torstai 31. tammikuuta 2019

Hyllynlämmittäjät 2019 sekä katsaus viime vuoden haasteeseen


Osallistuin viime vuonna ensimmäistä kertaa Hyllynlämmittäjät-haasteeseen, jossa luetaan lukematta jääneitä kirjoja omasta hyllystä. Miten haaste sujui?

Aika hyvin, sanoisin, sillä  luin kokonaista 10 hyllynlämmittäjää. Ja mikä parasta, hyllynlämmittäjien määrä on konkreettisesti vähentynyt, sillä luin myös haasteen ulkopuolelta pari hyllynlämmittäjää, ja lisäksi olen lukenut melkein kaikki viime vuoden aikana hankkimani kirjat, eli hyllyyn ei ole kertynyt uusia hyllynlämmittäjiä vanhojen tilalle.

Nämä kirjat luin:

Donna Tartt: Tikli
Gwen Bristow: Celia Garth.
Paolo Giordano: Ihmisruumis.
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut.
John Galsworthy: Omenapuu.
Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat.
Kamila Shamsie: Poltetut varjot.
Muriel Barbery: Siilin eleganssi.
Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto.
T.S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats. 

Näistä erityisen mieluisia olivat Tikli, Ihmisruumis ja Omenapuu.

Lukematta jäivät Joel Lehtosen Putkinotko ja Daniel Mueenuddinin: Hunajaa ja tomua. Koska haluan edelleen lukea nämä hyllynlämmittäjät, ne pääsevät mukaan myös tämän vuoden haasteeseen.

Näiden lisäksi valitsin haasteeseen seuraavat kirjat:

John Irving. Minä olen monta. Irving on vanha suosikkini, jonka kirjoja en kuitenkaan ole lukenut moneen vuoteen. Minä olen monta herätti kiinnostuksen ilmestyessään, mutta lukematta sekin on jäänyt.

Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen. Luin joskus nuorena Joenpeltoa, mutta en oikein päässyt kirjoihin sisälle. Ehkä Joenpelto uppoaisi paremmin näin vanhempana.

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita. En ole lukenut mitään Korhoselta, ja myönnän suhtautuvani ennakkoluuloisesti hänen kirjoihinsa: epäilen etteivät ne ole minua varten. Mutta ennakkoluujen ei saa antaa liikaa hallita lukuvalintoja!

W. Somerset Maugham: Kirje. En yhtään tiedä, mitä odottaa tältä kirjalta. Ihan sokkona lähden lukemaan.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet. Miksiköhän tämäkin on jäänyt lukematta, vaikka kirja on koko ajan kiinnostanut...

Riitta Rossilahti: Kuunsillalla. Vuodenaikarunoja haikujen ja tankojen muodossa. Vaikuttaa aika ihanalta.

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous. Fantasiasatu ja dystopiahelvetti. Voi olla joko ihan minun juttuni tai sitten ei ollenkaan.

Maria Peura: Tunkeilijat. Olen pitänyt todella paljon Peuralta lukemistani kirjoista, joten en ihan ymmärrä, miksi en ole tätä saanut luettua.

Merja Otava: Kuuvuosi. Rakastin Otavan Priskaa nuorena (ja rakastan edelleenkin), mutta en ole lukenut mitään muita hänen nuortenkirjojaan. 

Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan. Mazzarellaa olen lukenut ihan liian vähän. Lähden korjaamaan sitä erhettä tällä vanhenemista käsittelevällä kirjalla.

Katsotaan, miten tänä vuonna käy. Luenko hyllynlämmittäjiä yhtä ahkerasti kuin viime vuonna? Saanko vihdoin luettua Putkinotkon? Palataan asiaan vuoden päästä.

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat


Yhteiskuntajärjestelmä on romahtamassa tai kenties jo romahtanut. Varmuutta asiasta ei ole, koska mitään virallista tietoa asioiden tilasta ei ole: huhuja ja epämääräisiä puheita on liikkeellä, mutta suuri osa ihmisistä yrittää  jatkaa elämäänsä entiseen tapaan. Monet ovat lähteneet kaupungista, mutta tarinan kertoja, vanhempi nainen on jäänyt, ainakin toistaiseksi. Sitten hänen luokseen jätetään yllättäen nuori tyttö, Emily, jonka sanotaan olevan naisen vastuulla.

Emily kasvaa naisen luona lapsesta teini-ikäiseksi ja nuoreksi naiseksi. Hän tarkkailee ympäristöään ja itseään, muokkaa ulkonäköään, ystävystyy muiden tyttöjen kanssa, ihastuu ja rakastuu. Hän liittyy yhteen kaupunkia hallitsevista nuorisojengeistä, ja hänestä tulee sen johtohahmo. Nainen kantaa huolta Emilystä ja näkee samalla outoja näkyjä, joissa esiintyy laimilyöty lapsi, piittaamaton äiti ja uhkaava isähahmo.

Doris Lessingin Eloonjääneen muistelmat on vahvasti symbolinen tarina, täynnä monenlaisia aineksia ja teemoja, joiden pohjalta lukija voi muodostaa oman tulkintansa. Kovin selkeitä suuntaviivoja tarinan tulkinnalle Lessing ei tarjoile, ja kirjan maailma tuntuikin välillä eksyttävältä ja ahdistavalta. Mitä oikeastaan tapahtuu? Mikä on todellista, mikä kuvitelmaa, mikä vertauskuvallista?

Eloonjääneen muistelmia voi lukea esimerkiksi dystopiana yhteiskuntajärjestelmän romahduksesta tai kuvauksena ihmisluonteen pimeistä puolista. Minulle hallitsevaksi teemaksi nousi naiseuden ja tyttöyden kuvaus, jolle kirjan muut teemat toimivat enemmänkin näyttämönä.

Lessing kuvaa naisen elämän eri vaiheita ja naiseuden rakentumista suhteessa maailmaan ja muihin ihmisiin. On kertojan näkyjen Emily, joka kaipaa huomiota ja rakkautta äidiltään, joka kuitenkin käpertyy itseensä ja omaan ruumiiseensa. On kertojan luona asuva Emily, joka muokkaa omaa ruumistaan lihottamalla ja laihduttamalla ja kokeilee rooliasuja muistuttavien vaatteiden kautta erilaisia naiseuden esityksiä. On naiseutta kohti kasvava Emily, joka määrittää itseään miehen huomion kautta. Ja on kertoja, vanheneva nainen, joka peilaa iseään Emilyyn.

Emilyn hahmo askarruttaa. Näkeekö kertoja Emilyä katsoessaan vieraan lapsen vai muistoja omasta lapsuudestaan? Ovatko kertojan näkemät näyt välähdyksiä Emilyn lapsuudesta vai hänen omasta lapsuudestaan. Onko kertoja näkyjen Emily vai Emilyn äiti? Onko Emily todellinen? Onko hän kertoja itse lapsena? Onko hän Nainen, symboli, vertauskuva? 

Eloonjääneen muistelmat oli lukukokemuksena jossain määrin raskas mutta samalla oudon kiehtova ja palkitseva. Kirja on lyhyt mutta tiivis, niin ilmaisultaan kuin sisällöltäänkin. Lukeminen vaati keskittymistä ja ajattelua, eikä kirja lopussakaan paljastanut kaikkia salaisuuksiaan vaan jätti jälkeensä hämmennystä ja epävarmuutta. Ja tuo epävarmuus tuntui yllättävän piristävältä. Kirja pakotti ajattelemaan ja tulkitsemaan, ja vaikka moni asia säilyi arvoituksena, niiden pohtiminen tuntui palkitsevalta.

Kirjan ovat lukeneet myös Kirsi-Maria, Katri, hdcanis ja Jenni.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat (The Memoirs of a Survivor, 1974)
Suom. Kyllikki Villa
Otava, 1988/2007

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Inspiroivia naisia etsimässä: Ofelian suru ja Naiset joita ajattelen öisin


Kun omassa elämässä on vaikeaa tai suunta hukassa, katse saattaa suuntautua kohti esikuvia. Aikalaisia tai menneinä aikoina eläneitä ihmisiä, jotka ovat ehkä kamppailleet samanlaisten ongelmien kanssa ja voittaneet ne. Ihmisiä, jotka ovat pelotta kulkeneet sinne, minne aikaisemmin ei ole kuljettu – raivanneet tietä perässä tuleville. Tai ihmisiä, jotka ovat yrittäneet ja epäonnistuneet, koska pelkkä yrittäminenkin voi olla kaunista ja inspiroivaa.

Mia Kankimäen ansioista olemme alkaneet puhua yönaisista. Naisista, jotka ovat irtautuneet niistä rooleista ja odotuksista, joita heille on omana aikanaan varattu ja seuranneet omia intohimojaan ja kiinnostuksen kohteitaan. Näitä naisia voi ajatella öisin, kun kaipaa rohkaisua, innostusta ja opastusta. Tällaisista naisista Kankimäki kirjoittaa kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin.


Kankimäki aloittaa oman tarinansa yönaisista matkustamalla Tansaniaan Karen Blixenin jalanjäljissä. Karen Blixen on monella tuttu yönainen, tai ainakin tiedämme hänet Minun Afrikkani -elokuvasta. Kankimäki avaa Blixenin tarinaa Hollywood-kiiltokuvan takana, ja kuvaa samalla omaa matkaansa Afrikassa. Historialliset faktat, spekulaatiot ja omakohtaiset kokemukset risteilevät lumoavasti, kiehtovasti ja vastutamattoman innostavasti, tavalla joka on tuttu jo Kankimäen esikoisteoksesta.

Blixenin lisäksi Kankimäki ajattelee öisin 1800-luvun tutkimusmatkailijoita, renessanssin taidemaalareita sekä Yayoi Kusamaa. Heidän perässään hän matkustaa, joko konkreettisesti tai ajatuksissaan ja laatii listaa yönaisten elämänopetuksista. "Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät." "Kirjoita joka ilta." "Maalaa itsesi sellaisena kuin haluaisit olla." "Matkusta yhden käsilaukun taktiikalla."


Yönaiseksi voisi kutsua myös Lizzie Siddalia, viktoriaanisen ajan maalaria, runoilijaa ja supermallia. Ainakin hän voisi olla sellainen Krista Launoselle, joka uppoutui Lizzien tarinaan löydettyään Ophelian, maalauksen jossa Lizzie esiintyy Ofelian roolissa.

Launonen halusi kirjoittaa surusta siskonsa kuoleman jälkeen, mutta ei yrityksistään huolimatta löytänyt oikeaa tapaa käsitellä surua. Toisen projektin yhteydessä hän sitten sattumalta törmäsi Opheliaan, ja aihe oli siinä: Launosen mielestä Ophelia on maailman surullisin taulu, täydellinen kuvaus surusta. Alkaa tutkimusmatka, joka vie Shakespearen Ofeliasta Lizzie Siddaliin ja prerafaeliittien taiteilijaveljeskuntaan. Launonen pohtii kuolemaa, itsemurhaa, naisen asemaa viktoriaanisella ajalla ja erilaisia Ofelia-tulkintoja. Suru kulkee koko ajan mukana.

Launonen kirjoittaa kahdesta minuakin suuresti kiehtovasta aiheesta, Hamletista ja 1800-luvun maalaustaiteesta. Ehkä siksi minun oli niin helppo sukeltaa mukaan tarinaan, ja nautin lukemisesta suuresti. Loppuosa, jossa Launonen käsittelee enemmän erilaisia tulkintoja surusta ja kuolemasta, tuntui hiukan irralliselta, mutta Launosen henkilökohtainen ote toi siihen koskettavuutta.

***

Mikä saa meidät kiinnostumaan tai kiinnittymään joihinkin tarinoihin tai ihmisiin, oli sitten kyse historiasta tai fiktiosta? Miksi löydämme ja tunnistamme itsemme tietyistä kuvista, hahmoista tai kertomuksista, saamme niistä voimaa tai muovaamme itseämme niiden mukaan? Kankimäki ja Launonen kuvaavat kumpikin omalla tavallaan hienosti sitä, kuinka tutkimusmatka jonkun toisen tarinaan on aina tutkimusmatka myös omaan itseen.

Inspiroivien naisten (yönaisten) ei tarvitse olla täydellisiä ihmisiä. Heillä voi olla kummallisia tai jopa vastenmielisiä käsityksiä tai tapoja (Feminismin vastustaminen! Leijonien metsästäminen!). He voivat olla masentuneita, sairaita tai yksinäisiä. Ja ehkä juuri siksi me tunnistamme heidät ja haluamme kulkea heidän jalanjäljissään.

Sekä Naiset joita ajattelen öisin että Ofelian suru ovat äärettömän kiehtovia kirjoja, sellaisia joiden lukemiseen uppoutuu ja joiden parissa ajatukset askartelevat pitkään lukemisen jälkeenkin. Kankimäki on kirjoittajana persoonallisempi ja taidokkaampi, hänen Yönaisissaan on selittämätöntä taikaa. Mutta ei Ofelian surun tarvitse vertailussa hävetä: se lumoaa omalla tavallaan ja inspiroi mieltä yhtä lailla.

Yönaisista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Tiina, riitta k, tuijata, Katja ja Maisku. Ofelian surusta puolestaan Anneli A ja Leena Lumi.

Mia Kankimäki Naiset joita ajattelen öisin
Kansi / kannen kuva: Piia Aho / Stephen Mackey
Otava, 2018

Krista Launonen: Ofelian suru
Kansi / kannen kuva: Timo Numminen / John Everett Millais
Avain, 2018

maanantai 14. tammikuuta 2019

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto


Ihminen on taitava olento. Taitava luomaan ja taitava tuhoamaan. Välillä ihminen tuhoaa tarkoituksella, välillä välinpitämättömästi, välillä vahingossa. Ihminen sopeutuu varsin ketterästi erilaisiin olosuhteisiin ja raivaa samalla tieltään muita lajeja. Ilmastonmuutos, merien happamoituminen ja vieraslajien leviäminen: kaikkiin näihin löytyy selitys ihmisen toiminnasta.

Elizabeth Kolbert kuvaa Kuudennessa sukupuutossa käynnissä olevia muutoksia ympäristössä ja eliölajeissa. Muutoksia, joiden taustalla on tavalla tai toisella ihmisen toiminta. Ihmisen aiheuttamat muutokset ovat niin nopeasti eteneviä, ettei luonto ehdi sopeutua niihin. Ehtiikö ihminenkään sopeutumaan – entä haluaako ihminen reagoida aiheuttamiinsa muutoksiin?

Olin vähän vältellyt Kuudennen sukupuuton lukemista, koska pelkäsin sen olevan hirvittävän ahdistava, ja jossain vaiheessa omat voimavarani eivät riittäneet kovin masentavien kirjojen lukemiseen. Kolbert kirjoittaa kuitenkin aika kepeästi, mikä oli minulle pieni pettymys nyt, kun kirjaan vihdoin tartuin. Olisin halunnut ahdistua enemmän, vaikka ahdistusta pelkäsinkin! Mutta ehkä on hyvä, ettei Kuuden sukupuutto ole kovin hyytävä ja synkkä, koska tällaisena se kenties tavoittaa enemmän lukijoita.

Kolbert on kirjoittanut itsensä kirjaan mukaan melko näkyvästi. Hän kulkee tutkijoiden ja luonnonsuojelijoiden mukana tutustumassa näiden työhön. Hän matkustaa eri puolille maailmaa nähdäkseen koralliriuttoja, lepakoita, sammakoita ja muita uhanalaisia lajeja. Mieleeni tuli useamman kerran, että dokumenttielokuvassa nämä kohdat olisivat varmasti olleet vaikuttavia, mutta kirjassa ne olivat minusta välillä hiukan pitkästyttäviä.

Pysäyttäviäkin hetkiä kuitenkin on, kuten kuvaus luolista, joissa maa on kuolleiden lepakoiden peitossa. Luolat ovat lepakoiden talvehtimispaikkoja, mutta kylmässä viihtyvä sieni on tappanut miljoonia lepakoita Yhdysvalloissa, jonne sieni on kulkeutunut Euroopasta. Eurooppalaiset lepakot ovat kehittyneet samaan aikaan sienen kanssa, eikä se vaivaa niitä, mutta yhdysvaltalaisille lepakoille sieni on tappava. Yhdysvaltoihin sieni on olettavasti kulkeutunut ihmisten mukana.

Tieteenhistoriallinen osuus oli yksi kirjan mielenkiintoisimmista. Sukupuutto on käsitteenä suhteellisen tuore. Suurin osa tietää, kuinka paljon vastustusta ja naureskelua evoluutioteoria aikoinaan herätti, mutta ihan samalla tavalla kiisteltiin sukupuuttoteoriasta – jota kritisoi esimerkikisi muuan Charles Darwin.

Kuudes sukupuutto on tyyliltään hyvin perinteinen tietokirja, eikä Kolbertin kirjoitustyylissä ole mitään erityisen persoonallista. Kirjan ansiot eivät olekaan tyylissä tai rakenteessa vaan yksinkertaisesti aiheessa. Aiheessa, jota kohti ei ehkä haluaisi katsoa, mutta jota pitäisi tarkastelle pitkään ja perusteellisesti.

Kuudes sukupuutto oli yksi viime vuoden hyllynlämmittäjistäni. Sain kirjan Arjalta (kiitos!), ja seansaitsee lähteä eteenpäin luettavaksi, eli tämä hyllynlämittäjä lähtee hyllystäni kiertoon.

Kirjan ovat lukeneet myös Suketus, Laura ja Henna.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia (The Sixth Extinction. An Unnatural history, 2014)
Suom. Pirkko Vesterinen
Kansi: Timo Mänttäri
Atena, 2016

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä


"Minä ainakin olen joskus uneksinut, että kun tuomiopäivä viimein koittaa ja suuret valloittajat, juristit ja valtiomiehet saapuvat penäämään palkintojaan – kruunujaan, laakereitaan, ikuiseen marmoriin lähtemättömästi kaiverrettuja nimiään – silloin Kaikkivaltias kääntyy Pietarin puoleen ja sanoo hiukan jopa kateellisena nähdessään meidät, jotka saavumme kirjat kainalossa: "Katso, he eivät tarvitse palkintoja. Meillä ei ole heille mitään. He ovat rakastaneet lukemista.""

Ylistystä kirjoille ja lukemiselle. Kunnianosoituksia ja kritiikkiä kirjailijoille. Analyysiä lukemisen luonteesta ja kirjallisuuden tyylisuunnista. Tätä kaikkea pitää sisällään Virginia Woolfin laaja esseekokoelma Kiitäjän kuolema ja muita esseitä.

Kiitäjän kuolemaan on koottu Woolfin tuotannosta 66 esseetä, joissa käsitellään muun muassa kirjallisuutta, lukemista, naisen asemaa, Lontoota, sotaa ja lemmikkieläimiä. Valtaosa esseistä keskittyy kirjallisuuteen – joko johonkin tiettyyn kirjailijaan tai yleisemmin kirjallisuuteen ja lukemiseen. Woolf nostaa esille erityisesti Brontën sisarukset, Jane Austenin, Marcel Proustin, Dickensin sekä Dostojevskin ja Tolstoin tuotannon, mutta myös lukuisat muut kirjalijat esiintyvät esseissä, joko mainintoina tai syvemmän analyysin kohteina.

Osa kirjallisuusesseistä jää väistämättä hiukan irrallisiksi, kun kirjalija jota essee käsittelee, on korkeintaan nimellisesti tuttu. Myös osa muista esseistä tuntuu olevan sen verran aikaansa sidottuja, ettei niiden merkitys täysin avautunut. Suurimmaksi osaksi esseet ovat kuitenkin helposti lähetyttäviä: ne ovat joko hämmästyttävän ajattomia tai tarjoavat kiinnostavan näkökulman omaan aikaansa.

Woolf kirjoittaa pohdiskelevaa, polveilevaa tekstiä ja käyttää usein ironiaa ja huumoria  tehokeinoina. Hän johdattelee lukijaa johonkin suuntaan ja saattaa sitten kiepauttaa ajatusta toiseen kulmaan. Lukijalta vaaditaan siis Woolfin parissa valppautta ja omaa ajattelua: oivalluksia ei tarjota valmiiksi pureskeltuina eikä lukija voi aina tietää, minne Woolf aikoo häntä johdattaa.

Esseiden aiheet ja tyylilajit vaihtelevat kepeästä painavaan ja suuresta pienimuotoiseen. Tahdittomuuksia-esseessä Woolf käsittelee herkullisesti sitä, kuinka henkilökohtaiset tekijät kuten sukupuoli vaikuttavat lukemiseen. Kiitäjän kuolema on pieni ja pysäyttävä kuvaus kuolevaisuudesta. Naiset ja joutilaisuus vastaa terävästi Omaa huonetta koskevaan kritiikkiin. Katujen kiertelyä ja Oxford Streetin virta ylistävät Lontoota ja kaupunkielämää. Haworth, marraskuussa 1904  on kaunis pyhiinvaellusmatka Charlotte Brontën kotimaisemiin. Kirjoittamista ja sanojen käyttöä käsitellään useammassakin esseessä, tarkkanäköisesti ja oivaltavasti, äänellä joka tietää, mistä kirjoittaa.

Luin parikymppisenä paljon Woolfia., lähes kaiken silloin suommennetun tuotannon. Myöhemmin olen lukenut suosikkejani (Orlando! Oma huone! Elettyjä hetkiä!) uudelleen, mutta en ollut ennen näitä esseitä lukenut moneen vuoteen Woolfilta mitään ennen lukematonta. Kiitäjän kuoleman lukeminen lämmitti mieltä kuin kotiinpaluu: tuntui hyvältä ja innostavalta lukea Woolfin tekstiä ja uppoutua hänen ajatuksiinsa.

Kiitäjän kuolemasta ovat kirjottaneet myös Sara, Lukijatar, Ulla ja Anneli.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä
Alkuperäistekstit julkaistu eri kokoelmissa
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Camilla Pentti
Teos, 2013

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Vuosi 2018 kirjoina


Vuoden 2017 kirjavuosikoosteessani kirjoitin, että toivoisin vuodelta 2018 enemmän suuria lukuelämyksiä, ja että haluaisin lukea uutuuksien lisäksi enemmän klassikoita ja oman hyllyni kirjoja. Nyt, kun katson mennyttä lukuvuotta taaksepäin, voin todeta molempien asioiden toteutuneen. Kirjavuosi oli hyvä ja sen varrelle osui useampi todellista lukuiloa tuottanut kirja. Ja Hyllynlämmittäjät-haasteen ansioista luin klassikoita ja muuta vanhempaa kirjallisuutta enenmmän kuin monena aikaisempana vuotena.

Hyllynlämmittäjistä kirjoitan tarkemmin myöhemmin. Aion tänäkin vuonna koota 12 hyllynlämmittäjää luettavaksi, koska haaste oli niin antoisa. Kooste viime vuoden haasteesta sekä tämän voden hyllynlämmittäjät tulevat blogiin lähipäivinä.


Mitkä kirjat siis jäivät vuoden varrelta voimakkaimmin mieleen?

Ihanat Turuset:

Saara Turunen ja Eeva Turunen vastasivat kahdesta ehkä eniten lukuiloa tuottaneesta kirjasta. Sivuhenkilö ja Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa ovat kirjoina melko erilaisia niin muodoltaan, kielenkäytöltään kuin tunnelmaltaankin, mutta kumpikin herätti minussa tunnistamisen, oivaltamisen ja riemun tunteita.

Laura Gustafsson:

Luin Gustafssonilta viime vuonna Pohjan ja Korpisoturin ja rakastin molempia kiihkeästi. Gustafssonin vimma ja äkkijyrkkyys virkistävät ja voimaannuttavat.

Yllättäjä:

En ollut aikonut lukea Brett Andersonin Hiilenmustia aamuja, ennen kuin eräs luottolukija kehui sitä. Onneksi luin, sillä Andersonin rähjäisen runolliset muistelmat tarjosivat ihanan näköalan Englantiin ja taiteilijan nuoruusvuosiin.

Toinen yllättäjä:

George Saundersin Lincoln bardossa ei kuulostanut ollenkaan minun kirjaltani, mutta onneksi annoin sille mahdollisuuden, koska huomasin viihtyväni sen seurassa mainiosti. Lincoln bardossa ei ollut tunnepitoinen lukukokemus, mutta se kutkutti mieltä, tarjosi pureskeltavaa ja ihastutti kekseliäisyydellään.

Vuoden viihdyttävin:

Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu onnistui olemaan hauska ja mukaansatempaava ja samalla koskettava ja oivaltava. Yhdellä istumalla ahmaistava herkkupala.

Painava:

Han Kang  kuvaa Ihmisen teoissa väkivaltaa ja sen seurauksia hillityn julmasti. Hyytävä kirja, joka ei tarjoa juurikaan valon pilkahduksia.

Klassikko:

John Galsworthyn Omenapuu on vähäeleisyydessään ja herkkyydessään täydellinen pieni kirja.

Monta muutakin hyvää kirjaa vuoteen mahtui – kaikista en ole vielä ehtinyt kirjoittaakaan. Bonuksena haluankin vielä tarjoilla yhden näistä bloggaamista odottavista kirjoista, kirjan joka ehdottomasti tarjosi lukuiloa, kirjan jolla oli

Kaunein kansi:


Lukuiloa myös vuodella 2019!