lauantai 22. helmikuuta 2014

Anne B. Ragde: Erakkoravut


"Hän ei purskahtanut itkuun ennen kuin oli kotona, alasti peilin edessä hammasharja suussaan. Hän harjasi hampaita mekaanisesti, ja leuankärjestä valui valkoista vaahtoa. Hän pillahti itkuun kun näki peilistä olkapäänsä. Ne olivat niin kovin kapeat ja kalpeat. Yksinäiset, eikä kukaan pidellyt niistä kiinni, kukaan ei pidellyt häntä sylissään tai silittänyt. Ne olivat hänen olkapäänsä, hänen olkapäänsä. Ne saisivat yöpaidan verhokseen ja solahtaisivat kylmän peiton alle, ja hän heräisi aamulla ilman yhtäkään ilonaihetta nämä kapeat, valkoiset olkapäät seuranaan."

Vuosi sitten ihastuin kovasti Anne B. Ragden Berliinipoppelit-trilogian ensimmäiseen osaan, ja oli heti selvää että lukisin jossain vaiheessa myös toisen ja kolmannen osan. Ensimmäinen kirja oli erinomainen sekoitus viihdettyvää kerrontaa, vakavaa asiaa ja lämmintä tunnelmaa, ja ajattelin että sarjan toinen osa Erakkoravut voisi olla juuri sopivaa luettavaa tässä kiireiden keskellä.

Erakkorapujen takakannessa kirjan sanotaan olevan itsenäinen jatko-osa Berliinipoppeleille, mutta minusta tämä kirja oli aika vahvasti kirjasarjan keskimmäinen osa. Ensinnäkin henkilöhahmojen välisiä jännitteitä ja suhteita voisi olla hiukan vaikea hahmottaa, jos ei olisi lukenut ensimmäistä osaa – toiseksi Erakkoravut loppuu melkoiseen cliffhangeriin, mikä tarkoittaa että kolmaskin osa täytyy lukea, jos haluaa tietää, kuinka henkilöhahmoille tarinassa käy.

Erakkoravut lähtee hiukan vaisusti käyntiin. Kirjan alussa Neshovin veljekset sekä veljentytär Torunn  eroavat hautajaisten ja joulunvieton jälkeen, ja kunkin elämää seurataan vuorotellen. Jännite, joka syntyi luonteeltaan erilaisten sukulaisten kohtaamisesta ja vanhojen salaisuuksien esiin kaivamisesta teki Berliininpoppeleista voimakkaasti tunteisiin vetoavan, mutta erillään Neshovin perheenjäsenten vaiheet eivät temmanneet samalla tavalla mukaansa.

Jossain puolivälin vaiheilla kirja alkoi vetää paremmin, mutta varsinaisesti kirja tempaisi  kuitenkin mukaansa vasta siinä vaiheessa, kun Torunn palaa isänsä sikatilalle, ja Ragde pääsee taas kunnolla ristiriitojen ja ääneen lausumattomien ajatusten pariin, sillä niiden kuvaajana hän on ehdottomasti parhaimmillaan.

Erakkorapuja on kuitenkin hiukan vaikea arvioida juuri sen vuoksi, että se on niin selvästi osa laajempaa kirjasarjaa. Berliininpoppelit oli erinomainen aloitus, jonka tasolle Erakkoravut ei minun mielestäni noussut. Kolmas osa Vihreät niityt saa ratkaista, millainen trilogiasta kokonaisuudessaan muodostuu.

Anne B. Ragde: Erakkoravut (Eremittkrepsene, 2005)
Suom. Tarja Teva
Tammi, 2008

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Vuosi kuvina -haaste: helmikuun sumua

Tämä viikonloppu on kulunut pääasiassa kahden harrasteen parissa: tenttikirjojen ja olympialaisten. Tenttiin lukeminen on tuntunut harvinaisen takkuiselta ja epäinspiroivalta – olympialaiset sen sijaan ovat tarjonneet viihdettä ja iloa ja jännitystä. Yhteenlasketuksi arvosanaksi viikonlopulle tulee siis varsin hyvä.

Ulkonakin olen ehtinyt käydä kävelemässä, ja tänään kuvasin myös otokset Vuosi kuvina -haasteeseen, jonka tammikuiset kuvat löytyvät täältä. Tammikuun puolivälissä näytti siltä, että talvi olisi vihdoin saapunut: lämpötila oli reilusti pakkasen puolella ja maa oli peittynyt lumeen. Neljä viikkoa myöhemmin helmikuun kimaltelevista hangista ei ole tietoakaan: ulkona käyskennellessään voisi luulla että eletään pikemminkin maalis- tai huhtikuuta. Lumi sulaa, linnut laulavat ja ilmassa tuntuu tuoksuvan jo kevät. Tänään sää oli kovin sumuinen ja kostea, joten kuvatkin ovat varsin harmaita.

Ensi viikolla palaan taas kirjajuttujen merkeissä. Luvassa ainakin erään trilogian kakkososa ja runoja. 







lauantai 8. helmikuuta 2014

Jayne Anne Phillips: Suojelus


"Kuinka liikkumaton on vesi, kuin lasin peitossa, sileä kuin ensijää. Mutta ilma on lämmin, yö viilenee vasta, ja kun Pastori hiipii lähemmäksi, niin lähelle että hän näkee tytön kasvot, toinen tyttö nousee seisomaan, vaiti, ja odottaa että Frank katsoo häneen. Kun Frank sen tekee, tyttö polvistuu takaisin korsien sekaan ja pitempi nousee, opaalihohtoisena tumman ruohon yllä."

Partiotyttöjen leirillä heinäkuussa vuonna 1963 ilma on tiheä niin kuumuudesta kuin salaisuuksistakin. Siskokset Lenny ja Alma tietävät kumpikin vanhemmistaan salaisia, aikuisia asioita, joista he eivät kuitenkaan puhu keskenään. Lennyllä on myös omat öiset salaisuutensa ystävänsä Capin kanssa – pikkusisko Alma taas pitää huolta omasta ystävästään Deliasta, jonka isän kuolemassa on jotakin vaiettua ja salaista.

Leirin johtajattaren, rouva Thompson-Warnerin salaisuudet liittyvät kommunismiin ja venäläisiin. "On levottomuutta herättäviä tosiasioita jotka pysyvät salassa", sanoo rouva T. Kylmän sodan henki vaikuttaa leirillä voimakkaasti. Toisaalta ilmassa on myös nuoruutta, viattomuutta ja kasvamiseen liittyviä kipuja. Viattomuuden menetys koskettaa kipeästi myös leirin keittäjän pientä poikaa Buddya.

Jayne Anne Phillipsin Suojeluksen tapahtumat ajoittuvat muutamalle kesäiselle päivälle. Helteinen tunnelma on käsinkosketeltavaa. Ilma on kuin nestettä, jonka läpi voi uida, ja tuoksut ovat tummia ja tiiviitä. Lukiessa voi tuntea, kuinka vaatteet liimautuvat hiestä nihkeään ihoon; kuinka viileältä lammen vesi tuntuu yöllä päivän kuumuuden jälkeen, kuinka sakeana ilma on tuoksuja.Yhtä lailla voi tuntea sen levottomuuden, jonka vallassa nuoret tytöt maleksivat läpi kesäisten päivien: hämmennyksen, pelot ja seksuaalisen kutinan joka kasvaa välillä paineeksi jonka täytyy päästä purkautumaan.

Suojeluksen tunnelma on niin voimakas, että lukeminen tuntuu välillä suorastaan raskaalta. Kirja on vaativa niin teemoiltaan kuin tyyliltäänkin. Tunnelma on välillä unenomaisen kaunis, välillä painajaismaisen painostava. Phillips kirjoittaa tiheää tekstiä, joka saa lukijan hengästymään ja ahdistumaan, mutta joka myös lumoaa kauneudellaan. Kirja on painava myös uskonnollisesta symboliikasta. Selkeimmin se näkyy tapahtumien taustalla liikkuvan Pastorin hahmossa, mutta uskonnollisuus on läsnä kaikkialla. Kuvaava on kirjan motoksi valittu lainaus Johanneksen ilmestyksistä: " Ja minä näin tulevan taivaasta alas enkelin, jolla oli syvyyden avain ja suuret kahleet kädessään."

Phillipsin kirja ei ole helppo, mutta se on äärettömän kiehtova. Ja myös hämmentävä: en lukiessani tai kirjan päätyttyäkään ollut aivan varma, mitä kaikkea kirjassa oikeastaan tapahtui, ja millaisia merkityksiä kirjaan kätkeytyi. Välillä tuntui, että kirja eksytti minut syvälle metsään – välillä se piirsi eteeni kuvia jotka olivat tarkkuudessaan kuin elokuvaa. Kirja jättää jälkeensä merkillisen tunnelman, joka oli sekoitus puhtautta ja tahriintuneisuutta. Lapsuuden loppu, todellakin.

Suojeluksen ovat lukeneet myös Katja ja Minna.

Jayne Anne Phillips: Suojelus (Shelter, 1994)
Suom. Kersti Juva
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 1995/2009