Virginia Woolf: Elettyjä hetkiä

Kirjagramin Virginia Woolf -haaste antoi hyvän syyn lukea uudelleen yksi henkilökohtaisista Woolf-suosikeistani, Elettyjä hetkiä.

Elettyjä hetkiä koostuu viidestä omaelämäkerrallisesta tekstistä, jotka on julkaistu postuumisti. Tekstit on kirjoitettu eri aikoina ja eri tarkoituksiin, mutta yhdessä niistä muodostuu kiehtova kuva Woolfin lapsuudesta, nuoruudesta ja ajatuksista.

Kirjan avaava Muistoja on lapsuuskuvaus, jonka Woolf on kirjoittanut jo 25-vuotiaana. Se on kiinnostava erityisesti näytteenä Woolfin varhaisesta tyylistä, joka ei ole vielä aivan hioutunut, mutta josta voi jo tunnistaa hänelle ominaisia piirteitä.

Luonnoksen menneestä Woolf sen sijaan kirjoitti elämänsä loppupuolella, ja se on aihio muistelmiksi, joiden kirjoittamista Woolf ilmeisesti suunnitteli melko vakavissaan. Teksti on osittain viimeistellympää, osittain vain muistiinpanoja, mutta sellaisenakin Luonnos menneestä on nautittavaa luettavaa. En voi kuin haikeana huokailla, kuinka upeat muistelmat Woolf olisikaan kirjoittanut, jos teksti olisi joskus valmistunut.

Kolme viimeistä tekstiä Woolf kirjoitti esitettäväksi Muistelmaklubilla eli ystäväjoukolle, joka kokoontui lukemaan "ehdottoman vilpittömiä" muistelmiaan. Näissä kirjoituksissa Woolf käsittelee velipuoltaan, Bloomsburyn ryhmän syntymistä ja snobismia. Nämä tekstit ovat melko hiottuja, ja niissä näkyy niin Woolfin huumori kuin terävyyskin.

Elettyjä hetkiä teki minuun valtavan vaikutuksen, kun luin sen ensimmäisen kerran noin 18-vuotiaana. Olin muutenkin aivan Woolfin lumoissa, ja rakastin kaikkea mitä häneltä luin, mutta tämä kirja innoitti minua voimakkaasti. Se ei tietenkään ole verrattavissa Woolfin valmiisiin kirjoituksiin, eikä se ole Woolfin paras kirja, mutta siinä on paljon kiinnostavaa ja outoa tenhoa.

Luulen, että nuorena vaikutuin osittain Woolfin elämän dramaattista tapahtumista. Läheisten kuolemat, monimutkaiset sisarussuhteet, seksuaalinen hyväksikäyttö ja mielenterveyden järkkyminen: kaikki tämä järkytti mutta myös kiehtoi nuorta lukijaa. Vaikuttavuutta lisäsi se, että Woolf kirjoittaa näistä asioista usein ikään kuin sivulauseessa ja viitteellisesti. Lukija hätkähtää ja pysähtyy, joutuu ajattelemaan.

Elettyjä hetkiä on myös kiinnostava kuvaus siitä, mitä on kirjoittaminen ja erityisesti muistoista kirjoittaminen. Woolf esimerkiksi kirjoittaa, että muistoista tai ihmisen elämästä ei voi kirjoittaa, jos ei ensin yritä kuvata sitä, kuka ihminen oikeastaan on. Muuten elämäkerrasta tai muistelmista tulee vain tapahtumien luettelo.

Muistot ja havainnointi ovat keskeisiä teemoja Woolfin tuotannossa, ja nämä tekstit tuovat teemoihin mielenkiintoista ristivalotusta, kun Woolf käsittelee konkreettisesti omia muistojaan. Samalla lukijalle tarjoutuu tilaisuus havainnoida tekstin syntymistä näiden eri tavalla viimeistelemättömien kirjoitusten kautta.

Kirja on kuitenkin ollut minulle erityisen tärkeä elettyjen hetkien käsitteen vuoksi. Luonnos menneestä -tekstissä Woolf kirjoittaa, että kaikkiin päiviin sisältyy sekä elettyä että ei-elettyä. Ei-eletyt hetket ovat pumpulia, jota emme muista jälkeenpäin. Hyviin päiviin sisältyy enemmän elettyjä hetkiä, kuten kävelyretkiä ja uuden kirjan lukemista. Arkielämässään ihminen on kuitenkin irrallaan todellisuudesta, mutta välillä joku eletty hetki paljastaa pinnan alla olevan todellisuuden, kuvion johon kaikki ihmiset kuuluvat. "Koko maailma on taideteos, ja me olemme tuon taideteoksen osia."Näissä ajatuksissa on jotain, mihin olen samaistunut voimakkaasti. Voisin jopa sanoa, etten olisi sama ihminen, jos en olisi nuorena lukenut eletyistä hetkistä.

Virginia Woolf: Elettyjä hetkiä (Moments of Being, 1976)
Suom. Kaarina Ripatti
Kirjayhtymä, 1986

Virginia Woolf: Päiväkirjat I ja II

Virginia Woolf on minulle hyvin tärkeä kirjailija, sellainen joka on kulkenut mukanani vuodesta toiseen. Löysin Woolfin 18-vuotiaana nähtyäni Orlandon elokuvaversion. Luin Orlandon ja sen jälkeen melkein kaiken, mitä Woolfilta oli 90-luvun alussa suomeksi saatavana. En enää tarkalleen muista, miksi Woolf teki niin suuren vaikutuksen, mutta muistan sen tunnelman, jonka Woolfin lukeminen herätti – jotenkin rauhallisen mutta samaan aikaan hyvin tarkkaavaisen. Ääriviivat tuntuivat tarkemmilta Woolfia lukiessa. Tuntui, että hänen kirjoituksissaan tavoitin elämästä jotain sellaista, mitä en mistään muualta ollut aikaisemmin lukenut.

Olen vuosien varrella palannut Woolfin pariin säännöllisen epäsäännöllisesti. Woolf jos joku kestää uudelleenlukemista, ja olenkin lukenut tiettyjä suosikkejani useampaan kertaan. 2000-luvulla Woolfia on myös suomennettu paljon lisää, mutta minulta on vielä monta näistä uusista suomennoksista lukematta. Woolf vaatii tietynlaista mielentilaa – häntä ei voi vain rynnätä lukemaan koska vain.

Nyt olen lukenut Woolfin päiväkirjoja ja ollut taas aivan Woolfin lumoissa. Luin keväällä päiväkirjojen ensimmäisen osan, joka kattaa vuodet 1915-1920, ja nyt heinäkuussa ahmaisin toisen osan, joka on kirjoitettu vuosina 1920-1925. Woolf kirjoittaa arkisesta elämästään, välillä melkein raporttimaisesti, hän kuvailee kävelyretkiään ja iltoja takkatulen ääressä ja kirjaa muistiin lähipiirinsä juoruja. Erityisesti ensimmäisessä osassa on paljon tällaista raportoivaa tyyliä, ja pitkinä masennuskausina merkinnät typistyvät lyhyiksi säähavainnoiksi.

Woolf osaa totta kai kirjoittaa arkisistakin asioista kiinnostavasti. Mutta erityisesti päiväkirjojen toisessa osassa alkaa esiintyä enemmän pohdiskelevia merkintöjä, joissa Woolf analysoi kirjoittamistaan, muiden kirjoituksia, ystäviään tai omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Woolfin tyyli on mielenkiintoinen sekoitus suorasukaisuutta ja kiertoilmaisuja, kauneutta ja tiettyä viileää tarkkailua. Huumori ja sarkasmi pilkistävät usein rivien välistä, enkä ole läheskään aina ihan varma, kuinka vakavissaan Woolf on. Tämä lisää kirjojen viehätystä.

En yritäkään kirjoittaa mitään syvällisempää analyysia näistä päiväkirjoista, mutta suosittelen lämpimästi niiden lukemisesta. Lisäksi haluan kirjoittaa tähän muistiin joitakin herkullisia lainauksia. Annan Virginian todistaa omin sanoin, miksi häntä kannattaa lukea.

Kirjoittamisesta:


"Oikea tapa keinauttaa itsensä takaisin kirjoittamisen  pariin on seuraava. Ensin hellävaraista liikuntaa raikkaassa ilmassa. Sen jälkeen hyvän kirjallisuuden lukemista. On virhe ajatella, että kirjallisuutta voisi saada aikaan raakileena. [...] On muututtava erilliseksi; hyvin hyvin keskittyneeksi yhteen ainoaan pisteeseen, jolloin ei tarvitse keräillä itsensä osia sieltä täältä, vaan voi elää aivojensa uumenissa."

"Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että olen saanut selville (40-vuotiaana) kuinka voin  alkaa kertoa jotain omalla äänelläni, & se lumoaa minut niin, että tunnen voivani jatkaa ilman kehuja."

Yhteiskunnasta:

"Irlannissa ihmisiä ammutaan & hirtetään entiseen tapaan. Dora kertoi Dublinissa koko päivän jatkuneesta messusta, joka järjestettiin erään varhain maanantaiaamuna surmatun poikarukan muistoksi. Pahinta kaikessa on se, että omien silmiemme & hirsipuun välissä oleva sermi on niin paksu. On niin helppoa unohtaa se kaikki – ainakin minulle käy niin. [...] Onko sivistyneisyyden merkki, että osaa kuvitella kauempana tapahtuvan kärsimyksen?"

"Minun on ollut jo pitkään tarkoitus kirjoittaa historiallinen selonteko rauhan palaamisesta, sillä muuten vanha Virginia tulee nolostumaan ajatellessaan millainen hölösuu hän oli, aina vain kertomassa ihmisistä eikä koskaan politiikasta. Lisäksi hän huomauttaa, että ne ajat, joiden halki hän eli, olivat ihmeellisiä. Ne varmasti näyttävät siltä, jopa esikaupungissa asuvan hiljaisen naisen mielestä. Tosiasiassa yhdellä hetkellä ei tapahdu mitään sen ihmeellisempää kuin toisella. Historiankirjat tekevät siitä paljon määrätympää kuin se on. Tämän vuoden tärkein merkki rauhan saapumisesta ovat alennusmyynnit."  

Ahdistuksesta:


"Miksi elämä on niin traagista; miksi se muistuttaa kapeaa jalkakäytävää kuilun reunalla? Katson alas, minua huimaa, & ihmettelen, kuinka kummassa pystyn kävelemään sen loppuun. Mutta minkä vuoksi minusta tuntuu tältä? Nyt kun kerron siitä, en koe enää samaa. Takkatuli palaa; olemme lähdössä kuuntelemaan Kerjäläisoopperaa. Mutta se häilyy ympärilläni; en voi sulkea silmiäni siltä. Kyseessä on kykenemättömyyden tunne: ajatus siitä, ettei minulla ole mitään merkitystä. Täällä minä istun Richmondissa & valoni haipuu pimeään kuin keskellä peltoa loistavan lyhdyn kajo. Melankolisuus vähenee kun kirjoitan siitä. Miksen sitten kirjoita siitä useammin? Turhamaisuuteni estää sen. Haluan näyttää menestyvältä jopa omissa silmissäni."

Lontoosta:

"Lontoo on lumoava. Tuntuu kuin astuisin kellanruskealle lentävälle matolle & se kiidättäisi minut keskelle kauneutta ilman pienintäkään vaivannäköä. Illat ovat ihmeellisiä valkoisine kuisteineen & leveine, hiljaisine katuineen. Ja ihmiset piipahtavat käymään noin vain, muina töinään kuin kanit, & minä katson alas Southhampton Row'ta, joka on märkä kuin hylkeen selkä, tai sitten punakeltainen auringon paistaessa, & seuraan linja-auton menemistä & tulemista sekä kuulen vanhat mielipuoliset urut. Jonain päivänä minä vielä kirjoitan Lontoosta; siitä miten se tarttuu ihmisen elämään & kantaa sen mukanaan vailla mitään ponnistuksia."

Virginia Woolf: Päiväkirja I ja Päiväkirja II
Suom. Ville-Juhani Sutinen
Savukeidas, 2015

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä

"Minä ainakin olen joskus uneksinut, että kun tuomiopäivä viimein koittaa ja suuret valloittajat, juristit ja valtiomiehet saapuvat penäämään palkintojaan – kruunujaan, laakereitaan, ikuiseen marmoriin lähtemättömästi kaiverrettuja nimiään – silloin Kaikkivaltias kääntyy Pietarin puoleen ja sanoo hiukan jopa kateellisena nähdessään meidät, jotka saavumme kirjat kainalossa: "Katso, he eivät tarvitse palkintoja. Meillä ei ole heille mitään. He ovat rakastaneet lukemista.""

Ylistystä kirjoille ja lukemiselle. Kunnianosoituksia ja kritiikkiä kirjailijoille. Analyysiä lukemisen luonteesta ja kirjallisuuden tyylisuunnista. Tätä kaikkea pitää sisällään Virginia Woolfin laaja esseekokoelma Kiitäjän kuolema ja muita esseitä.

Kiitäjän kuolemaan on koottu Woolfin tuotannosta 66 esseetä, joissa käsitellään muun muassa kirjallisuutta, lukemista, naisen asemaa, Lontoota, sotaa ja lemmikkieläimiä. Valtaosa esseistä keskittyy kirjallisuuteen – joko johonkin tiettyyn kirjailijaan tai yleisemmin kirjallisuuteen ja lukemiseen. Woolf nostaa esille erityisesti Brontën sisarukset, Jane Austenin, Marcel Proustin, Dickensin sekä Dostojevskin ja Tolstoin tuotannon, mutta myös lukuisat muut kirjalijat esiintyvät esseissä, joko mainintoina tai syvemmän analyysin kohteina.

Osa kirjallisuusesseistä jää väistämättä hiukan irrallisiksi, kun kirjalija jota essee käsittelee, on korkeintaan nimellisesti tuttu. Myös osa muista esseistä tuntuu olevan sen verran aikaansa sidottuja, ettei niiden merkitys täysin avautunut. Suurimmaksi osaksi esseet ovat kuitenkin helposti lähetyttäviä: ne ovat joko hämmästyttävän ajattomia tai tarjoavat kiinnostavan näkökulman omaan aikaansa.

Woolf kirjoittaa pohdiskelevaa, polveilevaa tekstiä ja käyttää usein ironiaa ja huumoria  tehokeinoina. Hän johdattelee lukijaa johonkin suuntaan ja saattaa sitten kiepauttaa ajatusta toiseen kulmaan. Lukijalta vaaditaan siis Woolfin parissa valppautta ja omaa ajattelua: oivalluksia ei tarjota valmiiksi pureskeltuina eikä lukija voi aina tietää, minne Woolf aikoo häntä johdattaa.

Esseiden aiheet ja tyylilajit vaihtelevat kepeästä painavaan ja suuresta pienimuotoiseen. Tahdittomuuksia-esseessä Woolf käsittelee herkullisesti sitä, kuinka henkilökohtaiset tekijät kuten sukupuoli vaikuttavat lukemiseen. Kiitäjän kuolema on pieni ja pysäyttävä kuvaus kuolevaisuudesta. Naiset ja joutilaisuus vastaa terävästi Omaa huonetta koskevaan kritiikkiin. Katujen kiertelyä ja Oxford Streetin virta ylistävät Lontoota ja kaupunkielämää. Haworth, marraskuussa 1904  on kaunis pyhiinvaellusmatka Charlotte Brontën kotimaisemiin. Kirjoittamista ja sanojen käyttöä käsitellään useammassakin esseessä, tarkkanäköisesti ja oivaltavasti, äänellä joka tietää, mistä kirjoittaa.

Luin parikymppisenä paljon Woolfia., lähes kaiken silloin suommennetun tuotannon. Myöhemmin olen lukenut suosikkejani (Orlando! Oma huone! Elettyjä hetkiä!) uudelleen, mutta en ollut ennen näitä esseitä lukenut moneen vuoteen Woolfilta mitään ennen lukematonta. Kiitäjän kuoleman lukeminen lämmitti mieltä kuin kotiinpaluu: tuntui hyvältä ja innostavalta lukea Woolfin tekstiä ja uppoutua hänen ajatuksiinsa.

Kiitäjän kuolemasta ovat kirjottaneet myös Sara, Lukijatar, Ulla ja Anneli.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä
Alkuperäistekstit julkaistu eri kokoelmissa
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Camilla Pentti
Teos, 2013