Monika Fagerholm: Diiva

 

"En OLE yhtä kuin jokin seksuaalinen suuntaus, sillä maailma voi olla PUNAINEN ja KELTAINEN ja VIHREÄ ja SININEN, kuten ystäväni Frances sanoo. On miljoonia olemisen tapoja, tuhat tutkimatonta tapaa, voi olla juuri sellainen kuin haluaa."

Diiva on 13-vuotias koulutyttö. Hän on supersankari. Lapsinainen. Uusi, upea ja erilainen. "Kaikki mitä kerron on totta", Diiva julistaa kirjan ensimmäisellä sivulla. Kirjan muilla sivuilla totuus kyseenalaistetaan lukuisia kertoja. Tai ehkä on pikemminkin niin, että on miljoonia totuuksia, kuten on miljoonia olemisen tapoja.

Diiva oli aikoinaan ensimmäinen kirja, jota yritin lukea Monika Fagerholmilta. Taisin aloittaa kahdestikin, enkä kummallakaan kerralla päässyt paljon alkua pidemmälle. Myöhemmin olen lukenut kaikki Fagerholmin suomeksi ilmestyneet teokset Diivaa lukuunottamatta, ja olen rakastunut Fagerholmin kirjalliseen omaperäisyyteen ja hurjuuteen. Diivan lukemista olen säästellyt sopivaan hetkeen kuin herkkupalaa. Tänä kesänä aloin kaivata Fagerholmin outoja maailmoja ja päätin, että nyt on Diivan aika.

Diiva on taattua Fagerholmia: toisteinen teksti, viittaukset populaarikulttuuriin ja tyttöjen maailma ovat tuttuja fagerholmismeja. Toisin kuin joissakin muissa Fagerholmin kirjoissa, Diivassa ei toisaalta ole sellaista melko juonellista arvoitusta tai mysteeriä, joka toisi kirjaan tarinallisuutta tai luettavuutta. Diivassakin on omat mysteerinsä, mutta ne ovat enemmän pinnan alla kuin vaikkapa Amerikkalaisessa tytössä tai Lola ylösalaisin -kirjassa. Ehkä Diiva ei siksi olekaan paras kirja aloittaa Fagerholmiin tutustumista, mutta se on täydellinen kirja Fagerholm-fanille. Rakastin!

Kiinnitin erityisesti huomiota seksuaalisuuden kuvaukseen Diivassa. Diivan seksuaalisuus on virtaavaa, vapaata, monimuotoista. Diiva tuntee HALUA, eikä halun kohteen sukupuolella tai iällä ole Diivalle merkitystä. Toisaalta Fagerholm leikittelee nuoren naisen seksuaalisuuden kuvastolla: Diivassa näkyy viitteitä Lolitaan ja Laura Palmeriin ja lukuisiin kulttuurimme kuvauksiin nuoren naisen ja vanhemman miehen suhteesta. Diivassa seksuaalisuus ja halu ovat yhtä lailla mielikuvia ja ajatuksia kuin tekoja. Selvää kuitenkin on, että teinityttö on Fagerholmilla itsenäinen seksuaalinen olento, jolla on omat halunsa ja tarpeensa.

Seksuaalisuuden teema Diivassa innosti minut etsimään, mitä muut ovat aiheesta kirjoittaneet, ja löysin Pauliina Haasjoen kiinnostavan queerluennan. Teksti löytyy googlettamalla nimellä Kaikkivoipaisesti queer. Omnipotenssi, seksuaalisuus ja ambivalenssi Monika Fagerholmin Diivassa. Suosittelen tutustumaan.

Monika Fagerholm: Diiva (Diva, 1998)

Suom: Arja Tuomari

Otava, 1998

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Huvilakaupunki, pieni yhteisö. Rikos ja uhri. Syyllisyys ja salaisuudet. Nuoret, kauniit ihmiset – teini-ikäiset ja myöhemmin jo aikuiset, menneisyyden vangit. Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? kuvaa maailmaa, joka tuntuu tutulta hänen aikaisemmista teoksistaan. Tällä kertaa yhteisöä järkyttää neljän teinipojan tekemä joukkoraiskaus – rikos, joka halutaan kuitenkin nopeasti unohtaa ja siirtyä eteenpäin. Rikoksen jälkeen huomio ei kiinnity uhriin (paitsi ehkä hänen hiukan epäilyttävään menneisyyteensä), eikä oikeastaan tekijöihinkään, vaan siihen kuinka yhteisö parhaiten pääsisi yli rikoksesta. Yhteisö valitsee selvitytymiskeinoksi vaikenemisen.

Fagerholmin kirjoitustyyli on omaääninen ja helposti tunnistettava, ja kirjoissa liikutaan samankaltaisen aihepiirin parissa. Luulisi, että myös lukukokemukset Fagerholmin kirjojen parissa olisivat samankaltaisia, mutta niin ei ainakaan omalla kohdallani ole ollut. Rakastan Fagerholmin tapaa kirjoittaa ja kertoa tarinaa, mutta välillä kirjojen maailmaan ja tekstiin on ollut helppo solahtaa mukaan, kun taas toiset kirjat ovat olleet haastavampia ja vaatineet enemmän keskittymistä. Haastavuus ei Fagerholmin kohdalla ole mikään moite – pieni takkuilu ja kipuilu tekstin kanssa on loppujen lopuksi saattanut vain lisätä kirjan viehätystä – mutta rakkaimmat teokset häneltä ovat kuitenkin olleet ne, joiden teksti on tuntunut eniten omalta, ja joiden maailmaan on ollut helpointa uppoutua. Amerikkalainen tyttö ja Lola ylösalaisin ovat minulle ne ihanimmat Fagerholm-kirjat.

Kuka tappoi bambin? oli tekstinä (joskaan ei aiheeltaan) ehkä vaivattomin lukukokemukseni Fagerholmilta: sanat, lauseet ja ajatukset virtasivat eteenpäin, ja minä heittäydyin virran vietäväksi, ja nautin. Teos on Fagerholmin kirjaksi hyvin tiivis (vain reilut parisataa sivua pitkä), mikä sekin ehkä osaltaan teki lukukokemuksesta niin intensiivisen. Kirjan tunntelma on painostava ja synkkä, mutta myös kummallinen, uneksiva ja välillä hauska.

On vaikea kuvitella, että kukaan muu kuvaisi Bambin teemoja samalla tavalla kuin Fagerholm. Fagerholmin maailmassa asioita kuvataan usein yllättävästä kulmasta, vähän vinosti tai epäsuorasti. Bambissa päätarinan rinnalla kulkee monia pinnalta katsoen irrallisen tuntuisia kerronnan linjoja, jotka kuitenkin rakentavat sitä maailmaa, jossa henkilöhahmot elävät. Varsinaiseen raiskaukseen viitataan suoraan vain muutaman kerran, mutta ne kohdat ovat sitäkin voimakkaampia. Mantramaisesti toistettu kysymys "Kuka tappoi bambin?" kuvastaa toisella tavalla sitä, kuinka julmasta teosta on kysymys.

Kuten aina Fagerholmin kohdalla, myös Bambista jäi sellainen olo, että kirja täytyisi ehdottomasti lukea uudelleen, jotta sen kaikki kerrokset avautuisivat paremmin. En tosin usko, että useampikaan lukukerta avaisi kaikkia kerroksia, enkä oikeastaan haluaisikaan sitä. Haluan, että Fagerholmin kirjoihin jää aina tietty mysteerin ja outouden tunne.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja, Omppu, tuijata ja Kirjaluotsi.

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Vem dödade bambi?)
Suom. Laura Jänisniemi
Kansi: Christina Lax
Teos, 2019

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Neljä lyyristä esseetä

"Olemme kaukana saaristossa, Suomenlahdella – Itämeren laidalla. Altaan vesi on puhdistettua vettä. Meressä ei voi uida. Niin on ollut jo muutaman vuoden ajan. Tai tietenkin voi, mutta se on inhottavaa, vaarallista, siitä voi tulla sairaaksi. Meressä on muun muassa sinilevää, se on myrkyllistä. Kesän lopulla se kelluu puuromaisina vöinä meren pinnalla.
Loppukesästä sitä ei voi välttää. Niinpä minä makaan tässä ja vain katselen merta."

Meri. Kalliorannat, joilta voi kesäisin pulahtaa uimaan. Tai syvyydet, joihin ei ole mahdollista laskeutua, koska veden paine puristaisi ihmisen kasaan. Meri, johon lasketaan likavettä ja jätteitä. Kuoleva merenpohja. Majakkasaaret ja luotsiasemat, joilla pärjäävät vain yksinäisyyttä hyvin sietävät yksilöt. Meri kulkureittinä paikasta toiseen. Meri vertauskuvana ihmisen vapaudelle ja kaukokaipuulle. Meri, joka vaatii uhrinsa.

Monika Fagerhomin ja Martin Johnsonin Meri on ihastuttava kirja. Se koostuu tajunnanvirtamaisista tekstinkappaleista, haastatteluista, muistoista ja pohdinnoista, jotka kaikki liittyvät tavalla tai toisella mereen. Kirjan rakenne on ilmava, rauhallinen ja viipyilevä: sen äärelle voi pysähtyä kuin autiolle merenrannalle konsanaan. Kirja ei silti suinkaan ole pelkkää tunnelmointia, vaan välillä sen sivuilla vallitsee melkeinpä synkkä ja uhkaava tunnelma. Kun kuvataan klaustrofobisia hetkiä sukellusveneessä – tai kerrotaan kuinka kylmään veteen joutunut ihminen paleltuu hengiltä – tai kun selostetaan, kuinka lihantuotantolaitosten sonta täyttää hiljallee Itämeren. Meri on tässä kirjassa kaikkea: se on kaunista ja rumaa; elämää ja kuolemaa; uimista ja kirjoittamista; toivoa ja pelkoa.

Meri on myös kirja kirjoista ja tarinoista. Mukana kulkevat esimerkiksi Jules Verne, Tomas Tranströmer, Shakespeare ja Joseph Conrad – sekä Jonathan Franzen ja David Foster Wallace, joiden ystävyydelle ja kirjalliselle tuotannolle omistetaan pitkä, kiehtova luku nimeltä Masafura, kauemmas, yksinäisyys. Kirja jättikin jälkeensä paitsi halun matkustaa yksinäisille saarille ja vetäytyä hiljaisuuteen meren rannalle, myös kiinnostuksen monia kirjassa mainittuja kirjailijoita ja kirjoja kohtaan. Meri oli kuin kartta, jossa vesistöt risteilevät, yhtyvät ja johdattavat aina uuden ajatuksen tai oivalluksen luo.

Nautin Meressä oikeastaan kaikesta. Rakenteesta, jossa eripituiset ja -tyyliset kappaleet seurasivat toisiaan yllättävästi mutta luonnollisesti. Erilaisista äänistä, jotka kirjassa kaikuivat: Fagerholm ja Johnson ja ihmiset joiden kanssa he vaihtavat ajatuksia. Tunnelmasta, joka oli rauhallinen ja viileä, mutta voimakas. Ajatuksista, joita kirja tarjoili. Vaikka kirjassa puhutaan hyvin paljon muistakin aiheista kuin varsinaisesta merestä, se tuntuu muodollaan ja sisällöllään tavoittavan täydellisesti meren olemuksen. Ehkä siksi, ettei kirja pyri kuvailemaan meren ulkoista muotoa vaan menee syvemmälle, assosioi ja sukeltaa pohjaan asti.Tämän lähemmäksi merta ja sen merkityksiä ei kenties kirjallisessa muodossa voi päästä.

Merestä ovat lukeneet myös Riina, Suketus, Jenni, Anneli, Maria, Sanna ja noora.

Monika Fagerholm ja Martin Johnson: Meri. Neljä lyyristä esseetä (Havet. Fyra lyriska essäer, 2012)
Suom: Asko Sahlberg
Kansi/kannen maalaus: Maria Appelberg/Caren Schröder
Teos, 2012

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

Blogi on lepäillyt viikon, kun vietin aikaa kesämökillä. Mökillä olisi kyllä toiminut netti, mutta auringon, kimmeltävän järviveden ja lekottelun lomassa tietokone ja bloggailu eivät houkutelleet laisinkaan. Sen sijaan ehdin lukea paria erinomaista kirjaa. Minusta on hauskaa harrastaa välillä teemalukemista: lukea jouluna joulu-aiheisia kirjoja tai valita lukeminen vuodenajan mukaan. Kesämökille otin mukaan Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, sillä halusin ehdottomasti lukea tämän kesäparatiisiin sijoittuvan kirjan juuri siellä.

Olen itse asiassa lukenut Ihanat naiset kerran aikaisemminkin – joskus 90-luvulla. En kuitenkaan muista lukukokemuksesta juuri mitään. En kirjasta, enkä omista lukutunnelmistani. Tiedän lukeneeni kirjan ja tiedän nähneeni samoihin aikoihin kirjaan perustuvan elokuvan, ja ne ovat sekoittuneet päässäni laimeaksi keitokseksi, josta nousi mieleeni lähinnä uimapukuja, valkoinen auto ja musiikkia. Ihastuttuani Fagerholmiin päätä pahkaa viime vuonna Amerikkalaisen tytön luettuani tiesin, että myös Ihanat naiset täytyisi lukea uudelleen. Tässä välissä olen ehtinyt lukea myös Lolan ylösalaisin ja Säihkenäyttämön, joten minulle on muodostunut aika hyvä kuva Fagerholmin omintakeisesta tyylistä. Ihania naisia aloittaessani mietinkin, kuinka paljon tämä esikoisromaani poikkeaisi myöhemmistä kirjoista. Olisivatko kielelliset ja temaattiset tunnusmerkit jo ilmassa, vai olisiko kirja aivan erilainen kuin muut, vaikeinakin pidetyt teokset?

Hyvin pian kävi selväksi, että Ihanat naiset rannalla on hyvin vahvasti fagerholmimainen kirja. Siitä löytyy moni myöhemmissäkin kirjoissa esiintyvä tunnusomainen teema: lapsuus ja nuoruus, tyttöjen (tai naisten) välinen ystävyys, kuolema, meri, musiikki. Myös tyylissä on monia tuttuja piirteitä, kuten tapa käyttää toistoa ja ennakointia, hokea tiettyjä iskusanoja ja kirjan tarinallisuuden korostaminen. Kertojaääni saattaa kesken kaiken muuttaa tarinaansa tai korjata jotakin yksityiskohtaa, tai vaihtoehtoisesti kertoa saman asian monta kertaa. Fagerholmin kirjoissa on aina kyse myös muistamisesta, kertomuksista, monista erilaisista totuuksista.

Toki Ihanat naiset on myös monin tavoin erilainen kuin muut Fagerholmin kirjat. Se on kerronnaltaan ja tarinaltaan yksinkertaisempi, ja siinä on vain pieni ripaus sitä outotta, joka on niin tunnusomaista Fagerholmin muille kirjoille. Ihanat naiset on pääosin realistinen lapsuus- ja perhekuvaus, nostalginen kesäkirja ja kasvukertomus. Mutta on Ihanissa naisissakin jotain hiukan vinksahtanutta. Se on reilusti kallellaan mielikuvituksen maailman puolelle ja keikahtaa toisinaan unen maisemiin. Ja erityisesti kirjan kieli tekee tunnelmasta aivan erityisen: se tuntuu hiukan siltä kuin nukahtaisi lämpimänä päivänä rantakalliolle, eikä herättyään olisi aivan varma, mikä on totta, mikä unta ja mikä muistoja ajalta ennen heräämistä.

Tarinaltaan Ihanat naiset rannalla on niin yksinkertainen, että koko kirja kutistuu kasaan, jos sen yrittää tiivistää juonikuvaukseen. Se mitä tapahtuu ei ole olennaista, vaan se miten tapahtumat kerrotaan, ja millaisen tunnelman Fagerholm tarinaansa luo. Kesäisen raukeita päiviä, levotonta odotusta, lapsuuden seikkailuja, joissa mielikuvitus muuttaa tavanomaisen erityiseksi. Ja ne ihanat naiset, Bella ja Rosa – Vedenneito ja Enkeli. Vaikka kirjan pääosassa on Bellan poika Thomas, ja asioita katsotaan lapsen näkökulmasta, ovat Bella ja Rosa kuitenkin kirjan keskipiste. Thomas elää lapsen maailmassa, mutta tarkkailee kuitenkin koko ajan myös aikuisten maailmaa ja elää monella tavalla sen kautta.

Tiedän, että monelle Ihanat naiset on ainoa loppuun luettu Fagerholmin kirja, tai ainoa jonka parissa on viihdytty. Ja vaikka itse löysin Ihanista naisista kovin paljon samaa kuin muista Fagerholmin kirjoista ja ihastuin tähän (nyt toisella lukukerralla) ihan yhtä lailla kuin muihinkin fagerholmeihin, en uskalla luvata, että kaikki Ihania naisia rakastaneet ihastuisivat muihinkin Fagerholmin kirjoihin. Mutta kehotan silti kokeilemaan! Jos rakastaa Ihanissa naisissa ennen kaikkea nostalgiaa tihkuvaa tunnelmaa ja kesäpäivien kuvausta, ei ehkä viihdy muiden kirjojen parissa. Jos taas Ihanissa naisissa vetoaa auringon takana piilevä synkkyys, henkilöhahmojen säröt ja kielen koukerot, voi hyvinkin hurahtaa Fagerholmiin yleisemminkin.

Minulla taas on Fagerholmin romaaneista lukematta enää Diiva, jota olen aikoinaan kaksi kertaa epäonnistuneesti aloittanut. Diiva on monelle muullekin ollut kompastuskivi Fagerholmin tuotannossa, mutta onko sekään loppujen lopuksi niin vaikea? Jos on kerran päässyt Fagerholmin maailmaan sisälle, voiko siellä enää eksyä?

Ihanista naisista on tänä kesänä kirjoittanut myös Sara, jonka jutusta löytyy linkkejä myös muihin blogiarvioihin.

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla (Underbara kvinnor vid vatten, 1994)
Suom. Arja Tuomari
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 1994

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö

"Amerikkalainen tyttö lasikuulassa. Joskus Johanna ajattelee sitä. Yksinäisiä ajatuksia. Kaksi hahmoa vetisessä maisemassa. Älä työnnä rakkauttas liian kauas, Eddie. Ulla säihkenäyttämöllä, Johanna metsänrajan alapuolella, yksin kuten aina, pimeässä.
Kuoleman nuolema, Nöpö. "Niin paljon kuolemaa" Muisto Ullasta, kahden vuoden takaa, 2004. "Ylla kuoleman nuolema", Ulla Backström pyydystää kielellään lumihiutaleita pellolla." 

Säihkenäyttämö on itsenäinen jatko-osa Monika Fagerholmin upealle Amerikkalaiselle tytölle. Itsenäinen ainakin siinä mielessä, ettei se suoraan jatka Amerikkalaisen tytön tarinaa. Säihkenäyttämön tapahtumat kietoutuvat kuitenkin niin monikerroksisesti Amerikkalaisen tytön mysteerin ympärille, että kirjasta epäilemättä saa enemmän irti, jos on lukenut myös ensimmäisen osan. Amerikkalainen tyttö on kummassakin kirjassa eräänlainen alkupiste, lähtökohta josta Seudun tarinat ja tapahtumat lähtevät liikkeelle. Itse tyttö, Eddie de Wire, jää tässäkin kirjassa arvoitukseksi, jonka traaginen kohtalo kiehtoo mutta tuntuu myös poikivan yhä uusia murhenäytelmiä Seudulla.

Ensimmäisessä kirjassa Eddien kohtalo askarrutti Dorista ja Sandraa – kahta unohtumattoman ihastuttavaa kirjallista tyttöhahmoa. Säihkenäyttämössä amerikkalaisen tytön tarinasta on tullut Seudulla legenda, jonka pauloihin yhä uudet sukupolvet lankeavat. Tarina teinitytöstä, joka kuoli rakkauden takia elää vahvana: se päätyy matkamuistoihin, lauluihin ja näytelmiin. Mutta mikä on totuus amerikkalaisesta tytöstä – tietääkö sitä kukaan? Lukijakin, joka kenties edellisen kirjan lopussa luuli ratkaisseensa arvoituksen, joutuu nyt huomaamaan, että onkin kuullut vain yhden version tarinasta. Onko lopullista totuutta olemassakaan tarinassa, joka perustuu pitkälti nuorten ihmisten muistoihin? Muistoihin, joita vääristävät tarkoitukselliset valheet, pelot, uskollisuus ja väärinkäsitykset.

Säihkenäyttämön lukemisen jälkeen päällimmäisenä mielessäni on vahva tunne siitä, että sekä tämä kirja että Amerikkalainen tyttö on pakko lukea jossain vaiheessa uudelleen. Monestakin syystä. Ensinnäkin haluan päästä sukeltamaan vielä syvemmälle tarinaan: solmimaan irrallisia langanpäitä, etsimään piilotettuja vihjeitä ja rakentamaan tarkempaa kuvaa ylitsepursuavan runsaasta materiaalista. Toiseksi (hiukan ristiriitaisesti) haluan lukea kirjan keskittymättä niin paljon tarinaan: haluan nautiskella kielestä ja tunnelmasta, Fagerholmin ainutlaatuisesta maailmasta. Se maailma on tässäkin kirjassa nuorten tyttöjen ja naisten maailma. Maailma, jossa tyttöjen välinen ystävyys on keskeisessä osassa. Mutta ystävyyssuhteet – kuten tarinatkin – voivat osoittautua petoksiksi tai valheiksi.

Säihkenäyttämö ei yltänyt lukukokemuksena aivan Amerikkalaisen tytön tasolle, vaikka lumouduin ja ihastuin nytkin Fagerholmin kerronnasta. Yksi syy saattaa olla se, ettei yksikään Säihkenäyttämön henkilöhahmo noussut minulle yhtä tärkeäksi kuin Sandra ja Doris. Säihkenäyttämön keskeinen hahmo, Maj-Gun Maalamaa on kyllä mainio nuori nainen hänkin, ja ehkä osaisin toisella lukukerralla antaa hänellekin enemmän arvoa, kun en koko ajan puolittain odottaisi tarinan palaavan vielä esimerkiksi Sandran myöhempiin vaiheisiin.

Myös Amerikkalaisen tytön runsaus ja polveilevuus ihastuttivat minua enemmän kuin Säihkenäyttämön kehämäisyys: yksi Säihkenäyttämön iskulauseista on se että kansanlaulussa tapahtuu aina sama asia uudelleen ja uudelleen, ja tätä mottoa Fagerholm noudattaa niin tarinan kuin kielenkin tasolla. Ratkaisu on kiehtova, mutta myös hivenen uuvuttava, varsinkin kun Säihkenäyttämö on yleiseltä ilmeeltään paljon vakavampi kuin ilkikurisempi ja leikillisempi Amerikkalainen tyttö.

Kaikesta huolimatta Säihkenäyttämö vain vahvisti sitä innostusta ja ihailua, jolla Fagerholmin kirjoihin suhtaudun. Fagerholmin parissa tuntee näkevänsä kaiken aivan uudella tavalla: todellinen, kirjallinen ja kuviteltu muodostavat linssin, jonka läpi tarkasteltuna maailma näyttäytyy rikkaana, kiehtovana ja kimaltavana tekstinä.

Säihkenäyttämö on luettu myös Eilan kulttuuripläjäyksissä ja Kirjasiepossa.

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö (Glitterscenen, 2009)
Suom. Liisa Ryömä
Kansi/kannen kuva: Maria Appelberg/Tuija Lindström
Teos, 2009

Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin

"Mutta mutta - ehän se ollut hänen tarinansa, ei se...se taas oli alkanut jossain muualla, tai...ehkä juuri siellä, mutta oli silti toinen.
Ei läheskään yhtä selvä, vaikka se kaikki - se oli sekavaa. Mutta siihen sisältyi kovin paljon muuta, myös sekavaa.
Esimerkiksi Anita. You are now entering the human heart. Se toinen, pyörätuolissa, se joka luki valtavassa kirjastossa kirjanselkämyksiä ääneen.
"Krää krää pahanilmanlintu, pahanilmankorppi", raakkui Anita Myllyn yläkerrassa, "Girl interrupted, Lola ylösalaisin, Lola menee hirteen...tai hänen pitäisi mennä hirteen."
Anita istui pyörätuolissa Myllyn ylimmässä kerroksessa, tai lattialla palapelin palojen seassa, joita hän kokosi, kokosi, kokosi -"

Monika Fageholmin uudessa kirjassa on paljon samaa kuin juuri hiljattain lukemassani Amerikkalaisessa tytössä. Molemmissa kirjoissa on pieni merenrantakaupunki, murhamysteeri ja nuoria ihmisiä - ja ennen kaikkea nuoria tyttöjä. Ja tietysti on myös Fagerholmin kieli, joka on aivan omanlaistaan - kieli joka virtaa vapaasti, kiertyy spiraaleina, kertaa iskulauseita ja tiputtelee väliin englanninkielisiä lainauksia.

Mutta on kirjojen välillä erojakin. Lolan maailma on synkempi ja surumielisempi kuin Amerikkalaisen tytön. Ehkä se johtuu siitä, että keskeiset henkilöt ovat Lolassa hiukan vanhempia. Amerikkalaisessa tytössä kauheita asioita katsottiin pikkutyttöjen mielikuvituksen ja fantasian läpi, kun taas Lolassa tapahtumia leimaa teini-ikäisten päähenkilöiden ahdistus ja eksyneisyys. Murhamysteeri ja sen selvittäminen ovat myös Lolassa keskeisemmässä osassa kuin Amerikkalaisessa tytössä, vaikkei Lolakaan mikään perinteinen dekkari ole. Se on arvoitus ja unenomainen jännitysnäytelmä, jossa ihmiset juoksevat pakoon itseään ja toisiaan. Siinä on syksyisiä tuulia, pimeyttä ja merta - mutta myös kepeyttä ja nuorallatanssia.

Fagerholm ei kyllä päästä lukijaa helpolla. Luettuani kirjaa noin 70 sivua olin lumoutunut, mutta kohtalaisen pahasti pihalla siitä, kuka kukin on, ja mitä oikein tapahtuu. Oli pakko lukea alku selaillen uudestaan saadakseni tukevamman otteen kirjasta. (Asiaa auttoi myös se, että löysin kirjan lopusta henkilöluettelon.) Tämän pienen kertauksen jälkeen kirjan maailma alkoi avautua, ja pian olinkin jo syvällä Lattaniemen ihmisten elämässä. Urheilijatyttöjen, hullujen runoilijoiden, luurankolintujen ja kaksopoliisien maailmassa - murhien, veneonnettomuuksien, salaisuuksien, rakkaussuhteiden ja outojen leikkien Lattaniemessä.

Fagerhomin mysteerit eivät ole sellaisia, jotka selviävät pohjiaan myöten, vaikka murhamysteeri ratkeaisikin. Paljon jää lukijan arvailtavaksi, ja se lieneekin yksi Fagerholmin kiehtovuuden syy. Kaikessa unenomaisuudessaan ja leikittelevyydessään Fagerholm on pohjimmiltaan hyvin elämänmakuinen: hänen ihmisensä ja tarinansa eivät ole yksiulotteisia tai muutamalla sanalla luonnehdittavia vaan kätkevät sisäänsä moninaisia ristiriitaisia ominaisuuksia. Vaikka Fagerholmin henkilöhahmot ovat tietyllä tavalla tyypiteltyjä ja romanttisia (kauniita, hauraita, sydän syrjällään ja mieli kaaoksessa), he ovat äärettömän kiehtovia ja heihin kiintyy lujasti.

Kirjan ovat lukeneet myös Jenni jonka mielestä kirja on samaan aikaan ilotteleva ja vakava, ja Sanna joka nautti kirjan kiemuroista.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar -haasteeseen.

Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin (Lola uppochner, 2012)
Suom. Liisa Ryömä
Kansi: Maria Appelberg. Kannen kuva: Helen Korpak
Teos, 2012

Amerikkalainen tyttö -kimppaluku: Kolmas etappi ja loppuyhteenveto

On aika koota yhteen kimppaluvun herättämät ajatukset. Amerikkalainen tyttö on luettu loppuun, ja keskustelemme nyt kolmannesta ja viimeisestä lukurupeamasta sekä kirjasta kokonaisuutena. Ensimmäisen kimppalukukeskustelun löydät täältä ja toisen osan täältä.

Nyt koko kirjan luettuani en voi sanoa muuta kuin "Voi Monika, minkä minulle teit!". Suhtauduin tähän kirjaan ennen kimppalukua innostuneen odottavasti mutta myös kunnioittavalla pelolla. Ja sitten kirja ei ollutkaan sellainen monimutkainen ja vaikeasti selätettävä urakka, jollaista olin odottanut. Mitä pdemmälle kirjaa luin, sitä helpommalta ja omemmalta Fagerholmin tapa kirjoittaa tuntui. Toki teksti oli loppuun asti rönsyilevän runsasta, tunnelma oli arvoituksellinen ja outo, ja kirja oli täynnä yksityiskohtia joista kaikkia ei millään pystynyt sisäistämään ainakaan yhdellä lukemisella. Mutta lukeminen ei sinänsä ollut vaikeaa, ja viimeiset parisataa sivua luin suorastaan ahmimalla - niin voimakkaasti kirja vei mukanaan.

Pidin siis kirjasta valtavan paljon. On myös selvää, että Säihkenäyttämö on tämän jälkeen pakko lukea: sen verran kysymyksiä ja keskenjääneitä tarinoita kirja jätti jälkeensä.

Viimeinen lukuetappi kuvasi suureksi osaksi Sandran maailman tyhjyyttä Doriksen kuoleman jälkeen. Sekä Sandran syyllisyyttä, kun alkoi selvitä, mikä rooli hänellä itsellään, vaietuilla salaisuuksilla ja Amerikkalaisen tytön mysteeri -leikillä oli Doriksen kuolemassa. Sandran romahtaminen oli hienosti ja vakuuttavasti kuvattu: se oli hidasta ja asteittaista hajoamista, joka teki ympäröivästä maailmasta vieraan ja merkityksettömän, koska ilman Dorista on mahdotonta elää. Sandra ikään kuin jatkaa roolien esittämistä Doriksen kuoleman jälkeen. Kun hän leikeissä oli Eddie de Wire, hän yrittää nyt olla Jääprinsessa tai "kävelevä seksuaalinen tusinafantasia", ja lopulta hänestä tulee Suokuningatar.

Eddien ja Sandran äidin tarinat saivat ilmeisesti selitykset kirjan lopussa. Fagerholm on tosin onnistunut pari kertaa hämäämään minua niin onnistuneesti, etten uskalla luottaa siihen, ovatko arvoitukset todella lopullisesti ratkenneet. Mutta näyttäisi siltä, että lammesta löytynyt tyttö oli kuin olikin Eddie, kun taas Sandran äiti oli lähtenyt toisen miehen matkaan, vaikka ei suinkaan Itävaltaan. Ja Doriksen kuoleman traagisuus korostuu, koska sen takana ovat vaietut salaisuudet, väärinymmärrys ja pelko: leikki ja mielikuvitus menivät liian pitkälle.

Kirjan loppu oli hämmentävä ja hiukan hyytävä. Bule-lammen mysteeri näyttäisi jatkuvan. Millainen paikka on Ritan Talvipuutarha? Entä Punainen huone, jonne Johanna ei löydä takaisin? Jatkaako seuraava sukupolvi Amerikkalaisen tytön mysteerin leikkimistä? Kirjan loppu tuntui vielä mystisemmältä kuin kaikki muu aikaisemmin tapahtunut.

Miten teidän muiden luku-urakkanne sujuivat? Antoiko kirjan loppu riittävästi vastauksia vai jäittekö kaipaamaan lisää? Aiotteko lukea Säihkenäyttämön? Ja millaisia ajatuksia kirjan lopetus teissä herätti?

Haluan vielä kiittää kaikkia kimppalukuun osallistuneita ja muita kommentoijia! Minulle tämä on ollut erittäin antoisa lukukokemus ja on ollut hienoa lukea muiden ajatuksia ja lukufiilisiä. Ihanaa että olitte mukana!

Ja vielä aivan lopuksi kommentti kirjan musiikkiviittauksista. Yritin lukiessani kovasti tunnistaa kirjassa mainittuja kappaleita, mutta en onnistunut saamaan kiinni kuin tämän kappaleen, joka uskoakseni on Amerikkalaisen tytön laulu.  Tunnistitteko te muita keskeisiä kappaleita?

Amerikkalainen tyttö -kimppaluku: Toinen etappi

Kimppaluku etenee. Kaksi viikkoa sitten, ensimmäisen lukurupeaman jälkeen useimmat kimppalukijat tuntuivat olevan kirjasta varsin vaikuttuneita. Erityisesti Fagerholmin kielenkäyttöä ihailtiin, vaikka tapahtumat ja henkilöhahmot olivat välillä hämmentäviä tai menivät lukijan päässä sekaisin. Ensimmäisen välietapin postauksen kommentteineen löydät täältä.

Nyt on luettu jo reilusti yli puolivälin, ja ainakin minulla kirjan maailma alkaa hahmottua jo hiukan selkeämpänä kuin ensimmäisen jakson jälkeen. Fagerholmin kieli ihastuttaa edelleen, ja tarinakin tuntui jo helpommin seurattavalta - ehkä siksi että keskeiset henkilöt ja ympäristö olivat jo tuttuja. Tämä nyt luettu jakso myös keskittyi suurimmaksi osaksi Sandran ja Doriksen tarinaan - kuten lukujen alaotsikotkin kertoivat - ja ehkä siksikin jakso tuntui yhtenäisemmältä kuin alku, jossa piti nopeasti ottaa haltuun paljon henkilöhahmoja ja tapahtumia.

Ennen kirjan lukemista ja vielä lukemisen alussa ajattelin, että amerikkalainen tyttö ja hänen mysteerinsä olisivat kirjan keskiössä, mutta nyt alan epäillä että Eddie de Wire saattaa ollakin taustatekijä, jonka ympärille varsinainen tarina ja muut arvoitukset kiertyvät. Koska Eddiestä ei ole aivan alun jälkeen kuultu juuri muuta kuin arvailuja, ei hänen kohtalonsa tunnu yhtä kiinnostavalta kuin läheisemmäksi tulleiden henkilöiden elämä. Se, miksi Doris tappoi itsensä, on minusta tällä hetkellä paljon kiinnostavampi kysymys kuin se, miten Eddie kuoli. Eddien arvoitus kiinnostaa nyt enemmän siinä mielessä, miten se vaikuttaa muihin henkilöihin.

Niin, Doris. Heti kirjan alussahan kerrottiin, että Doris ampui itsensä, ja nyt kirjan toinen osa tavallaan päättyi taas Doriksen itsemurhaan. Nyt kun Doriksen ihastuttavaan henkilöhahmoon on tutustunut, hänen kuolemansa tuntui tietysti paljon järkyttävämmältä. Mikä ajoi Doriksen tappamaan itsensä? Ja mitä Doriksen ja Sandran välillä tapahtui? Ainakaan Sandra ei ollut kertonut totuutta äidistään (koko Heinz-Gurt -tarina helikoptereineen oli toki alunperinkin epäuskottava), ja ilmeisesti Doris myös pelkäsi Sandraa loppuaikoina.

Joihinkin kysymyksiin saatiin tässä jaksossa vastauksia. Inget Herrman paljastui Eddien siskoksi. Ja lammesta löytyi ruumis. Mutta kenen ruumis oli kysessä. Eddien? Vai kenties Sandran äidin? Joku nainen punaisessa sadetakissa on kuollut, mutta kaksi naista on kadonnut arvoituksellisesti. Kuka on kuollut nainen uima-altaassa Benckun kartassa? Mitä Sandra olisi halunnut kertoa Dorikselle uima-altaalla ennen kuin tähtäsi tätä aseella? Mitä Rita tietää amerikkalaisen tytön kuolemasta?

Kaiken kaikkiaan kirja alkaa tuntua yhä kiehtovammalta. Ajoittain hiukan hyytävältä, toisinaan taas kepeän kujeilevalta. Olen myös positiivisen yllättynyt siitä, kuinka paljon kirja vetoaa tunteisiin - joskus tällaiset kieleltään haastavat ja tarinaltaan hämärät kirjat vetoavat enemmän älyyn kuin tunteisiin, mutta Amerikkalainen tyttö tuntuisi vetoavan molempiin.

Entä miten teidän matkanne kirjan parissa on sujunut? Millaisia ajatuksia on herännyt? Onko teillä teorioita kirjan mysteereistä?

Amerikkalainen tyttö -kimppaluku: Ensimmäinen etappi

On kimppaluvun ensimmäisen puntaroinnin aika. Olemme nyt lukeneet kirjasta noin neljänneksen, ja ainakaan minulle ei ole vielä syntynyt kovin selkeää kokonaiskuvaa kirjan tarinasta tai henkilöhahmoista. Mutta sen osaan jo sanoa, että pidän kirjasta ja Fagerholmin tavasta kirjoittaa.

Hermoilin tämän kirjan lukemista aika paljon, koska olen joskus aloittanut Fagerholmin Diivaa, ja hyytynyt alkumetreillä, koska kirja tuntui melkein käsittämättömältä ja kovin raskaalta lukea. Nyt mietin, onko Diiva oikeasti tyyliltään kovin erilainen kuin tämä Amerikkalainen tyttö, vai olenko itse erilainen lukija kuin silloin aikoinaan. Sillä vaikka Amerikkalaisen tytön teksti on toki tietyllä tavalla haastavaa ja vaatii keskittymistä, se on minusta myös hyvin kiehtovaa ja nautittavaa. Pidän Fagerholin tavasta pyöritellä sanoja, sanoa sama asia monella tavalla, hyppiä tekstissä eteen- ja taaksepäin, niin että asiat toistuvat ja kertautuvat ja saavat uusia merkityksiä.

Heti kirjan alku oli vangitseva, kun esiteltiin henkilöhahmoja, ja melkein saman tien useamman heistä kerrottiin kuolevan pian. Miksi nuoret kuolivat - tappoivat itsensä tai murhattiin? Itse amerikkalaisesta tytöstä, Eddiestä emme ole vielä kuulleet kovinkaan paljoa. Tulemmeko kuulemaankaan, vai jääkö hän vain taustalla häälyväksi vaikuttajaksi? Toinen kuollut tyttö, Doris on jo muotoutunut selkeämmäksi hahmoksi, ja minusta hän vaikuttaakin aivan mainiolta iskulauseineen: "Toisen kuolo on toisen leipä." Aivan erityisesti minua kiehtoi Doriksen ja Sandran ystävyys - kahden hiukan kummallisen tytön, jotka leikkivät Amerikkalaisen tytön mysteeriä.

Mikään realistinen kertomus tämä kirja ei selvästikään ole. Siitä kertovat jo paikkojen ja ihmisten kutsumanimet. Seutu. Liejuisemman laidan talo. Pomminpamaus Pinky Pink. Ne ovat hauskoja ja kiehtovia ja luovat voimakkaita mielikuvia. Outoa ja epätodellista tunnelmaa lisäävät henkilöiden ennakkoaavistukset ja näyt, ja se ettei oikein tiedä, tapahtuvatko tietyt asiat todella vai ovatko ne henkilöiden sepitelmää. Pidin esimerkiksi kovasti siitä, kuinka eräässä välissä hiukan sivumennen huomautettiin, että Sandran äidin nimi Lorelei Lindberg oli Doriksen keksimä - tyttöjen Lorelei-leikkiä varten, ilmeisesti. Epätodellisesta tunnelmasta huolimatta tunnen myös kiinnostuvani henkilöhahmoista ja tarinasta, mikä on minulle aina tärkeää tällaisissa todellisuuden rajoja venyttävissä kirjoissa.

Kirja tuntuu hyvin runsaalta ja rönsyilevältä, ja jotenkin tuntuu että asioita jää lukiessa myös huomaamatta ja tajuamatta. En tiedä haittaako se, vaatiiko kirjan lukeminen tarkkaavaisuutta ja yksityiskohtien havaitsemista, vai onko tämä sellainen mysteeri jossa tunnelma on tapahtumia tärkeämpi. Tunnelmasta ainakin siis nautin tässä vaiheessa, enkä välttämättä kaipaakaan kirjalta vastauksia kaikkiin arvoituksiin - ainakaan tässä vaiheessa.

Tällaisia ajatuksia minulla heräsi ensimmäisestä neljänneksestä? Miten teidän lukuhetkenne ovat sujuneet? Onko lukeminen ollut helppoa vai haastavaa? Ovatko jotkut tietyt kohdat jääneet mieleen, ja onko henkilöiden joukosta noussut suosikkeja? Pidättekö Fagerholmin kirjoitustyylistä vai tuntuuko se vieraalta? Sana on vapaa!

Kimppaluku Monika Fagerholmin Amerikkalaisesta tytöstä - tule mukaan!

Olen jo pitkään halunnut perehtyä kunnolla Monika Fagerholmin tuotantoon. Tai ainakin yrittää perehtyä. Fagerholmilla on nimittäin minun mielessäni vaikean kirjailijan leima. Yhden Fagerholmin kirjan olen tosin lukenutkin (Ihanat naiset rannalla), mutta siitä on niin kauan, etten juurikaan muista lukukokemusta tai kirjaa. Uudemmista Fagerholmeista olen kerran aloittanut Diivan lukemista, mutta luovuttanut melko pian, koska tuntui, etten saanut tekstistä mitään otetta.

Jokin Fagerholmissa kuitenkin kiehtoo. Olen saanut sen kuvan, että moni muukin on kokenut Fagerholmin kirjat vaikeasti sulatettaviksi, mutta että toisaalta jos Fagerholmiin hurahtaa, hurahtaakin sitten kunnolla. Tällainen on aina kiinnostavaa. Haluaisin tietää, olisiko minustakin Fagerholm-faniksi, vai pitääkö vain myöntää, ettei hän ole minun kirjailijani.

Aion siis lukea Fagerholmin Amerikkalaisen tytön vielä tämän vuoden aikana. Ja koska tiedän, että muutkin ovat miettineet Fagerholmin lukemista, ajattelin että kirjaa voisi lukea yhdessä. Nyt kyselenkin siis, löytyykö kiinnostuneita kimppalukijoita?

Ajattelin, että kimppaluku voisi alkaa lokakuussa. Jos olet halukas osallistumaan yhteislukuun, voisitkin nyt kertoa millainen lukuaikataulu sinulle sopisi? Haluaisitko lukea mieluummin nopeassa tahdissa vai pieniä pätkiä kerrallaan? Kirjassa on 530 sivua - lukisitko kirjan mieluummin esimerkiksi tahdilla 250 sivua per viikko vai kuulostaisiko 100 sivua per viikko paremmalta? Itse haluaisin mielelläni lukea kirjan  melko nopeassa tahdissa - koska lukemisen intensiteetti usein kärsii pitkistä tauoista - mutta pitää ainakin yhden välietapin luku-urakan keskellä.

Lähden huomenna loppuviikoksi matkalle, enkä luultavasti käy sinä aikana ollenkaan blogissa, mutta olisi mukavaa, jos kertoisitte tämän viikon aikana mahdollisesta kiinnostuksesta osallistua, sekä aikataulutoiveistanne. Palattuani voisin sitten alkaa suunnitella tarkempaa lukuohjelmaa.

Kopioin tähän vielä kustantajan esittelyn kirjasta:

On syksy 1969 Seudulla, ja kaikki on hajalla: amerikkalainen tyttö Eddie on löytynyt hukkuneena lammen pohjasta ja hänen ystävänsä Björn on hirttänyt itsensä. Eddie on tyttö joka on asunut viimeiset kuukaudet ranta-aitassa Lasitalossa, Björn orpopoika joka on adoptoitu taloon, jossa myös Bencku asuu. Syksyllä 1969, kun elämä hajoaa, on Bencku kolmentoista vanha, hän lopettaa puhumiseen ja vaipuu omaan maailmaansa. Kun hän astuu sieltä takaisin, on kaikki jälleen muuttunut.

Näistä tapahtumista syntyy Monika Fagerholmin romaani Amerikkalainen tyttö, jota kerrotaan ajassa taaksepäin ja eteenpäin ja eri paikkojen kautta ja jossa Seutu on kokoava piste.

Eddien ja Benckun tarina kulkee välistä hohtavan kauniina, välistä painostavana ja synkkänä – siitä kerrotaan huhuja, kuiskitaan, sävelletään lauluja ja rakennetaan fantasioita… Ja kun Seudulla asuvat Sandra ja Doris saavat tarinasta vihiä ja päättävät rekonstruoida sen, päättyy kaikki jälleen uuteen onnettomuuteen.

Amerikkalainen tyttö kertoo nuorten ihmisten äkillisestä kuolemasta, petoksesta ja valheesta, rakkaudesta ja menetetyistä toiveista – elämän katkeransuloisuudesta – ja tietysti musiikista. Amerikkalainen tyttö on myös kertomus ajasta ja paikasta, 1950-luvulta tulevaisuuteen, mutta myös tarina arkkitehtuurista ja kaipuusta, kaipuusta arkkitehtuurina.

Amerikkalainen tyttö on kaksiosaisen romaanisarjan ”Slutet på glitterscenen” ensimmäinen osa. Kirjalle on myönnetty mm. Ruotsin merkittävin kirjallisuuspalkinto August vuonna 2005.