maanantai 30. maaliskuuta 2015

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle


"The next morning I took the train to Shinjuku again. I sat on the same bench and looked at the faces of the people passing by. Again for lunch I had a doughnut and coffee. I took the train home before the evening rush hour started. I made myself dinner, drank a beer, and listened to music on the radio. The next day I did exactly the same thing. Nothing happened that day, either. I made no discoveries, solved no riddles, answered no questions. But I did have the vague sense that I was, little by little, moving closer to something."

Toru Okadan kissa on kadonnut. Torun vaimo Kumiko haluaa, että pariskunta pyytää kissan löytämisessä apua eräänlaiselta selvännäkijältä, naiselta nimeltä Malta Kano. Malta Kano epäilee, ettei Toru tule löytämään kissaa lähiseudulta, mutta Toru päättää silti etsiskellä. Hän ei löydä kissaa, mutta tutustuu naapurin teinityttöön, joka tuntuu ajattelevan kovin paljon kuolemaa.

Kissan katoaminen aloittaa tapahtumaketjun, jonka seurauksena Torun rauhallinen elämä muuttuu vähitellen yhä omituisemmaksi. (Vai alkoiko kaikki sittenkin jo paljon ennen kuin kissa lähti omille teilleen?) Todellisuus ja unet sekoittuvat ja ennustukset toteutuvat. Toru laskeutuu kuivuneen kaivon pohjalle mietiskelemään, ja pyrkii pääsemään lähemmäksi totuutta tutkimalla ihmisten kasvoja. Hän kohtaa erilaisia ihmisiä, joiden kertomat tarinat johdattavat Torua yhä eteenpäin kummallisella matkalla.

The Wind-Up Bird Chronicle on täydellisen tunnistettavaa Murakamia. Kertomus yksinäisyydestä, etsinnästä ja yrityksestä ymmärtää maailmaa, joka on täynnä asioita, joita ei oikeastaan voi ymmärtää. Murakamin kirjoissa maailman ja elämän arvoituksellisuus ilmenee hyvin konkreettisesssa muodossa: niistä löytyy yliluonnollisia ilmiöitä ja mielikuvitusolentoja. Ja silti hänen kertomustensa oudoissa ilmiöissä on aina jotakin tunnistettavaa. Kun lukee Murakamin rinnakkaismaailmoista tai selittämättömistä tapahtumista, tuntee lukevansa ihmisenä olemisen todellisuudesta.

Arvoituksellisuuden lisäksi Murakamin teoksia leimaa yleensä verkkaisuus – niin myös Wind-Up Bird Chroniclea, joka on välillä liikkeissään suorastaan matelevan hidas. Ajoittain tunsin lukiessani jopa pitkästyväni, mutta sellaisella hyvällä tavalla, niin kuin voi pitkästyä kauniina kesäpäivänä auringossa istuessaan. Verkkaisen hitauden vastapainoksi kirjassa on kuitenkin pimeyttä ja synkkyyttä ja suorastaan hätkähdyttäviä väkivallan välähdyksiä.

Loppuaan kohti kolmiosainen Wind-Up Bird Chronicle käy kerronnaltaan sirpaleiseksi ja tunnelmaltaan yhä arvoituksellisemmaksi. Ihastuinkin aivan erityisesti juuri kirjan kolmanteen osaan, jossa alun näennäinen tapahtumattomuus ja normaalius hajoaa ja tunnelma kasvaa yhä synkemmäksi ja tiiviimmäksi. Ja jossa polveilevan tarinan langanpäitä solmitaan yhteen - mutta ihanan kutkuttavasti monia irrallisia lankoja jää ilmaan roikkumaan. 

Koska tämä oli jo kuudes Murakamilta lukemani kirja, en ymmärrettävästi tuntenut samanlaista yllättynyttä riemua ja ihastusta kuin ensimmäisten murakamien kohdalla. Mutta edelleen Murakami onnistuu kietomaan minut lumoukseen, jonka kaltaista kukaan toinen ei onnistu luomaan. Murakamin lumovoima viehättää, mutta siinä on myös pimeyttä ja synkkyyttä. Murakamin maailmassa kirkas selkeys sekoittuu sameisiin vesiin. Siellä istutaan pimeässä kuivuneen kaivon pohjalla ja katsotaan jossakin ylhäällä loistavia kylmiä tähtiä.

Kirjan ovat lukeneet myös MarileJenniTessa ja Liina.

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle (Nejimaki-dori kuronikuru, 1994, 1995)
Käännös: Jay Rubin
Kansi: Suzanne Dean
Vintage, 2003

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Rex Stout: Kuoleman käsikirjoitus, Parhaissakin perheissä, Ovikello soi


Lukaisin joku aika sitten kolme Nero Wolfe -dekkaria. Nimenomaan lukaisin: kirjojen lukemiseen ei tainnut mennä kahtakaan vuorokautta, ja aloitin seuraavan kirjan aina edellisen kansien sulkeuduttua. Lukuhetki oli mitä nautinnollisin ja toi mieleeni nuoruuden kesät, kun loikoilin viltillä omenapuun alla ja ahmin Rex Stoutin toisensa perään. Olen ehkä ennenkin maininnut, että Stoutin dekkarit ovat minulle erinomaista lukemista silloin, kun kaipaan jotakin helppoa ja rentouttavaa – lukemista johon voi uppoutua korviaan myöten.

Kuoleman käsikirjoitus on näistä kolmesta kirjasta kaikkein tyypillisin Wolfe-dekkari. Mies pyytää Wolfea tutkimaan tyttärensä kuolemaa, koska poliisi ei usko kyseessä olevan murhan. Samaan aikaan tarkastaja Cramer pyytää Wolfelta apua erään kirjanpitäjän murhan selvittämisessä. Ei ole tietenkään vaikea arvata, että tapaukset kytkeytyvät toisiinsa, ja pian selviää myös että tapauksia yhdistää kadonnut romaanin käsikirjoitus.

Tästä kirjasta löytyvät oikeastaan kakki ne elementit, joita fani voi Stoutin dekkarilta odottaa. On Wolfen ja tämän apulaisen Archie Goodwinin välistä sanailua, tarkastaja Cramerin puhinaa, liikemiehiä joiden hermot murha kiristää äärimmilleen sekä paljon erilaisia naisia, joihin Archien täytyy käyttää viehätysvoimaansa.

***

Muutamassa Stoutin kirjassa Wolfe joutuu vastakkain todellisen superrikollisen kanssa. Arnold Zeck on liikemieheksi naamioitunut rikollisjärjestön pää, joka tuntuu olevan lain ulottumattomissa. Parhaissakin perheissä -kirjassa Wolfen ja Zeckin tiet risteytyvät niin jyrkästi, että Wolfen on pakko selvittää välinsä Zeckin kanssa lopullisesti.

Juoneltaan Parhaissakin perheissä ei ole erityisen uskottava, mutta jos unohtaa uskottavuuden vaatimukset, kirja on kerrassaan mainio. Taistelu Zeckiä vastaan pakottaa Wolfen luopumaan oikeastaan kaikesta tutusta ja rakkaasta – orkideoistaan, kirjoistaan ja asunnostaankin. On aina mielenkiintoista, kun Stout pakottaa Wolfen irtautumaan rutiineistaan, ja tässä kirjassa irtiotto on erityisen viihdyttävä. Viihdearvoa lisää vielä Arcien naisystävistä vakituisimman, Lily Rowanin, mukanaolo.

***

Kolmanneksi luinkin sitten yhden kaikkien aikojen Stout-suosikeistani. Oivikello soi -kirjassa Wolfen on päihitettävä FBI. Rikas rouva Bruner on saanut FBI:n ärtymään lähettämällä 10000 ihmiselle kirjan, jossa arvostellaan järjestön toimintaa, ja eräänlaisena kostona FBI varjostaa jatkuvasti ja näkyvästi rouvaa ja tämän lähipiiriä. Varjostuksen on loputtava, ja rouva Bruner on valmis maksamaan mahdottommalta vaikuttavavasta tehtävästä Wolfelle satumaisia summia.

Ovikello soi kulkee varsin verkkaiseen tahtiin. Stoutille tyypilliseen tapaan tehtävän ratkaisu lähtee liikkeelle hakuammuntamaisesti: jututetaan ihmisiä kunnes joku jossakin reagoi tai kunnes Wolfe saa paremman idean. Jossain vaiheessa Wolfe sitten järjestää jonkinlaisen näytöksen, hämäyksen tai yllätyksen – niin tässäkin kirjassa. Monin tavoin tämä kirja onkin hyvin säännönmukaista Stoutia, mutta kaikki tutut palikat vain tuntuvat olevan erityisen hyvin paikallaan. Ja lisäksi FBI tuo tarinaan oman koukkunsa.

Rex Stout: 
Kuoleman käsikirjoitus (Murder by the Book, 1951)
Suom. Timo Martin
Wsoy, 1966

Parhaissakin perheissä (Even in the Best Families, 1950)
Suom. Eero Ahmavaara
Wsoy, 1959

Ovikello soi (The Doorbell Rang, 1965)
Suom. Eila Pennanen
Wsoy, 1967

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Katja Kallio: Kuutamolla


Katja Kallio on minusta hurjan kiinnostava kirjailija, vaikka (tai juuri siksi että) en ole suinkaan varauksetta pitänyt kaikista hänen kirjoistaan. Ne ovat herättäneet minussa tunteita ärtymyksestä ihastukseen, eikä yksikään ole tainnut jättää kylmäksi. Kaksi ensimmäistä romaania olivat minulta kuitenkin vielä lukematta, ja kun kirjastoreissulla kaipasin jotakin viihdyttävää luettavaa, nappasin mukaani sopivasti silmiini sattuneen Kallion esikoisromaanin Kuutamolla.

Kuutamolla on varsin puhdasveristä viihdekirjallisuutta, ja luultavasti sen voisi luokitella chick litiksikin. Päähenkilö Iiris yrittää toipua siitä, että komea ja hurmaava Marko on jättänyt hänet kolmen vuoden suhteen jälkeen. Toipumisprosessissa ovat mukana Iiriksen ystävät, kirjakaupassa työskentelevät kollegat, taiteilijaäiti ja tietysti myös potentiaaliset uudet ihastukset. Ihmissuhdekaruselli pyörii, kommellukset seuraavat toisiaan, ja Iiris yrittää rakentaa itsetuntoon ja identiteettiään terveemmälle pohjalle.

Päähenkilöt ovat Kallion kirjoissa harvoin mitenkään ihania ihmisiä. Usein he ovat olleet vaikeita, kipuilevia ja rikkinäisiä, mutta kompleksisuudessaan myös kiinnostavia. Kuutamolla-kirjan Iiris on kuitenkin enemmän ärsyttävä kuin mielenkiintoinen – takertuva, hysteerinen ja loputtomasti itseään surkutteleva. Muut henkilöhahmot jäävät varsin yksiulotteisiksi ja paperinmakuisiksi. Myös tarinassa on enemmän kaavamaisuutta kuin elettyä elämää.

Kuutamolla ei ole huono kirja, mutta kovin kiinnostavana en kuitenkaan voinut sitä pitää. Kirjan suurin ongelma minulle oli ehkä se, että se tuntui pikemminkin noudattavan genren vaatimuksia kuin seuraavan kirjailijan sisäistä ääntä. Kallio on kuitenkin kirjoittaja, jolla jo esikoisessaan on sana hallussa, ja tässäkin kirjassa on paljon Kalliolle tyypillisä osuvia luonnehdintoja ja hienoja ilmaisuja. Kirja oli siis sujuvaa ja miellyttävää luettavaa, vaikka tarinaltaan se ei minua koskettanutkaan.Mieltäni kyllä lämmitti se, että Kallio oli kirjoittanut elokuvarakkautensa mukaan kirjaan: leffaviittauksia olisi vain voinut olla vielä enemmän!

Mielenkiintoisinta minulle Kuutamolla-kirjassa oli ehkä Kallion kirjallisen kehityksen havainnointi. Kuutamolla ei ole viihdekirjana varmastikaan heikoimmasta päästä, mutta se on aika kaavamainen niin tyyliltään kuin tarinaltaankin. Merkkejä Kallion omasta äänestä on jo olemassa, mutta se on tässä kirjassa selvästi vasta kehittymässä.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Susa P. ja Ruusa. Pentukissa on kirjoittanut enemmänkin suhteestaan Kuutamolla-kirjaan ja elokuvaan sekä Katja Kallioon.

Katja Kallio: Kuutamolla. Levoton tarina rakastamisesta
Otava, 2000/2001