"Elisabet, yhteiskuntaihminen Elisabet, piti boorivesitukkoja silmillään, pyyhki kölninvedellä ohimojaan ja otti peilin edessä hunajanväristen kiharakärkien peittämille kasvoilleen lempeän tyttömäisen ilmeen ilmestyäkseen teepöytään samanlaisena kuin aina ja ollakseen mielenliikutuksella taikka sen jäljillä järkyttämättä elämän järjestystä, rauhaa ja viehkeyttä."
Eletään 1930-luvun viimeisiä vuosia. Arkeologian tohtori Taunon ja tämän vaimon Elisabetin hyvin säädelty elämä uhkaa säröillä, kun tohtori ihastuu naapurin pavelustyttöön. Tohtori, joka on jo nuorena oppinut tukahduttamaan intohimonsa, näkee tytössä nuoren jumalattaren, ruumiiltaan ja mieleltään koskemattoman. Elisabet puolestaan yrittää kaikin voimin suojella perhettään kaikelta sellaiselta, mikä voisi rikkoa elämän kauniin järjestyksen. Samaan aikaan tohtorin sisar Naimi etsii oman nuoruutensa intohimoa palaamalla entisen miehensä Arturin luo.
Kirjablogeissa julkaistaan tänään kirjoituksia klassikoista. Reader, why did I marry him? -blogin emännöimän klassikkohaasteen ideana on lukea vihdoin klassikko jota ei häpeäkseen ole vielä lukenut. Minä valitsin luettavaksi Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän, joka oli roikkunut lukulistallani vuosikausia.
Odotin Säädyllisen murhenäytelmän olevan raskasta ja vaativaa luettavaa, ja yllätyinkin positiivisesti siitä, kuinka miellyttävä lukukokemus kirja oli. Hämäläisen kerronta on toki verkkaista, polveilevaa ja toisteista, mutta minulle kirjan hiljalleen keinahteleva rytmi oli pikemminkin hypnoottinen kuin puuduttava. Hämäläisen pitkät virkkeet ja asioiden yksityiskohtainen kuvailu vievät mukanaan ja lukija uppoutuu täydellisesti henkilöhahmojen maailmaan.
Niin, ne henkilöhahmot. Hämäläinen kuvaa päähenkilöidensä sisäistä ja ulkoista elämää kuin suurennuslasin läpi tarkasteltuna. Kuvatuksi tulee kiihtymyksen aiheuttama muutos ihon värissä, yskäisy jolla selvitellään kurkkua, hampaiden päättäväinen napsahtaminen vastakkain. Elisabetin sormet ovat raikkaan punaiset – tohtorin rinta on litteä ja kuiva. Kuvatessaan henkilöhahmojensa ulkomuotoa ja eleitä Hämäläinen ei kuvaa vain pintaa, vaan ulkokuori heijastelee sisäisiä tapahtumia. Ja samalla tarkkuudella kuvataan myös henkilöiden ajatukset ja tunteet, ne salaisimmat ja kielletyimmätkin.
Tarkkuudessaan Säädyllinen murhenäytelmä on ajoittain jopa julma kirja. Varsinkin Naimin, Arturin ja Arturin äidin keskinäisissä suhteissa on niin paljon nöyryytystä ja alistumista, hyväksikäyttöä ja haavoittumista, että lukija haluaisi välillä katsoa toisaalle. Mutta myös tohtorin ja Elisabetin hienostunut elämäntapa on tukahdutettuine tunteineen ja valheellisine teeskentelyineen viiltävää luettavaa.
Hämäläinen ei kuitenkaan ole tarkkailijana pelkästään julma, eivätkä hänen henkilöhahmonsa ole yksiulotteisia. Erityisesti tohtori ja Elisabet kasvavat tarinan edetessä moniulotteisiksi hahmoiksi, heikkouksineen, virheineen ja vahvuuksineen. Viehkeä, teennäinen, elämän kauneuden rajoihin sulkeva Elisabet on ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista kohtaamistani kirjallisista henkilöhahmoista.
Säädyllinen murhenäytelmä on ihmiskuvauksen juhlaa, mutta kirja on myös täynnä kiehtovaa ajankuvaa. Hämäläinen kuvaa sivistyneistön hallitun hienostunutta elämää, Töölön lamellitaloja, kesähuviloita ja Venäjältä kantautuvien metsäpalojen savun hajua. Hän kuvaa aikaa, jolloin sodan uhka leijailee ilmassa ja jolloin ihmiset "käärivät elämänsä vanuun", kieltäytyvät näkemästä asioita jotka järkyttäisivät elämän mukavuutta. Monella tavalla Säädyllinen murhenäytelmä tuntui tänäkin päivänä hyvin ajankohtaiselta.
Säädyllisen murhenäytelmän ovat lukeneet myös Morre joka suhtatutui teokseen kaksijakoisesti; Pii jonka mielestä kirjassa parasta olivat henkilöhahmot; Booksy joka joutui viimeisellä sivulla notkistamaan niskaansa ja seisomaan nöyränä todella suuren kirjan edessä; ja Salla joka ihmetteli kirjan luettuaan, miksi Hämäläistä ei arvosteta vielä enemmän.
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä, 1941
Kansi: Sanna Sorsa
WSOY, 2007
