Ulkopuolisuudesta kahdella tapaa: Röyhkeys ja Pöytä yhdelle

Ulkopuolisuutta voi kokea monin tavoin, monista eri lähtökohdista. Ulkopuolisuus voi johtua olosuhteista tai olla jossain määrin ihmisen oma valinta. Ulkopuolisuus voi olla hetkellistä, liittyä johonkin tiettyyn tilanteeseen, tai se voi olla ihmisen elämää olennaisesti määrittelevä kokemus.

Luin hiljattain sattumalta peräikkäin kaksi kirjaa, joiden aihepiiri liittyi enemmän tai vähemmän ulkopuolisuuden kokemukseen. Laura Honkasalon tietokirja Pöytä yhdelle käsittelee yksinäisyyttä ja yksin olemista – Ossi Nymanin Röyhkeys-romaanissa päähenkilö kokee ulkopuolisuutta maailmassa, jossa ihmistä määrittää työnteko.

***

Honkasalo kirjoittaa yksinäisyydestä elämän eri vaiheissa, yksinäisyydestä parisuhteen tai ystävyyden puuttumisen näkökulmasta sekä yksinäisyyden henkilökohtaisena kokemukena. Honkasalo kirjoittaa omasta yksinäisyydestään mutta pyrkii käsittelemään yksinäisyyttä myös laajemmasta näkökulmasta. Lähteinä hän on käyttänyt esimerkiksi erilaisia tutkimuksia, netin keskustelufoorumeja ja lehtijuttuja.

Luulen, että kirja olisi ollut sanomaltaan voimakkaampi, jos Honkasalo olisi tarkastellut aihetta selkeämmin omien yksinäisyyden kokemustensa kautta, koska hänen oma näkökulmansa värittää nytkin niin vahvasti koko kirjaa. Honkasalo yleistää paljon ja esittää ajatuksiaan usein varsin ehdottomassa muodossa: hän käyttää paljon sellaisia ilmaisuja kuin "kaikki", "aina" ja "tietysti". Kärjistykset ovat ehkä osittain tarkoituksellisiakin – niiden kautta voi osoittaa yleisten ajatusmallien kaavamaisuuden – mutta usein tuntuu, että Honkasalo itse yleistää reippaalla kädellä.

Olen usein ihaillut sitä, kuinka avoimesti Honkasalo faktateksteissä kirjoittaa omista tuntemuksistaan, myös sellaisista, joita moni ihminen saattaisi peitellä ja kaunistella. Toisaalta välillä tuntuu, että Honkasalo katsoo asioita liiaksi siitä omasta näkökulmastaan: hän pystyy kyllä analysoimaan omia kokemuksiaan, mutta toiset ihmiset ovat hänelle vieraita Toisia. Pöytä yhdelle pitää sisällään kinnostavia ja arvoikkaitakin ajatuksia, mutta jättää kuitenkin kitkerän maun suuhun, kun Honkasalo kirjoittaa, että kauniit naiset julkaisevat "Facebookin täydeltä bilekuvia, jotta ulkopuoliset varmasti tietäisivät, mistä jäävät paitsi".

***

Myös Ossi Nymanin kirjassa lähtökohtana ovat kirjailijan omat ulkopuolisuuden kokemukset. Tai näin lukija ainakin johdatellaan uskomaan: päähenkilö elää vapaaehtoisen työttömän arkea, käy Springsteenin keikalla ja uravalmennuskurssilla ja kirjoittaa esikoisromaania vapaaehtoisesti työttömästä miehestä. Kirjan loppua kohti oletettu autofiktio ja fiktio sekoittuvat perusteellisesti, ja jäljelle jää tarina.

Nymanin päähenkilö on selkeästi ulkopuolinen, mutta onko hän sitä omasta valinnastaan? Työttömyys on valinta, mutta onko ulkopuolisuus seurausta työttömyydestä vai toisin päin. Springsteenin konsertissa mies miettii, ettei tilanne tunnu aivan todelliselta, koska paikalla ei ole ketään tuttua, joka olisi todistanut että hän on olemassa. Mies kuvittelee usein päässään kohtaamisia ja keskusteluja ihmisten kanssa mutta on sosiaalisissa tilanteissa vetäytyvä ja kömpelökin.

Päähenkilö tarkkailee ympäristöään ja muita ihmisiä. Havainnot ovat välillä naivistisen herttaisia, välillä ylenkatseellisia ja melkein ilkeitä. Tämä tekee päähenkilöstä kokonaisen tuntuisen ja kiinnostavan. Miehen arkisiin havaintoihin kätkeytyy usein paljon enemmän kuin ensivilkaisulla luulisi.

Entä mitä päähenkilön röyhkeys on? On työstä kieltäytyminen röyhkeyttä? Vai onko miehen koko asenne röyhkeä? Hän asettaa usein itsensä muiden yläpuolelle, työssä käyvien, muiden työttömien, lihavien, tavallisten ihmisten. Toisaalta mies kokee monista asioista häpeää: ulkomuodostaan, yhteiskunnalta saamistaan rahoista, omista puheistaan. Häpeää tunteva mies uhmaa röyhkeästi yhteiskunnan normeja.

Nymanin kirja oli piristävä ja ilahduttava kokemus. Terävä, yllättävä ja kerronnaltaan sulava kannanotto ajastamme.

Pöydästä yhdelle ovat kirjoittaneet myös Lukuneuvoja ja Sirri, Röyhkeydestä Laura ja Arja.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle
Kansi: Anna Makkonen
Kirjapaja, 2016 

Ossi Nyman: Röyhkeys
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Teos, 2017

Laura Honkasalo: Eropaperit

"Sara oli vankina ullakkokamarissa, kukaan ei voinut pelastaa. Hän antoi isän taluttaa itsensä Raisan luo pyytämään anteeksi. Tomi oli Raisan kainalossa, ne lukivat kuvakirjaa. Ehkä Tomista tulisi Raisan suosikki, isä ja Raisa haluaisivat Tomin itseleen ja Sara saisi jäädä äidin luo. Suru musersi häntä kohti maata, lattioiden läpi kellariin, kellarin kautta puutarhan uumeniin, hiusjuurten ja sienirihmojen sokkeloon, siellä hän makaisi silmät ja suu täynnä hiekkaa, ja he kävelisivät hänen päällään.
"Mä en halua nähdä tota paskapäätä tänään, Raisa sanoi."

Laura Honkasalon Eropaperit on rankka lukukokemus. Kirja kuvaa vaikeaa avioeroa, jossa revitään rikki niin puolisoiden kuin lasten ja vanhempienkin väliset suhteet - korjaamattomiksi. Sinikan ja Joukon näennäisen onnellinen aviolitto on kenties alun perinkin rakennettu heikoille perustuksille: Sinikka hakee liitosta turvaa jota ei koskaan lapsuudenkodissaan kokenut; Jouko hakee ehkä pesäeroa porvarilliseen perheeseensä. Kun Jouko tapaa kauniin ja boheemin Raisan, hän uskoo löytäneensä todellisen minänsä ja haluaa repäistä sekä itsensä että lapset irti vanhasta elämästä. Lapset Sara ja Tomi joutuvat tasapainottelemaan kahden maailman välillä. Vanhassa maailmassa eletään väsyneen ja itkettyneen äidin kanssa vanhoilla säännöillä, uudessa maailmassa käytetään Raisan valitsemia vaatteita ja leluja, Raisaa pitää kutsua äidiksi ja Sinikkaa Paskikseksi koska Sinikka on täynnä paskaa.

Pidin aikoinaan kovasti Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun -kirjasta, kun taas Tyttökerho oli minusta kovin köykäinen tekele. Tyttökerho-pettymyksen vuoksi olin pitkään vältellyt Eropapereiden lukemista, varsinkin kun olin lukenut siitä useamman melko negatiivisen arvion. Monet tuntuivat pitävän Eropapereita yliampuvana ja epäuskottavana kirjana tai katkerana henkilökohtaisena tilityksenä. Minulle Eropaperit sijoittuu jonnekin Tyttökerhon ja Sinun lapsiesi välimaastoon: se ei ollut minusta kirjana yhtä hyvä ja viimeistelty kokonaisuus kuin Sinun lapsesi, mutta ehdottomasti parempi kuin Tyttökerho. Löysin Eropapereista paljon hyvää, mutta valitettavasti myös asioita jotka turhauttivatja ärsyttivät.

Avioerokuvauksena Eropaperit on minusta onnistunut. Ymmärrän kyllä moitteet epäuskottavuudesta, ja itsekin välillä hätkähdin joistakin Joukon ja Raisan täysin käsittämättömiltä tuntuvista teoista ja sanoista. Valitettavasti kuitenkin avioerojen yhteydessä näitä käsittämättömyyksia tapahtuu - eikä ydinperheissäkään aina eletä onnellisessa harmoniassa. Honkasalo tavoittaa hyvin sen hädän, jota lapsi tuntee kahden maailman puristuksessa, tai kun ennen turvalliselta tuntunut isä muuttuu vieraaksi ja epäluotettavaksi. Myös jätetyn vaimon, Sinikan näkökulma on uskottava. Se kuinka rakkaus kuolee hitaammin kuin avioliitto, ja kuinka maailmalta putoaa pohja eron myötä, kun entinen puoliso äkkiä syyttää ajatuksista ja teoista joista et tunnista itseäsi.

Eropapereiden suurin ongelma oli liika toisto ja sitä myötä tarinan venyttäminen. Jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua, että jokaikinen asia sanottiin kirjassa kahteen kertaan - niin paljon tiettyjä asioita kerrattiin. Kuinka Jouko oli lapsena kiltti ja tämän sisar vaikea lapsi; kuinka lapset kasvavat liian nopeasti; kuinka untuvaisilta vauvan hiukset tuntuvat; kuinka Raisa käytti nilkkapituisia hameita; kuinka Joukon sisko uhrasi elämänsä työlleen. Ja niin edelleen. Myös vaatteiden kuvaukseen kyllästyin: varsinkin naishahmojen vaatetus kuvattiin lähes jokaisessa kohtauksessa. Toki vaatteilla voi hyvin luoda ajankuvaa - ja Honkasalo on kieltämättä taitava ajankuvan ja tunnelman luoja - mutta rajansa kaikella. Vaikka olen itse suunnilleen saman ikäinen kuin Honkasalo, en tunne niin suurta nostalgiaa 70-lukua kohtaan, että jaksaisin innostua enää kymmenennen froteevaatteen kohdalla.

Pienellä tiivistämisellä ja karsinnalla Eropaperit olisi ollut huomattavasti ehjempi kirja. Nyt se tuntui viimeistelemättömältä, johtuen paitsi toisteisuudesta, myös siitä että kirjan loppu oli jotenkin hätäinen ja irrallinen. Viimeisissä luvuissa saatettiin myös vaihtaa kertojanäkökulmaa tai tapahtuma-aikaa jopa kesken kappaleen, mikä oli kohtalaisen häiritsevää.

Eropaperit pohjautuu käsittääkseni aika pitkälti Honkasalon omiin kokemuksiin avioerolapsena, ja se on tavallaan sekä kirjan vahvuus että sen heikkous. Kirja järkyttää ja jää mieleen luultavasti juuri siksi että Honkasalo kirjoittaa niin kipeästi ja vereslihalla. Toisaalta pieni etäisyys aiheeseen olisi voinut tehdä Eropapereista paremman kirjan, hiotumman ja karsitumman.Sinun lapsesi eivät ole sinun onnistui minusta säilyttämään paremmin tasapainon henkilökohtaisen ja yleisen välillä. Lisäksi lukukokemusta kieltämättä hiukan häiritsivät Honkasalon kirjan julkaisemisen aikoihin antamat haastattelut, joissa hän asettui voimakkaasti avioeroja vastaan. Näissä lausunnoissa näkyi liiallinen henkilökohtaisiin kokemuksiin takertuminen ja ehdottomuus, ja ne heijastuivat väistämättä myös lukukokemukseeni.

Honkasalon tavassa kirjoittaa ja muovata lauseita on jotakin hyvin vetävää ja vetoavaa. Toivoisin kovasti, että Honkasalo seuraavaksi kirjoittasi kirjan, joka ei pohjautuisi niin vahvasti hänen omaan lapsuuteensa eikä velloisi niin vahvasti nostalgiassa, kaipuussa kadotettuun lapsuuteen jossa kaikki ainakin näytti olevan kunnossa.

Eropapereista ovat kirjoittaneet myös Jenni, Ina, Suketus, Susa, Katja, Hanna ja jaana.

Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Laura Honkasalo: Eropaperit, 2009
Otava, 2010