Anu Silfverberg: Sinut on nähty

 

Puolisollani on varmaan "hauskaa" aina, kun luen Anu Silfverbergiä. Sehän on siis sellaista, että minä luen, puoliso puuhailee mitä nyt puuhaileekaan, ja minä keskeytän hänen puuhansa jatkuvasti lukeakseni ääneen parhaita kohtia. Ja niitä parhaita kohtiahan on aina paljon. Rakastan Silfverbergin tapaa kirjoittaa ja ajatella.

Uusimmassa kirjassaan Sinut on nähty Silfverberg käsittelee katsetta, elokuvaa, sukupuolten presentaatioita ja naisen asemaa elokuvassa. Elokuvan rinnalla Silfverberg tarkastelee nuorten tyttöjen fanikulttuuria ja lapsuuden leikkejä, joissa sukupuoleen suhtauduttiin mutkattoman joustavasti. Hän pohtii seksuaalista häirintää ja raiskauksen esittämistä taiteessa. Mukana kulkevat Silfverbergin kokemukset naistutkimuksen opiskelusta, naisten väliset ystävyyssuhteet, nuoruuden ensimmäiset seksikokemukset ja yritykset sopia naiseuden muottiin. Katseen kohteena ovat mm. E.T., Lars von Trier, Kate Winslet, Frozen, Kieślowski, Girls, Tauno Palo ja Labyrintti.

Silfverberg on samanaikaisesti terävä, vihainen ja hirvittävän hauska. Hän saattaa purkaa turhautumistaan kiroten ja noituen ja kirjoittaa seuraavassa luvussa koskettavasti yhdessä jaetun taiteen merkityksestä. Sarkastiset heitot, tarkat huomiot ja rehelliset tunnustukset seuraavat toisiaan. Silfverberg käsittelee tunnistamisen riemua ja teoksia, joista hän on löytänyt itsensä; teoksia, joita hän on rakastanut, mutta jotka eivät enää tunnu samalta; hän kertoo rakkaudestaan keskeneräisiä ja eksyneitä, aina valkoisten miesten esittämiä hahmoja kohtaan; hän katsoo toiveikkaasti tulevaisuuteen, jossa ihmiset ovat jo lapsena tottuneet monimuotoisempaan sukupuolen esittämiseen kuin mihin me saimme tottua.

Silfverberg pohtii myös, onko feminismi pilannut häneltä elokuvat. Onko rakkaus elokuvaa kohtaan mahdollista pelastaa sen jälkeen, kun on alkanut katsoa filmejä feminististen silmälasien läpi? Voiko taideteos olla hyvä, jos se on moraalisesti ongelmallinen?

Voiko katse olla samanaikaisesti krittinen ja rakastava? Moni tuntuu ajattelevan, että teoksen kritisointi jostakin näkökulmasta tarkoittaa koko teoksen arvon kieltämistä. Taideteoksen kritisointi on sen haukkumista. Mutta minusta taideteoksen ei tarvitse olla virheetön, eikä taideteosta kohtaan tunnetun rakkauden ehdotonta. Taideteoksella voi olla muita ansioita, joiden vuoksi on valmis antamaan anteeksi esimerkiksi ohuen ohuet naishahmot. Tai voi olla, että teos kuvaa oivaltavasti sukupuolten välisiä valtasuhteita mutta unohtaa muut valtasuhteet. Ja rakkaudella on toki rajansa: on eri asia sietää kapeaa naiskuvaa kuin suoranaista naisvihaa.

Rakastin tätä kirjaa myös siksi, että se sai muistelemaan ja miettimään omia elokuvakokemuksiani. Mietin, kuinka paljon minäkin rakastan Taivaalliset olennot -elokuvaa ja sitä, kuinka ainutlaatuisen tunnistettavasti se kuvaa  tyttöja ja tyttöjen välistä ystävyyttä. Mietin Mike Leigh'n elokuvaa Career Girls, joka kuvaa lähes yhtä ainutlaatuisesti vähän vanhempien tyttöjen välistä ystävyyttä, ja jonka naishahmoissa on myös sitä epätäydellisyyttä ja repaleisuutta, joka on yleensä varattu elokuvissa miehille. 

Mietin, olivatko lapsuuteni suosikkielokuvat Sound of Music ja Hotelli Firenzessä minulle niin tärkeitä osittain siksi, että naiset olivat niissä suurissa rooleissa. (Sound of Music ei toki ole mikään feministinen klassikko tai oman aikansa Frozen, mutta uskon saaneeni laulavasta Julie Andrewsta jotain samanlaista energiaa kuin nykyajan lapset saavat Elsasta.)

Ja mietin Kieślowskia, jota 90-luvulla väritrilogian ilmestymisen aikaan oikeasti palvottiin. Opiskelijabileissä ihmiset aloittivat keskusteluja sanomalla "Eikö Kieślowski olekin nero?" Päädyin usein väittelemään Kieślowskista, koska hänen elokuvansa ärsyttivät minua niin valtavasti. Ärsytti se eteerinen haahuilu, ja aivan erityisesti inhosin Veronikan kaksoiselämän kohtausta, jonka Johanna Rojola tässä kirjassa tiivistää osuvasti näin: "Nyt herkästi ja esteettisesti hiukan itkee. Mikäs sille mahtaa jos alkaa toisen itkeminen panettaa." Ja tunnen tyydytystä siitä, että Kieślowskin "upea naiskuva" saa vihdoinkin kuulla kunniansa.

Myös Omppu, Kirjakimalainen ja helmikekkonen  ovat kirjoittaneet kirjasta.

Anu Silfverberg: Sinut on nähty

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Teos, 2020 

Anu Silfverberg: Äitikortti

Anu Silfverberg kirjoittaa Äitikortin esipuheessa halunneensa kirjoittaa vanhemmuudesta kirjan, jota voisivat lukea muutkin kuin vanhemmat. Ja kirjan, jossa äitiys  ja vanhemmuus yksityisinä kokemuksina yhdistyisivät kultuurisiin ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Niinpä Silfverberg kirjoittaa Äitikortissa paitsi omasta raskaudestaan, synnytyksestään ja siitä alati laajenevasta tähtisumusta, joka on rakkaus, myös sukupuolirooleista, äitiyteen liittyvistä odotuksista ja uskomuksista, lapsettomuudesta, kiintymysvanhemmuudesta ja isän roolista lapsiperheessä. Eikä Silfverberg olisi Silfverberg, jos hän ei kirjoittaisi lisääntymisestä myös eläinten oikeuksien kannalta.

Äitiys ja vanhemmuus ovat aiheita, joista kirjoittaessa ja luettaessa henkilökohtainen kulkee epäilemättä aina mukana - niin voimakkaasti ne on ladattu arvoilla ja tunteilla. Minäkin luin Äitikorttia omasta henkilökohtaisesta näkökulmastani, eli (vapaaehtoisesti) lapsettoman naisen näkökulmasta. Lapsettomana luin tiettyjä kohtia ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta: liikutuin lukiessani lapsen syntymästä ja ylitsepursuavasta rakkaudesta lasta kohtaan, mutta en tietenkään pysty samaistumaan niihin. Sen sijaan samaistun voimakkaasti, kun Silfverberg kirjoittaa lapsettomien kohtaamista tunkeilevista kommenteista ja kysymyksistä tai naiseuteen liittyvistä odotuksista. Ja välillä luen uteliaana (siveä synnytysvalmennus), huvittuneena (kantoliinasodat) tai lievästi järkyttyneenä (kiintymysvanhemmat).

Henkilökohtainen on kiinnostavaa ja koskettavaa, mutta erityisen paljon pidän siitä, ettei Silfverberg vain kuvaile äitiyttä vaan pyrkii analysoimaan sitä. Hän kirjoittaa siitä, kuinka naiset opetetaan nuorista tytöistä lähtien suhtautumaan kehoonsa kuin johonkin vieraaseen, jota jatkuvasti uhkaa vaara tulla vahingossa raskaaksi. Hän kirjoittaa lapsen sukupuolisuudesta - siitä kuinka voimakkaasti lapsi halutaan jo kohdussa koodata tytöksi tai pojaksi; millaisia odotuksia vanhemmat liittävät lapseensa sukupuolen perusteella; ja kuinka mahdotonta olisi yrittää kasvattaa lapsi sukupuolineutraalisti yhteiskunnassa, jossa sukupuolisuus on kaikkialla.

"Mitä täällä oikein tapahtuu - vuonna 2012? Ja miksi tämä äärimmäinen sukupuolittuminen tapahtuu nyt, kun samalla odotukset miesten hoivatyöstä ovat korkeammalla kuin koskaan? Ehkä juuri siksi. Onko tämä nyt sitä, mitä kutsuttiin naistutkimuksen oppikirjoissa nimellä backlash? Tällaistako se onkin: hempeitä äitiysblogeja, vauvanruokakirjoja, maitoviiksiä, harsoliinoja, petaamattomia vuoteita, tummia silmänaluksia, aina uusia Kelan hakemuksia? Naisia jotka eivät poistu kotoaan, paitsi ehkä jos tarvitsee lähteä imetys-flashmobiin rautatieasemalle?"

Silfverberg ei unohda Äitikortissaan äitien kumppaneita. Kiintymysvanhemmuutta hän kritisoi mm. siitä, ettei se oikeastaan ole kiintymysvanhemmuutta vaan kiintymysäitiyttä. Kiintymysäidit itsekin julistavat nettisivuillaan, ettei isän ja lapsen suhde ole verrattavissa voimakkuudeltaan äidin ja lapsen suhteeseen, ja isän rooli näyttäytyy heille lähinnä äidin assistenttina. Silfverberg patistaakin isiä ottamaan määrätietoisesti aktiivisen vanhemman roolin. Naiset kun saattavat varsinkin vauvaiässä omia vanhemman ja ruokkijan roolit kokonaan itselleen: ei sen takia että se olisi luonnollista, vaan sen takia että vanhemman ja lapsen suhde on niin nautinnollinen. Eikä vanhempien rooleissa ja esimerkiksi huoltajuuskiistoissa tapahdu muutoksia, elleivät myös miehet aktiivisesti pyri muuttamaan rooleja.

Niin, ainakin minun näkökulmastani Silfverberg on tosiaan onnistunut kirjoittamaan kirjan, jota lapsetonkin mieluusti lukee. (Toisaalta - kun äitiyteen ja lapsettomuuteen liittyvistä odotuksista puhutaan - en ymmärrä, miksi lapseton nainen ei olisi kiinnostunut lukemaan äitiydestä tai lapsista. Äitiys kuitenkin väistämättä määrittää kaikkia naisia, jos ei muuten niin negaation kautta.) Silfverberg tarkastelee äitiyttä ilahduttavan monesta eri näkökulmasta, hän on hauska, terävä ja kirpeä. Taittelin sivuja koirankorville, nauroin ja liikutuin. Epäilemättä joitakin lukijoita tämä kirja myös ärsyttää tai suututtaa, sillä Silfverberg ei suinkaan sovittele tai siloittele, vaan sanoo analyyttisetkin sanansa varsin suorasukaisesti. Silti, tai juuri sen vuoksi, suosittelen kirjaa kaikenlaisille vanhemmille ja lapsettomille.

Anu Silfverberg: Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä
Kansi: Satu Kontinen
Teos, 2013

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä

Anu Silfverbergin novellit kertovat kohtaamisista. Toisistaan vieraantuneiden sukulaisten, aikuisen ja lapsen tai naisen ja sian välisistä kohtaamisista. Hiukan epätodennäköisistä ja arvaamattomista teiden risteämisistä, jotka ehkä avaavat silmät jollekin uudelle oivallukselle - saavat katsomaan toista osapuolta tai itseä uudessa valossa.

Silfverbergin esseekokoelma Luonto pakastimessa oli yksi viime vuoden lukuelämyksistäni, voimakas ja ajatuksia herättävä kirja. Silfverbergin novellit ovat valitettavasti vaisumpia kuin hänen esseensä - ne ovat hyviä mutta melko tavallisia ja tasaisia pieniä tarinoita. Jäin kaipaamaan esseiden raivokkuutta, pisteliäisyyttä ja huumoria.

Kymmenen novellin joukossa oli kuitenkin muutama tarina, joista löytyi minulle muita enemmän tunnetta ja kosketuspintaa. Emakkohäkissä raskaana oleva nainen yrittää samaistua häkissä makaavaan imettävään sikaan. Tässä tarinassa on mukavaa outoutta ja painostavuutta naisen hakiessa yhteyttä eläimeen ja sen kärsimyksiin.

"Anni siristää silmiään ja saa kiinni sian hahmosta vierellään nurmikolla. Se seisoo raskaana ja karheana jäätelökioskin ja venesataman välissä. Sen kostea kärsä osoittaa merelle päin ja tummat silmät katsovat horisonttiin, kääntyvät sitten hitaasti kohtaamaan ihmisen katseen. Anni säpsähtää ja katsoo ympärilleen, haluaisi äkkiä piiloutua."

Mieleeni jäi myös Liima, jossa masentunut yksinhuoltajaäiti kokee lapsensa vieraaksi: äiti ei saa yhteyttä tyttäreen jonka silmät ovat vieraat ja joka ei ole enää kuin kengurunsikiö, vastasyntynyt ryömimässä kohti ihon turvaa.  Ja Hylkeet, jossa nainen ei osaa päästää irti entisestä miehestään joka elää jo uutta suhdetta.

Kokoelman nimi herättää ajatuksia. Kertovatko tarinat ihmisten ja eläinten eroista vai yhtäläisyyksistä? Muistuttaako ihminen eläintä vaistoineen ja tarpeineen, vai erottavatko jotkin piirteet ihmisen jollain olennaisella tavalla eläimestä? Ja ovatko ne mahdolliset erot välttämättä niitä, jotka yleensä ihmisen ja eläimen eroiksi mielletään? Näitäkin kysymyksiä voi pohdiskella novelleja lukiessaan.

Myös Sanna ja Arja ovat lukeneet Silfverbergin novelleja.

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä
Avain, 2011

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa

Tiedättehän sen riemuisan tunteen, kun joku sanoo kaiken sen, mitä olet aina ajatellut, mutta sanoo sen paljon paremmin kuin itse ikinä osaisit? Se tunne oli päällimmäisenä mielessäni lukiessani Anu Silfverbergin esseekokoelmaa Luonto pakastimessa. Hykertelin, nyökyttelin ja luin kirjaa ääneen miehelleni. Kaikesta en toki ollut Silfverbergin kanssa samaa mieltä, mutta sekin vain lisäsi kirjan arvoa silmissäni: lukukokemus ei ollut pelkkää samanmielisten selkääntaputtelua vaan antoi myös uutta ajateltavaa.

Kirja on jaettu seitsemään lukuun, joiden aiheina ovat eläin, ihminen, koti, nainen, työ, jumala ja kuolema. Luulen, että Silfverberg onnistuu suututtamaan monen lukijan heti ensimmäisessä, eläimiä käsittelevässä luvussaan. Silfverberg kirjoittaa kaunistelematta ihmisen ristiriitaisesta suhteesta luontoon ja eläimiin: kuinka ihminen toisaalta väittää rakastavansa luontoa ja eläimiä ja toisaalta käyttää niitä häikäilemättä hyväkseen. Kuinka helppo ihmisen on sulkea silmänsä lihan tehotuotannon julmuuksilta. Kuinka ihminen tuhoaa lemmikkiensä terveyden jalostaessaan niistä "söpöjä".

Eläinten oikeuksista ja luonnonsuojelusta on lähes mahdotonta puhua ilman että joku mainitsee sanat "syyllistäminen" ja "viherfasismi". Silfverberg kirjoittaakin usein juuri syyllistämisestä ja siitä kuinka länsimainen ihminen sitä vihaa:

"Sillä syyllisyys, meille on opetettu, on pahinta mitä ikinä voi tapahtua. Se on niin kauhean epäreilua."

Silfverberg kirjoittaa mainiosti siitä, kuinka me vihaamme syyllisyyden tunnetta: haluaisimme syyllisten sijaan mielellämme olla uhreja, jotka ovat kaikkien kokemiensa vääryyksien jälkeen oikeutettuja hemmotteluun ja etuoikeuksiin. Ja kuitenkin suuri osa syyllistämisestä valittavista ihmisistä elää äärimmäisen etuoikeutettua elämää, jonka helppous ja yltäkylläisyys perustuu osittain riistoon ja epäinhimillisiin olosuhteisiin.

Itse nautin eniten luvusta joka käsitteli naisten oikeuksia ja feminismiä. Erityisesti iloitsin siitä, kuinka Silfverberg antaa niin sanottujen miesasiamiesten kuulla kunniansa. (Käytän termiä "niin sanottu miesasiamies" kuvaamaan niitä miehiä, joiden mielestä suurin tasa-arvo-ongelma on se, että naiset eivät anna.) Erityisesti luku Pahat naiset on sellainen, että haluaisin lainata sen tähän kokonaan: niin hyvin Silfverberg kiteyttää katkerien ns. miesasiamiesten ajatuskaavojen yksipuolisuuden ja järjettömyyden. Tyydyn kuitenkin lainaamaan vain yhden kohdan, jossa tarjotaan yhtä ratkaisua näiden ajatuskaavojen purkamiseksi.

"Ehkäpä tärkein kohta feministisen liikkeen ohjelmassa pitäisikin olla, että tytöt ja pojat mahdollisimman pienestä pitäen elävät yhdessä. Nythän tehdään lähes kaikki, jotta he kokisivat toisensa vastakkaisina, aina vauvojen värikoodaamisesta lähtien. Erottelu luo vierautta, ja vieraus vihaa."

Silfverberg kirjoittaa tunteella: hän ei peittele kiukkuaan, turhautumistaan tai pelkoaan. Teksti on kuitenkin tunteellisuudestaan huolimatta terävää ja perusteltua. Ja myös hauskaa. Ihmisen järjettömyyksiä esiin nostaessaan Silfverberg ironisoi, päivittelee ja välillä tekee kohteistaan rehellistä pilkkaa. Hän kohdistaa kuitenkin ironiansa myös itseensä, ja lisäksi taustalla on aina yritys ymmärtää ilmiöitä ja niiden syitä. Eniten ymmärtämisvaikeuksia tuntuu aiheuttavan uskonto: Silfverberg kertoo pystyvänsä kuvittelemaan, miltä tuntuu olla rasisti, sairas tai Matti Vanhanen, mutta uskovaisen kokemusta hän ei ole koskaan pystynyt tavoittamaan.

Uskontoa käsittelevä luku oli minulle monella tapaa mielenkiintoisin, koska siinä oli paljon itselleni vieraita ajatuksia. Ei siksi että itse olisin uskovainen, mutta uskonto ja uskovaiset eivät herätä minussa sellaisia vihan ja vierauden tunteita kuin ne tuntuvat Silfverbergissä herättävän. Silfverberg kuitenkin kirjoittaa tästäkin aiheesta rehellisesti ja kiinnostavasti: vaikka en siis juurikaan nyökytellyt tätä lukua lukiessani, luin suurella mielenkiinnolla.

Luonto pakastimessa on luultavasti nautittavinta luettavaa niille, jotka suurin piirtein jakavat Silfverbergin kokemus- ja arvomaailmaan. Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla, mitä se antaa sellaiselle lukijalle, joka on hiukan eri linjoilla kirjoittajan kanssa. Olisivatko esseet ärsyttäviä, suututtavia tai typeriä? Vai antaisivatko ne jotain uusia ajatuksenpoikasia vaikka eivät ehkä lukijan mielipiteitä muuttaisikaan?

Luonnon pakastimessa ovat lukeneet myös ainakin Mari A., Ina ja Karoliina. Karoliinan blogista löytyy myös runsas kokoelma lainauksia kirjasta: niistä saa hyvän kuvan kirjan aiheista ja Silfverbergin kirjoitustyylistä.

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa 
Teos, 2011