keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti


"toisinaan tunnen etten voisi olla onnellisempi,
toisinaan koen olevani pelkkä kotitöitä tekevä ja lapsia hoitava hikoileva imettäjä, kaukana maailmasta, siitä mikä tapahtuu todella." 

Millaista on olla äiti, yksi äiti monien joukossa? Henkilökohtaisella, ruumiillisella, pään sisäisellä tasolla? Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti kertoo yhden kokemuksen äitiyden ensimmäisistä vuosista. Äidistä, joka ei haaveillut lapsista, mutta huomasi olevansa raskaana. Äidistä, joka on kokenut kolme raskautta ja kaksi synnytystä. Äidistä, joka miettii äitiyttä ja haluaa antaa sille sanat.

Kekkonen kirjoittaa henkilökohtaisesta matkastaan äitinä: raskauksista, synnytyksistä, keskenmenosta, vauva-ajasta, oman tilan kaipuusta, rakkaudesta. Arjen vanhemmuuden keskellä Kekkonen pohtii kokemuksiaan ja omaa äitiyttään. Näistä pohdinnoista nousee esille laajempia teemoja, joista itselleni kiinnostavimpia olivat ehkä äitiyttä koskevat odotukset ja odotusten myötä epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteet.

Äitiys on täynnä odotuksia ja paineita, alkaen tietysti siitä, tuleeko naisesta ylipäätään äiti. Mutta paineet eivät suinkaan lopu lapsen saamiseen. Imetätkö? Kuinka jaat vanhemmuuden mahdollisen kumppanin kanssa? Nukkuuko lapsi? Rakastatko tarpeeksi? Rakastatko oikein? Saatko kaivata entistä elämääsi? Saatko miettiä, millaista elämäsi olisi, jos olisit valinnut toisin? Saatko suuttua lapselle? Saatko olla epätäydellinen?

Kekkonen käsittelee äitiyden paineita sekä suoraan että rivien välissä. Paineita on vaikea välttää, ja jos pystyykin suhtautumaan yhteen niistä järkiperäisesti ("imetys tai imettämättömyys [ei] millään tavalla määritä sitä millainen äiti minä olen"), kompastuu kymmeneen muuhun. Sitä, mistä nämä paineet syntyvät, tai miten äitiyteen kohdistetut odotukset ovat muuttuneet, Kekkonen ei niinkään käsittele – tämä on henkilökohtainen matka. Lukijalle Kekkosen henkilökohtaiset kokemukset kuitenkin antavat ajateltavaa myös henkilökohtaisen ohi.

Pidän kovasti kirjoista, joissa käsitellään jotakin teemaa omakohtaisen kokemuksen kautta. Pidin myös Kekkosen kirjasta, joskaan en aivan niin paljon kuin ennakkoon oletin pitäväni. Nautin kirjan alkupuolesta, mutta loppua kohti lukemisen intensiteetti vähän lopahti, ja kirja tuntui kertaavan samoja ajatuksia. Lisäksi aloin hiukan väsyä Kekkosen kauniiseen, hengästyneeseen tekstiin, jossa välimerkit katkovat loputtoman pitkiä virkkeitä. Olen ehkä kuitenkin yksinkertaisemman tekstin ystävä.

Paljon oli kuitenkin sellaista, mistä pidin. Kekkosen rehellisyys ja itsereflektio. Kirjan simppelin kaunis ulkoasu.Se, että äitiyteen liittyvistä negatiivisista tunteista ei väännetty vitsiä, vaan ne kuvattiin suoraan ja kipeästikin. Arki, kahvikupilliset ja väsymys. Kaiken keskellä hehkuva rakkaus.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Tani, Sirri, Paula ja Laura.

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti
Kansi / kannen kuva: Elina Warsta / Pihla Viitala
Siltala, 2019

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Mikko Lundell: Miljoonasade


"Yksi sävellys tuntui alkavan vetävästi. Lauluosuuden alkuun tarvittiin jokin kolmitavuinen sana, jonka tavut kestäisivät venyttämistä. "Mar-ras-kuu", Salo tapaili."

Miljoonasade lauloi 1980-luvulla itsensä lähes jokaisen suomalaisen tietoisuuteen Marraskuulla ja Lapsuuden sankarilla. Luultavasti Miljoonasade tunnetaan edellen parhaiten juuri noista kahdesta kappaleesta, vaikka yhtyeellä useita muitakin isoja hittejä on uransa varrella ollut. Tuore Miljoonasade-historiikki tarjoaa nyt mahdollisuuden tutustua läheisemmin tähän yhtyeeseen, joka ei ole pahemmin paistatellut julkisuudessa. Kirja antaa Miljoonasateesta kuvan melko ammattimaisena ja aikuisena yhtyeenä, joka on kuitenkin lähes aina ollut valmis musiikillisiin kokeiluihin ja seikkailuihin.

Lundellin kirja on kaikin tavoin hyvin perinteinen bändihistoriikki. Se käy läpi yhtyeen syntymisen, menestyksen vuodet, hajoamisen ja paluun, keskittyen analysoinnin sijaan kertomaan, mitä tapahtui. Aika ajoin kirja tuntuu kovin tasapaksulta raportoidessaan vuorotellen levyn tekemisen ja kiertue-elämän sattumuksia. Kirjaa vaivaa tietty persoonattomuus: Lundellin lähestymistavassa tai kirjoitustyylissä ei ole mitään sellaista, mikä tekisi Miljoonasade-historiikista kiinnostavan nimenomaan kirjallisuutena, ei bändikirjana.

Huomasin lukiessani kaipaavani ennen kaikkea syvempää analyysiä Heikki Salon sanoituksista. Läpi kirjan korostetaan Salon lyriikoiden merkitystä niin Miljoonasateen kuin yleisemmin suomalaisen laululyriikan kannalta, mutta esimerkiksi yksittäisten kappaleiden sanoituksia ei juurikaan käsitellä. Olisi ollut mielenkiintoista lukea tarinoita sanoitusten taustoista, Salon omia näkemyksiä lyriikoiden merkityksestä tai Lundellin tulkintoja. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kirja keskittyy kuitenkin enemmän kappaleiden musiikillisten ratkaisujen kuvaamisen, ja Lundell pysyttelee puolueettoman historioitsijan roolissa.

Miljoonasateen musiikin ystäville ja bändin faneille kirja on toki kiinnostavaa luettavaa pienestä puisevuudestaan ja persoonattomuudestaan huolimatta. On mielenkiitoista lukea esimerkiksi bändin alkuaskeleista, samoin lopettamista edeltäneistä väsähtäneistä vuosista. Kiinnostavuutta lisää Miljoonasateen pitkä ura, jonka ansioista kirjasta välittyy myös musiikkimaailman muuttuminen. Miljoonasade on aloittanut uransa kaikin puolin aivan erilaisessa kulttuurissa kuin missä se nyt jatkaa uraansa.

Oman mausteensa kirjaan tuovat Miljoonasateen fanien pienet kertomukset bändistä ja sen merkityksestä. Ne tuovat kirjaan sitä tunnelatausta, joka tekstistä muuten usein puuttuu – ne kertovat musiikin ja laulujen merkityksestä ja voimasta.

Mikko Lundell: Miljoonasade
Kansi: Tommi Tukiainen
Like, 2019

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Murasaki Shikibu: Genjin tarina 1 - Kirsikankukkajuhla


""Juuri hauraus ja avuttomuus ovat naisen parhaita ominaisuuksia", Genji sanoi. "Minä en pidä naisista jotka ovat liian viisaita ja voimakkaita. Hiljainen ja nöyrä nainen on helposti miesten petettävisä, mutta hänen kuuliaisuutensa viehättää miestä ja mies voi muovata hänet mieleisekseen, sellaisen naisen kanssa mies tulee hyvin toimeen. Ehkä ajattelen näin, koska olen itsekin heikkoluonteinen ja vaisu.""

Genjin tarinan lukeminen on kiinnostanut minua vuosia. Syitä kiinnostukseen on ollut useampia. Kirjallisuuden historian näkökulmasta maailman ensimmäiseksi romaaniksikin kutsuttu teos on luonnollisesti kiinnostava. Se, onko Genjin tarina romaani saatika ensimmäinen romaani, ei ole niinkään kiinnostavaa, mutta kirjan nimeäminen maailman ensimmäiseksi romaaniksi kertoo toki jotakin sen merkityksestä. Kiinnostavuutta lisää se, että tämän 1000-luvun Japanissa syntyneen kertomuskokoelman kirjoittaja oli nainen.

Lisäksi Genjin tarinassa on kiinnostanut Japani. Japani ja sen kulttuuri viehättää ja kiehtoo, monissa muodoissaan, ja tämä kirja vie lukijan tuhannen vuoden takaiseen Japaniin. Aika, kulttuuri ja tavat ovat kaukaisia ja vieraita, ja kuitenkin Genjin tarinassa on vierauden lisäksi paljon tunnistettavaa.

Tarinoiden päähenkilö Genji on keisarin ja tämän sivuvaimon poika, sädehtivän kaunis, uskomattoman lahjakas ja muutenkin kaikin puolin täydellinen nuorukainen. Kruununprinssiksi Genjiä ei kuitenkaan voida korottaa, koska keisarilla on ensimmäisen vaimonsa kanssa vanhempi poika, ja ensimmäisen vaimon suku on vaikutusvaltainen, toisin kuin Genjin äidin suku. Genji on kuitenkin keisarin erityisessä suosiossa ja elää etuoikeutettua elämää keisarillisessa palatsissa.

Genjin tarina tuntuu pinnalta katsoen olevan ennen kaikkea erilaisten romanssien tarina. Genji naitetaan 12-vuotiaana ensimmäiselle vaimolleen, mutta hänellä on suhteita lukuisiin muihin naisiin. Osa suhteista muistuttaa pakkomiellettä, jotkut ovat intohimoisia tai traagisia, jotkut silkkaa valloitushalua.

Naisseikkailujensa kautta Genji pyrkii määrittelmään naisen luontoa ja erilaisia naisellisuuden tyyppejä. Samalla hän etsii täydellistä naista: lähimmäksi tätä ihannetta pääsee Genjin mielessä keisarin sivuvaimo Fujitsubo. Fujitsubo on Genjille saavuttamaton (ainakin puolisona), joten Genji päättää ryöstää ottotyttärekseen Fujitsuboa ullkoisesti muistuttavan Murasaki-tytön. Ottotyttärestä Genji haluaa vähitellen kasvattaa itselleen ihanteellisen vaimon.

Genjin tarina loihtii lukijan mieleen maailman, jossa estetiikalla ja muotoseikoilla on suuri merkitys. Vaatteet ja niiden värit, maisemat ja luonnonilmiöt, kukat ja tuoksut kuvastavat henkilöhahmojen luonnetta ja tunnetiloja. Erityinen asema on runoilla, niiden sepittämisellä, käsialla jolla runo on kirjoitettu, musteen värillä ja paperilaadulla. Runojen kautta miehet ja naiset voivat ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan, toki vertauskuvien ja vihjausten kautta.

"Kyynelistä kostunut hiha pyyhkäisee pölyn neilikalta.
Myrskytuuli puhaltaa, sen myötä on jo syksy." 

Ajallisesti ja kulttuurisesti kaukaiseen maailmaan kuuluvan tarinan tulkitseminen on aina haastavaa. Nykylukijana ja Japanin kulttuurihistoriaa vain pintapuolisesti tuntevana luen Genjin tarinaa aivan eri silmin kuin Murasakin aikalainen tai Japanin kirjallisuuden tutkija. Tässä on kuitenkin yksi osa Genjin tarinan kiehtovuudesta. Sen maailma on osittain outo ja vieras, ja kuitenkin se puhuttelee ja houkuttelee tulkintoihin.

"Genjin kiihko ja itsepäisyys sai naisen haraamaan yhä enemmän vastaan. Hän päätti pysyä lujana, vaikka Genji sitten pitäisikin häntä kylmänä naisena. Hän toivoi Genjin pettyvän häneen niin että jättäisi ahdistelun tähän yhteen kertaan. Hän olisi Genjin syleilyssä kuin notkea bambu, joka taipuu mutta ei murru."

Genji esitetään tarinassa loistavana sankarina, mutta nykylukijan silmin tuntuu, että Murasakin myötätunto kohdistuu kuitenkin Genjin naisiin ja naisten maailmaan yleensä. Heian-kauden naisen maailma oli tiukasti rajattu, eikä edes ylhäisellä hyvän suvun naisella ollut juuri mahdollisuutta vaikuttaa elämäänsä. Tätä naisten asemaa Murasaki tuntuu tuovan esille antaessaan muorten miesten kaikkitietävästi jaotella naiset kolmeen eri luokkaan, tai kuvatessaan naisten kokemaa häpeää, pelkoa ja avuttomuutta miesten valloitus- ja omistushalun kohteina.

Kiehtovaa, unenomaista, visuaalista, ajatuksia herättävää luettavaa.

Genjin tarinasta on kirjoittanut myös Kaisa Reetta T.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -haasteesen.

Murasaki Shikibu: Genjin tarina 1. Kirsikankukkajuhla (Genji Monogatari, noin 1010)
Suom. Martti Turunen 
Runojen suomennos: Kai Nieminen
Kansi: Kosti Antikainen
Otava, 1980

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Miniarvioita: Kotiinpalaajat, Ei, ei ja vielä kerran ei, Nokkosvallankumous


Luettujen kirjojen pino on kasvanut korkeaksi. Pinossa on kirjoja, joista tekee mieli kirjoittaa jotakin blogiin, mutta joiden lukemisesta on sen verran aikaa, etteivät ajatukset ole enää kovin tuoreita. Jotta kirjat eivät jäisi ikuisesti odottamaan sitä, että saisin niistä kirjoitettua, niputan ne samaan bloggaukseen lyhytarvioiden muodossa.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Hiukset. Ne ovat jääneet voimakkaasti mieleeni Kotiinpalaajista. Adichie käsittelee romaanissaan rotua, kulttuuria ja identiteettiä. Hän tarkastelee myös sellaisia välitiloja ja rajapintoja, joissa rodut ja kulttuurit risteilevät ja sekoittuvat. Nigerialaisia, jotka lähtevät Yhdysvaltoihin ja palaavat myöhemmin takaisin Nigeriaan. Afrikkalaisia, jotka pyrkivät sulautumaan amerikkalaiseen kulttuuriin, mutta jotka nähdään ikuisesti ulkopuolisina. Mustia naisia, jotka tavoittelevat valkoista kauneusihannetta.

Hiukset edustavat kirjassa kaikkia niitä rotuun ja identiteettiin liittyviä asioita, joita päähenkilö Ifemelu käy läpi. Hiukset konkretisoivat arkipäiväisyydessään sen, kuinka monimutkaisten asioiden äärellä ollaan, kun puhutaan rodusta.

Luin Kotiinpalaajat jo viime vuoden puolella, ja se oli yksi Hyllynlämmittäjä-haasteeseen lukemistani kirjoista. Se oli myös ensimmäinen kirja, jonka olen Adichielta lukenut. Pidin kirjasta paljon, vaikka olinkin lukemisen ajan koko ajan hiukan yllättynyt siitä, kuinka lukuromaanimainen Kotiinpalaajat oli. 

Lukuromaaneissa ei ole mielestäni mitään vikaa, päinvastoin – kunnon lukuromaani voi olla parasta mitä kirjamaailmassa on. Mutta olin jostakin saanut ihan erilaisen kuvan Adichiesta kirjailijana, vaikean ja haastavan, joten mielikuva ja todellisuus olivat lukiessa pienellä törmäyskurssilla. Joka tapauksessa Kotiinpalaajat oli erittäin antoisa, täyteläinen lukukokemus.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Americanah, 2013)
Suom. Hanna Tarkka
Kansi: Emmi Kyytsönen
Otava, 2013

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykken kirja ei luultavasti olisi päätynyt luettavakseni, ellei sitä olisi minulle kustantamosta lähetetty, ja ellei Lykke olisi sen lisäksi ollut tulossa Helsinki Lit -tapahtumaan. Keskiluokan keski-iän kriisiä kuvaava satiiri ei lähtökohtaisesti kuulostanut kiinnostavalta. En niinkään vierastanut keskiluokkaa tai keski-ikää, mutta satiiri ei useinkaan ole minun juttuni. Eikä se ollut nytkään.

Kirja alkoi melko lupaavasti kuvatessaan todellisessa arvotyhjiössä matelevaa Ingridiä. Ingridin elämästä ovat todellakin kaikki värit kadonneet, ja hän suorittaa arjen rutiineita pelkällä automaattiohjauksella. Ingridin masennus on niin totaalista, että itseäkin alkaa ahdistaa.

Mutta sitten kuvaan astuvat Ingridin lattea aviomies ja tämän yhtä lattea rakastajatar, ja kirja lässähtää kolmiodraamaksi. Luin kirjan kyllä loppuun, lähinnä saadakseni tietää, mitä Ingridin ahdistukselle tapahtuu. Valitettavasti Ingrid henkilöhahmona muuttui kirjan edetessä jonkinlaiseksi totuuksia laukovaksi vaihtoehtosankarittareksi. Siinä missä kirjan alun masennus oli yliampuvuudessaankin tuntunut todelliselta, loppupuolen Ingrid oli jonkinlainen komediahahmo.

Ihan kirjan lopussa, viimeisessä luvussa, oli kuitenki tiettyä viehätystä. Mutta ei, ei, ei tämä siltikään ollut minun kirjani.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei (Nei og atter nei, 2016)
Suom. Sanna Manninen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus, 2019

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Myös Nokkosvallankumouksen olen saanut aikoinaan kustantajalta (pyytämättömänä) arvostelukappaleena. Kirja vaikutti kiinnostavalta, mutta niin vain se jäi lukematta. Tänä vuonna valitsin sen yhdeksi Hyllynlämmittäjä-kirjakseni.

Nokkosvallankumous on fantasia-elementtejä sisältävä dystopia maailmasta, jonka ihminen on sairastuttanut. Aurinko paistaa paksun saastepilven takaa kelmeänä valona, vedet ovat pilaantuneet ja ihmiset elävät hädin tuskin keski-ikäisiksi. Tässä lohduttomassa maailmassa vallankumousta suunnittelevat nuoret, joita johtaa legendaaristen sankareiden sukuun kuuluva Dharan. Dharanin kapinallisiin liittyy myös Vayu, joka tuntuu olevan kaikessa Dharanin vastakohta, arka ja mitätön poika. Vayun ja Dharanin välillä on kuitenkin voimakasta vetovoimaa – vetovoimaa joka on sekä seksuaalista että sankarillista.

En kovin usein lue nuortenkirjoja (paitsi nostalgiakirjoja omasta nuoruudestani), mutta Enorannan kirja vakuutti minut siitä, että välillä kannattaa! Nokkosvallankumous on tiivistunnelmainen ja mukaansatempaava tarina, Enoranta kirjoittaa melankolisen kaunista kieltä, eikä kirjassa ole minkäänlaista nuoren lukijan väheksymistä. Nokkosvallankumouksen kyllä tunnistaa nuortenkirjaksi, mutta se on sellainen nuortenkirja, jonka parissa aikuinenkin täysin vaivatta viihtyy.

Nokkosvallankumous teki vaikutuksen monella tasolla. Erityismaininnan haluan kuitenkin antaa sille, kuinka kahden pojan rakkaus on kuvattu täysin luonnollisena ja ongelmattomana asiana. Vayun ja Dharinin suhteessa on kyllä kipukohtia, mutta ne eivät liity heidän sukupuoleensa vaan ihmisyyteen, elämään, erilaisiin luonteisiin – kuten kenellä tahansa nuorella.

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous
Kansi: Sami Saramäki
WSOY, 2013