sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu


Seitsemän syytä, miksi rakastin Sisko Savonlahden esikoiskirjaa, Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

1. Se vie mukanaan. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta, enkä olisi halunnut sen loppuvan niin nopeasti.

2. Se on oudolla tavalla hyvin samaistuttava, vaikka päähenkilön elämä ei sinänsä kauheasti muistuta omaa elämääni. Mutta rakastankin juuri sitä tunnetta, kun kirjallisuuden kautta löytää itsensä jostakin vähän oudosta tai vieraasta. Kun näkee yhteyksiä erilaisuuksien välillä.

3. Se on hauska. Olen nirso huumorin suhteen, varsinkin kirjallisuudessa, joten olen myyty, jos kirja saa minut aidosti myhäilemään tai kuplimaan sisäisestä naurusta. (Ääneen en naura juuri koskaan.)

4. Lukujen nimet. "Onnistuin yhdessä asiassa", "Pukeuduin ylellisiin materiaaleihin", "Vihasin uuttavuotta", "Tein jotain". Pakko rakastaa.

5. Masennus. Vaikka kirja on kepeä ja hauska ja nokkela, se on myös hyvin onnistunut kuvaus masennuksesta. Mitä tehdä, kun kaikki on periaatteessa hyvin, mutta koko ajan itkettää.

6. Se tuntuu aidolta. Kirjassa ei ole mainittavaa juonta, se on enemmänkin kokoelma hyvin arkisia tapahtumia, keskusteluja ja ajatuksia. Toki kirjassa on draaman kaarta, ja päähenkilö oivaltaa asioita ja kehittyy, mutta kaikki on koko ajan elämän kokoista, ei elämää suurempaa.

7. Se antaa äänen nuorelle naiselle, nuoren naisen kokemuksille, elämälle ja ajatuksille. Se kuvaa uraan, ulkonäköön, parisuhteisiin ja äitiyteen liittyvät odotukset ja paineet. Se kuvaa kevyen ja painavan, silkkipaidat ja sydänsurut, Tinderin ja merkityksen etsimisen. Se antaa näille kaikille yhtä paljon painoa – se antaa naisen kokemukselle painoa.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Paula, helmikekkonen, tuijata, Katri, Katja ja Laura.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Kansi: Hilla Semeri
Gummerus, 2018

perjantai 28. joulukuuta 2018

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia


En ollut kuullut  Lucia Berlinistä mitään ennen kuin Siivoojaan käsikirja alkoi viime vuonna vilahdella kirjablogeissa. Ja vilahdella. Ja vilahdella. Ja sitten alkoi tuntua, että kaikki muut ovat lukeneet Siivoojan käsikirjan. Ja että kaikki ovat rakastaneet sitä. Harvemmin kirja tuntuu saavan osakseen niin yksimielistä ihailua kuin Siivoojan käsikirja.

Jos tämän alustuksen jälkeen luulette, että aion asettua vastavirtaan ja ilmoittaa, ettei Berlinin taika tehonnut minuun, olette väärässä. Kuinka näistä tarinoista voisi olla pitämättä!

Novelleissa esiintyy usein varsin samantyylinen päähenkilö, nainen tai tyttö. Hän on katolilainen koulutyttö, siivooja, opettaja, äiti, alkoholisti ja sairaanhoitaja, mutta hänessä on aina jotakin yhteistä: tarkka havainnointi, oivaltava tapa asetella sanat oikeaan järjestykseen, vähäeleinen huumorin ja melankolian yhdistelmä, joka tuo tarinoihin omalaatuisen tunnelman.

Berlin ammensi ilmeisesti tarinoihinsa paljon materiaalia omasta elämästään – myös hän oli katolilainen koulutyttö, siivooja, opettaja, äiti, alkoholisti ja sairaanhoitaja. Tämä omakohtaisuus näkyy kokoelmassa ehkä jonkinlaisena jatkumona erillisten tarinoiden välillä: kirjaa voi lukea melkeinpä kuin romaania, jonka luvut joku on mennyt sekoittamaan.

Kokoelmassa on monta herkkupalaa, joiden joukosta suurimpia suosikkeja on vaikea nimetä. Pidin pienestä julmasta novellista Hyvät ja pahat, jossa rikas koulutyttö viettää muutamia päiviä kommunistisen opettajansa kanssa. Pidin taianomaisesta Toda luna, todo ano, jossa nainen viettää yksin rantalomaa pienessä kylässä Meksikossa. Pidin kauheasta kotiäidin viinanhimon kuvauksesta Kaikki karkaa käsistä. Ja pidin Surusta, riipaisevasta sisarussuhteen kuvauksesta.

Lucia Berlinin tarinoista löytyynee jokaiselle lukijalle omansa.

Siivoojan käsikirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi riitta k, Tuomas, Laura, Suketus ja Omppu.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (A Manual for Cleaning Women: Selected Short Stories, 2015)
Suom. Kristiina Drews
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Aula & Co, 2017

maanantai 17. joulukuuta 2018

Eeva Tenhunen: Mustat kalat


"Olin usein ennenkin pelännyt iltakierroksella. Mutta tämä oli erilaista. Oli kokonaan toista pelätä päihtynyttä vanhaa herraa, joka pyrki lähentelemään tornin portaissa, tai latinalaista hurmuria, joka yritti suudella Neitsytkammiossa. Oli helpompi pelätä, jos tiesi ketä ja mitä pelkäsi." 

Eeva Tenhusen esikoisromaanissa Mustat kalat ovat jo läsnä monet myöhemmistäkin dekkareista tutut tunnusmerkit. Huumorin ja jännityksen kotoisa yhdistelmä. Kansantarut ja runot, jotka rinnastuvat mukavan hyytävästi murhamysteerin juoneen. Ja myös Tenhusen vakiopariskunta, Liisa ja Martti, jotka tässä kirjassa tapaavat toisensa.

Mustissa kaloissa Liisa on vielä opiskelija ja työskentelee kesätyöntekijänä Olavinlinnan oppaana. Muut kesätyöntekijät ovat suurimmaksi osaksi Liisan opiskelututtuja, joiden joukosta löytyy niin sydänystäviä kuin ihastuksen kohteitakin. Oppaiden mielessä pyörivätkin lähinnä ihmissuhdeasiat – ainakin niin kauan, kunnes eräs heistä löytyy murhattuna. Murhaa tutkimaan saapuu paikallisten poliisien lisäksi Martti Halla, mutta tomerana tyttönä Liisa selvittelee murhaa myös omin päin.

Tenhunen rakentaa tarinansa kaikkien klassisen dekkarin taiteen sääntöjen mukaan. Varsinainen murhatarina onkin aika ennalta-arvattava: Tenhunen kyllä hämää lukijaa mutta tekee senkin niin klassisesti, että ainakin minä näin hämäyksen läpi. Myöhemmissä kirjoissa Tenhusen ratkaiset ovat usein omaperäisempiä.

Ennalta-arvattava juoni ei kuitenkaan juuri haitannut lukukokemusta, koska kirja on muuten mitä viehättävin. Tenhusen raikas huumori, Liisan hauska (vaikka välillä toivottoman koheltava) kertojanääni ja 1960-luvun ajankuva tuovat kirjaan aivan riittävästi mielenkiintoa. Vaikka Mustat kalat ei kohoa aivan Tenhusen parhaimpien dekkarien tasolle, se on ehdottomasti suomalaisen salapoliisiromaanin klassikko ja erinomaista luettavaa vaikkapa joululoman leppoisiin hetkiin.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

Kirjan ovat lukeneet myös MarikaOksa, Linnea, Jassu ja Minna.

Eeva Tenhunen: Mustat kalat, 1964
Kansi: Jenna Kunnas
CrimeTime, 2013

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto


"Työpöytäni yllä oli vuosien ajan muistilappu, jossa luki TYÖTÄ EI RAKKAUTTA! Sellainen onni vaikutti kestävämmältä."

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto kertoo mitä tavallisimman tarinan eräästä avioliitosta. Nainen tapaa miehen. Nainen ja mies rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat lapsen. Rakkaus muuttaa muotoaan ja parisuhde ajautuu kriisiin. Nainen ja mies yrittävät selvitytyä kriisistä.

Ei ehkä kuulosta kovin houkuttelevalta. Tarvitaan lisää perusteluja, miksi juuri tämä avioliittotarina olisi syytä lukea.

Perusteluja on onneksi annettu. On kehuttu kirjan fragmentaarista rakennetta ja hehkutettu Offillin nokkelia ja viiltäviä huomioita maailmasta ja ihmisistä. En enää muista, mikä tarkalleen ottaen oli se argumentti, joka sai minut välittömästi aavistamaan, että tämä kirja olisi minun makuuni, mutta aavistus ei mennyt vikaan. Pidin Syvien pohdintojen jaostosta tavattoman paljon.

Kirjassa viehättää ennen kaikkea Offillin tapa rakentaa tarina pienistä paloista, parin virkkeen kappaleista, joiden väliin jää paljon tilaa hengittää ja ajatella. Näennäisen irralliset sirpaleet rakentavat yhdessä kokonaisen kuvan henkilöhahmoista, parisuhteesta, vanhemmuudesta ja ajattelusta.

Viehätyin myös kirjan kertojaäänestä, naisesta jonka elämänasenne on enemmän älyllinen kuin tunteellinen. Etäisyydestä ja älyllistämisestä huolimatta on selvää, että ihminen on aina fyysinen ja emotionaalinen olento kohdatessaan sellaisia asioita kuin lapsen syntymän, pettämisen tai luteet.

On myös sanottava, että vaikka kirjan erityisyys syntyy tekstistä ja kielestä, Offill kertoo myös kehystarinansa harmittavan vetävästi. Harmittavan siitä syystä, että ainakin ensimmäisellä lukukerralla huomio kiinnittyy väkisinkin aika paljon henkilöhahmoihin, miehen ja naisen suhteeseen ja siihen, miten heille ja heidän lapselleen käy. Vaikka kuinka yritin lukiessani hidastella ja pydähdellä, jotta saisin tekstistä kaiken irti, huomasin välillä kiiruhtavani eteenpäin vain juoni mielessäni.

En nykyään lue kovin usein kirjoja uudelleen (tiettyjä lohtukirjoja ei lasketa), mutta tästä kirjasta tiesin heti sen lopetettuani, että haluan lukea sen uudelleen, antaakseni sen yksityiskohdille kaiken sen huomion, jonka ne ansaitsevat.

Kirjan ovat lukeneet myös Suketus, Hannele, Katja, tuijata ja Leena.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Dept. of Speculation, 2014)
Suom. Marianna Kurtto
Gummerus, 2018

torstai 29. marraskuuta 2018

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra - Sokeana hetkenä


Muistan, kuinka istuin yksiöni lattialla vuonna 1996 ja kuulin radiosta Ultra Bran kappaleen Kahdeksanvuotiaana. Se ei ollut ensimmäinen laulu, jonka yhtyeeltä kuulin: olin aikaisemmin kuullut ainakin kappaleen Ken Saro-Wiwa on kuollut, ehkä myös Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat! Kahdeksanvuotiaana oli kuitenkin kappale, joka pysäytti maailman hetkeksi: että joku yhtye kertoo tällä tavalla lapsuuden ydinsodan pelosta, nopealla poljennolla ja kuulaan kirkkaalla lauluäänellä!

Kahdeksanvuotiaana aloitti suhteeni Ultra Brahan. Suhde oli lämmin ja läheinen, joskaan ei koskaan niin kiihkeä kuin joihinkin muihin bändeihin. Toisaalta suhde ei ole koskaan päässyt väljähtymään, kuten joillekin intohimoisemmille suhteille on käynyt: Ultra Bran musiikki kuulostaa edelleen raikkaalta, omaperäiseltä ja hyvältä.

Ja nyt Ultra Bran tarina on koottu kirjaksi.Ville Similän ja Mervi Vuorelan Sokeana hetkenä kertoo yhtyeen tarinan: taustoittaa bändiläisten henkilökohtaista historiaa, kuvaa bändin perustamisen ja haparoivat alkuaskeleet, menestyksen ja konfliktit sekä hajoamisen.

Similä ja Vuorela kirjoittavat erittäin hyvin – napakasti ja vetävästi - mutta pelkästään se ei riitä selittämään sitä, miksi Sokeana hetkenä tuntui niin hienolta kirjalta. Sillä se tuntui hienolta, jotenkin erityiseltä. Ja varmasti se johtuu suurelta osin siitä, että kirja oli aikamatka omaan nuoruuteen. Ehkä Ultra Bra -kirja onnistuu niin hyvin viemään aikamatkalle, koska Ultra Bra oli yhtyeenä toisaalta niin omanlaisensa ja toisaalta niin kiinni omassa ajassaan. Sokeana hetkenä onkin bändihistoriikin lisäksi elävä kuva yhdestä aikakaudesta.

Ultra Bran jäsenet eivät aikoinaan kertoneet kovin paljon itsestään tai bändin ryhmädynamiikasta. Siksi olikin mielenkiintoista päästä nyt kurkistamaan heidän henkilökohtaiseen elämäänsä – luultavasti mielenkiintoisempaakin kuin se olisi aikoinaan ollut, koska nyt ultrabralaisetkin osaavat katsoa omaa nuoruuttaan tietyn välimatkan päästä. Kirjassa on hauskoja, huvittavia ja koskettavia hetkiä. En olisi arvannut, että Ultra Bra -kirja saisi minut itkemään, mutta se sai, pariinkin kertaan.

Ultra Bran tarina ei ole hirveän dramaattinen, mutta on siinä silti emotionaalisia huippuja ja laaksoja. Yksi vaikeimmista hetkistä on selkeästi ollut Anna Tuluston erottaminen bändistä: vuosienkin takaa kerrottuna on selvää, että erottaminen on ollut monille raskas asia, vaikka aika on pehmentänyt ja tuonut perspektiiviä niihinkin tapahtumiin.

Sanoitukset olivat aina erittäin iso osa Ultra Bran viehätystä. Ja totta kai erityisesti Anni Sinnemäen sanoitukset, jotka Kerkko Koskisen sävellysten ohella tekivät Ultra Brasta Ultra Bran. Olinkin iloinen siitä, että sanoitukset ja sanoittajat saivat kirjassa niin paljon tilaa. Oli kiinnostavaa lukea Sinnemäen kasvusta sanoittajaksi, ja Janne Saarikiven kommentit olivat muuten vain usein kirjan kiinnostavimpia.

Sokeana hetkenä on totta kai pakollista luettavaa kaikille Ultra Bra -faneille, mutta sen parissa voivat viihtyä myös he, jotka elivät nuoruuttaan tai varhaisaikuisuuttaan 90-luvulla ja 90-luvun musiikin tahdissa. Ehkä Ultra Bran musiikkia vihaten, mutta kuitenkin samassa ajassa varttuen.

Kirjan parissa ovat viihtyneet myös Katja, Paula ja Laura.

Ville Similä, Mervi Vuorela: Ultra Bra. Sokeana Hetkenä
Kansi: Joel Melasniemi
WSOY, 2018

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats


"The Rum Tum Tugger is artful and knowing, 
The Rum Tum Tugger doesn't care for a cuddle;
But he'll leap on your lap in the middle of your sewing,
For there's nothing he enjoys like a horrible muddle."  

Kissat ovat suuria persoonallisuuksia – senhän tietävät kaikki, jotka ovat päässeet tekemisiin noiden ihastuttavien ja salaperäisten olentojen kanssa.  Ja sen tiesi selvästi myös T. S. Eliot, joka kirjoitti nämä leikkisät kissarunot alunperin kummilapsilleen. Myöhemmin runot koottiin kirjaksi, mutta niiden tunnetuin versio on epäilemättä Andrew Lloyd Webberin Cats-musikaali.

Eliotin kissarunot ovat tänä vuonna ajankohtaisia, sillä Old Possum's Book of Practical Cats on ilmestynyt ensimmäistä kertaa suomeksi Jaakko Yli-Juonikkaan suomentamana ja Jenna Kunnaksen kuvittamana. Minä luin runot kuitenkin alkuperäiskielellä, koska tämä englanninkielinen laitos oli lämmittänyt hyllyäni jo pidemmän aikaa, ja valitsin sen vuodenvaihteessa Hyllynlämmittäjät-haasteeseeni.

Runot ovat lystikkäitä ja nokkelia riimirunoja – viihdyttävää luettavaa niin lapsille kuin aikuisille. Kirjassa esitellään monia erilaisia kissoja: seikkailijoita, mysteerikissoja, sankareita ja hienostuneita kulttuurikissoja. Kissamaiset luonteet tulevat esille, vaikka monien runojen kissat ovatkin melko inhimillistettyjä. Nämä kissat saattavat esiintyä teatterissa tai kuulua herrainklubiin, mutta kyllä ne myös metsästävät hiiriä ja nukkuvat lipastonlaatikossa.

Suosikkirunoni kokoelmassa olivat kuitenkin ne, joissa ei seikkaile mikään yksittäinen kissa vaan joissa mietiskellään kissoja yleisesti. The Naming of Cats ja The Ad-dressing of Cats ovat runoista kissamaisimmat: niissä on sekoitus arvokkuutta ja leikkisyyttä ja ihmisistä piittaamattomuutta. Kissa voi elää ihmisen kanssa, ja ihminen voi kuvitella tuntevansa sen, mutta kukapa meistä tietäisi, mitä kissan mielessä liikkuu.

"When you notice a cat in profound meditation, 
The reason, I tell you, is always the same:
His mind is engaged in a rapt contemplation
Of the thought, of  the thought,of the thought of his name:
His ineffable effable
Effanineffable
Deep and inscrutable singular Name." 

Tälle hyllynlämmittäjälle on ilman muuta paikka hyllyssäni jatkossakin.

Eliotin kissarunoja ovat lukeneet myös kosminen k, Hande, Paula ja Hreathemus.

T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats
Kuvitus:  Nicolas Bentley
Faber and Faber, 1939/1985

torstai 15. marraskuuta 2018

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta


Riikka Pulkkisen uutuusromaani on määritelty erokirjaksi. Frederikan ja Henrikin eropäätös tosiaan käynnistää Lasten planeetan tapahtumat: "rauhallinen sananvaihto hajotti perheen". Mutta Lasten planeettaa voisi kutsua myös vanhemmuuskirjaksi tai psykoosikirjaksi tai tyttöyskirjaksi. Ja jos Lasten planeetta on erokirja, se ei ole aviopuolisoiden välistä draamaa vaan eron toisen osapuolen päänsisäistä draamaa.

Frederikan ja Henrikin ero on hillitty ero, hyvinkäyttäytyvien aikuisten ero. Ongelmaton se ei ole, koska mukana on pieni lapsi, mutta kaiken kaikkiaan Frederika ja Henrik hoitavat eronsa sopuisasti ja keskustellen. Mutta vaikka ero olisi kuinka siisti, se merkitsee suurta muutosta. Vielä äsken Frederika oli puoliso, ydinperheen jäsen, aikuinen nainen. Nyt hän on sinkku, osa-aikainen yksinhuoltaja, puoliksi aikuinen ja puoliksi nuori tyttö. Äiti hän on silti koko ajan, myös silloin, kun lapsi on toisessa kodissaan.

"Kuka on tämä nainen, joka nyt näin vaivatta ja tyystin vailla uhriutumista haluaa tehdä lapsensa isälle syntymäpäiväkakun? Onko tämä paperinukke 50-luvulta, leninki ja leningin päällä brodeerattu esiliina, huulipunahymy, ei huolen häivää, ei syytöksen syytöstä."

Lasten planeetta jätti jälkeensä hyvin kaksijakoiset tunnelmat. Yleisesti ottaen pidän Pulkkisen kirjoitustavasta, hänen kauniista virkkeistään, tekstin rytmistä, jopa niistä sivistyssanoista ja suureellisuuksista, jotka joitakin lukijoita ärsyttävät. Tässäkin kirjassa on vaikka kuinka paljon hienoja kohtia, tekstinpätkiä joita tekee mieli maistella ja pyöritellä kielen päällä. Parhaimmillaan Pulkkinen kirjoittaa ihastuttavasti ja ilahduttavasti.

Pidin myös siitä, että eroa kuvataan yksilön prosessina eikä ihmissuhdedraamana. Monet kirjan parhaista hetkistä käsittelevät Frederikan yrityksiä rakentaa itseään uudelleen eron jälkeen. Ollako tyttö, äiti vai nainen – voiko olla niitä kaikkia? Ja sitten ovat herkän hienot hetket vanhemman ja lapsen välillä, kaikine arkisine riitoineen ruokakaupassa ja yhteisine iltapalahetkineen.

Mutta kokonaisuutena kirja ei toiminut. En saanut ollenkaan otetta Frederikan siskon psykoosikuvauksesta: se tuntui irralliselta ja turhalta. Muutenkin kirja oli hajanainen, täynnä kaikenlaisia sivupolkuja ja rönsyjä. Yksittäin moni kohta on hyvä ja kiinnostava, mutta niistä ei muodostu kokonaista kuvaa, vaan palaset jäävät irrallisiksi. Ja kun kokonaisuus ei toimi, alkavat yksityiskohdatkin ärsyttää, samoin kuin taidokas teksti.

Vaikka olen pettynyt Pulkkisen kirjoihin yhtä usein kuin ihastunut niihin, jokin hänen kirjoitustyylissään vetoaa minuun niin, etten ole vielä kertaakaan edes harkinnut, että jättäisin hänen seuraavan kirjansa lukematta. Enkä taida harkita Lasten planeetankaan jälkeen, vaikka sekin kallistui pettymyksen puolelle.

Lasten planeetasta ovat kirjoittaneet myös tuijata, helmikekkonen, Saila, Katja, Jonna ja Ideanus.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2018 

lauantai 10. marraskuuta 2018

Piia Leino: Taivas


Vuonna 2058 eletään eristäytyneidyyden ja lamaannuksen aikaa. Nationalistinen Suomi on jossain vaiheessa irrottautunut muusta Euroopasta, ja sisällissodan jälkeen myös Etelä-Suomi on  eristäytynyt piikkilangoin ja raja-aidoin muusta Suomesta. Tai näin ainakin kerrotaan. Juuri ketään ei kuitenkaan kiinnosta, mitä Helsingin ulkopuolella oikeasti tapahtuu: lamautuneet ihmiset sulkeutuvat joka tapauksessa omiin koteihinsa, ja elävät vain sitä varten että saisivat viettää heille kuuluvan päivittäisen ajan virtuaalimaailma Taivaassa.

Tulevaisuuden Helsinki on ankea ja harmaa. Ihmiset syövät ruokaa, joka ei maistu miltään, pukeutuvat muodottomiin ja värittömiin vaatteisiin, eivätkä he ole kiinnostuneita toisistaan tai ympäröivästä maailmasta. Lapsia ei synny, koska edes seksi ei kiinnosta. Jotkut muistavat vielä entiset ajat, kun asiat olivat toisin. He muistavat myös kapinalliset, jotka vastustivat nousevaa nationalismia ja pakkovaltaa. Muistot eivät kuitenkaan herätä ihmisissä kaipuuta tai surua. Ainoa paikka, joka enää herättää tunteita, on Taivas.

Piia Leinon luoman maailman turtunut voimattomuus on kuvattu melkein ahdistavan onnistuneesti. Kirjan Helsingissä tyhjäkatseiset ihmiset raahautuvat pitkin katuja ja suorittavat mekaanisesti tehtäviään, jotka eivät tuota heille mitään tyydytystä. Kun päähenkilöt salaperäisen lääkekokeilun myötä alkavat herätä lamaannuksestaan, maailma tuntuu liian voimakkaalta. Suru, himo tai jopa ilo ovat liian repiviä tunteita verrattuna virtuaalimaailman pehmeän miellyttävään nautintoon.

Taivaan dystooppinen tulevaisuuskuva ei ehkä ole kaikin puolin uskottava, mutta sen tunnelma on voimakas. Pidin siitä, ettei kaikkea selitetty auki, vaan jotkut asiat jäivät tulkinnanvaraisiksi ja jopa ristiriitaisiksi. Kirjan maailman olisi kuitenkin mielestäni voinut viedä vielä pidemmälle, tai ainakin etäännyttää sitä hiukan omasta nykyhetkestämme: nyt jotkut viittaukset tuntuivat vähän liian osoittelevilta ja saarnaaviltakin.

Leino noudattaa Taivaassa varsin tarkkaan dystopian lajityypillisiä muotoseikkoja, eikä kirja tarjoa niihin hirveästi uutta ja yllättävää. Leino kirjoittaa kuitenkin hyvää, hillityn kaunista tekstiä, ja kun lähtökohtaisesti pidän dystopioiden lukemisesta, vei Taivas minut varsin voimakkaasti mukanaan. Jos kirjan tarina onkin vähän kaavamainen, niin tunnelma on kohdallaan, ja jos tulevaisuuden maailman taustoittaminen jääkin hiukan kepeäksi, itse maailmankuva tekee vaikutuksen.

Taivaasta ovat kirjoittaneet myös Opus eka, Suketus, Omppu, Arja, LauraAletheia ja Mila.

Piia Leino: Taivas
Kansi: Jussi Karjalainen
S & S, 2018

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys


"Patrick tähyili katua. Tämä oli kuin  ylikansoitusta käsittelevän dokumenttielokuvan avauskohtaus. Hän lähti kävelemään kadun vartta ja kuvitteli vastaantulijoiden  putoilevien päiden kierivän katuojaan vanavedessään."

Kovin epätasainen lukukokemus tämä Loistava menneisyys. Epätasaisuutta selittää varmasti osaltaan se, että kyseessä on itse asiassa kolme eri kirjaa. Viisiosaisen Patrick Melrosen tarinan kolme ensimmäistä osaa seuraavat yläluokkaisen Patrickin elämää lapsuudesta aikuisuuteen kolmen tiiviin pienoisromaanin muodossa. Vuorokausiromaanit nostavat Patrickin elämästä esiin välähdyksenomaisia merkittäviä hetkiä, joiden väliin jäävät vuodet ja tapahtumat lukija saa pääosin itse päätellä.

Ensimmäinen osa, Mitäs pienistä, on kirjoista raadollisin, vastenmielisin ja onnistunein. Siinä Melrosen perhe kestitsee vieraita loisteliaassa kartanossaan Ranskassa, Patrickin sadistinen isä David nauttii perheensä ja vieraidensa nöyryyttämisestä, ja viisivuotias Patrick joutuu ensimmäistä kertaa isänsä raiskaamaksi. Raiskaus on lapselle ahdistavuudessaan käsittämätön  tapahtuma, isälle uusi kiinnostava askel julmuuteen. Davidin julmuus tuntuu vetävän ihmisiä puoleensa: Davidin vieraat viihdyttävät toisiaan anekdooteilla tämän tekosista, kuten vaikkapa vaimon raiskaamisesta. Ihmisten tyhjänpäiväisyys ja itsekkyys tuodaan kirjassa esiin armottoman selkeästi.

Ikävässä jutussa parikymppinen Patrick matkustaa New Yorkiin hakemaan isänsä ruumista. Ankarassa huumeriippuvuudessa pyristelevä Patrick kanniskelee isänsä tuhkia, imee huumeita kuin sieni ja hallusinoi, kenties huumeiden takia, kenties sortuneen mielensä vuoksi. Kuten yleensäkin, huumehörhöilyistä lukeminen oli minusta pääasiassa pitkästyttävää. Kohtaukset, joissa Patrick etsii käsivarsistaan verisuonta, näkee veren tulvahtavan ruiskun säiliöön ja tuntee huumeiden vapauttavan vaikutuksen toistuivat kirjassa moneen kertaan ja kovin samanlaisina. Addiktin elämän ammottava tyhjyys on sinänsä ihan ansiokkaasti kuvattu, eikä välttämättä ole kirjan tai kirjailijan vika, että huumeodysseiat eivät minua kiinnosta. Ja on kirjassa kiinnostavat hetkensä, liittyen erityisesti Patrickin päänsisäisiin keskusteluihin kuolleen isän kanssa.

Luulisi,että huumehöyryinen Ikävä juttu olisi ollut kirjan sekavin osa, mutta kolmas kirja Toivon mukaan vie kyllä voiton. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä kirjassa on selkeä punainen lanka, kolmannesta sellaista on vaikea löytää. Keskiössä ovat isot syntymäpäiväjuhlat, joissa nähdään monia aikaisemmista osista tuttuja henkilöhahmoja sekä etuoikeutetun luokan äärimmäinen ilmentymä, kuninkaallisen perheen jäsen. Myös Patrcik osallistuu juhliin ja pyrkii niiden aikana tekemään jonkinlaista sovintoa isänsä ja menneisyytensä kanssa. Tämä sovinnonteko on epäilemättä kirjan keskeinen sanoma, mutta se on mielestäni kuvattu kovin kömpelösti ja suorastaan rautalangasta vääntäen.

Kaiken kaikkiaan Loistava menneisyys latistui lupaavan alun jälkeen pettymyksen asteelle. Sarjan neljäs osa on kuitenkin käsittääkseni kirjoista kehutuin ja palkituin, joten luulen kyllä lukevani Patrickin tarinan loppuun. Parasta toivoen.

Loistavasta menneisyydestä ovat kirjoittaneet myös Opus eka, Jassu, Kirjaluotsi, Omppu ja Katja.

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I-III (Never mind, 1992, Bad News, 1992, Some Hope 1994)
Suom. Markku Päkkilä 
Otava, 2018

maanantai 29. lokakuuta 2018

Välähdyksiä kirjamessuilta


Oi kirjamessut! Hurmaat minut joka vuosi, vaikka välillä mietin, voiko taikasi kestää. Mutta niin vain tempauduin jälleen kerran messujen vietäväksi, eristäydyin muusta maailmasta messuhallin keinovalojen ja ylihinnoitellun ruuan pariin ja ajelehdin kaksi ja puoli päivää kirjojen ja kirjallisten keskustelujen vietävänä.


Perjantain tähtihetki oli epäilemättä Mia Kankimäki, jota Katja Kallio haastatteli. En ole vielä lukenut Naisia, joita ajattelen öisin, mutta olen varma että tulen rakastamaan kirjaa. Jo pelkkä yönaisten käsite kutkuttaa ajatuksia hurmaavasti. Ja ketkä voisivat olla omia yönaisiani – sitäkin messuilla haastettiin miettimään.


Kuuntelin myös puhetta äänikirjoista ja piipahdin ruokamessujen puolella kuuntelemassa Samassa liemessä -ohjelmasta ja -kirjasta tuttua, ihastuttavaa Meri-Tuuli Väntsiä. (Työparinsa Pipsa Hurmerinta oli kuulemma Pariisissa.) Ruokapuolelta mukaan tarttui Meri-Tuulin naurun lisäksi herkullisia karjalanpiirakoita ja sultsinoita.


Minä ja ihan muutama muu olimme saapuneet lauantaina kuuntelemaan Teemu Keskisarjaa, joka kertoi Aleksis Kiven elämänkertomuksesta. Keskisarjassa oli messujen supertähtiainesta: yleisö suorastaan ahmi miehen puhetta ja palkitsi tämän useasti taputuksin tai naurunpurskahduksin.

Seuraavaksi kuuntelin pari Suomen kirjailijaliiton ohjelmanumeroa, kirjailijoiden taloudellisesta tilanteesta sekä fiktion suhteesta todellisuuteen. Rahapuhe oli kiinnostavampaa, mutta kumpikaan keskustelu ei suuremmin ravistellut.

Yksi messujen ilahduttavimmista kokemuksista oli puolestaan lavarunobattle, jossa kriitikot arvostelivat lennosta Helsinki Poetry Connectionin jäsenten esittämää lavarunoutta. Olisin seurannut pidempäänkin! Aina, kun kuulen lavarunoutta, innostun siitä kovasti.


Ari Haasio kertoi mukaansatempaavaan tyyliinsä hikikomoreista eli koteihinsa lukkiutuvista nuorista. Sen jälkeen Minna Rytisalo kertoi viehättävään tyyliinsä Rouva C.:stä. Haastattelija haastoi Minna R:n ajatusleikkiin, ja kysyi, mitä Minna C tuumaisi kirjamessuista. Pitäisi varmaan, kuului vastaus, olihan Minna C kauppanainen.

Sitten oli vuorossa yksi etukäteen herkullisimman kuuloisista ohjelmanumeroista: Saara Turunen haastatteli Antti Majanderia. Harmi vain, että roustaus ja grillaus jäi vähän vaisuksi, koska Majander ei lähtenyt tosissaan tai edes leikillään mukaan Turusen tenttaukseen vaan piiloutui etäisen asenteen ja silmien pyörittelyn taakse.


Tie vei seuraavaksi messujen lukupiiriin, jossa keskusteltiin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -kirjasta. Pidin Savonlahden kirjasta hurjan paljon, ja niin tuntui pitäneen moni lukupiiriin osallistunutkin. Oli hauska kuulla, kuinka moni erilainen ja eri-ikäinen lukija oli samaistunut tähän nuoren naisen tarinaan.

Lukupiirin jälkeen olin jonkinlaisessa messuhurmiossa, enkä halunnut lähteä kotiin, vaikka väsytti. Vaeltelin ympäriinsä, katselin kirjoja, kävin syömässä. Kuuntelin Eveliina Niemistä, joka kertoi Late Bloomers -kirjastaan, ja pysähdyin seuraamaan KirjaKallion runoklubia, jossa esiintyivät Patricia Lockwood  ja Tuukka Pietarinen. Open mic -osuudessa omia runojaan lausuivat untuvaiset nuoret, ja olin liikuttuneen iloinen siitä, että runous elää ja kiinnostaa. Voi olla, että väsymyksellä ja kuohuviinillä oli osuutta liikutuksen tunteeseen.


Sunnuntaina herkistelin lisää. Kerkko Koskisen ja Anni Sinnemäen haastattelu vei Ultra Bran tarinan kautta omaan nuoruuteen. Eri tavalla herkistyin seuraavassa keskustelussa, jossa kysyttiin, mitä tapahtuu #metoo-vallankumouksen jälkeen. Pelkkä hashtag ei riitä eikä maailma ole tullut valmiiksi. Keskustelijat vaativat tekoja ja muutoksia: jokainen voi vähintään allekirjoittaa Suostumus2018-kansalaisaloitteen!


HS Esikoiset kuuluu ohjelmaan joka vuosi. Tänä vuonna tunsin itseni suorastaan valveutuneeksi, koska olin lukenut peräti kolme esikoispalkintoehdokkaista. (Eeva Turusen Neiti U on suosikkini.) Niistä, joita en ole lukenut, kiinnostuin eniten Silvia Hosseinin Pölyn ylistyksestä.


Messut päätti osaltani Saara Turusen Sivuhenkilöä käsittelevä lukupiiri. Sivuhenkilön moniulotteisuus nousi hyvin esiin kirjasta käydyssä keskustelussa, sen verran erilaisia ajatuksia ja tunteita se oli lukijoissa nostattanut. Kommenteista huomasi myös sen, että kirja oli onnistunut koskettamaan lukijoita voimakkaasti, olivatpa nämä sitten pitäneet kirjasta tai pitäneet sitä kamalana.


Voin tunnustaa, että olen tällä hetkellä aivan Saara Turusen lumoissa. Pidin paljon Rakkaudenhirviö-esikoisromaanista. Tavallisuuden aave -näytelmä oli aivan käsittämättömän upea. Sivuhenkilöön puolestaan rakastuin aivan täysillä. Turunen käsittelee niin monia aiheita, jotka koen läheisiksi ja tärkeiksi. Turunen saa siis loistaa näiden messujen kirkkaimpana tähtenä!

Paluu arkeen on sujunut yhtä kankeasti kuin aina messujen jälkeen. Onneksi kirjat ja lukeminen jäävät, vaikka messut ovatkin ohi.


Kiitos taas kerran kirjamessut! Kiitos messukeskus bloggaajapassista! Ja kiitos te kaikki, joiden kanssa vaihdoin messuhulinassa kirjallisen ajatuksen tai pari!

lauantai 20. lokakuuta 2018

Kirjamessutärppejä ja lippuarvonta


Paras aika vuodesta. Syksy, lokakuu ja ruskan loisto parhaimmillaan. Ja Helsingin kirjamessut, jotka ovat täällä jo ensi viikolla!

Messuilla on tänäkin vuonna luvassa kaikenlaista mielenkiintoista. Esimerkiksi lukupiirejä, joista itse olen ajatellut osallistua Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -esikoisromaania ja Saara Turusen Sivuhenkilöä käsitteleviin keskusteluihin. Kaikki kirjamessujen lukupiirit löytyvät täältä.


Torstaina en ehdi messuille, mutta jos ehtisin haluaisin seurata ainakin näitä keskusteluja:

Livepodcast: Mitä Simone sanoisi? Sivumennen-livepodcastissa nykykirjailijat pohtivat, mitä annettavaa Simone de Beauvoirin Toisella sukupuolella on nykyfeminismille. 13.30-14-00 Hakaniemi-lava

HS Puheenaihe: Kulttuurinen omiminen Saako kirjailija puhua kenen tahansa äänellä. 15.00-16-00 Senaatintori-lava

Kolme muuta päivää aion messuilla sydämeni kyllyydestä. Ainakin näitä keskusteluja haluaisin ehtiä kuuntelemaan:

Perjantai:

Naiset joita ajattelen öisin Mia Kankimäki kertoo uudesta kirjastaan. 16.30-17-00 Esplanadi-lava

Tiedetori: Suomen kieli ja mieli Mistä Suomi tulee? Entä suomen kieli? Janne Saarikivi ja Juha Hurme keskustelevat. 17.00-17.30 Kruununhaka-lava

Lauantai:

Saapasnahka-torni - Aleksis Kiven elämänkertomus Teemu Keskisarjan elämäkerta Aleksis Kivestä. 11.00-11.30 Suomenlinna-lava

Lavarunobattle! Miten kirjallisuuskriitikoilta irtoaa lavarunouden analysointi livenä? 13.30-14-00 Töölö-lava

Kirjailija ja kriitikko kohtaavat Saara Turunen haastattelee Antti Majanderia. 15.00-15.30 Hakaniemi-lava

Sunnuntai

Ultra Bra Suomen mahtipontisimman yhtyeen tarina.11.30-12.00 Senaatintori-lava

#Metoo - mitä nyt? Miten metoo on muuttanut maailmaa? Senaatintori-lava

HS Esikoiset Perinteinen HS:n kirjallisuuspalkintokilpailun finalistien haastattelu. 14.00-15-00 Senaatintori-lava   



 Arvonta

Haluatko sinäkin mukaan kirjamessuille? Arvon yhden pääsylipun arvontaan osallistujien kesken. Lipun on lahjoittanut Messukeskus. Lippu on sähköinen, ja se oikeuttaa sisäänpääsyyn yhtenä messupäivänä.

Arvontaan voit osallistua kertomalla, mikä tänä vuonna lukemasi kirja on tehnyt sinuun erityisen vaikutuksen. Kommentoi 23.10. klo 20.00 mennessä, niin olet mukana arvonnassa.

Arvonta on päättynyt. Lipun voitti Katriina.

Ihania messuja kaikille!


tiistai 16. lokakuuta 2018

Pauliina Rauhala: Synninkantajat


"Kotimatkalla ajan hiljaa ja puhun Jumalan kanssa uskosta, joka on niin kuin suojaamaton avanto, vaarassa jäätyä kokonaan umpeen. Hän kuulee minut, ymmärtää ja lohduttaa. Hän laskee pimenevältä taivaalta lämpimän kätensä kylmettyneelle rinnalleni eikä ota sitä pois, ihokosketuksessa  me olemme niin kuin äiti ja lapsi. Hän sytyttää tähdet ja kuun lampuiksi tielleni jotten eksy, ja minä näen niiden kirkkauden, kaikkeuden ja suuruuden  ja ihmisen pienuuden taas selkeästi."

Mitä on usko? Miten usko punnitaan? Taipuuko todellinen usko, vai kestääkö se kaiken? Kestääkö se myös ristiriitaisuudet, irrationaalisuuden – tai julmuuden?

Pauliina Rauhala tarkastelee Synninkantajissa vanhoillislestadiolaisten hoitokokousten kautta suuria uskontoon ja uskomiseen liittyviä kysymyksiä. Perustarina liikkuu 1970-luvun Pohjanmaalla ja perheessä, jota hoitokokoukset repivät rikki. Kaiken keskellä on pieni Aaron, jonka usko on varmaa ja suoraviivaista lapsen uskoa. Aaron rakastaa isänisäänsä Taistoa, joka opettaa pojalle kalastuksen ja lintujen laulun salat, ja hän rakastaa äidinäitiään Aliisaa, joka neuvoo pojalle tien oopperan ja  musiikin maailmaan.

Taiston usko on jyrkkää ja taipumatonta, sääntöjä noudattavaa uskoa. Aliisan usko on lempeää ja mukautuvaista, sääntöjä tulkitsevaa uskoa. Taiston mielestä oikea usko ei mukaudu maailmassa tapahtuviin muutoksiin eikä kavahda vaikeita valintoja: todellinen usko punnitaan juuri niissä valinnoissa, jotka tuntuvat vaikeilta tai jopa mahdottomilta. Aliisa uskoo ihmisen vapauteen ja siihen, että Jumalan luo vie monta erilaista tietä.

Suvussa nämä kaksi erilaista uskoa ovat olleet pitkään törmäyskurssilla, mutta ne joutuvat toden teolla vastakkain, kun seurakunnassa alkaa uskon puhdistus. Maallikkosaarnaajana toimiva Taisto käyttää asemansa tuomaa valtaa ja jakaa ihmisiä hyviin ja pahoihin. Sielunhoitokokouksissa ihmiset tunnustavat ja anovat syntejään anteeksi. Aaron seuraa tätä kaikkea ja yrittää selittää asioita ja tapahtumia omaan maailmaansa sopiviksi.

Rauhala kuvaa yksilöitä uskon kysymysten äärellä ja rakentaa erityisesti Taistosta ja Aaronista kiinnostavat henkilökuvat. Taiston ristiriitaisuus ja Aaronin lapsenmieli on kuvattu osuvasti ja satuttavasti. Aliisa jää jossain määrin yksiulotteiseksi: hän on enemmän järjen ja lempeyden ääni kuin elävä ihminen. Henkilöidensä sisäistä maailmaa Rauhala kuvaa kauniilla, rauhalliseen rytmiin keinuttavalla kielellä, jossa on kaikuja kansanrunoudesta.

Matkakertomuksiksi nimetyissä luvuissa uskoa lähestytään  herätysliikkeiden, uskonnollisten teorioiden, filosofian, rasismin, totalitarismin ja joukkohysterian kautta. Usko laajenee kattamaan uskonnollisten liikkeiden lisäksi myös muut uskomusjärjestelmät. Siinä missä hoitokokousten tarina keskittyy yksilöihin, Matkakertomusten kautta Rauhala tuo tarinaan mukaan myös yhteisöjen ja uskomusjärjestelmien merkityksen.

Synninkantajat on varsin runsas romaani, vaikka sen perustarina on melko yksinkertainen. Rauhalalla on paljon sanottavaa, ja useat eri kertojaäänet ja monessa ei aikatasossa liikkuvat tarinat tekevät kirjan rakenteesta hiukan hajanaisen. Arvailen, että erityisesti Matkakertomukset saattavat jakaa lukijoita: osa ehkä haluaisi lukea Aaronin suvun tarinan ilman ylimääräisiä rönsyilyjä. Synninkantajat olisikin ehkä "oikeaoppisempi" romaani, jos se pitäytyisi vain ydintarinassa, eikä pyrkisi taustoittamaan ja selittämään asioita. Minua Matkakertomukset ja Rauhalan sanomisen halu kuitenkin viehättivät. Matkakertomusten kautta kirjaan tulee jotain hiukan outoa: ilman niitä Synninkantajat olisi saattanut olla makuuni vähän liian kaunis ja hillitty. Nyt siinä on mukana ripaus hullua saarnaajaa ja ihmismielen kummallisuutta.

Synninkantajista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Katja, Jonna, KosminenK, Aletheia ja bleue.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2018

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta


Miten Valerie Solanas muistettaisiin, jos hän ei olisi ampunut Andy Warholia? Muistattaisiinko häntä lainkaan? Kirjoitettaisiinko hänestä kirjoja – tehtäisiinkö hänestä elokuvia? Miten SCUM-manifestia luettaisiin? Olisiko se lähes unohdettu alaviite feminismin historiassa vai yhä uusia tulkintoja innoittava klassikko?

Ajatusleikki viehättää minua, mutta fakta on, että Solanas ampui Warholia, ja että hänen persoonaansa ja manifestiaan tulkitaan väistämättä aina enemmän tai vähemmän murhayrityksen kautta. Myös Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta kiertyy ampumisen ympärille, vaikka kirja lähestyykin (fiktiivistä) Solanasia useasta eri kulmasta. Stridsberg tarkastelee Solanasia hyväksikäytettynä lapsena, intellektuellina huorana, mielisairaaksi määriteltynä rikollisena, yksinäisenä kuolevana naisena ja fiktiivisyydestään tietoisena romaanin henkilöhahmona. Kirjan kuumeinen ydin on silti kesäkuun kolmas päivä vuonna 1968, ampumisen päivä.

En juurikaan piitannut Stridsbergin ensimmäisestä suomennetusta romaanista, Niin raskas on rakkaus. Unelmien tiedekunta kuulosti kuitenkin sen verran mielenkiintoiselta, että halusin antaa Stridsbergille toisen mahdollisuuden. Unelmien tiedekunta olikin paljon positiivisempi kokemus, mielenkiintoinen ja monia ajatuksia herättelevä. Silti Stridsbergin kirjoitustavassa on jotakin sellaista, mistä en saa otetta, ja joka jättää minut lukijana etäälle. Jotakin hiukan liian itsestään tietoista. Tähän kirjaan tuo itsetietoisuus kuitenkin tavallaan sopi, koska tämä on myös tarina kertojasta ja representaatiosta.

"Suffragetit torjuvat mieskontaktit kaikissa muodoissaan. Minä olen täällä ainoa nainen joka ei ole hullu. Pieni laululintunen lensi ulos nukkekodista. Tulevaisuus antoi hänelle oikeutuksen. Valkoinen pusero. Hän heittäytyi kuninkaan kilpahevosen eteen. Valkoinen pusero oli veren tahrima. Hameenhelmat riekaleina. Hautajaisten jälkeen he päättivät tehdä yhteistyötä miesten kanssa, he päättivät turvautua rauhanomaisiin keinoihin. Sekamielenosoituksiin. You can't fight communism with perfume."

Stridsbergin Valerie ei yritäkään olla historiallinen Valerie Solanas. Hän on pikemminkin symboli kuin ihminen. Symboli feminismille, naiseudelle ja naiseuden representaatiolle. Solanasin tarinan kautta Stridsberg tarkastelee USA:n historiaa, naisliikkeen historiaa, seksuaalisuutta ja kuolemaa. Erilaiset todelliset ja fiktiiviset naishahmot Marilyn Monroesta Sylvia Pankhurstiin, murhaajista mannekiineihin vilahtelevat kirjan sivuilla ja rakentavat naisen muotokuvaa.

Harmi, että Symboli-Solanas ei tunnu kuitenkaan riittävän Stridsbergille vaan hän haluaa myös selittää ja ymmärtää Valerie-ihmistä. Selityksenä toimii Valerien lapsuus: piittaamattomuus, hyväksikäyttö, hylkääminen. Kirja olisi toiminut minulle paljon paremmin ilman näitä lapsuusosuuksia, varsinkin kun ne saivat tarinassa varsin paljon tilaa. Valerie olisi saanut minun puolestani olla enemmän arvoitus, enemmän käsite kuin ihminen.

Unelmien tiedekunnasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi ladydandyblogi, Sirri, bleue, Mai Laakso, riitta k, Tuomas ja Omppu.

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta. Lisäys seksuaaliteoriaan (Drömfakulteten – tillägg till sexualteorin, 2006)
Suom. Outi Menna
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi, 2018

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Ina Westman: Henkien saari


"Tumma lapsi pienessä keinotekoisessa muovialtaassaan, sellaisia me olemme, sotkemme kaiken ja menemme piiloon, tuhoamme korallit ja rakennamme tilalle akvaariot, leikimme että se on sama asia, vaikka kaikki on menetetty jo."

Ina Westman tunnustaa velkansa Tove Janssonille siteeraamalla heti  Henkien saaren alkusivulla Kesäkirjaa. Kesäkirjan kaiut kuuluvat Henkien saaressa erityisesti pienen Fanni-tytön ja isoisän välisissä keskusteluissa, mutta on kirjoissa muutenkin samaa henkeä. Molemmissa vietetään kesäpäiviä saaressa, eikä kumpikaan saari ole pelkkä onnellinen kesäparatiisi, vaan kuolema ja pelot ovat läsnä kauneimpanakin hellepäivänä. Westmanin kirjassa ne ovat läsnä vielä voimakkaammin kuin Janssonilla.

Henkien saarella kesäpäiviä viettävät maailmanparantajavanhemmat Emma ja Joel adoptiotyttärensä Fannin kanssa. Emma työskentelee avustusjärjestölle, matkustaa katastrofialueille kirjoittamaan ja kuvaamaan juttuja, joiden tarkoitus on herätellä hyväosaisia ihmisiä auttamaan. Joel on opettaja, joka yrittää elää mahdollisimman ekologisesti: kesäsaaren varustus on Joelin ja tämän isän vaatimuksesta mahdollisimman yksinkertainen. Joelin isä puolestaan uskoo buddhalaisuuteen ja siihen, että saaren magneettikenttä on erikoinen: siellä voi tuntea henkien läsnäolon.

Henkien läsnäolon tuntee myös Emma, joka näkee meressä hukkuneita ihmisiä, kenties samoja joita hän yritti pelastaa Välimerestä työreissuillaan. Hän näkee myös tyhjäkatseisen lapsen ja hiljaisen naisen, joka istuu rannassa katselemassa merelle. Liittyykö henkien näkeminen jotenkin arpeen, joka Emmalla on päässään? Hän tietää olleensa leikkauksessa, mutta ei muista miksi.

Ulkopuolinen maailma yrittää tunkeutua saareen muutenkin kuin henkien muodossa. Kauppareissulla Fanni joutuu kuulemaan rasistista huutelua. Helle ja kuivuus muistuttavat ilmastonmuutoksesta. Merivesi on sinilevän ja kuolleiden kalojen saastuttamaa ja haisee mädäntyneelle. Maailmaa ei pääse pakoon paratiisisaarelle.

Westman on tuonut kirjaansa valtavan paljon erilaisia teemoja, ja siihen nähden tarina pysyy kasassa hämmästyttävän hyvin. Tiivistäminen ja karsiminen olisi silti voinut tehdä kirjalle hyvää: välillä kerronta tuntuu karkaavan turhille sivuraiteille, esimerkiksi Emman entisiin poikaystäviin, joiden merkitys tarinan kannalta jäi hämäräksi. Myös Emman ja Joelin äitisuhteiden tuominen osaksi tarinaa tuntui ylimääräiseltä ja turhalta kerrokselta.

Jos tarina paikoitellen kangerteleekin turhissa kierroksissa, tunnelman luomisen Westman osaa. Henkien saaressa on aidon tuntuista synkkyyttä ja ahdistusta – sellaista ahdistusta joka viipyy mielen pohjalla silloinkin, kun kaiken pitäisi olla täysin hyvin, ja joka nousee välillä pintaan mustana murheena. Eikä Henkien saari ole pelkkiä tummia sävyjä. Westman osaa myös lempeiden ja lämpimien hetkien kuvaamisen – kirjassa on kaikesta raskaasta ja ahdistavasta huolimatta jotakin rauhallista ja kaunista. Ehkä se on kauneutta, jolla on surureunat, mutta kauneutta kuitenkin.

Henkien saaresta ovat kirjoittaneet myös helmikekkonen, Anneli A, Arja ja Kirsi.

Ina Westman: Henkien saari
Kansi: Joel Melasniemi
Kosmos, 2018

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa


"sylikkäin katsoimme televisiosarjaa, entinen naiseni ja minä, sarjaa, jota väitin ihailevani vaikka kammoksuin"

Kuinka toivonkaan, että olisin ehtinyt kirjoittaa Neiti U:sta heti kirjan luettuani. Nyt kirjan lukemisesta on jo yli kaksi kuukautta, ja tuntuu etten osaa enää juuri muuta kuin huudahtaa: Rakastin tätä kirjaa!

Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on seitsemän toisiinsa limittyvän kertomuksen kokoelma neideistä N, K ja U sekä neitiherrasta. Siinä kirjoitetaan kirje tekniselle isännöitsijälle, listataan entisten heilojen ominaisuuksia ja pureudutaan parisuhteen kehitysvaiheisiin. Ja ollaan neuroottisia – piehtaroidaan epävarmuudessa – mässäillään sosiaalisella kömpelyydellä.

Henkilöhahmojen päähänpinttymät ja ajatussolmut ovat nolostuttavan tuttuja kaikille meille, joilla on taipumusta tekojemme ja ajatuksiemme ylianalysointiin. Turunen annostelee kuitenkin neuroottisuutta niin isolla kauhalla, ettei lukiessa aina tiedä pitäisikö nauraa vai kiemurrella kiusaantuneena. Mitään ilkeää Turusen sävyssä ei ole: hänen henkilöhahmonsa ovat liikuttavia ja samaistuttavia kaikessa ylitseampuvuudessaan.

Turunen käyttää kieltä riemastuttavan kekseliäästi. Sanavalinnat kutkuttavat mieltä ja kitalakea: tekstiä tekee mieli maistella ja makustella suussaan. Pilkkusäännöt ja kielioppi saavat taipua Turusen omiin sääntöihin, eikä kirjan rakenne muutenkaan noudata totuttuja malleja. Kikkailevaa? Totta kai. Kiehtovaa, ilahduttavaa, virkistävää? Ainakin minulle.

Kieliopin lisäksi Turunen leikittelee sukupuolella, hämmentää käsityksiämme siitä, kuinka sukupuoli ja seksuaalisuus esitetään. Mitä jos emme tiedä henkilöhahmon sukupuolta heti ensi lauseista lähtien? Mitä jos joudumme vaihtamaan käsitystämme kesken lukemisen? Mitä jos sukupuoli voi olla jotakin muuta kuin mies tai nainen? Onko se hämmentävää, ilahduttavaa vai samantekevää?

Neiti U ei varmastikaan ole kaikkien makuun. Minulle se on yksi lukuvuoden kirkkaimmista valopilkuista.

Neiti U:n ovat lukeneet myös esimerkiksi Suketus, Omppu, Elina, Linnea ja Katja.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Kansi: Jussi Karjalainen
Siltala, 2018

lauantai 15. syyskuuta 2018

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut



"Vielä kauan minun on salaperäisen mahdin käskystä pakko kulkea käsi kädessä omituisten henkilöitteni kanssa, katsella valtavana vyöryävää elämää, katsella sitä maailmalle näkyvän naurun ja sille näkymättömien kyynelten läpi!"

Jotkut klassikot tuntuvat iättömiltä ja ihastuttavat lukijaa ajankohtaisuudellaan. Toisten klassikoiden viehätys taas syntyy enemmänkin siitä, että niistä voi aistia menneen maailman kaikuja – siitä että niiden maailmankuvassa tai kerronnassa on jotakin selvästi vanhanaikaista. (Vanhanaikaisuus on tässä yhteydessä positiivinen piirre.) Nikolai Gogolin Kuolleet sielut osui itselläni jälkimmäiseen kategoriaan. Vaikka Gogolin ihmiskuvauksessa on ajattomuutta, oli kirja rakenteeltaan ja kerronnaltaan selkeästi menneen ajan tuote.

Hyllynlämmittäjät-haasteen kirjavalikoimani klassikko-osastoa edustava Kuolleet sielut kertoo tarinan kuolleita maaorjia ostelevasta Pavel Tšitšikovista. Kirjan juoni on varsin yksinkertainen: suurimmaksi osaksi kuvataan Tšitšikovin kaupankäyntiä erilaisten ihmistyyppien kanssa. Ja siinä kenties piileekin kirjan varsinainen tarina – ihmisluonteen kuvauksessa. Gogol kuvaa ihmisten ahneutta, pinnallisuutta, typeryyttä, laumasieluisuutta ja muita heikkouksia. Osansa satiirista saavat erilaiset virkamiehet ja byrokraatit.

Kirjan tarina on tosiaankin varsin simppeli, ja sen huumorikin tuntuu nykylukijasta hiukan hitaalta ja toisteiselta. Gogolin kielenkäyttö sen sijaan on verevää ja pitää tunnelmaa korkealla silloinkin, kun tarina tuntuu polkevan paikallaan. Sanavalinnat ovat herkullisia ja kuvailu osuvaa.

Varsinaista tarinaa enemmän minua taisi kuitenkin viehättää se, kuinka Gogol käyttää kertojanääntä. Välillä äänessä on ulkopuolelta tapahtumia tarkasteleva kaikkitietävä kertoja, mutta toisinaan lukijaa puhuttelee kirjailija, joka ohjailee lukijan tulkintoja ja kertoilee, miten kriitikot tai venäjän kansa tulee kirjaan suhtautumaan. Välillä hypähdellään Tšitšikovin seikkailuista sivupoluille pohdiskelemaan venäjän kieltä tai venäläistä kansanluonnetta. Hekittäin Gogol unohtaa myös tämän hiukan ulkopuolisen kirjailija-roolinsa ja vaihtaa suoraan minä-muotoon, esimerkiksi huokaillessaan kuinka  Italiassa asuessaan kaipaa Venäjälle.

Kuolleiden sielujen anti ei minulle niinkään syntynyt kehutusta huumorista tai ihmisluonnon kuvauksesta vaan siitä, millä tavalla Gogol kirjoittaa ja kertoo tarinaa. Gogolin tyyli on viehättävän vanhahtavaa ja tuntuu kertovan omasta ajastaan ja ihmisyydestä yhtä lailla kuin kirjan varsinainen juoni.

Kuolleet sielut oli kiinnostavaa mutta kieltämättä paikoitellen myös hiukan puuduttavaa luettavaa. Tämä hyllynlämmittäjä saa siis lähteä kiertoon.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Tuomas, Linnea, Amma, Jokke ja Jori.

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut (Mertvyje duši, 1842)
Suom. Juhani Konkka
Esipuhe: Rafael Koskimies
Ex Libris, 1972 

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Jenni Holma, Veera Järvenpää, Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli


"Ei ole oikeaa tai väärää tapaa olla sukupuoleton tai sukupuolinen. Se ei ole kiinni siitä, miltä näyttää ulkopuolelta, vaan kyse on omasta kokemuksesta. Kun kyse on sukupuoli-identiteetistä, siihen ei tarvitse muuta kuin itsensä."

Näkymätön sukupuoli kertoo 15 tarinaa muunsukupuolisuudesta tekstien ja sarjakuvien kautta. Se kertoo ihmisistä, joiden sukupuoli-identiteetti ei mahdu binääriseen mies-nainen-jakoon. Se kertoo genderqueereista, transihmisistä, muunsukupuolisista ja heistä, jotka eivät halua antaa sukupuolisuudelleen mitään luokitusta.

Kirjan tarinat ovat erilaisia: muunsukupuolisuudella on moninaiset kasvot. Jos joku asia tarinoita yhdistää niin se, kuinka helpottavaa oman sukupuoli-identiteetin löytäminen ja toteuttaminen on ollut. Ihmisten taustat ovat erilaisia, heidän suhteensa seksuaalisuuteen ja sukupuoleen ovat erilaisia ja joku on joutunut kärsimään muunsukupuolisuutensa vuoksi enemmän kuin joku toinen, mutta jokainen kertoo tarinan siitä, kuinka paljon parempaa elämä on ollut oman sukupuoli-identiteetin löytämisen jälkeen. Kun tuntee olevansa kotonaan omassa kehossaan ja mielessään.

Monen haastatellun tarinassa on kipua ja ahdistusta. On kiusaamista, masennusta ja itsetuhoisuutta, on rikkoutuneita parisuhteita ja katkenneita perhesiteitä. Kirjaa lukiessa ei voi olla miettimättä, kuinka suurelta määrältä tuskaa vältyttäisiin, jos käsityksemme sukupuolesta ei olisi niin kapea ja rajoittava. On myös pakko ihmetellä, miksi binäärisestä sukupuolijaosta pidetään niin tiukasti kiinni. Miksi halutaan määrätä ulkopuolelta asiasta, joka on niin henkilökohtainen ja perustavanlaatuinen kuin sukupuoli-identiteetti?

Vaikka kirjassa on kipeä puolensa, sen yleissävy on positiivinen ja lohdullinen. Kirja on täynnä voimaa, rohkeutta ja iloa. Siinä on myös rauhaa, jonka voi aistia ihmisestä, joka on sinut itsensä kanssa. Monen haastatellun asenne on lempeä ja ymmärtäväinen, myös niitä kohtaan jotka eivät ymmärrä. Samaa asennetta toivoisi löytyvän enemmän myös niiltä, joiden ei ole koskaan tarvinnut kokea, ettei heidän sukupuolensa sovi muottiin.

Näkymättömälle sukupuolelle soisi paljon lukijoita. Heitä, joita oma sukupuoli mietityttää. Ja heitä, joiden mielestä asiassa ei ole mitään miettimistä. Näkymätön on tehtävä näkyväksi, jotta se ei tuntuisi vieraalta tai pelottavalta.

Kirjan ovat lukeneet myös Zephyr, Katri, Omppu ja Laura.

Jenni Holma, Veera Järvenpää, Kaisu Tervonen (toim): Näkymätön sukupuoli. Ei-binäärisiä ihmisiä
Sarjakuvat: Pii Anttonen, Kimmo Lust, Apila Pepita Miettinen
Esipuhe: Tarja Halonen
Kansi: Apila Pepita Miettinen
Into kustannus, Voima, 2018 

maanantai 3. syyskuuta 2018

Kesälomalla luettua: Kaldmaa, Raunio, Bristow

Kesälomalla (joka oli lyhyt mutta ihana) tuli luettua varsin paljon, ja jotta bloggaamattomien kirjojen pino ei entisestään kasvaisi, niputan nyt muutaman lomakirjan samaan postaukseen.


Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia yhdistelee kansantarujen tyyliä kokeelliseen kerrontaan. Se on sukutarina, satu ja legenda, joka leikittelee kielen ja tyylin keinoin. Se on tarina ihmisistä saarella, niistä jotka kaipaavat saarelta pois, ja niistä jotka kaipaavat lähteneitä. Se kertoo äideistä ja isistä ja lapsista, sukupolvien katkeamattomasta ketjusta. Se on tarina merestä, sillintuoksuisesta tuulesta ja suolasta.

Kirja etenee välillä kuin perinteinen satu, välillä kuin proosaruno. Toisinaan Kaldmaa vaihtaa perinteisen suoraviivaiseen kerrontaan, mutta seuraavassa hetkessä hän jo leikittelee typografialla ja asettelee kirjaimet sivulle ympyrän muotoon. Tyylikokeilut ovat virkistäviä ja hauskojakin, mutta mikä tärkeintä, ne tukevat tarinaa: teksti elää ja muuntuu kirjan tunnelman ja tapahtumien mukana.

Islannissa ei ole perhosia oli kiehtova lukukokemus. Koska en ole kaikkein suurin satujen ystävä, tunsin välillä hiukan pitkästyväni kaikkein kansantarumaisimpien kohtien äärellä, mutta vastapainoksi jotkut muut hetket olivat suorastaan lumoavia. Kirja on viehättävä mutta ei imelä. Pidin.

Muissa blogeissa: Tuomas, riitta k ja Katja.

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole libikaid, 2013)
Suom. Outi Hytönen
Kansi: Outi Vihlman
Fabriikki Kustannus, 2017 



Kerronnan ja tyylin keinoilla leikittelee myös Katja Raunion esikoisromaani Käy kaikki toteen. Kertomuksellisuus on Raunion kirjan ydin ja perusta: kertoja kirjoitetaan mukaan heti ensi riveillä, fiktiiviset henkilöhahmot luodaan ja muokataan lukijan silmien edessä, lukija tehdään tietoiseksi positiostaan. Tyylileikittelyt korostavat tarinallisuutta: yksi kohtaus etenee tv-sketsin käsikirjoituksen muodossa, toinen jäljittelee luomiskertomusta.

Päällisin puolin kirja kertoo filosofian opiskelijoista, erityisesti Silviasta eli Silveristä, jonka vetovoima kiehtoo ja ärsyttää muita. Raunio kuvaa opiskelijoiden viininhuuruisia juhlia ja teko-älyllisiä kuppilakeskusteluja. Myös opiskelijoiden yksityiselämään ihastumisineen, juoruiluineen ja perhesuhteineen kurkistetaan. Kaikessa on kuitenkin kyse tarinan kerronnasta, ei niinkään tarinasta.

Raunion kirjan voi nähdä kirjana kirjoittamisesta. Tai ehkä se kertoo siitä, kuinka tarinallistamme itsemme – kuinka kerromme ja sanoitamme jatkuvasti omaa elämäämme. Se voi myös kysyä, mikä on totta ja mikä tarinaa, voiko niitä erottaa toisistaan? Mitään selkeitä vastauksia Raunio ei tarjoa, ei edes siitä, mistä hänen kirjassaan on oikeastaan kyse. Mutta se houkuttelee kysymään. 

Muissa blogeissa: Omppu ja Kirsin Book Club.

Katja Raunio: Käy kaikki toteen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Teos, 2015 


Sitten ollaankin perinteisen lomakirjan äärellä. Gwen Bristow on minulle jonkinlainen kesälomakirjallisuuden ruumiillistuma, koska luin hänen Plantaasi-trilogiaansa lapsuuden kesinä, ja rakastin sitä. Tätä Celia Garthia en ollut lukenut aikaisemmin, eikä se vetänyt vertoja noille lapsuuden nostalgianhehkuisille kirjoille, mutta ihan mukavaa kesämökkilukemista se kuitenkin oli. Se oli myös yksi Hyllynlämmittäjät-haasteen kirjoistani.

Kirja kuvaa Amerikan itsenäisyyssodan aikaa, romanttisen viihteen keinoin. Nimihenkilö on köyhä mutta sievä ja nokkela ompelijatar. Sota tuntuu Celiasta aluksi lähinnä jännittävältä seikkailulta, mutta vähitellen hän joutuu kohtaamaan sen kaikessa julmuudessaan. Celia ei kuitenkaan tyydy sodassa passiivisen, kotona odottavan naisen rooliin, vaan hän kantaa oman kortensa kekoon toimimalla vakoilijana (!). Ja tietysti myös sota-aikana on tilaa rakkaudelle, hurmaaville miehille polvisukissaaan ja poninhännissään sekä kauniille leningeille.

Kaikesta viihteellisyydestään huolimatta Celia Garth oli minusta välillä pitkästyttävä. Kirjassa kuvataan taisteluja ja sodan etenemistä, melko selostavaan tyyliin. Kirjassa tapahtuu paljon, mutta kohtaukset etenevät hitaasti ja usein ennalta-arvattavasti. Henkilöhahmot eivät ole kovin moniulotteisia, vaikka Celia kasvaa ja kehittyykin sodan aikana.

Luin kuitenkin kirjan mielelläni. Sen vanhanaikaisuus viehätti minua, eikä Bristow'n maailma ole aina niin yksiulotteinen kuin ensi silmäyksellä luulisi. Kaiken viihteen ja kuluneiden ajatuskaavojen seassa on myös oivalluksia ja ajateltavaa. Kirjan lopetus on tyylikäs.

Muissa blogeissa: sheferijm.

Gwen Bristow: Celia Garth (Celia Garth, 1959)
Suom. Helvi Vasara
Otava, 1963

maanantai 27. elokuuta 2018

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut


Brittipopin suurista nimistä Suede on aina jäänyt minulle kaikkein etäisimmäksi.  Itse asiassa yksikään niin sanotuista neljästä suuresta ei ole kuulunut kaikkein rakkaimpien bändieni joukkoon, mutta siinä missä pidin Blurista, inhosin Oasista ja viehätyin Pulpista, en koskaan oikein saanut otetta Suedeen. Bändillä oli joitakin hienoja kappaleita, mutta siinä kaikki.

En siis ollut lähtökohtaisesti kiinnostunut Brett Andersonin muistelmista. Sitten luin Katjan bloggauksen, ja ajattelin että Hiilenmustat aamut voisi olla mielenkiintoinen ihan vain kirjana, eikä sitä lukeakseen tarvitsisi olla Suede-fani. Kun kirja sitten tuli vastaan kirjaston pikalainahyllyssä, nappasin sen mukaani kesälomalukemiseksi.

Ja hyvä että nappasin, sillä pidin Hiilenmustista aamuista varsin paljon. Muistelmat keskittyvät Andersonin lapsuus- ja nuoruusvuosiin, aikaan ennen Sueden menestystä. Anderson kirjoittaa impressionistisesti, luoden enemmän tunnelmia kuin suoraviivaista kerrontaa. Tuokiokuvien ja anekdoottien kautta syntyy kuva nuhruisesta ja hiukan alakuloisesta lapsuudesta Sussexissa sekä rähjäromanttisesta nuoruudesta Lontoossa. Kirjaa lukee melkein kuin romaania, lukuunottamatta viimeisiä lukuja, jotka kuvaavat Sueden ensiaskeleita ja muistuttavat enemmän perinteistä bändielämäkertaa. Andersonia itseään lainaten: tarina karkaa omille teilleen ja muuttuu kuvailevasta juonivetoiseksi.

"Kun vuosi kului ja syyskuu taas alkoi, otin lempeän eron Manchesterista, tuosta kovasta, kauniista kaupungista ylpeine asukkaineen, jota johtaan tunnen yhä vieläkin niin paljon kiintymystä, mutta jonka kosteat, tuuliset kadut eivät koskaan oikein tuntuneet kodilta, ja niin ajauduin takaisin Lontoon loisteeseen ja hyörinään."

Monella tapaa Hiilenmustat aamut on rakkauslaulu Britannialle ja siksi herkullista luettavaa kaikille anglofiileille. Anderson kertoo pyrkineensä musiikissaan dokumentoimaan brittiläisyyttä, ei ylistämään sitä, ja samaa pyrkimystä voi nähdä myös näissä muistelmissa. Andersonin Iso-Britannia on ehdottomasti luokkayhteiskunta, jossa köyhän elämä ei ole helppoa, ja hänen Lontoonsa on paskainen ja sen pulssi likainen. Ja kuitenkin kaikessa on myös lumoa ja romantiikkaa: Anderson rakastaa Lontoon roskaisia katuja, ja lukija rakastaa niitä hänen kanssaan.

Vaikka kirjan loppupuoli ei ole yhtä ihastuttavaa luettavaa kuin alku, on sekin kiinnostava. On esimerkiksi mielenkiintoista huomata, kuinka Andersonin taiteilijan ego puskee esiin, kun hän alkaa kertoa Suedesta ja musiikistaan. Oman ainutlaatuisuuden korostaminen ja pienet aikalaisiin suunnatut ilkeilyt tuntuvat keski-ikäisen miehen kirjoittamina jopa hiukan koomisilta ja rikkovat kirjan lempeän haikeata tunnelmaa. Kokonaisuudessaan kirja oli kuitenkin positiivinen yllätys ja toimiva paketti. Jos Anderson osaa joskus tarkastella Sueden uraa samalla kaukonäköisellä nostalgialla kuin lapsuuttaan, lukisin mielelläni jatkoa muistelmille.

Lue tämä, jos rakastat brittipoppia ja 1990-luvun musiikkikulttuuria, jos kuvaukset joutilaista päivistä teekupillisineen ja paahtoleipineen houkuttelevat tai jos kaikki englantilainen aiheuttaa sinussa onnen väristyksiä. Ja, tietysti, jos rakastat Suedea.

Katjan lisäksi kirjan ovat lukeneet myös Simo ja Kaisa V.

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut (Coal Black Mornings, 2018)
Suom. Sirje Niitepöld
Esipuhe: Riku Korhonen
Kansi: Riikka Majanen
Sammakko, 2018

maanantai 13. elokuuta 2018

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät


"Naisten älyllinen yksinäisyys on niin surullista, ajattelin, on lahjakkuuden haaskausta joutua erilleen, ilman käytäntöjä ja perinteitä. Ja niinä hetkinä tuntui kuin ajatuksenikin olisi halkaistu kahtia, että ne olivat jännittäviä mutta silti vajavaisia, että niissä pyrittiin todentamaan ja kehittelemään mutta niistä puuttui vakuuttuneisuutta, itseluottamusta. Silloin minun teki taas mieli soittaa Lilalla, sanoa: kuulapa mitä olen ajatellut, puhutaan asiasta yhdessä, sano mielipiteesi, muistatko mitä kerroti minulle Alfonsosta?"

Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä osaa eivät nostattaneet minussa mitään Ferrante-kuumetta. Eikä tämä kolmaskaan osa tajuntaa räjäyttänyt, mutta se oli minulle aivan kirkkaasti sarjan mielenkiintoisin ja viihdyttävin kirja. Siinä missä tunsin kahden ensimmäisen osan kanssa välillä pitkästyväni ja välillä ärsyyntyväni, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät vei mukanaan.

Tavallaan Ferrante ei tuo tähän kolmanteen osaan mitään uutta, mutta hän  syventää ja kasvattaa aikaisempien kirjojen teemoja kiinnostavasti. Yhteiskunnallisuus nousee voimakkaammin esiin, ja myös sukupuolten välisiä suhteita käsitellään moniulotteisemmin kuin ennen. En ole missään vaiheessa kauheasti kiinnostunut sarjan rakkaussuhteista ja niiden kiemuroista. Tässä osassa niitä tarjoiltiin enemmän mausteina kuin pääruokana, ja ehkäpä nekin siksi toimivat nyt paremmin.

Jos edelliset osat ovat olleet Elenan ja Linan välisen suhteen (ystävyyden, kilvoittelun, mustasukkaisuuden, inspiroinnin, kuvastimena toimimisen) käsittelyä, kolmas osa kertoo enemmän Elenan suhteesta itseensä. Tämä suhde onkin mielenkiintoinen, koska lukija ei voi koskaan olla oikein varma siitä, kuinka luotettava Elena on kertojana. Toisaalta hän tuntuu kuvaavan melkeinpä piinallisen rehellisesti omia heikkouksiaan ja virheitään – toisaalta mieleen hiipii kysymys, kuinka objektiivisesti hän pystyy itseään tarkkailemaan. Tai kuinka objektiivisen kuvan hän antaa muista ihmisistä?

Elena haluaa tulla joksikin, mutta mitä hän todella haluaa olla? Hän vertaa itseään jatkuvasti muihin, ja ennen kaikkea tietysti Linaan, ja tuntee yleensä jäävänsä varjoon. Tavoitteleeko hän asioita aidosta kiinnostuksesta ja intohimosta vai haluaako hän vain olla jotakin, olla parempi kuin Lina, nähdä itsensä sellaisena kuin hän näkee Linan?

Napoli-sarja on alusta asti ollut minusta sadunomainen siinä mielessä, että tarinassa on jotakin kohtalonomaista ja kaavamaista. Ihmiset totetuttavat heille annettuja rooleja, toistavat samoja kaavoja ja tavoittelevat samoja unelmia. Henkilöhahmot eivät juurikaan kehity, ehkä Elenaa lukuunottamatta. Ehkä tässä sadunomaisuudessa on syy siihen, miksi Napoli-sarja ei täysin vie minua mukanaan: kaikista käänteistään, ihmissuhteistaan ja jännitteistään huolimatta siinä ei aivan maistu todellinen elämä. Mutta tämän kolmannen osan parissa viihdyin siis kuitenkin erinomaisesti, ja odotan viimeistä osaa mielenkiinnolla.

Napoli-sarjan kolmannesta osasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Laura, Omppu, MarikaOksa, Mila, Elina ja tuijata.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Storia di chi fugge e di chi resta, 2013)
Suom. Helinä Kangas
Kansi/kannen kuva: Martti Ruokonen/Julika Hardegen
WSOY, 2018

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin


Tulevaisuuden Ruotsi on totalitaarinen valtio, jossa "länsimaisista arvoista" on tullut ainoita totuuksia, ja jossa vainotaan kaikkea ei-ruotsalaiseksi määriteltyä. Kaikkien täysi-ikäisten on allekirjoitettava kansalaissopimukseksi kutsuttu dokumentti: ne, jotka kieltäytyvät allekirjoittamasta, määritellään valtion vihollisiksi ja eristetään Kaningårdenin pahamaineiselle alueelle. Kaningårdenissa sananvapausvalmentajat pitävät luentoja ruotsalaisista arvoista ja muslimeille tarjoillaan sianlihaa. Pahemmistakin asioista huhutaan.

Näin kertoo ruotsalaiselle kirjailijalle Tundra-tytöksi kutsuttu nuori nainen, joka on suljettu oikeuspsykiatriseen laitokseen. Tundra-tyttö on osallistunut kaksi vuotta aikaisemmin Hondon terrori-iskuun. Hänelle on diagnosoitu skitsofrenia. Itse tyttö kertoo tulevansa tulevaisuudesta ja sanoo halunneensa estää terrori-iskun, jotta tulevaisuuden Ruotsista ei tulisi totta.

"Kirjoitan sinulle joka et kuitenkaan usko, että mitään tällaista voisi tapahtua Ruotsissa. Luulet että valehtelen, koska luulet edelleen olevasi ruotsalainen."

Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on trilleri, dystopia ja kannanotto. Se kertoo melkein dekkarimaisen tarinan ulkopuolisuudesta, radikalisoitumisesta ja terrorismista. Se kertoo pelottavan tarinan ulkopuolelle sulkemisesta, julmuuksista ja mielen järkkymisestä. Se kertoo melankolisen tarinan ihmisistä, jotka näkevät mitä maailmassa tapahtuu, mutta eivät halua tai osaa muuttaa asioita. Se liikuu taidokkaasti erilaisissa mahdollisissa todellisuuksissa ja rinnastaa hyytävästi nykyhetken, historian sekä mahdolliset tulevaisuudet.

Dystopiat kiehtovat, ja Anyurun dystopia toimii, koska se on niin lähellä sitä maailmaa, jossa elämme. Oikeastaan melkein kaikki kirjassa kuvattu on tapahtunut, vaikka ei ehkä samaan aikaan samassa paikassa. Lukijan ei tarvitse venyttää mielikuvitustaan uskoakseen kirjan maailmankuvaan. Mielikuvituksellisimmatkin elementit, kuten aikamatkustamisen, voi halutessaan selittää luonnollisilla ilmiöillä.

Tarinankerronnan tasolla He hukkuvat äitiensä kyyneliin teki vaikutuksen. Anyuru punoo juonensa taitavasti ja yhdistää monipolvisen tarinan ja kirjan teemat uskottavasti yhteen. Kirjallisena kokonaisuutena teos ei vakuuttanut aivan yhtä voimakkaasti. Se oli omaan makuuni ehkä hivenen liian dekkarimainen, keskittyen enemmän juonenkuljetukseen kuin esimerkiksi henkilöhahmoihin. Toki, kun tarina on hyvä, hiukan yksiulotteisiksi jäävät henkilöhahmot voi antaa anteeksi. Enemmän vierastin Anyurun kielenkäyttöä, joka on sekoitus melko suoraviivaista kerrontaa ja runollisen kauniita ilmauksia. Juuri niitä kauniita ilmaisuja vierastin, vähän niin kuin koko kirjan nimeäkin – hiukan liian kauniita, hiukan liian sentimentaalisia.

Hyvä kirja siis, mutta jotain jäin kaipaamaankin. Ehkä hiukan persoonallisempaa otetta, jotakin kirjallisesti yllättävämpää ja sykähdyttävämpää.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Mila, Laura, Omppu, tuijata, Laura, kosminen k ja helmikekkonen.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017)
Suom. Outi Menna
Kansi: Sanna Mander
Kustantamo S&S, 2018