeisimmin, asiakirjoissa sanotaan ja niin poispäin, mutta mistä voi tietää ovatko itse asiakirjat totta? Ei mikään ole totta pelkästään siksi, että internet väittää niin. Oikeasti sanamuodon ei pitäisi kuulua: fakta on, vaan: fakta näyttää olevan."

Muistan lukeneeni parisen vuotta sitten blogijuttuja tästä Ali Smithin kirjasta, mutta kirja ei jostain syystä herättänyt suurempaa mielenkiintoa, vaikka lukijat tuntuivat suurimmaksi osaksi pitäneen kirjasta kovasti. Ehkä vastahakoisuuteni kirjaa kohtaan johtui kannesta, joka ei ollenkaan houkutellut lukemaan, tai sitten syynä oli se, että kirjoitusten perusteella oli vaikea hahmottaa, mistä kirjassa oikeastaan oli kysymys.

Tämä tuskin oli arvioiden vika, sillä Oli kerran kello nolla sattuu olemaan niitä kirjoja, joiden sisältöä on aika vaikea kuvailla. Kirjassa on kyllä tarina, mutta se syntyy enemmän kerronnan kuin juonen kautta. Lähtöasetelmakaan ei vaikuttanut omaan makuuni erityisen houkuttelevalta: eräillä päivälliskutsuilla Miles-niminen mies lukittautuu isäntäperheen vierashuoneeseen eikä suostu tulemaan ulos päiväkausiin, ei edes viikkokausiin. Kuulosti vähän teennäiseltä ja liian hassuttevalta.

Joku aika sitten kirja kuitenkin osui silmiini etsiskellessäni kirjastosta jotakin viihdyttävää luettavaa. Muistin positiiviset arviot, ja päätin tehdä kirjalle pikatestin: avasin sen satunnaisesta kohdasta ja luin pienen pätkän nähdäkseni, miten teksti virtaa. Smithin kieli tuntui heti omalta, ja niinpä lainasin kirjan mukaani.

Pistokokeen antama vaikutelma ei ollut väärä – nautin kovasti kirjan lukemisesta. Smith kirjoittaa nokkelasti ja taitavasti, kepeän kirpeällä otteella. Tarinalla ei juurikaan ole merkitystä, sillä Milesin lukittautuminen vieraaseen taloon syineen ja seurauksineen on vain pieni pala sirpalemaista kokonaisuutta, jossa aika, muistot, ihmisten väliset suhteet, kieli, taide ja moraali risteilevät. Oli kerran kello nolla ei varsinaisesti kerro mistään, ja samalla se kertoo hyvin paljon elämästä, ihmisistä ja olemassaolosta. Se kuvaa ihmisten teennäisyyttä, tekopyhyyttä ja typeryyttä, mutta myös heidän ystävällisyyttään, lämpöään ja hyvyyttään. Se kertoo kommunikaatiosta ja sen puuttumisesta ja teoista, joiden vaikutukset kantavat kauas.

Kristiina Drews on tehnyt suomennoksen kanssa loistavaa työtä. Tällainen kirja, joka perustuu suuresti kieleen ja sillä leikittelyyn, ei varmasti ole helpoin käännettävä, mutta Drews on onnistunut kääntämään sanonnat ja kielen kiemurat ihastuttavan luontevasti. Toki muutama sanaleikki on ollut jokseenkin mahdoton käännettävä, mutta tätä ei voi pitää suomentajan huonoutena.

Oli kerran kello nolla oli ilahduttava tuttavuus. Sen mutkitteleva rakenne pitää mielen valppaana, mutta toisaalta se on mukavan viihdyttävää ja nopeaa luettavaa. Mieli oli kirjan jäljiltä virkeä ja raikas.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Laura, Zephyr, Katri, bleue, Suketus ja Ulla.

Ali Smith: Oli kerran kello nolla (There but for the, 2011)
Suom. Kristiina Drews
Kansi: Safa Hovinen
Otava, 2013