Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

Jotkut kirjat jättävät vahvan muistijäljen, eivät vain kirjasta itsestään, vaan myös lukuhetkestä. Joskus lukukokemus jää mieleen, koska kirja tekee niin suuren vaikutuksen, että sen myötä muistaa myös, missä ja millaisessa mielentilassa kirjaa luki. Joskus kirja ja lukuhetki osuvat niin täydellisesti yhteen, ettei niitä voi oikein edes erottaa toisistaan. Voi myös käydä niin, että lukuhetki tai -paikka itsessään jää mieleen, ja sen vuoksi muistaa myös kirjan.

Joitakin lukuhetkiä muistan välähdyksinä useidenkin vuosien takaa. Kuinka luin lukioikäisenä edesmenneen elokuvateatteri Nordian kahvilassa Balzacin Leikkisiä tarinoita, ja tunsin itseni kovin kultturelliksi. Kuinka samanikäisenä luin mummolassa Simone de Beauvoirin Kutsuvierasta painostavana kesäpäivänä ja lumouduin pariisilaisista kahviloista ja päähenkilön eksistentiaalisesta kriisistä. Kuinka eräänä joulupäivänä luin Micheal Cunninghamin Illan tullen -kirjan joulunvieton lomassa. Kuinka luin lapsena Gwen Bristow'n Plantaasi-trilogiaa ystäväni kesämökillä, auringosta ja uimisesta raukeana. Kuinka täydellisesti tammikuun valo laskeutui kirjan sivuille lukiessani Murakamin Norwegian Woodia.

En luultavasti tule muistamaan Celeste Ngin Tulenarkoja asioita kirjana yhtä pitkään kuin joitakin muita tänä kesänä lukemiani kirjoja, mutta lukuhetkenä kirja on jäänyt mieleeni ihanana kesämuistona. Tein kesällä päivämatkan Tampereelle ja luin matkan aikana Ngin kirjaa. Luin kirjaa junassa matkalla Tampereelle. Luin sitä Kahvila Runossa Key Lime Pien ja teekupposen äärellä. Luin terassilla, välillä ohikulkijoita laiskasti silmäillen ja paluumatkalla junassa, kuohuviiniä siemaillen.

Rehellisesti sanottuna en tiedä, olisiko Tulenarkoja asioita jossain toisessa lukutilanteessa toiminut minulle ollenkaan. Kirja on sujuvaaa luettavaa ja siinä on kiinnostavia aihioita, mutta se on makuuni liian juonivetoinen, ja vaikka se tuntuu koko ajan vihjailevan yllätyksellisistä käänteistä, tapahtumat ja henkilöhahmot ovat aika ennalta-arvattavia. Kesäisenä reissupäivänä kirja kuitenkin toimi mainiosti kepeänä viihteenä. Ja joskus se riittää – joskus lukijana kaipaa juuri sitä. Kirjaa, joka ei ole elämää suurempi, vaan pikemminkin mauste oman eletyn elämän hetkessä.

Tulenaroista asioista ovat kirjoittaneet myös Piritta, Laura, MarikaOksa, Katja ja Kirjaluotsi.

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita (Little Fires Everywhere, 2017)
Suom. Sari Karhulahti
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2019

Miniarvioita: Kotiinpalaajat, Ei, ei ja vielä kerran ei, Nokkosvallankumous

Luettujen kirjojen pino on kasvanut korkeaksi. Pinossa on kirjoja, joista tekee mieli kirjoittaa jotakin blogiin, mutta joiden lukemisesta on sen verran aikaa, etteivät ajatukset ole enää kovin tuoreita. Jotta kirjat eivät jäisi ikuisesti odottamaan sitä, että saisin niistä kirjoitettua, niputan ne samaan bloggaukseen lyhytarvioiden muodossa.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Hiukset. Ne ovat jääneet voimakkaasti mieleeni Kotiinpalaajista. Adichie käsittelee romaanissaan rotua, kulttuuria ja identiteettiä. Hän tarkastelee myös sellaisia välitiloja ja rajapintoja, joissa rodut ja kulttuurit risteilevät ja sekoittuvat. Nigerialaisia, jotka lähtevät Yhdysvaltoihin ja palaavat myöhemmin takaisin Nigeriaan. Afrikkalaisia, jotka pyrkivät sulautumaan amerikkalaiseen kulttuuriin, mutta jotka nähdään ikuisesti ulkopuolisina. Mustia naisia, jotka tavoittelevat valkoista kauneusihannetta.

Hiukset edustavat kirjassa kaikkia niitä rotuun ja identiteettiin liittyviä asioita, joita päähenkilö Ifemelu käy läpi. Hiukset konkretisoivat arkipäiväisyydessään sen, kuinka monimutkaisten asioiden äärellä ollaan, kun puhutaan rodusta.

Luin Kotiinpalaajat jo viime vuoden puolella, ja se oli yksi Hyllynlämmittäjä-haasteeseen lukemistani kirjoista. Se oli myös ensimmäinen kirja, jonka olen Adichielta lukenut. Pidin kirjasta paljon, vaikka olinkin lukemisen ajan koko ajan hiukan yllättynyt siitä, kuinka lukuromaanimainen Kotiinpalaajat oli. 

Lukuromaaneissa ei ole mielestäni mitään vikaa, päinvastoin – kunnon lukuromaani voi olla parasta mitä kirjamaailmassa on. Mutta olin jostakin saanut ihan erilaisen kuvan Adichiesta kirjailijana, vaikean ja haastavan, joten mielikuva ja todellisuus olivat lukiessa pienellä törmäyskurssilla. Joka tapauksessa Kotiinpalaajat oli erittäin antoisa, täyteläinen lukukokemus.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Americanah, 2013)
Suom. Hanna Tarkka
Kansi: Emmi Kyytsönen
Otava, 2013

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykken kirja ei luultavasti olisi päätynyt luettavakseni, ellei sitä olisi minulle kustantamosta lähetetty, ja ellei Lykke olisi sen lisäksi ollut tulossa Helsinki Lit -tapahtumaan. Keskiluokan keski-iän kriisiä kuvaava satiiri ei lähtökohtaisesti kuulostanut kiinnostavalta. En niinkään vierastanut keskiluokkaa tai keski-ikää, mutta satiiri ei useinkaan ole minun juttuni. Eikä se ollut nytkään.

Kirja alkoi melko lupaavasti kuvatessaan todellisessa arvotyhjiössä matelevaa Ingridiä. Ingridin elämästä ovat todellakin kaikki värit kadonneet, ja hän suorittaa arjen rutiineita pelkällä automaattiohjauksella. Ingridin masennus on niin totaalista, että itseäkin alkaa ahdistaa.

Mutta sitten kuvaan astuvat Ingridin lattea aviomies ja tämän yhtä lattea rakastajatar, ja kirja lässähtää kolmiodraamaksi. Luin kirjan kyllä loppuun, lähinnä saadakseni tietää, mitä Ingridin ahdistukselle tapahtuu. Valitettavasti Ingrid henkilöhahmona muuttui kirjan edetessä jonkinlaiseksi totuuksia laukovaksi vaihtoehtosankarittareksi. Siinä missä kirjan alun masennus oli yliampuvuudessaankin tuntunut todelliselta, loppupuolen Ingrid oli jonkinlainen komediahahmo.

Ihan kirjan lopussa, viimeisessä luvussa, oli kuitenki tiettyä viehätystä. Mutta ei, ei, ei tämä siltikään ollut minun kirjani.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei (Nei og atter nei, 2016)
Suom. Sanna Manninen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus, 2019

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Myös Nokkosvallankumouksen olen saanut aikoinaan kustantajalta (pyytämättömänä) arvostelukappaleena. Kirja vaikutti kiinnostavalta, mutta niin vain se jäi lukematta. Tänä vuonna valitsin sen yhdeksi Hyllynlämmittäjä-kirjakseni.

Nokkosvallankumous on fantasia-elementtejä sisältävä dystopia maailmasta, jonka ihminen on sairastuttanut. Aurinko paistaa paksun saastepilven takaa kelmeänä valona, vedet ovat pilaantuneet ja ihmiset elävät hädin tuskin keski-ikäisiksi. Tässä lohduttomassa maailmassa vallankumousta suunnittelevat nuoret, joita johtaa legendaaristen sankareiden sukuun kuuluva Dharan. Dharanin kapinallisiin liittyy myös Vayu, joka tuntuu olevan kaikessa Dharanin vastakohta, arka ja mitätön poika. Vayun ja Dharanin välillä on kuitenkin voimakasta vetovoimaa – vetovoimaa joka on sekä seksuaalista että sankarillista.

En kovin usein lue nuortenkirjoja (paitsi nostalgiakirjoja omasta nuoruudestani), mutta Enorannan kirja vakuutti minut siitä, että välillä kannattaa! Nokkosvallankumous on tiivistunnelmainen ja mukaansatempaava tarina, Enoranta kirjoittaa melankolisen kaunista kieltä, eikä kirjassa ole minkäänlaista nuoren lukijan väheksymistä. Nokkosvallankumouksen kyllä tunnistaa nuortenkirjaksi, mutta se on sellainen nuortenkirja, jonka parissa aikuinenkin täysin vaivatta viihtyy.

Nokkosvallankumous teki vaikutuksen monella tasolla. Erityismaininnan haluan kuitenkin antaa sille, kuinka kahden pojan rakkaus on kuvattu täysin luonnollisena ja ongelmattomana asiana. Vayun ja Dharinin suhteessa on kyllä kipukohtia, mutta ne eivät liity heidän sukupuoleensa vaan ihmisyyteen, elämään, erilaisiin luonteisiin – kuten kenellä tahansa nuorella.

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous
Kansi: Sami Saramäki
WSOY, 2013

Johanna Laitila: Lilium regale

"Ingan kanssa Else sai olla hetken ilman kieltä, kellua sanojen hakkuuaukealla kuin lapsivedessä. Alkuun Inga puhui Elselle ruotsia ja Else tälle suomea. He vaihtoivat sanojaan, ojentelivat niitä toisilleen kuin runoja tai hirven sisäelimiä."

Johanna Laitilan esikoisromaanissa eletään Lapin sodan aikaa ja sodan jälkikaikujen aikaa. Sota hajottaa maailman ja ihmiset, vie ihmisten hengen tai rikkoo heidän mielensä. Tässä rikotussa maailmassa romaanin päähenkilö Else kasvaa naiseksi.

Else on isän tyttö, joka elää naisten keskellä. Äiti, mummo ja pikkusisko ovat kukin omalla tavallaan osa Elsen maailmaa. Teini-ikäinen Else joutuu evakkoon Ruotsiin, missä sielunsisko Inga avaa hänelle aivan uudenlaisen maailman. Ja sitten tulee komea ja eksoottinen apteekkarin rouva Irina, joka saa Elsen haaveilemaan uudenlaisesta elämästä.

Lilium regalen tarinassa ei kenties ole mitään kovin uutta tai yllättävää. Se, mikä nostaa kirjan siivilleen ja luo hengen tarinaan, on Laitilan tapa käyttää kieltä. Teksti on rehevää, kuvailevaa, kaunista, rumaa, monimuotoista. Kirja ja kirjan henkilöt elävät kielestä, kokevat asiat kielen kautta, luovat maailman sanoilla.

Else maistelee suussaan Ingan ruotsinkieltä ja tarjoaa tälle vastineeksi omia sanojaan, suomea ja pohjoisen murretta. Hän lukee Södergranin runoja ja elää niiden kautta rakkautta ja seksuaalista heräämistään. Sanat yhdistävät ja erottavat, niillä voidaan ilmaista suurta yhteisymmärrystä tai loukata julmasti.

Tärkeää on myös se, mitä ei sanota. Elsen äiti menettää surussaan kyvyn kommunikoida: hänen sanoiltaan putoaa pohja. Tietyistä asioista vaietaan tai niihin viitataan vain kiertoilmauksin. Kun asioista ei puhuta, ne voidaan saada katoamaan, tai ne voivat kasvaa liian suuriksi ja pelottaviksi.

Lilium regale ei ole kirjana täydellinen. Se on esikoisromaaneille ehkä tyypilliseen tapaan hiukan liian runsas, ja joidenkin teemojen ja henkilöhahmojen kehittely jää puolitiehen. Prologi ja epilogi ovat myös irrallisia ja pyrkivät ehkä liikaa selittämään ja avaamaan asioita lukijalle. Nämä puutteet annan kuitenkin kirjalle anteeksi, koska kokonaisuutena se oli minulle niin nautittavaa luettavaa. Upposin Laitilan kieleen ja annoin sen kuljettaa syvälle sanojen metsän siimekseen.

Lilium regalesta ovat kirjoittaneet myös Mai Laakso, Laura, Marjatta, tuijata, Leena Lumi ja Katja.

Johanna Laitila: Lilium regale
Gummerus, 2019

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Aina välillä on hyvä lukea oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Silloin voi todeta omat ennakkoluulonsa vääriksi – tai sitten voi käydä niin, että ennakkoluulot lujittuvat. Niina Meron Englantilainen romanssi kuuluu harmittavasti jälkimmäiseen luokkaan.

En ollut alunperin ajatellut lukea Englantilaista romanssia, koska romanttinen viihde ei kovin usein osu omaan lukumakuuni. Lisäksi vierastin sitä, että kirja sijoittuu Englantiin. Rakastan brittiläisyyttä, mutta nautin brittiläisyyteni kuitenkin mieluiten brittien itsensä tuottamassa muodossa.

Englantilainen romanssi on siis romanssi, maustettuna ripauksella jännityskertomusta. Päähenkilö Nora on kirjallisuudenopiskelija, joka rakastaa Englantia, mutta ei halua koskaan matkustaa unelmiensa saarelle – todellisuus kun voisi osoittautua pettymykseksi. Britannian matkaa ei kuitenkaan voi välttää, kun Noran siskopuoli ilmoittaa menevänsä naimisiin englantilaisen lordin kanssa. Noran tie vie siis vanhaan kartanoon, hovimestarien ja arkistokraattien keskelle. Häävalmistelujen keskellä Nora tutustuu useampaankin komeaan ja hurmaavaan englantilaismieheen, mutta hänen mielensä tuntuu silti askartelevan eniten sisarpuolen sulhasen kadonneen veljen arvoituksen ympärillä.

Kirja ei siis kuulunut lukusuunnitelmiini, vaikka sen ennakkokappale olikin kustantajalta minulle ystävällisesti lähetetty. Sitten kirjasta alkoi ilmestyä kehuvia arvioita: sitä kuvattiin älykkääksi viihteeksi, hauskaksi ja ihanan brittiläiseksi. Arvioista sai kuvan, että kirjasta voisi nauttia sellainenkin lukija, jolle romanttinen viihde normaalisti aiheuttaa närästystä. Päätin antaa kirjalle mahdollisuuden, varsinkin kun satuin juuri kaipaamaan jotakin kepeämpää luettavaa.

Kuten sanottua, en lue kovinkaan paljon romanttista viihdettä tai chick litiä. Silti Englantilainen romanssi tuntui minusta varsin tyypilliseltä genrensä edustajalta. On päähenkilö, joka on suorapuheinen ja sosiaalisesti vähän kömpelö, ja jota "perinteiset naiselliset jutut" eivät niin kiinnosta (toisin kuin ilmeisesti kaikkia muita naisia). On jumalaisen komeita miehiä ja kuvankauniita naisia. On väärinymmärryksiä, ylpeyttä ja ennakkoluuloja. Kirjassa ei ollut mitään niin omalaatuista, mikä olisi voinut käännyttää minut romanttisen viihteen ystäväksi.

Englantilainen romanssi ei ole huono kirja. Mero kirjoittaa hyvin ja sujuvasti, ja juoni kulkee ajoittaista tyhjäkäyntiä lukuunottamatta jouhevasti. Huumori ei ole väkisinväännettyä tai liiallista, ja kirjassa on mukavasti mukana hiukan tummempiakin sävyjä. Mutta tällainen näin vahvasti genren sääntöihin nojautuva kirjallisuus ei vain ehkä ole minun juttuni: samalla tavalla minua kyllästyttää suuri osa fantasiakirjallisuudesta ja dekkareista.

Suurin ongelma kirjassa oli kuitenkin se etukäteenkin epäilyttänyt brittiläisyys. Vaikka sydämeni sykkiikin voimakkaasti brittiläisyydelle (usein myös sen kliseille ja stereotypioille), en kuitenkaan halua nauttia pelkkiä kliseitä. Kartanot ja aristokraatit eivät myöskään ole minulle mikään kaikkein rakkain brittiläisyyden ilmentymä, eivät ainakaan näin ennalta-arvattavassa muodossa tarjoiltuna. En löytänyt kirjasta rakasta Oxfordiani, en löytänyt Englannin moniulotteisuutta, en sen omalaatuisuutta ja lumoa.

Englantilainen romanssi oli siis pettymys erityisesti englantilaisuuden osalta.

Moni muu on pitänyt kirjasta enemmän, esimerkiksi Laura, Jonna, Katja ja Kirjaluotsi.

Niina Mero: Englantilainen romanssi
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2019

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Seitsemän syytä, miksi rakastin Sisko Savonlahden esikoiskirjaa, Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

1. Se vie mukanaan. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta, enkä olisi halunnut sen loppuvan niin nopeasti.

2. Se on oudolla tavalla hyvin samaistuttava, vaikka päähenkilön elämä ei sinänsä kauheasti muistuta omaa elämääni. Mutta rakastankin juuri sitä tunnetta, kun kirjallisuuden kautta löytää itsensä jostakin vähän oudosta tai vieraasta. Kun näkee yhteyksiä erilaisuuksien välillä.

3. Se on hauska. Olen nirso huumorin suhteen, varsinkin kirjallisuudessa, joten olen myyty, jos kirja saa minut aidosti myhäilemään tai kuplimaan sisäisestä naurusta. (Ääneen en naura juuri koskaan.)

4. Lukujen nimet. "Onnistuin yhdessä asiassa", "Pukeuduin ylellisiin materiaaleihin", "Vihasin uuttavuotta", "Tein jotain". Pakko rakastaa.

5. Masennus. Vaikka kirja on kepeä ja hauska ja nokkela, se on myös hyvin onnistunut kuvaus masennuksesta. Mitä tehdä, kun kaikki on periaatteessa hyvin, mutta koko ajan itkettää.

6. Se tuntuu aidolta. Kirjassa ei ole mainittavaa juonta, se on enemmänkin kokoelma hyvin arkisia tapahtumia, keskusteluja ja ajatuksia. Toki kirjassa on draaman kaarta, ja päähenkilö oivaltaa asioita ja kehittyy, mutta kaikki on koko ajan elämän kokoista, ei elämää suurempaa.

7. Se antaa äänen nuorelle naiselle, nuoren naisen kokemuksille, elämälle ja ajatuksille. Se kuvaa uraan, ulkonäköön, parisuhteisiin ja äitiyteen liittyvät odotukset ja paineet. Se kuvaa kevyen ja painavan, silkkipaidat ja sydänsurut, Tinderin ja merkityksen etsimisen. Se antaa näille kaikille yhtä paljon painoa – se antaa naisen kokemukselle painoa.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Paula, helmikekkonen, tuijata, Katri, Katja ja Laura.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Kansi: Hilla Semeri
Gummerus, 2018

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Hyllynlämmittäjät-haaste on kerrassaan mainio – olen aivan innoissani siitä, kuinka monta kiinnostavaa kirjaa olen jo ehtinyt tänä vuonna lukea omasta hyllystäni! Syystä tai toisesta joihinkin kirjoihin ei vain tule tartuttua, mutta kun ne on haasteen myötä pinonnut valmiiksi kasaksi odottamaan, kirjat päätyvätkin luettavaksi melkein itsestään. Merkillistä, miten lukijan mieli toimii!

Paolo Giordanon Ihmisruumis oli saanut jäädä lämmittelemään hyllyä useammastakin syystä. Pidin paljon Giordanon esikoisesta Alkulukujen yksinäisyys (joka sekin sai tosin aikoinaan odottaa lukuvuoroa useamman vuoden), joten kynnys tarttua Ihmisruumiiseen pääsi nousemaan korkeaksi. En juurikaan lue sotakirjallisuutta, ja vierastin lähtökohtaisesti kirjaa, joka kuvaa italialaisia sotilaita komennuksella Afganistanissa. Kirjaan tarttumista jarrutti myös se, etten ollut lukenut kirjasta kovinkaan innostuneita arvioita. Kaikista näistä syistä pelkäsin pettyväni Ihmisruumiiseen.

Kaiken tämän vaikeilun jälkeen pidin loppujen lopuksi Ihmisruumista todella paljon. Kirja on synkkä ja masentava, vaikkakin pinnaltaa aika kepeä, melkein veijarimainen. Näennäinen kepeys tekee kirjasta helppolukuisen, ja teoksen kylmät pohjakerrokset hiipivät mieleen ikään kuin hidastetusti, hiukan myöhässä.

"Cederna ja Ietri treenaavat penkissä auringonpaisteen alla. He ovat nostelleet itse kyhättyjä painoja, ja nyt he tekevät erilaisia vatsalihasliikkeitä: suoraan ja kiertäen, jotta kaikki lihakset tulevat käyttöön. Keho on rakennettava pala palalta, systemaattisesti, vaikka on paljon ihmisiä, jotka eivät sitä tajua. Kuntosalilla monet toistavat muutamaa samaa harjoitusta, Heillä ei ole hajuakaan, mistä hommassa on kyse."

Giordano ei varsinaisesti kuvaa sotaa vaan enemmänkin ihmisen mieltä ja ruumista sodassa. Giordanon sotilaat ovat suurimman osan komennustaan täydellisen pitkästyneitä ja vailla virikkeitä. Ikävystyneisyyteen sekoittuu pelko sodan ja kuoleman läheisyydestä. Levottomuus ja tylsistyminen purkautuvat typerinä tempauksina, kiusantekona ja mielen turruttamisena huumeilla ja lääkkeillä. Kun miehet sitten joutuvat keskelle taistelua, heistä ei kuoriudu sankareita, vaan he ovat edelleen vain hauraita ihmisruumiita, jotka voivat hetkessä lakata olemasta.

Kirjan ihmiset ovat korostetun ruumiillisia. Heitä runtelevat kuume ja ripuli, luodit ja pommit, seksuaalinen väkivalta ja huumeet. He hikoilevat, ulostavat, hilseilevät ja vuotavat verta. Ihmisruumiit tappavat ja tulevat tapetuiksi ja kaipaavat lähelleen toista ihmisruumista, toveria tai rakastettua. Entä ihmisen mieli? Tuhoaako sota ihmismielen vai paljastaako se jotakin, mikä on aina ollut olemassa?

Giordanon kirjoitustyylissä on jotakin, mikä miellyttää minua suuresti. Se on elävää mutta samalla hiukan etäistä, hiukan sivusta katsovaa. Rankoistakin asioista kirjoitetaan ikään kuin toteavasti, liikoja kauhistelematta. Jonkun muun kertomana olisin todennäköisesti vierastanut Ihmisruumiin tarinaa, mutta Giordanon kirjoittamana se vetosi niin voimakkaasti, että tämä hyllynlämmittäjä saa edelleen jäädä hyllyyni.

Ihmisruumiista ovat kirjoittaneet myös Lukuneuvoja, Nanna, Anneli, Omppu ja Mai Laakso.

Paolo Giordano: Ihmisruumis (Il corpo umano, 2012)
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2014

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

Chick-lit-dekkari ei lähtökohtaisesti kuulosta sellaiselta kirjalta, johon ensimmäiseksi tarttuisin. Enkä luultavasti olisi tarttunut tähän Anniina Tarasovan esikoiromaaniinkaan, jos kustantaja ei olisi lähettänyt siitä arvostelukappaletta. Kun kirja kuitenkin luettavaksi tarjoutui, ajattelin että pieni viihdepläjäys ei ehkä vaihteeksi tekisi pahaa. Viihde on vaikea laki, mutta parhaimmillaan se voi tehdä oikein hyvää.

Vaikka kirjan tyylilaji arvelutti, Venäläisissä tilikirjoissa oli muutama kiinnostava tekijä. Ensinnäkin minua ilahdutti se, että päähenkilö on ammatiltaan tilintarkastaja. Virkistävän erilaista! Toiseksi kiinnosti kirjan sijoittuminen Venäjälle ja venäläisen kulttuurin kuvaus. Ja kolmanneksi minua veti puoleensa Sanna-Reetta Meilahden mainio kansikuva: tuntui että olisi synti jättää näin hienon näköinen kirja lukematta.

Kirjan päähenkilö Reija Wren saa komennuksen tekemään sisäistä tarkastusta Pietariin. Urallaan eteenpäin pyrkivä ja isänsä varjosta pois pyristelevä Reija tarttuu työtehtävään innolla, eikä häntä lannista pätkääkään se, että työtehtävän hoitamista tunnutaan alkumetreiltä lähtien häiritsevän ja suorastaan sabotoitavan. Työasioiden lisäksi Reijaa pitävät kiireisinä kuohuviinin huuruiset pitkät illat ja ympärillä pyörivät miehet suomalaisesta sulhasesta venäläisiin hurmureihin.

Miten minulle sitten kävi viihdekirjan vietävänä? Rehellisesti sanottuna on pakko myöntää, ettei tämä kirja ollut yhtään minun juttuni. Se oli makuuni ihan liian juonivetoinen, eikä kirjan jännärijuoni vienyt minua ollenkaan mukanaan. Henkilöhahmoihinkaan en saanut minkäänlaista otetta, eivätkä Reijan mieskuviot kiinnostaneet. Moni on kirjan parissa viihtynyt, joten kyse ei ole siitä, että kirja olisi tylsä, vaan siitä että itse tylsistyn tällaisten juonikuvioiden parissa.

Se, mikä kirjassa toimi ja mikä sai lukemaan sen loppuun asti, oli venäläisen miljöön ja kulttuurin kuvaus. Se tuntui aidolta, maistuvalta ja tuoksuvalta ja rehevältä. Muutenkin Tarasova osaa tunnelman luomisen taidon: kirjassa on nuoruuden rauhattomuutta, valvottuja öitä ja päänsärkyisiä aamuja, samanaikaista huolettomuutta ja levottumuutta.

Ei minun kirjani, mutta heille, jotka osaavat arvostaa genren ominaispiirteitä, Venäläiset tilikirjani luultavasti tarjoaa ihan kelpo viihdettä mukavan persoonallisilla mausteilla.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Amma, Omppu, Kirjakko ruispellossa, riitta k ja Arja.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti
Gummerus, 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

"Viides sinfonia rävähti ilmoille neljännen jälkeen niin kuin herätään yöstä kesäaamuun, korkealle nousseen auringon kirkkaaseen valoon, josta ei ole vielä sekunteja aikaisemmin ollut aavistustakaan. Tuntui kuin valo olisi lisääntynyt lavalla, mutta tiesin ettei niin ollut käynyt, se oli vain musiikin aiheuttama illuusio."

Perhostutkija Max Halman äiti on kuollut yllättäen. Äitinsä jäämistöä selvitellessään Max löytää perhosen, jonka lajia hän ei tunnista, sekä joitakin vanhoja valokuvia äidistään ja isästään. Max ei ole koskaan tuntenut isäänsä: hän tietää vain että tämä oli saksalainen sotilas, Erik Stanislaus, joka kuoli toisen maailmansodan aikana.

Max yrittää selvittää löytämänsä perhosen arvoitusta, mutta päätyy myös etsimään tietoja isästään. Etsintä vie Maxin niin Oulun maakunta-arkistoon kuin Saksaankin asti, kuuntelemaan Erikin veljen Viktor Stanislauksen viimeistä julkista esiintymistä.

Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanissa oli paljon sellaista, mistä pidin. Pidin kirjan tunnelmasta, joka oli alakuloinen ja hiukan nuhjuinen. Kirjassa oli hiljaista rauhallisuutta, vailla liiallista kaunomaalailua ja herkistelyä. Tunnelmaa tukee Ahokummun kieli, joka on yksinkertaista mutta harkittua ja tasaisesti virtaavaa. Tässä on kirja, jonka äärellä tekee mieli pysähtyä ja hengittää tekstin tahdissa.

Kirjan henkilöhahmot ovat oikeastaan kaikki enemmän tai vähemmän eksyksissä elämänsä ja tunteittensa kanssa. He eivät ymmärrä sen paremmin omia kuin muidenkaan ihmisten sielunelämää kovin hyvin. He tavoittavat kohti jotakin suurempaa – musiikkia, rakkautta, ainutlaatuista perhoslöytöä – mutta eivät useinkaan onnistu kohoamaan arkielämän yläpuolelle. Kukaan henkilöhahmoista ei ole erityisen rakastettava: he ovat estyneitä ja umpimielisiä ja epäluotettavia. Jollakin tavalla kuitenkin pidin kirjan harmaista ja etäisistä ihmisistä – pidin siitä, ettei näissä surumielisissä hahmoissa ollut mitään kosiskelevaa tai koristeellista.

Minua viehätti aivan erityisesti luku, jossa Viktor Stanislaus soittaa kolmetoista sinfoniaansa, ja Max kuvailee konserttia ja musiikin hänessä herättämiä ajatuksia ja tunteita. Kuten koko kirjassa, tässä luvussa oli jotakin ihastuttavan vanhanaikaista, kaikuja paljon vanhemmasta kirjallisuudesta. Tuntui hyvältä lukea kirjaa, jossa maltetaan pysähtyä kokonaisen luvun ajaksi kuvailemaan musiikkia. Ahokummun kirjassa pysähdytään myös vanhojen asiakirjojen, hautajaisten, perhosten ja tietysti myös muistojen äärelle.

Vaikka pidin kirjasta varsin paljon, jäin silti kaipaamaan vielä jotakin pientä maustetta, jotakin vähän syvemmälle iskevää. Kirjan tasainen tunnelma miellytti minua, mutta tasaisuuskin olisi ehkä ollut vielä vaikuttavampaa, jos siihen olisi isketty muutama särö, muutama riitasointu enemmän. Kirjan päättävässä epilogissa tällaista mukavasti riipaisevaa säröä löytyy, ja se jää mieleen soimaan kuin yksinäinen haikea sointu.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi kosminenk, riitta k, Tani, tuijata ja Katja.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus, 2018

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Olin keväällä Gummeruksen syksyn uutuuskirjojen esittelytilaisuudessa, jossa Selja Ahava sanoi, että häntä hiukan ahdistaa jo etukäteen tieto siitä, että omaelämänkerrallisuus tulee nousemaan puheenaiheeksi hänen uutuuskirjansa kohdalla. Ja niin se on tosiaan noussutkin, useammallakin eri tavalla. Ehkä väistämättä. Tietyt aiheet ovat sellaisia, että ne herättävät ihmisissä halun tietää, onko tämä totta; tapahtuiko näin sinulle? Kuolema, väkivalta, sairaudet, seksuaalisuus: nehän ihmisiä ovat aina kiinnostaneet. Ja "perustuu tositapahtumiin" lisää kiinnostavuutta entisestään. Joistakin muista aiheista voi kirjoittaa fiktiota aivan rauhassa, eikä omakohtaisuus kiinnosta kuin korkeintaan kirjallisuudentutkijoita ja elämäkertureita.

Ennen kuin mieheni katoaa kuvaa päähenkilön suruprosessia aviomiehen sukupuolenkorjauksen aikana. Päähenkilö ja hänen kokemuksensa ovat monella tapaa kirjailija itse. Kirjasta tätä ei voi suoraan päätellä, mutta asiaa olisi luultavasti arvuuteltu, jos Ahava ei olisi omakohtaisuudesta haastatteluissa kertonut. Kirjan ympärillä onkin käyty paljon keskustelua siitä, kuinka tieto omaelämäkerrallisuudesta on vaikuttanut lukukokemukseen. Onko se koettu rohkeana, häiritsevänä tai paheksuttavana? Laskeeko kirjan arvo lukijan silmissä, jos sen markkinoinnissa hyödynnetään omaelämäkerrallisuutta?

No, markkinointi on hetkellistä, mutta hyvä teos jää (toivottavasti) elämään. Ahavan kirjalle ainakin toivoisi pitkää ikää ja lukijoita, sillä Ennen kuin mieheni katoaa on hieno ja kaunis kirja aivan riippumatta siitä, missä määrin se sekoittaa faktaa ja fiktiota. Se on taidokkaasti kirjoitettu, koskettava ja myös teemoiltaan kiinnostava, ajatuksia herättävä.

"Olisin halunnut rakastaa komeasti ja sanoa, että sehän on vain ihminen. Sitten muut olisivat voineet hämmästellä, miten selittämätön asia rakkaus on."

Kuinka paljon voimme koskaan tietää toisista ihmisistä tai ympäröivästä maailmasta? Näemmekö sen, mitä haluamme nähdä, sen mikä sopii omiin toiveisiimme ja haluihimme? Voimmeko luottaa siihen, että maailma on sellainen, millaisena sen näemme? Ja entä jos kaikki näyttääkin eräänä päivänä erilaiselta? Pidämmekö edelleen kiinni vanhasta maailmasta, vai pystymmekö näkemään uusin silmin? Entä jos on maanosan verran väärässä – entä jos Intia onkin Amerikka?

Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa: aviopari keskellä aviomiehen matkaa naiseksi ja Kristoffer Kolumbus matkalla Intiaan. Kolumbuksen matkassa on sankaruutta, kuolemattomuutta, historian siipien havinaa, mutta se on myös tarina suuresta erehdyksestä, kolonialismista, tappamisesta ja epäilyksistä. Aviomiehen matka on rohkeutta, iloa, itsensä löytämistä, naiselle matka on surua, menetystä, katoamista. Kolumbus haluaa itsepäisesti pitää kiinni Intiastaan; nainen yrittää säilyttää miehen.

"Ja sitten minä teen sen mitä hän eniten pelkää. Päästän irti hänen kädestään  ja kaikki on selvää."

Nainen kokee aviomiehensä katoamisen edessä surua ja vihaa, niin suurta että se tuntuu melkein julmuudelta. Tuntuu, että naisen pitäisi ymmärtää ja tukea entistä miestään enemmän – ulkopuoleltahan näin on helppo ajatella. Naisenkin suru sekoittuu syyllisyyteen: miksi en pystynyt rakastamaan enemmän, miksi rakkauteni ei kestänyt tätä muutosta. Rakkauden kuoleminen on surua, ja se, kuinka vähän nämä entiset rakastavaiset toisiaan nyt ymmärtävät, toistensa surua tai suruttomuutta. Kuinka paljon he sanoillaan toisiaan satuttavat.

"Kaikki nämä vuodet kartassa oli tämä valkoinen alue, jonne meillä kummallakaan ei ollut reittiä."

Ahava kirjoittaa viiltävän kauniisti: teksti lukee kuin runoa. Kirja on tunteista raskas, mutta ilmaisussaan kevyt ja hengittävä. Täytyy myös ihailla sitä, kuinka taitavasti Ahava kutoo yhteen kaksi tarinanlankaansa. Kolumbuksen tuominen mukaan tarinaan saattaa kuulostaa teennäiseltä, mutta ainakin minulle se toimi loistavasti. Lähes kaikki oli tässä kirjassa kohdallaan. Ennen kuin mieheni katoaa vie mukanaan ja viipyilee mielessä pitkään lukemisen jälkeen, haikean kauniina muistona.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Helmi Kekkonen, Laura, tuijata, Elina, Tuomas, Erja ja riitta k.

Kustantajalle kiitos ennakkokappaleesta.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017 

Riitta Jalonen: Kirkkaus

1990-luvun alussa Suomen televisiossa esitettiin Jane Campionin tv-sarja Enkelin kosketus. Päädyin luultavasti katsomaan sarjaa aivan sattumalta, mutta olin ensi hetkistä lähtien lumoutunut. Sarja kertoi uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, seuraten tämän elämää lapsuudesta aikuisuuteen. Samaistuin voimakkaasti Campionin kuvaaman Janetin ujouteen ja sosiaaliseen kömpelyyteen ja liikutuin tuon kovia kokeneen naisen selviytymistarinasta. Sarjan voimakkaat värit ja Kerry Foxin roolityö aikuisena Janetina painuivat lähtemättömästi mieleeni. Myöhemmin olen nähnyt sarjasta muokatun elokuvaversion parikin kertaa.

Riitta Jalosen Kirkkaus kertoo saman tarinan, toisen taidemuodon keinoin. Campionin sarjasta ja elokuvasta muistan ennen kaikkea valon, värit ja näyttelijöiden ihon alle menevät suoritukset. Jalonen taas kertoo ja kuvaa asiat voimakkaalla, kiehtovalla kielellä, sanojen sävyillä ja rytmillä.

Olin vähällä ohittaa Kirkkauden kokonaan. Syy: kirja oli (ja on) minusta kansikuvineen todella ankean näköinen. (Kirjan ulkoasulla voi olla hyvinkin suuri vaikutus lukuvalintoihini.) Kirjamessuilla Jalonen oli kertomassa kirjastaan Bonnierin bloggaajabrunssilla, ja siellä kuulin ensimmäistä kertaa, mistä Kirkkaus kertoo. Janet Frame! Kiinnostus kirjaa kohtaan heräsi heti, ja nappasin kirjan mukaani brunssilta.

"Olin varma, että istuutuessani autoon mukanani tuli sairaalan haju, että haisin ruumishuoneelta ja sinne vaivihkaa kuljetetuilta ruumiilta, märiltä lattiaräteiltä, ummehtuneilta vuodevaatteilta ja ikivanhalta lialta, jolle oli annettu nimi hulluus."

Jalonen kirjoittaa Framen tarinaa intsensiivisesti, välillä melkein vereslihalla. Teksti on vahvaa, kauniisti polveilevaa. Kielikuvat ovat visuaalisia ja kekseliään yllättäviä: meri avaa suunsa ja huutaa, iloon sotkeutuu likaista vettä, Janetin sisällä on hiljaista lunta, Big Benin viisarit ovat veitsiä, joilla leikataan elämän ja kuoleman aika toisistaan erilleen. Vertaukset ovat kiehtovia ja kauniita, mutta välillä niiden ylenpalttisuus tuntui raskaalta: aloin kaivata yksinkertaisempaa ja suorempaa ilmaisua.

Kirkkaus on hieno kirja, mutta omaan lukukokemukseeni ei voinut olla vaikuttamatta se, että rakastan niin paljon Campionin Enkelin kosketusta. Vertasin väistämättä näitä kahta tulkintaa toisiinsa, eikä Kirkkaus luultavasti mitenkään voinut pärjätä Enkelin kosketukselle, jota olen hellinyt mielessäni yli kaksikymmentä vuotta. Varsinkaan, kun Jalosen tulkinta Framesta on hyvin samantapainen kuin Campionilla – ehkä vertailu ei olisi ollut niin vahvaa, jos Jalosen näkökulma olisi ollut selvästi erilainen kuin Campionilla. (En siis tarkoita, että Jalonen olisi ottanut vaikutteita Campionilta. Totean vain ,että heidän tulkintansa Framesta ja tämän elämästä on samansuuntainen.)

Joka tapauksessa, Kirkkaus on hieno kirja, jonka lukemisesta suurimmaksi osaksi nautin. Ja toivon, että kirjan suosion myötä Janet Framen tuotantoa vihdoin suomennettaisiin. Olisi aika tutustua kirjailijaan myös hänen tuotantonsa, ei vain muiden tulkintojen kautta.

Kirkkaudesta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Arja, tuijata, Omppu, Kaisa V, Suketus ja Laura.

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi, 2016 

Tuula-Liina Varis: Huvila

"Mitä Raakel haluaa? Hän ei halua mitään, ei vielä päättää mistään, miksi pitäisi, ensin on elettävä, on elettävä niin, että tuntuu. Voi rakastuakin, se kuuluu elämään, mutta voi rakastua sitoutumatta ja alistumatta kotirouvaksi. Miehen pitää sitten olla aivan erityinen, ekstraordinääri, semmoinen, joka sallii naiselle oman elämän."

Raakel on nuori kirjallisuudenopiskelija 1920-luvun lopun Turussa. Raakel rakastaa kirjoja ja on kuvitellut opiskelemisen yhdeksi juhlaksi: Katri Valaa, Olavi Paavolaista, L. Onervaa ja kenties valmistumisen jälkeen akateeminen ura, itsenäisen naisen elämä. Todellisuudessa yliopistolla tankataan antiikin klassikoita, eikä Raakel osoita erityisiä lahjoja opiskelussa.

Taidenäyttelyn avajaisissa Raakel tapaa komean ja karismaattisen taiteilijan, Aksel Korkeakorven. Korkeakorpi on intomielinen ja kansallismielinen, fanaattisuuteen asti. Hän on myös hurmaava ja suuri naistenmies: Aksel valloittaa helposti kokemattoman Raakelin. Pidetään häät, ja pariskunta muuttaa suureen huvilaan keskelle metsää. Aksel kiinnostuu yhä enemmän Lapuan liikkeestä, fasismista ja natsismista. Ja eräänä aamuna mies lähtee, eikä tule takaisin – Raakel jää yksin pienen tyttären ja piikatytön kanssa.

Tuula-Liina Variksen Huvilassa ihmiset elävät keskellä suuria tapahtumia. Kirjan naiset eivät osallistu politiikkaan, eivät juuri edes keskusteluissa, mutta politiikka ja aatteet sekoittavat silti heidän elämänkulkunsa. Henkilökohtaiset tragediat sekoittuvat maailmanhistorian tragedioihin, eikä kukaan selviä ehjänä. Kirjan maailmassa naiset on lähtökohtaisesti suljettu tapahtumien ulkopuolelle, vaatteiden, seuraelämän ja taloudenhoidon maailmaan, mutta he itse eivät voi sulkea maailman tapahtumia pois elämästään.

Kirjan pienimuotoinen ja rauhallinen kerronta viehättää. Henkilöhahmoja ja heidän kokemuksiaan ei puristeta tyhjiin, vaan jäin hyvällä tavalla kaipaamaan lisää. Varis kuvaa paljon henkilöidensa arkista, ulkoista toimintaa ja jättää näiden tunteiden tulkinnan lukijalle. Rauhallisesti polveileva teksti tukee kerrontaa, jossa on  enemmän viileää etäisyyttä kuin suuria tunteita. Kylmäksi kirja ei silti jätä, sen ihmiskohtaloissa on riipaisevaa murhetta.

Huvilan ovat lukeneet myös riitta k, Krista, Anneli ja Ulla.

Tuula-Liina Varis: Huvila
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2016

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

"En tiedä, oliko luokan opettaja lasten Joni-leikeistä mitenkään tietoinen. Varmaankin oli eikä ollut – niin kuin asiat nyt aina ovat sekä sekä että että.
Mutta sillä välitunnilla jokin oli toisin."

Erkka Mykkäsen Kolme maailmanloppua liikkuu kummallisen alueella. Mininovelleissa esiintyvät mies, jonka kalju syttyy tuleen, nainen joka järvellä soutaessaan kohtaa nuoren version keski-ikäisestä aviomiehestään ja mies joka rakentaa bunkkeria maailmanlopun varalle. Jotkut tarinat hylkäävät reaalimailman lait kerta kaikkiaan ja viittaavat kintaalla syy-seuraussuhteille. Toisissa kertomuksissa kummalliset tapahtumat taas on helppo tulkita vertauksina – tai olla tulkitsematta. Ehkä kaikessa on kyse kirjan alaotsikon mukaisesti vain kuvitelmista.

Kirjan pienet tarinat ovat lyhyimmillään alle sivun mittaisia ja pisimmilläänkin alle kymmenen sivua. Yhdessä sivussakin ehtii kertoa yllättävän paljon: jos ei tarinaa niin ainakin tunnelman tai mielikuvan. Mykkäsen novelleissa oleellista ei ehkä muutenkaan ole se, mitä tapahtuu (tai varsinkaan miksi), vaan kyse on enemmänkin ajatusten ravistelusta. Kerronta on tiivistä, ja lyhyet tarinat pitävät lukijan valppaana.

Minua ilahdutti erityisesti se, kuinka Mykkänen onnistui melkein kaikissa tarinoissaan aidosti yllättämään. Kertomus tuntuu etenevän tiettyyn suuntaan, ja vaikka lukija tietää, että jotakin odottamatonta on luultavasti luvassa, Mykkäsen käännökset vievät silti oudoille poluille. Tunnelmatkin voivat vaihdella julmasta humoristiseen tai herkästä täysin absurdiin. Pidin myös Mykkäsen kielestä, jossa on selkeyttä ja kauneutta, mukavana ristiriitana tarinoiden synkkien ja julmien sävyjen rinnalla.

Kirja päätyi minulle viime vuoden kirjamessujen bloggaajabrunssilla, jossa sai valita luettavaksi kolme uutuuskirjaa. Mykkäsen kirja valikoitui kiinnostavien teosten joukosta aiheensa vuoksi, mutta myös kirjan ulkoasu vaikutti valintaan. Markus Pyörälän suunnittelema kirja on yksinkertaisuudessaan viehättävä ja juuri sellainen kaunis kirjaesine, jonka mielellään haluaa säilyttää omassa hyllyssään.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Suketus, Katja, Erja, Kaisa, Niina T, Mari A ja tuijata.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua. Kuvitelmia
Kansi: Markus Pyörälä
WSOY, 2015

Pirkko Saisio: Signaali

"Eikä ole sitä hintaa, jota et maksaisi saadaksesi hetken huutaa menetetyn rakkauden verenmakuista riemua nuorella, huutamisesta hullaantuvalla äänelläsi.

Mutta sehän on sinussa. Se huuto.

Huuto ja kaikki ne kadotetut vuodet ovat sinun.
Riemukkaasta tuskasta ei ole aika hakannut siruakaan. Se on sinun. Se on ylösnoussut."

Olen kirjoittanut Pirkko Saision Signaalista jo kerran aikaisemminkin – tai tarkemmin sanottuna Helsingin kirjamessujen Signaali-lukupiiristä. Mutta koska Signaali oli ehdottomasti yksi parhaimpia viime vuonna lukemiani kirjoja, haluan kirjoittaa muutaman sanan myös omasta lukukokemuksestani. Lukupiirijuttu kun keskittyi Saision ja lukupiiriläisten ajatustenvaihdon raportoimiseen.

Signaali jatkaa Saision omaelämäkerrallisten fiktioteosten sarjaa, joissa muistot, tajunnanvirta ja kuviteltu muodostavat kuvaa Pirkko Saisio -nimisestä päähenkilöstä. Signaali ei ehkä ole näistä kirjoista painavin tai vaikuttavinkaan, mutta se on hurmaava kirja jonka lukeminen oli minulle silkkaa nautintoa alusta loppuun. Signaali on täynnä viisaita, kiehtovia ja koskettavia ajatuksia, joiden äärellä omakin ajattelu alkaa virrata virkeämmin.

Signaali koostuu kymmenestä novellinomaisesta tarinasta, joiden pituus vaihtelee kahdesta sivusta lähes sataan sivuun. Jotkut kirjoitukset ovat selkeämmin tarinallisia, kun taas toisissa on muisteleva, elämäkerrallinen sävy. Itsenäisesti luettavissa olevia tarinoita sitovat yhteen ennenkaikkea vanhenemisen, muistojen ja kuoleman läsnäolon teemat.

Ihastuin erityisesti kirjan pisimpään kertomukseen, Mansikkapaikkaan, joka kuvaa Tampereen yliopiston promootiojuhlallisuuksia ja Saision vihkimistä kunniatohtoriksi. Pidin Mansikkapaikasta luultavasti siksi, että se on polveileva, suorastaan rönsyilevä kudelma mielleyhtymiä, muistoja ja ajatusleikkejä. Promootiotilaisuus etenee verkkaisesti, virallisesti ja paikoin absurdin rajoja hipoen ja tämä kaikki tarjoaa otollisen pohjan mielen ajelehtimiselle. Saisio liikkuu promootion kuvailusta tapahtuman herättämiin ajatuksiin ja takaisin ja tekee samalla teräviä ja hauskoja huomioita milloin mistäkin. Kuten vaikkapa tamperelaisista terassilla istujista.

"En ole koskaan nähnyt terassillaistujaa, joka ei tietäisi missä pitää käsiään.
Näyttämöllä olen nähnyt monta sellaista hahmoa, yliopistolla hyvin monta."

Ehkä hurmaavinta Mansikkapaikassa ja koko kirjassa on se valtava lämpö, jolla Saisio kuvaa asioita ja kohtaamiaan ihmisiä. Saisio tunnustaa olevansa erityisesti uusissa ympäristöissä usein ylimielinen ja vierastavansa kaikkea, mutta pian hän huomaakin pitävänsä ihmisistä ja kiintyvänsä heihin. Ja tämä kiintymys välittyy Saision tekstistä niin vahvana, että lukijakin väistämättä kiintyy hänen kuvailemiinsa ihmisiin.

Signaalissa maistuu vahvasti elämän kauneus, kummallisuus ja hetkellisyys, kaikissa sävyissään.

"Sellainen on täydellinen juhannusyö, ja jos joku pariskunta riiteli , joku humaltui liikaa ja ryhtyi sentimentaaliseksi, jos joku juorusi pikkumaisesti yhteisestä ystävästä tai jos jollakin särki päätä tai hammasta, ei sitä kukaan muista.

Kaikki muistavat kuunsillan ja sen, että joku lauloi ja joku lausui runon." 

Signaalin ovat lukeneet myös Minna, Sara, Hanna, Henna, Ulla, Helmi K ja Marjatta.

Pirkko Saisio: Signaali
Kansi: Elina Warsta
Siltala, 2014

Kirja saatu arvostelukappaleena Kirjamessujen lukupiiriä varten.

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni - Kuinka aids saapui Suomeen

"Kuolema ei ollut se vaikein asia vaan se, että ihmisten piti sairastaa salaa ja kuolla salaa tai joutua syrjityksi. Se ilkeys, mitä ihmiset joutuivat kohtaamaan, se oli tosi raskasta."

Hanna Nikkasen ja Antti Järven Karanteeni on kiinnostava ja koskettava katsaus Suomen aids-historiaan. Kirja ei ole sivumäärältään mittava (pituutta on vain reilut 200 sivua), mutta se onnistuu tarkastelemaan aihettaan todella monipuolisesti ja monesta näkökulmasta. Pääpaino on aids-epidemian varhaisissa vaiheissa: kirja kuvaa ennen kaikkea sairauden rantautumista Suomeen, aids-työn ja taudin hoitomuotojen kehittymistä sekä sitä yleistä asenneilmapiiriä, joka tautia ja sitä sairastavia ihmisiä ympäröi. Kirja kertoo aids-epidemiasta, mutta myös yleisemmin ihmisten peloista, ennakkoluuloista, surusta, yhteistyöstä, rakkaudesta ja sairauteen liittyvästä politikoinnista.

""Aidsilla voi olla hyvä puolensa, jos se saa homoseksuaalit kääntymään pois homoudesta", pohdiskeli göteborgilaispastori Bengt Birgersson Aftonbladetissa."

Suomessa, kuten useimmissa länsimaissa, ensimmäisista aids-potilaista suurin osa oli homomiehiä. Niinpä Karanteenissa on aidsin ohella paljolti kyse myös Suomen seksuaalivähemmistöjen historiasta. Kirjassa tuodaan esille esimerkiksi se, kuinka merkittävä rooli Setalla ja sen aktiiveilla oli aidsin vastaisessa työssä. Aidsin kytkeytyminen homoseksuaalisuuteen vaikutti myös voimakkaasti asenteisiin: moni päättäjä havahtui aidsin vastaisen työn tärkeyteen vasta siinä vaiheessä, kun heterot alkoivat sairastua. Monelle sairastuneelle aids taas merkitsi kaksinkertaista kaapissa oloa: sekä sairaus että seksuaalinen suuntautuminen salattiin usein kaikkein läheisimmiltäkin ihmisiltä. Aids heitti vettä homofobian myllyyn, ja monien silmissä jokainen homo oli hiv-positiivinen taudinkantaja.

"Leena Vehmaksen mielestä oli tärkeää, että muistokirjoituksessa kerrottiin Jannen kuolleen aidsiin.
"Se oli minun lapsi, ihana äidin poika. Minua ei hävetä lapseni tekemiset.""

Karanteeni ei ole vain aidsiin sairastuneiden ihmisten tarina. Se antaa äänen myös niille, jotka seuraavat sairautta läheltä: omaisille, puolisoille, lääkäreille, sairaanhoitajille ja järjestöaktiiveille. Aidsin kanssa eläminen on raskasta myös silloin, kun ei itse sairasta tautia: moni omainen ja aids-työtä tekevä paloi loppuun tai sairastui masennukseen. Mutta näiden vieressä eläneiden tarinat ovat myös täynnä rohkeutta, lämpöä ja tervettä järkeä. Näitä ominaisuuksia tarvittiin, kun aids-hysteria oli pahimmillaan.

"Käynnissä oli lääkintöhallituksen ensimmäinen koko kansalle suunnattu mainoskampanja, "AIDS on tappava tuliainen"."

Kirjaa lukiessa ymmärtää, kuinka vahvasti aids leimasi kokonaista aikakautta. Muistan itsekin mainoskampanjat, lehtijutut ja aidsin käsittelyn populaarikulttuurissa. Muistan myös sen pelon ilmapiirin, joka esimerkiksi lehdistä välittyi. Väittäisinkin, että Karanteeni on mielenkiintoista luettavaa kenelle tahansa, joka on elänyt kirjan kuvaamat ajat, vaikka tauti ei olisikaan henkilökohtaisella tasolla koskettanut – niin moneen ilmiöön aids kytkeytyy.

Hiv-epidemian taltuttaminen onnistui Suomessa poikkeuksellisen hyvin. Syiksi on esitetty mm. julkista terveydenhuoltojärjestelmää, varhaista puuttumista ja pehmeitä linjauksia hiv-politiikassa (esimerkiksi anonyymit testit ja pakkokeinojen välttäminen). Suomessa vältettiin pahimmat ylilyönnit niin median kuin hiv-politiikankin kohdalla. Kirja saikin pohtimaan myös sitä, millainen ilmapiiri nyky-Suomessa vallitsee: kuinka vastaava epidemia tämän päivän Suomessa hoidettaisiin?

Karanteenin ovat lukeneet myös Miska, Kirjasieppo ja Suketus.  

Kustantamolle kiitos arvostelukappaleesta.

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen.
Kansi: Eija Kuusela
Siltala, 2014

Asta Honkamaa: Naisen maisema

"Jos minä päätän, tämä voi olla täyttä elämää. Kirjolohikiusaus voi olla täyttä elämää, ja totinen vanhus, ja ajoissa maksettu lasku. Täynnä elämää. Jokainen hetki yhtä yhtä täydellinen kuin joku toinenkin. Yhtä juhlaa!"

Millainen on naisen maisema? Asta Honkamaan runoissa se on liian korkat korot mukulakivillä, neljä tuntia kestäviä aamukahveja, joiden aikana kahvi vaihtuu viiniin ja soodaan. Se on siskonpedissä nukuttaja öitä ja iltoja joista muistetaan ainakin fuksian värisiksi maalatut huulet, vaikka mitään muuta ei muistettaisikaan.

Mutta tässä ei ole koko maisema. Naisen elämä on myös kohtuuttomia kyyneliä ja koko identiteetin lävistävää kipua. Se on haaveita ajasta, jolloin pelkää vähemmän. Se on vieras käsi alushousuissa ja nainen jota sattuu liikaa. Se on hetkiä, kun suusta tulee puheen sijaan huutoa.

Honkamaan runoissa naisen elämä on kaunis ja rujo – ruma ja herkkä. Jotkut runot ovat niin viehättäviä ja tunnelmallisia, että niiden ääreen haluaa jäädä huokailemaan. Toiset runot työntyvät epämiellyttävän lähelle.  Runoissa ja aurinkoa ja seitinohuita päiväkännejä ja

Minun raajani, minun rajani, minun eritteeni, 
minun luomeni, minun painajaiseni, ja minun aggressioni,
minun suruni, minun yksinäisyyteni.

Tunnelman lisäksi Honkamaa leikittelee runoissaan rytmillä ja muodolla. Osa runoista keinuu unelmoivassa rytmissä, osa nyrjäyttää rytmin sijoiltaan, ja jotkut runot lähestyvät muodoltaan suoraa proosaa. Muodoltaan kokoelma ei olekaan kovin yhtenäinen vaan pikemminkin repaleinen. Naiseuden teema kuitenkin liittää runot toisiinsa. Kokoelmassa on railakkuutta ja outoutta, joka vetosi minuun.

Kokonaisuutena pidin Naisen maisemasta erittäin paljon. Kiitos kustantamolle, joka tarjosi arvostelukappaleen luettavaksi.

"Kaikki on mahdollista,
kunhan silmistä vain heijastuu kaikki se viattomuus
joka täysi-ikäisen ihmisen silmistä on ylipäätään mahdollista heijastua."

Honkamaan runoja ovat lukeneet myös Jenni, Maria, Mari A., Booksy, hdcanis, Sanna ja kirsimaarit. 

Osallistun Naisen maisemalla Saran runohaasteeseen.

Asta Honkamaa: Naisen maisema.
Kansi - kannen kuva: Mika Tuominen - Joakim Pusenius
Books North, 2014

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

"Rönnellin antikvariaatissa hän näki kirjan jonka halusi antaa Hugolle, mutta hän päätti lykätä sellaiset ostokset seuraavaan viikkoon. Hän ei tiennyt, halusiko Hugo häneltä enempää kirjoja tai tapaisivatko he edes enää. Hän ei ymmärtänyt. Pahintä oli se ettei hän ymmärtänyt, mitä hänelle parhaillaan tapahtui, mitä häneltä vaadittiin. Mikään ei satu niin paljon kuin se ettei ymmärrä."

Ester Nilsson rakastuu Hugo Raskiin. Ester on hyvin älyllinen ihminen, ja ensin hän hurmaantuukin Hugoon älyllisellä tasolla, miehen taiteen kautta. Sitten hän tapaa Hugon itsensä, ja intohimosta tulee kaiken nielevä pakkomielle. Hugo suo Esterille huomiota – ensin älyllistä, sitten fyysistä. Ja kuitenkaan suhde ei saavuta täyttymystään, eikä Ester tunne saavansa Hugolta sitä huomiota jonka kokee ansaitsevansa. Seuraa vuoden verran epätoivoa, onnen hetkiä ja itsetutkiskelua.

Omavaltaista menettelyä on hyvin pelkistetty kirja. Siinä ei juonen tasolla tapahdu juuri enempää kuin edellä kerroin. Henkilöhahmoja on oikeastaan vain kaksi, vaikka Esterin taustalla häälyvätkin entinen miesystävä ja ystäväkuoro ja Hugoa seurailee mielistelevä tukijoiden joukko. Teksti on tasaista ja kirkasta, melkein viileää. Mutta kirja on myös tiivis paketti täynnä asiaa: pieni mutta vaikuttava teos.

Anderssonin kirka oli minusta kerta kaikkisen hieno, hiljaisella tavalla vaikuttava teos. Esterin ja Hugon tarina ei sinänsä ole merkityksellinen: se on pikemminkin kiusallinen, surullinen, banaali ja suttuinen. Mutta kuvatessaan pikkutarkasti rakastuneen ja pakkomielteisen Esterin mielenliikkeitä ja arkisia toimia Andersson onnistuu kertomaan paljon isommista asioista. Omavaltaista menettelyä ei ole niinkään rakkausromaani kuin romaani ihmisten välisistä suhteista. Se kertoo vallasta ja pakkomielteistä ja siitä kuinka helposti me petämme toisiamme – ja ennen kaikkea itseämme.

Omavaltaista menettelyä asettaa eteemme kysymyksen siitä, mikä on sallittua ihmisten välisissä suhteissa. Onko kaikki tosiaan sallittua sodassa ja rakkaudessa? Onko meillä moraalinen velvollisuus olla rehellisiä tunteissamme? Onko huomiosta nauttiminen tuomittavaa? Jokainen meistä on varmasti jossakin ihmissuhteessa tehnyt tai sanonut asioita, jotka eivät täysin kestä moraalista päivänvaloa, ja Andersson pakottaa meidät tarkastelemaan myös omaa käyttäytymistämme.

Moni on sanonut kirjan olevan nopealukuinen, mutta minä luin kirjan suhteellisen hitaasti ottaen huomioon, että se on vain reilun kahden sadan sivun mittainen ja rakentuu lyhyistä luvuista. Vaikka kirjan teksti on helppolukuista ja ilmavaa, se tuntui olevan myös hyvin latautunutta, ja pinnan alla tuntui olevan paljon kätkettyjä merkityksiä. Siksi kirja houkutteli viipyilemään, lukemaan hienoja kohtia uudelleen ja nautiskelemaan. Pidin tavattomasti myös Anderssonin huumorista, joka tuntui hymyilevän lempeästi ihmisille ja heidän intohimoilleen – väheksymättä tai pilkkaamatta.

Kirjan ovat lukeneet myös Katja, Suketus, Kirsi, Helmi K, ja Marissa.

Kustantamolle kiitos arvostelukappaleesta.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta. (Egenmäktigt förfarande - en roman av kärlek.)
Suom: Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta
Siltala, 2014

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kesällä posti toi yllätyksenä pyytämättömän arvostelukappaleen Taivaslaulusta. En tiennyt kirjasta etukäteen mitään, mutta takakansitekstin perusteella se vaikutti kiinnostavalta. Ei tainnut mennä kuin pari päivää, ja ensimmäiset ihastuneet blogiarviot kirjasta ilmestyivät – ja kiinnostuin entisestään. Aluksi uteliaisuuteni oli kohdistunut erityisesti kirjan aihepiiriin (uskonnot ja uskonnolliset yhteisöt kiinnostavat minua aina), mutta arviot ylistivät kirjan tyylin, kielenkäytön ja koskettavuuden niin korkealle, että aloin odottaa Taivaslaululta paljon myös kirjallisena elämyksenä. Ajattelin, että tämän kirjan luen mahdollisimman pian.

Sitten kävi niin kuin usein käy. Muut kirjat kiilasivat lukujonossa edelle piittaamatta lukusuunnitelmistani. Lisäksi aloin tuntea pientä Taivaslaulu-ähkyä, koska kirja oli niin paljon esillä blogeissa ja blogikeskustelussa. Silti tiesin koko ajan, että jossain vaiheessa tulee vielä Taivaslaulun aika. Ja nyt se tuli.

"Kun Vilja ja Aleksi menivät naimisiin, he saivat toisensa vihdoin pelotta ja häpeättä.
Tula tuulan tuli tuli tei.
Kahden aikuisen välinen vapaa rakkaus kesti yhden kuun kierron.
Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun."

Vilja on lestadiolaisäiti, joka kolmekymppisenä on jo neljän lapsen äiti. Jokainen kuunkierto merkitsee Viljalle pelkoa uudesta raskaudesta, sillä hän ei tunne jaksavansa enää uusia synnytyksiä. Vaikka jokainen lapsi on rakastettu ja Jumalan lahja, Vilja ajattelee salaa että kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana. Vilja miettii, miksi juuri hän on niitä naisia, jotka tuntuvat tulevan pelkästä seksin ajattelusta raskaaksi – miksi hän ei jaksa enää uutta raskautta, vaikka toiset äidit hoitavat tyytyväisesti kaksi kertaa isomman perheen.

Rauhala kuvaa uskonnollista yhteisöä ainakin ulkopuolisen näkökulmasta uskottavasti ja moniulotteisesti. Hän kertoo hyvät asiat ja heikkoudet: yhteisön tarjoaman tuen, luottamuksen maailman järjestykseen, valon ja armon – ja toisaalta hiljaisen painostuksen, tuomitsemisen ja asioista vaikenemisen. Yhteisö voi olla suuri lohtu tai painostava kahle - yhtä totuutta ei ole.

Mustavalkoisuuteen tai totuuden julistamiseen Rauhala ei muutenkaan sorru. Jos Taivaslaulu jotain totuutta julistaa niin suvaitsevuutta. Suvaitsevuutta erilaisia ajattelutapoja ja erilaisia uskontapoja kohtaan. Suvaitsevuutta ja ymmärrystä väsymystä kohtaan. Suvaitsevuutta omaa itseä kohtaan.

Taivaslaulu on kirja vanhoillislestadiolaisuudesta, mutta se ei ole yhden asian kirja, ja juuri siinä piilee sen voima. Uskontoteeman rinnalle (ja minulle lukijana sen ohitsekin) nousevat mm. vanhemmuuden, naiseuden ja itsemääräämisoikeuden teemat. Ei tarvitse olla lestadiolainen voidakseen ymmärtää lapsiperheen väsymystä; ei tarvitse olla äiti löytääkseen kirjasta tuttuja ajatuksia naisen ruumiillisuudesta ja seksuaalisuudesta ja niihin kohdistuvasta ulkopuolisesta kontrollista. Rauhala kuvaa uskovaisen pariskunnan kriisiä, mutta sen kautta hän tavoittaa yleisesti koskettavia asioita.

"Kaikkein vapain on nainen joka juoksee. Tietää itse matkansa, antaa tuulen tuulla ja lumen sulaa kasvoilleen. Minä juoksen, vaikka ilta on musta. Minä juoksen, vaikka talvi on haudannut kaiken alleen. Alamäki on kiitorata, ylämäki lentolähtörata ja mäen päältä pohkeeni ponnistavat pilviin. Sydämen syke on kaksitahtimoottori ja viuhuvat kädet nuolikulmasiivet. Olen satamassa kaarteleva harmaalokki. Olen taivaalla riikkuva naurulokki."

Taivaslaulu on äärettömän kaunis kirja. Rauhalan kieli on runollista – välillä läpikuultavan haurasta, välillä vahvaa ja tuoksuvaa kuin multa. Se on yllättävää – töksäyttelevää – raamatullista – puhekielimäistä. Kuvaukset Viljan ja Aleksin rakastumisesta tai vanhempien ja lasten arjesta ovat niin koskettavia, että pala nousee kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Kauneus ei kuitenkaan käy ylenpalttiseksi, koska runollisten jaksojen väliin mahtuu myös arkisia ja raadollisempia jaksoja.

Viljan ja Aleksin näkökulmien lisäksi tarinaa kuljetetaan myös lasten nukkeleikkien, lestadiolaisuutta avaavien blogikirjoitusten sekä vertauskuvallisen epilogin kautta. Nämä kertojaratkaisut eivät toimineet minulle ihan yhtä hyvin kuin muu kirja, ja varsinkin blogikirjoitukset tuntuivat turhan informatiivisilta ja latteilta muun tarinan seassa. Minusta kirja ei olisi välttämättä tarvinnut Aleksin ja Viljan lisäksi muita näkökulmia ollenkaan. Mutta nuo olivat pieniä kauneusvirheitä muuten erinomaisessa kirjassa.

Uskon, että Taivaslaulu tulee soimaan mielessäni pitkään.

Kirjasta on kirjoitettu blogeissa niin paljon, etten edes yritä linkittää kaikkia arvioita , mutta tässä muutama näkemys kirjasta: Ilselä, La petite lectrice, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjasfääri, Amman lukuhetki ja Lue, ihminen!.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus, 2013 

Juho Nieminen: Saattaa sisältää pähkinää

Luen mielelläni runoja, ja haluaisin lukea niitä nykyistä enemmänkin. Runoja vain tuntuu olevan paljon vaikeampi löytää luettavaksi kuin muuta kaunokirjallisuutta. Kiinnostavista romaaneista on suorastaan ylitarjontaa, ja pelkästään kirjablogien kautta löytäisi helposti romaaneja luettavaksi koko loppuelämäkseen. Runoja sen sijaan ensinnäkin luetaan vähemmän, ja ehkä ihmiset myös hiukan pelkäävät runoista puhumista.Takaraivossa saattaa piillä ajatus siitä, että runoja pitäisi jotenkin hienosti analysoida ja tulkita ollakseen runon arvoinen lukija. Epäilemättä runouden harrastajien piireissä runokeskusteluja käydään vilkaasti, ja runouden ilmiöt ja julkaisut tunnetaan, mutta harva runokirja tuntuu nousevan puheenaiheeksi noiden piirien ulkopuolella. Mistä siis tavallinen romaaninlukija saisi helposti runovinkkejä?

Tässä tapauksessa runovinkki tuli suoraan kirjailijalta. Juho Nieminen tarjosi kokoelmaansa luettavakseni – kenties siksi, että olen jonkin verran kirjoittanut runoista blogiini. Kävin lukemassa pari runonäytettä Niemisen blogista, ja ne vaikuttivat kiinnostavilta, joten tartuin kirjatarjoukseen.

"Junan ikkunasta avautuvasta maisemasta näyttäisi puuttuvan jotakin.
Missä on draaman kaari ja vangitseva ristiriita? Pellot ja valtateiden
liittymät eivät kerro tarinaa."

(Runosta Junan ikkunasta)

Niemisen runoissa havainnoidaan arkisia ilmiöitä, usein yllättävästä näkökulmasta. Välillä seuraillaan tajunnanvirtamaista ajatuskulkua, joka saattaa saada alkunsa vaikkapa siitä useimmille tutusta tilanteesta, kun kaivetaan kännykkä taskusta tarkoituksena katsoa paljonko kello on, mutta ei kuitenkaan havainnoida kellonaikaa: katsotaanko silloin kelloa vai puhelinta vai vain puhelinta pitelevän käden suuntaan? Ja miksi kellonaika ei tallennu tajuntaan? Elääkö kellonkatsoja jo tulevassa, vai vielä menneisyyden keskeneräisissä pohdikeluissa? Vai tarkistaako hän kännykkään tarttumalla vain, että "kaikki on niin kuin oletan."

Tällaisten arkisen elämän outoksien tarkastelun parissa viihdyn aina erinomaisesti: maailma näyttää hiukan erilaiselta, kun joku kehottaa katsomaan tuttuja asioita uusin silmin. Esimerkiksi öinen taksijono saa aivan uuden ulottuvuuden, kun sitä kuvaillaan näin:

"Alhaalla kadulla liehuu ihmisletka.
Sen toinen pää
on sidottu
taksitolppaan
ja toinen liehuu vapaana tuulessa."

(Runosta Taksi)

Monesti Nieminen myös tavoittaa ajatuksia ja ilmiöitä, jotka on helppo tunnistaa tutuiksi. Kuten esimerkiksi sen, että "Jos matka ei ole vastannut odotuksia, se voi vielä onnistua muistoissa [...]" (Turisti 3). Tai kuinka hyvin marraskuista aurinkoa kuvaa runo Aurinko on allapäin:

"Aurinko on vältellyt katsettani jo jonkun aikaa.

Iltapäivällä näin vain nopean vilauksen sen selkäpuolesta,
kaukana kujan toisessa päässä, kun bussini pyyhälsi ohitse.

Kahden korttelin välissä Aurinko lymysi
niska kumarassa
kuin odotellen epäluotettavaa huumekontaktia."

Saattaa sisältää pähkinää oli minulle erittäin mieluisa lukukokemus. Niemisen runot eivät ole muodoltaan tai teemoiltaan vaikeita, mutta niihin sisältyy niin paljon oivalluksia ja ajatuksia, että lukeminen ikään kuin ravisteli mieltä ja piti sen virkeänä. Uskaltaisin suositella näitä myös vähemmän runoja lukeville ihmisille – heille jotka hiukan pelkäävät runojen lukemista. Jonkin verran tätä olisi voinut minusta tiivistää, ja esimerkiksi hiukan turhan nokkelia liitteitä ja alaviitteitä olisi voinut karsia, jolloin kokonaisuudesta olisi tullut vielä kirkkaampi. Mutta tällaisenakin pidin tosiaan kovin paljon. Ilahduttavaa runoutta!

Juho Nieminen: Saattaa sisältää pähkinää
Kansi/kannen maalaukset: Santeri Vieteri/Sanni Seppä
Kuvat: Karoliina Mäkelä ja Paula Pauliina
Helsinki Poetry Connection, 2013

Salla Simukka: Punainen kuin veri

"Tyttö luotti niin kuin luottavat ne, joiden alta maa ei ole vielä pettänyt, joita kukaan ei ole koskaan pettänyt. Hän roikkui pää alaspäin ja luotti siihen, ettei putoaisi. Tai jos putoaisi, joku ottaisi kiinni.

Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.

Sadut eivät ala näin. Näin alkavat toisenlaiset, synkemmät tarinat."

Lumikki Andersson on tyttö, joka on oppinut pelkäämään. Tyttö, joka on oppinut varomaan ja tekemään havaintoja ympäristöstään. Tyttö, joka  oppinut huolehtimaan itsestään ja joka ei sotkeudu muiden asioihin. Mutta kun Lumikki löytää lukion valokuvauspimiöstä kuivumaan ripustettuja seteleitä – seteleitä jotka pesusta huolimatta haisevat verelle – uteliaisuus vie voiton, ja Lumikki alkaa selvittää seteleiden taustaa. Pian Lumikki huomaa sotkeutuneensa perusteellisesti muiden asioihin: huumediilereiden, korruptoituneiden poliisien ja luokkatovereiden, joihin Lumikki on tarkoituksella pitänyt etäisyyttä.

Salla Simukan Punainen kuin veri on nuorille suunnattu jännäri, joka ammentaa dekkariperinteen lisäksi inspiraationsa satujen maailmasta. Vaikka päähenkilön nimi on Lumikki, kyseessä ei ole Lumikki-sadun suora uudelleentulkinta, vaan viittaukset satuihin löytyvät pienistä yksityiskohdista ja kerronnon keinoista. Lumikin lisäksi mieleen nousee vahvasti myös ainakin Lumikuningatar, sillä Simukan Lumikki liikkuu talvisen hyytävissä maisemissa, jossa jää, lumi ja pakkanen vallitsevat.

Luen mielelläni vanhoja nuoruuden suosikkikirjojani uudelleen näin aikuisiälläkin, mutta uusi nuortenkirjallisuus on minulle varsin vieras alue. Pari viikkoa sitten osallistuin Tammen järjestämään Marmeladia ja proosaa -tapahtumaan, jossa Salla Simukka kertoi Lumikki-trilogiastaan, ja sain kiinnostavan kuuloisen avausosan myös omakseni. Nyt oli siis hyvä tilaisuus kokeilla uuden nuortenkirjallisuuden lukemista.

Yritin lukiessani olla miettimättä liikaa, miten olisin lukenut kirjaa nuorena tai arvailla miltä se vaikuttaa nykyisten nuorten lukijoiden silmin: halusin suhtautua kirjaan vain kirjana. Näin luettuna Punainen kuin veri osoittautui hyvinkin viihdyttäväksi lukukokemukseksi. En ole maailman suurin dekkareiden ystävä, mutta Simukan kirjassa oli hiukan samanlaista herttaista jännärihenkeä kuin esimerkiksi Agatha Christien mysteereissä. Juoni ei ehkä ole täysin uskottava, mutta jännite pysyy hyvin yllä, ja huomio on enemmänkin siinä, miten Lumikki arvoitusta ratkoo kuin siinä, mitä oikeastaan on tapahtunut.

Kirjan heikoin lenkki on dialogi, joka ei aina soinnu kovinkaan luontevasti. Sen sijaan muun kerronnan Simukka taitaa hyvin. Pidin erityisesti siitä, miten Lumikin menneisyyttä – koulukiusaamista ja salaperäistä ihastusta – valaistiin: näihin jaksoihin Simukka tuo runollisuutta ja sadunomaisuutta, josta pidin kovasti. Lumikki henkilöhahmona oli myös hyvin rakennettu: hän on sellainen hiukan ulkopuolinen tarkkailija ja "erilainen nuori", johon monen lukijan on luultavasti helppo samaistua. Seuraavien osien pariinkin houkuttelee ennenkaikkea Lumikin persoona ja siihen liittyvät arvoitukset: mitä salaisuuksia Lumikin perheeseen liittyy, ja kuka on salaperäinen ihastus, jonka Lumikki yrittää unohtaa?

Erityiskiitoksen ansaitsee kirjan ulkoasun suunnitellut Laura Lyytinen. Punainen kuin veri on esineenä kaunis ja houkutteleva punaisine sivunreunoineen ja kohokuvioineen.

Kirjaa on luettu kirjablogeissa paljon. Esimerkiksi Suketus, Valkoinen kirahvi, Jenni ja Amma ovat kirjoittaneet kirjasta.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2013

Anu Laitila ja Silja Koivisto (toim.): Kirja joka muutti elämäni

Miten monilla tavoilla kirjat vaikuttavatkaan ihmisten elämään! WSOY ja Lukukeskus ovat koonneet tämän mainion kirjan, josta löytyy kuutisenkymmentä pientä tarinaa, siitä kuinka kirja on koskettanut, auttanut, ohjannut elämän suuntaa tai ollut alkusysäys elinikäiselle lukijuudelle. Kirjan idea on lähtöisin Scottish Book Trustin samanlaisesta hankkeesta, The Book That Changed My Life -teoksesta. Kokemuksiaan elämänsä kirjoista kertovat mm. Anna Kortelainen, Jari Sinkkonen, Minna Joenniemi ja Juha Itkonen, mutta myös aivan tavalliset lukijat.

"Kirjoista löytyvät kaikki tunteet. Joskus ne ovat siellä kirjailijan tahdosta, joskus lukija löytää ne omaehtoisesti. Kirjallisuus ei synny vain kirjoittajan mielessä, vaan myös jokaisen lukijan ajatuksissa, ja meillä kaikilla on oma taustamme ja luonteemme sitä maustamaan. Mikään kirja ei voi olla täysin samanlainen kaikille."

Näin kirjoittaa Eija Mellin, joka oivalsi tämän kirjallisuuden henkilökohtaisen vaikutusvoiman luettuaan lapsena puolisalaa tätinsä kirjahyllystä löytämänsä Hemingwayn Vanhus ja meri -kirjan. Salalukeminen tuli ilmi pienen lukijan purskahdettua kirjan lopussa isoon itkuun. Mellin ei ole uskaltanut koskaan myöhemmin palata kirjan pariin, koska ei usko enää saavansa siitä samaa tunne-elämystä, mutta se johdatti hänet kirjojen tielle.

Monelle elämän muuttanut kirja onkin sellainen, joka on luettu lapsena tai ainakin nuorena – iässä jossa oma persoonallisuus alkaa muodostua ja arvoja sekä elämänsuuntaa haetaan. Se voi olla tähdenlennoista kertova Tulipalloja taivaalta, joka johdattaa lukijansa tähtitieteen pariin, tai Anu Jaantilan Jenkkivuosi, joka synnyttää elinikäisen kiinnostuksen Yhdysvaltoja ja sen kulttuuria kohtaan. Mutta kirja voi myös tulla apuun vaikean kriisin, kuten puolison kuoleman, vakavan sairastumisen tai surun aikana. Usein elämän muuttanut kirja mielletään nimenomaan myönteisesti vaikuttaneeksi kirjaksi, mutta mukana on myös parikymppisen naisen kokemus siitä, kuinka hän koki Kira Poutasen Ihanan meren olleen yksi syy syömishäiriöön vajoamiselle.

Kirjoittajien kokemuksien kirjo on laaja: toiset kokevat kirjan tunneperäisemmin, toiset analyyttisemmin. Myös kirjat itsessään ovat keskenään hyvin erilaisia: on tietokirjoja, elämänhallintaoppaita, Raamattua, klassikoita, omakustanteita ja viihdekirjoja. Tämä kertoo hyvin lukemisen subjektiivisuudesta, ja siitä kuinka melkein mikä kirja tahansa voi olla jollekulle se Elämän Kirja. Minä löysin itseäni ehkä eniten niistä kokemuksista, joissa romaani on toiminut jonkinlaisena oppaana, oman elämän heijastuspintana. Kuten Juha Nikkilä kirjoittaa Michael Cunninghamin Kodista maailman laidalla:

"Kirja on kulkenut minun kanssani aikamoisen matkan. Silloin tällöin luen sitä. Kirjasta on tullut minulle navigaatioväline: vertaan ihmissuhteitani kirjan ihmissuhteisiin. Vertaan huonettani kirjan huoneisiin. Vertaan kirjan uneliaita päiviä omiini. Vertaan omaa levottomuuttani kirjan levottomiin hahmoihin."

Kirjan ovat lukeneet myös Maria ja Jenni.

Kiitos WSOY:lle kirjasta ja kutsusta julkkareihin.

Kirja joka muutti elämäni
Toim. Anu Laitila, Silja Koivisto
WSOY, Lukukeskus, 2013