Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

"Me uneksimme siitä, miltä mökki näyttäisi. Huoneessa olisi neljä ikkunaa, yksi joka seinällä. Kaakossa annoimme tilaa suurille myrskyille jotka raivoavat saaren poikki, idässä kuu saa peilailla laguunissa ja lännessä on kallioseinämä jossa kasvaa sammalta ja kallioimarretta. Pohjoiseen on voitava tähystää jotta näkisi mitä on tulossa ja ehtisi totutella."

Tove Jansson ilmoitti jo hyvin pienenä haluavansa Kummelskärin majakanvartijaksi. Kummelskärille Tove ei koskaan päässyt asumaan, mutta unelma omasta saaresta eli sitkeästi. Tove vuokrasi puolisonsa Tuulikki Pietilän kanssa ensin Bredskärin saaren, mutta ajan kuluessa he alkoivat kaivata vielä rauhallisempaa ja yksinäisempää saarta. Löytyi Klovharun, kahteen osaan haljennut luoto.

Haru, eräs saari kertoo Toven, Tuulikin ja Harun tarinan. Se kuvaa puolisalaisia rakennusvaiheita: rakennuslupaa ei ollut, mutta Brunström-niminen kalastaja neuvoi että rakennusta ei voi purkaa, jos se on pystytetty kattohirteen asti. Brunström oli ennenkin rakentanut luvattomia tönöjä, "jollei muuten niin ärsyttääkseen joitain naapureita, esimerkiksi pernajalaisia tai pellinkiläisiä". Tove ja Tuulikki luottivat  Brunströmiin välittömästi. Siispä rakentaminen aloitettiin, ja Klovahrulle nousi pieni mökki, jossa Tove ja Tooti asuivat melkein 30 kesää.

Omalla jäjittelemättömällä tyylillään Tove kuvaa syysmyrskyjä ja jäiden lähtöä, kalastamista ja puiden sahaamista. Saaren herruudesta taistellaan lokkien kanssa, ja ajan kuluksi kehitetään kaikenlaisia projekteja. Kaunista poukamaa yritetään raivata tyhjäksi kivistä, ja vanhoista taidelehdistä tehdään kukkamultaa. Yleensä meri ja luonto tekevät projektit tyhjiksi, mutta naisilla tuntuu silti olevan hurmaavan hauskaa.

Tunnelmaa luovat paitsi Toven sanat, myös Tuulikin grafiikantyöt, joilla kirja on kuvitettu. Kuvissa voi nähdä kallioiden lämmön, öisen meren mustuuden ja tuulen puhalluksen. Kirjaa lukiessa herääkin väistämättä saaristolaiskuume. Kuinka ihanaa elämää, ja kuinka hurjaa! On vesipatsaita, myrskyjä ja raitiovaunun kokoisia jäälohkareita. Ja on pieni mökki, jonka ikkunoista kajastaa pimeällä valoa ja jossa kaksi ihmistä istuu pöydän ääressä puuhailemassa omiaan. Saarielämän lisäksi kirja kuvaa viehättävästi myös pitkää parisuhdetta, jossa ollaan eletty yhdessä niin kauan, että välillä voidaan huoletta myös ikävystyä toisen seurassa. Tove kuvaa parisuhdetta samaan tapaan kuin merta tai saarta, kauniisti ja lämpimästi mutta vailla mitään imelyyttä. Ja pieni ilkikurinen hymy suupielissä karehtien.

Kirjan ovat lukeet myös Sara, Jenni, Maija, Katri ja Mia.

Tove Jansson: Haru, eräs saari (Anteckningar från en ö)
Kuvat: Tuulikki Pietilä
Suom. Liisa Ryömä
Kansi/kannen kuva: Jukka Aalto/Signe Hammarsten-Jansson
WSOY, 1996

Muumikirjat ja minä -haaste

Arja haastoi taannoin minut kertomaan suhteestani muumeihin ja muumikirjoihin. Alunperin haaste on peräisin Opuscolo-blogista.

Joidenkin muumikirjojen selkämykset ovat paljosta lukemisesta hajonneet.

Muumit ovat kulkeneet mukanani koko elämäni: en muista aikaa ennen muumeja. Siksipä en myöskään muista ensimmäisiä kohtaamisiani muumien kanssa tai sitä, mitä olen aivan pienenä muumeista ajatellut. Kotona vanhemmat lukivat muumikirjoja ääneen ennen kuin opin lukemaan, ja myöhemmin olen itse lukenut muumit läpi kerta toisensa jälkeen. Muumikirjat ovat läheisiä sellaisella tavalla, johon kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat kirjat ja tarinat pystyvät: ne muuttuvat osaksi henkilökohtaista kokemusmaailmaa, ja ne ovat yksi tapa katsella elämää ja ihmisiä.

Muumimaailman hahmot ovat satuolentoja mutta tuntuvat todellisilta. Olennaista ei ole se, että kirjojen hahmoilla on kuonot, käpälät tai hännät, koska hahmojen ajatukset ja tunteet ovat niin tunnistettavia ja aitoja. On helppo tunnistaa itsestään ja läheisistään hemulimaisuutta, vilijonkkamaisuutta tai muumipappamaisuutta. Minä löydän itsestäni paljon myöhempien kirjojen muumipeikkoa, joka ottaa asiat tosissaan ja kantaa maailman murheita harteillaan. Samaistun myös Vilijonkkaan joka pelkää onnettomuuksia ja omaa rauhaa kaipaavaan Nuuskamuikkuseen – vaikka en Muikkusen kaltainen maailmanmatkaaja olekaan. Mutkatonta ja suoraviivaista Mymmeliä ihailen, ja Mymmeli nutturoineen on aina ollut myös jonkinlainen tyyli-idolini.

Yksi rakkaimmista muumikuvista: muumipeikko herää talvella.

Lapsena muistelen rakastaneeni muumikirjoista erityisesti Taikurinhattua, Vaarallista juhannusta ja Muumipapan urotöitä. Myös kuvakirja Kuinkas sitten kävikään kuului suosikkieni joukkoon. Pidin tosin jo lapsena kaikista muumikirjoista, vaikka Muumipapan ja meren koin jollakin tavalla hiukan liian ahdistavaksi. Vanhempana kaikkein rakkaimmiksi kirjoiksi ovat nousseet Taikatalvi ja Muumilaakson marraskuu: niiden hiljaiseen ja yksinäiseen maailmaan palaan muumikirjoista kaikkein useimmin. Vaarallinen juhannus taas on muumikirjoista kaikkein eniten hyvän mielen kirja: sitä luen, kun haluan helliä sieluani.

Rakastan myös kirjojen kuvitusta. Tove Janssonin piirrosviiva on ehkä yksi maailman kauneimmista. On myös hienoa seurata, kuinka piirrostyyli muuttuu kirjasta toiseen: ensimmäisten kirjojen hiukan kulmikkaasta ja naivistisesta tyylistä pehmeään ja yksityiskohdilla herkuttelevaan kuvitukseen – ja kohti viimeisten kirjojen pelkistämistä.

80-luvun alussa muumisarjakuvia julkaistiin yksittäisinä lehtinä. Kansikuvat ovat puolalaisesta muumianimaatiosta.

Kirjojen ohella rakastan myös Tove ja Lars Janssonin muumisarjakuvia: erityisesti Toven piirtämät sarjakuvat olen lukenut lähes puhki. Sen sijaan japanilainen muumianimaatio ei ole minusta osa oikeaa muumimaailmaa. Olin lukiossa, kun sarjaa alettiin ensimmäisen kerran näyttää, ja muumifanina halusin tietysti nähdä, miten se oli toteutettu. Katsoin aika monta jaksoa, mutta  mitä enemmän katsoin, sitä enemmän ärsyynnyin pastellimuumeista. (Aivan erityisesti ärsytti se, että rakas Nuuskamuikkuseni puhui sarjassa kuin hidastetun filmin flegmaatikko.) Tiedän, että monelle muumit ovat tulleet tutuiksi nimenomaan tv-sarjan kautta, ja että esimerkiksi lapsuuden rakkaat muumimuistot liittyvät sarjan katsomiseen. Minulle muumit ovat kuitenkin Janssonin kirjoja ja sarjakuvia: niistä löytyy kaikki se elämänviisaus, huumori, rosoisuus ja kauneus, joka tekee muumeista muumeja – ja niin rakkaita.

En ole varma, ketkä kaikki tähän haasteeseen ovat vastanneet tai keitä on haastettu, mutta olisi mukava kuulla muumimuistoja Linnealta, Katjalta ja Hannalta.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta

Elokuussa vuonna 1914 taiteilijapariskunta Viktor Janssonille ja Signe Hammarsten Janssonille syntyi tytär, joka sai nimekseen Tove. Vuonna 2014 Tove Jansson on epäilemättä yksi Suomen tunnetuimpia ja rakastetuimpia taiteilijoita, jonka syntymän satavuotisjuhlaa vietetään monin tavoin. Maaliskuussa avataan Ateneumin juhlanäyttely, jota ainakin minä odotan jo malttamattomana. Kirjabloggaajat viettävät myös Tove-vuotta: Les! Lue! -blogin Reeta on haastanut niin suomalaiset kuin norjalaisetkin kirjabloggaajat lukemaan ja bloggaamaan Jansson-aiheisesti. Omalta osaltani avaan haasteen tällä viime vuonna ilmestyneellä Jansson-elämänkerralla.

Olen lukenut paljon niin Janssonia kuin Janssonistakin. Muumi-kirjat olen lukenut ties kuinka monta kertaa sekä lapsena että aikuisena, ja nyt juhlavuoden aikana olen suunnitellut lukevani ainakin yhden Muumi-kirjan ruotsiksi. Janssonin aikuisille suunnattuja kirjojakin olen lukenut useampia. Kesäkirjan ja Kuvanveistäjän tyttären olen lukenut (tai uudelleenlukenut) lähivuosina, mutta muut kirjat luin varhaisaikuisuudessa, jolloin ne jäivät aika kaukaisiksi. Ehkä olin kirjoille tuolloin liian nuori, koska muistelen kirjojen tuntuneen etäisiltä ja jotenkin ahdistaviltakin. Haluankin lukea tänä vuonna myös Janssonin aikuisten kirjoja uusin silmin.

Erik Kruskopfin vuonna 1992 ilmestynyt kirja Kuvataiteilija Tove Jansson tutustutti minut aikoinaan Janssoniin kuvataiteilijana. Ihastuin paitsi Janssonin maalauksiin myös Kruskopfin kirjaan, jonka luin 90-luvulla useampaankin kertaan. Muutama vuosi sitten luin Boel Westinin elämänkerran  Tove Jansson: Sanat, kuvat, elämä, joka on eritttäin perusteellinen ja mielenkiintoinen, mutta perusteellisuudessaan välillä hiukan kuivakka selvitys Janssonin elämän eri puolista. Myös Vivica Bandlerin ihastuttava omaelämäkerta Vastaanottaja tuntematon kertoo paljon Tovesta ja erityisesti Toven ja Vivican suhteesta.

Tuoko Karjalaisen kirja sitten jotain uutta näkökulmaa Janssoniin? Eipä juuri, mutta kyllä kirjalla on ehdottomasti ansionsa. Karjalaisen kirja on monipuolisempi kuin Kruskopfin kuvataiteeseen keskittyvä kirja, ja luettavampi ja helpommin lähestyttävä kuin Westinin teos. Karjalaisen kirjasta on hyvä aloittaa tutustuminen Janssonin elämään ja taiteeseen, ja Tove-entusiastille kirja on kotoisaa ja viehättävää luettavaa.

Toven elämä, sanat ja kuvat ovat kirjassa hyvässä tasapainossa. Karjalainen käy läpi tärkeimmät elämäntapahtumat ja valottaa miellyttävästi ja tirkistelemättä myös Toven persoonallisuutta. Kuvat saavat kirjassa kenties hiukan enemmän huomiota kuin kirjallinen tuotanto. Muumit kulkevat luonnollisesti matkassa mukana, mutta Karjalainen tuo hyvin esiin sen, että Janssonin elämäntyö oli paljon muutakin kuin Muumeja, samoin kuin  taiteilijan täydellisen kyllästymisen peikkoihin. Muumiväsymys oli välillä niin pahaa, että Tove kirjoitti voivansa vaikka "oksentaa muumipeikon päälle".

Karjalaisen teksti on helppolukuista, ja siitä välittyy tutkijan lämmin asenne tutkittavaa kohtaan. Hetkittäin tekstissä on kuitenkin pientä töksähtelyä ja luettelomaisuuden tuntua, ja toistoakin on jonkin verran. Kirjan rakenteesta pidin: tarina etenee toisaalta kronologisesti, toisaalta temaattisesti. Erityistä kiitosta ansaitsee kuvitus: mukana on runsaasti kuvia niin luonnoksista, maalauksista, kuvitustöistä kuin Tovesta ja tämän läheisistäkin. Kirjaa voikin selailla loputtomasti kuviin uppoutuen, niin lukemisen lomassa kuin sen jälkeenkin. Karjalaisen kirjalla on ehdottomasti paikkansa Jansson-kirjallisuuden joukossa. Niille, jotka haluavat perehtyä syvällisemmin Toven elämään ja tuotantoon, suosittelen lämpimästi myös Westinin elämänkertaa.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Elina, Katja, Maria, Katri, Maija ja Tiina.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta.
Ulkoasu: Timo Numminen
Tammi, 2013

Ehdokkaani kaikkien aikojen parhaaksi kirjaksi

Ensi viikonloppuna Kuopiossa järjestetään Kirjakantti-kirjallisuustapahtuma, jossa julkistetaan kirjabloggaajien äänestämä kaikkien aikojen paras kirja. Parasta kirjaa on valittu pitkin syksyä: ensimmäisessä vaiheessa kuka tahansa sai ehdottaa äänestykseen kirjoja, ja ehdokkaita nimettiin yli 500. Lokakuussa kirjabloggaajat saivat äänestää kuutta omaa suosikkiaan näistä ehdokkaista, ja ääniä annettiin yli 140 kirjalle. Ääniä saaneet kirjat löytyvät äänestystä järjestämässä olleen Amman blogista. Voittaja ja neljä seuraavaksi eniten ääniä saaneet kirjat esitellään Kirjakantissa 23.11. 2013.

Otin luonnollisesti itsekin osaa äänestykseen, sillä olen heikkona kirjalistoihin ja kaikenlaisiin kaikkein aikojen paras -valintoihin. Lempikirjojen ja parhaiden kirjojen nimeäminen on hauskaa mutta haastavaa, ja kuusi kirjaa on aika pieni määrä kirjojen universumissa. Karsin, punnitsin ja vaihdoin mielipidettäni, ja lopuksi valitsin kuusi kirjaa, jotka edustivat minusta hiukan eri tavoin parhautta.

Esittelen nyt omat ehdokkaani, ja vien samalla loppuun pitkään keskeneräisenä roikkuneen 30 viikon haasteeni. Haasteen viimeinen kysymys on saanut olla vastaamatta pitkään ehkä siksi, että viimeinen kysymys on niinkin mahdoton kuin kaikkien aikojen lempikirjani. En osaa nimetä vain yhtä kirjaa kaikkien aikojen lempikirjaksi, joten nämä kuusi kirjaa saavat nyt edustaa lempikirjaani – vaikka lempikirja ja paras kirja eivät välttämättä aina olekaan ihan sama asia.

Mutta tässä siis minun parhaat kirjani:

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Jane Eyre on kulkenut mukanani kolme vuosikymmentä. Luin kirjan ensimmäisen kerran lapsena, ja silloin rakastin sen dramaattisia ja romanttisia juonenkäänteitä ja vanhan ajan lumoa sisäoppilaitoksineen ja kahden kerroksen väkineen. Olen lukenut kirjan uudelleen erilaisissa elämänvaiheissa, ja aina se on tuntunut tarjoavan jotakin uutta. Kirja on lohduttanut, tarjonnut elämänohjeita ja saanut miettimään esimerkiksi naisen asemaa ja henkilökohtaista rohkeutta. Ja se on viihdyttänyt, kerta kerran jälkeen.

Michael Cunningham: Tunnit

Tunnit edustaa minulle lähes täydellistä kauneutta, sekä kielellisesti että ihmiskuvaukseltaan. Kirja on samanaikaisesti kaunis, elämäniloinen, surullinen ja lähellä kuolemaa. Cunninghamin kirjoitustapa koskettaa niin syvältä, että lukemisesta tulee fyysinen kokemus: se värisyttää, hengästyttää ja itkettää.

Tove Jansson: Taikatalvi

Janssonia ja Muumeja ei voi ohittaa! Kirjoja, jotka tarjoavat ravintoa yhtä lailla lapsille kuin aikuisillekin. On vaikea kuvitella, mitä minä olisin ilman Muumeja: ne ovat niin erottamaton osa elämääni. Taikatalvi on vaikuttava kasvukertomus ja hieno kuvaus yksinäisyydestä ja pelosta. Ja se piirtää upean kuvan talvesta, niin sanoin kuin kuvinkin. Rakastan!

James Joyce: Odysseus

Odysseus ei ole lempikirjani, mutta eittämättä yksi vaikuttavimmista, unohtumattomimmista ja haastavimmista kirjoista, mitä olen lukenut. Tämä kirja on erityisesti kielen juhlaa, ja kaikki huipentuu viimeisessä luvussa, joka yksinään olisi jo riittävä syy kirjan lukemiseen.

L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

Montgomery oli listalla yhtä pakollinen kuin Jansson. Lapsuuden lukukokemukset! Ne muokkaavat meitä niin monilla tavoilla, ja kuljettavat lumottuihin maailmoihin, joista tulee yhtä todellisia kuin todellisuus. Ja harva on onnistunut ihastuttamaan ja muokkaamaan minua niin voimakkaasti kuin Montgomery. Annan ja Emilian välillä oli vaikea valita, sillä Anna oli ehdottomasti suosikki lapsena, mutta hiukan vanhempana Runotyttö nousi tärkeäksi. Rakastan kumpaakin kiihkeästi, ja olisin yhtä hyvin voinut valita Annankin.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Vuosisadan rakkaustarina on ainoa äänestämistäni kirjoista, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran blogiaikana. Tämäkin kertoo siitä, kuinka vaikeaa on valita vain kuusi parasta kirjaa, sillä olen lukenut kahden ja puolen blogivuoden aikana monia, monia kirjoja, jotka olisivat voineet ansaita parhaan kirjan tittelin. Vuosisadan rakkaustarina pääsi listalle koska halusin mukaan myös runoutta, ja koska se on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjoista.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Muistan Kuvanveistäjän tyttären lapsuudestani. Äitini luki minulle ääneen joitakin valikoituja kohtia, ja ainakin Juhlimisista on jäänyt mieleeni elävänä. En ole kuitenkaan aikaisemmin lukenut kirjaa itse, vaikka olen Tove Janssonin kirjoihin ja kuvataiteeseen muuten uppoutunut aika perusteellisesti. Toisaalta oli ihanaa löytää pitkän linjan fanituksen jälkeenkin tällainen helmi  - Kuvanveistäjän tytär on nimittäin aivan ihastuttava kirja.

"Räjähdys on kaunis sana ja hyvin iso. Myöhemmin opin muita, sellaisia joita voi kuiskata vain yksin ollessaan. Vääjäämätön. Ornamentiikka. Profiili. Katastrofaalinen. Sähköinen. Siirtomaatavarainkauppa.
Ne tulevat vielä isommiksi jos ne sanoo monta kertaa. Pitää vain kuiskata ja kuiskata ja antaa sanan kasvaa, kunnes mitään muuta ei enää ole kuin se sana."

Kuvanveistäjän tytär koostuu pienistä omaelämäkerrallisista novelleista. Niissä pieni tyttö tarkkailee ympäristöään, kuvanveistäjä-isäänsä ja kuvittaja-äitiään, perheen ateljee-kotia ja kesämökkiä saaristossa. Tytön pikkuvanhassa äänessä kuuluvat vanhempien ajatusten kaiut: pieni Tove tietää että vain John Bauer osaa piirtää metsän oikein, ja että merestä löydettyjä viinakanistereita koskevat aivan tietyt säännöt.

"En tiennyt mitä ajatella. Kipsitaulut olivat tosiaan kauneinta mitä olin koskaan nähnyt mutta taidetta ne eivät olleet. Niitä ei voinut, niitä ei saanut pitää arvossa. Oikeastaan niitä olisi kuulunut halveksia. Oli kauheaa tehdä kiiltokuvatauluja isän ateljeessa ja kaiken lisäksi kipsivalun aikaan."

Pienen Toven maailmaa kansoittavat myös mielikuvituksen luomat olennot ja ilmiöt. Sata mustaa eläintä saattaa vallata isän ateljeen, ja pimeys ottaa ison harmaan olennon hahmon. Sadut, laulut ja vanhemmilta kuullut tarinat sekoittuvat lapsen mielessä osaksi arkielämää: mielikuvitusystävät ja taianomaiselta vaikuttavat luonnonilmiöt tekevät maailmasta rikkaan ja kiehtovan. Jansson kuvaa osuvasti ja valloittavasti sitä, miltä asiat lapsen silmin näyttävät, kun kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa ei vielä ymmärrä ja maailmaa tulkitsee lapsen ymmärryksen mukaan. Aikuinen lukija voi lukea rivien välistä, mitä lapsen huomioden taakse kätkeytyy, ja samalla saa muistumia siitä, millaista olikaan olla ja ajatella kuin lapsi.

Aivan erityisesti pidin niistä novelleista, joissa liikuttiin merellisissä saaristomaisemissa. Tove osaa kuvata merta  mestarillisesti. Meri on arvaamaton: se saattaa myrskytessään viedä mukanaan laiturin veneineen tai tuoda rantaan kokonaisen lankkulasti pelastettavaksi. Saaristossa tuuli puhaltaa hiuksiin, iltaisin levät hohtavat ja kaislat kohisevat, suhisevat, kuiskivat, havisevat hiljaa, pehmeästi, pehmeästi.

Tätä kirjaa tulen vaalimaan hyllyssäni aarteena, jonka pariin voi palata aina kun kaipaa elämäänsä hiukan merta, boheemielämää tai lapsen elämän riemua ja kauhua. 

Kirjan ovat lukeneet myös jaana, Ideanus, kirjakko ja Jenni.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar -haasteeseen.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (Bildhuggarens dotter, 1968)
Suom. Kristiina Kivivuori
WSOY, 1980

Neljäs viikko musiikkia ja kirjoja

Tällä viikolla pitäisi valita suosikkikirja suosikkisarjasta, eli Tove Janssonin Muumi-kirjoista. Valinta on yllättävän vaikea - tasapainottelin pitkään Taikatalven ja Muumilaakson marraskuun välillä, ja päädyin tällä kertaa Taikatalveen. Se on hieno kasvutarina lapsuudesta nuoruuteen, koskettava kuvaus yksinäisyydestä ja ystävyydestä ja lumoavan kaunis talvinen tarina. Tuutikki, Pikku Myy ja Muumipeikko muodostavat epätodennäköisen mutta toisiaan täydentävän trion: kolme erilaista persoonallisuutta; kolme erilaista suhtatumistapaa talveen. Pidän kirjasta, koska  Muumipeikko on yksi suosikkihahmojani Muumi-kirjoissa: pystyn samaistumaan peikon pelkoihin, murheisiin ja nostalgisuuteen. Tässä kirjassa Peikko nousee päähenkilöksi ja kasvaa persoonaksi, ja se tekee tästä hyvin rakkaan kirjan minulle.

Musiikkihaasteessa etsitään kappaletta joka tekee surulliseksi. Musiikki harvemmin saa minua varsinaisesti surulliseksi, vaikka itkenkin helposti musiikkia kuunnellessani. Enemmän on kyse haikeudesta, liikuttumisesta ja kauneuden kokemuksesta.

Valitsin tähän nyt yhden haikean suloisen kappaleen, joka sopii tähän kesäloman viimeisen päivän iltaan, Höstvisan. Ja niin, sanathan tässä kauniissa kappaleessa ovat Toven.

Kolmas viikko musiikkia ja kirjoja

Kirjahaasteessa kolmannen viikon aiheena on suosikkikirjasarjani.

Tove Janssonin Muumit ovat rakkaita ja tärkeitä kirjoja. Muumi-kirjat vetosivat minuun jo lapsena, mutta erityisen tärkeiksi ne tulivat hieman vanhemmalla iällä. Muumeissa on niin paljon viisautta, mielikuvituksen rikkautta ja sävyjä, että niistä löytää aina jotakin joka vetoaa ja koskettaa. Rakastan myös Toven kuvituksia. Lukemattomat kerrat olen lapsena piirtänyt muumipeikkoja, mymmeleitä ja vilijonkkia.

Musiikkihaasteessa pitäisi nimetä onnelliseksi tekevä kappale. Onnelliseksi tekevä musiikki on minusta sellaista, joka kohottaa, pakahduttaa ja täyttää sydämen ilolla. Tällaisen musiikin ei välttämättä tarvitse olla iloista, vaan myös surumielinen musiikki voi tehdä onnelliseksi kauneudellaan.

Yksi onnelliseksi tekevä kappale on Kate Bushin Wuthering Heights. Se on kappale, jossa tekee aina mieli laulaa mukana, vaikka kappale onkin aika mahdoton laulettava ellei satu olemaan oikeasti hyvä laulaja - mitä minä en ole. Ja silti laulaa mukana silkasta ilosta.