Haruki Murakami: 1Q84

"Jos Tengo ei olisi varovainen, hän voisi ajautua toiselle miinakentälle ja vetää perässään muitakin. Tarina kulkee omia reittejään ja etenee omaan tahtiinsa. Tengo oli nyt osa tarinan maailmaa, halusi hän tai ei. Hänelle se ei ollut enää fiktiivinen maailma. Se oli todellinen maailma, jossa ihmisestä pulppusi punaista verta, kun ihoa viilsi veitsellä. Ja sen maailman taivaalla oli kaksi kuuta vierekkäin."

Pikkuväkeä, ilmakoteloita ja kaksi kuuta taivaalla. Palkkamurhaaja, seksuaalista hyväksikäyttöä ja outo uskonlahko. Naisia jotka katoavat. Miehiä jotka tapetaan väkivaltaisesti. Kissojen kaupunki ja vuosi 1Q84. Tengo ja Aomame. 

1Q84 pitää sisällään paljon. Aivan konkreettisestikin: kirjassa on kokonaisuudessaan yli 1200 sivua. Kirjassa ei sinänsä tapahdu kovin paljon, eikä sitä voi parhaalla tahdollaankaan kutsua vauhdikkaaksi, mutta se on tavattoman runsas, rönsyilevä ja yksityiskohtainen. Kirjan perusjuonen voisi luultavasti tiivistää melko pieneen tilaan, mutta se ei oikeastaan kertoisi kirjasta juuri mitään, sillä 1Q84:n merkitys syntyy yksityiskohdista, tunnelmasta ja niistä lukuisista sivupoluista, joiden kautta Murakami lukijaa kuljettaa.

Kirjasta löytyy myös paljon Murakamille tyypillisiä elementtejä. On hiukan erakkomainen, vakavamielinen nuori mies. Yksinäisyyttä ja kaipausta. Ruokaa. Viittauksia kirjallisuuteen ja musiikkiin. Henkilöhahmojen vaatteiden kuvausta. Yksityiskohtaisia mutta etäisiä seksikohtauksia. Unia. Kissoja. 1Q84:ä lukiessa voisi helposti napsia pisteitä Murakami-bingosta.

Mutta vaikka Murakami kirjoittaa kirjoihinsa samoja yksityiskohtia, ja vaikka kirjojen tunnelma ja aina tunnistettavan murakamimainen, kaikki lukemani murkamit ovat kuitenkin olleet omanlaisiaan ja toisistaan erottuvia kokonaisuuksia. Samankaltaisista aineksista sekoitetaan persoonallisia keitoksia, ja ehkä juuri sen takia minun on aina ollut vaikea asettaa Murakamin kirjoja paremmuusjärjestykseen. En osaa sanoa, rakastaisinko eniten Norwegian Woodin melankolista romantiikkaa, Sputnikin ahdistuksen puolelle vinksahtavaa outoutta, Juoksukirjan innostavaa elämänviisautta vai Kafkan lumoavaa mielikuvitusmaailmaa.

Vai rakastanko kenties sittenkin eniten 1Q84:n hiukan painajaismaista mutta myös kaunista maailmaa? Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että 1Q84 on Murakamin parhaimpia kirjoja – tai ainakin yksi minua eniten koskettaneista.

Rakastin erityisesti kirjan kolmatta osaa, jossa Murakami todella tekee tapahtumattomuudesta taidetta. Ilselän Minna käyttää kahdesta ensimmäisestä osasta kirjoittaessaan kerrassaan osuvaa luonnehdintaa "pöhöttynyt viivyttely", ja kolmannessa osassa tuo pöhötauti vain pahenee. Tai tässä tapauksessa paranee. Suurimmaksi osaksi kolmannen osan henkilöt vain istuvat sisätiloissa, tarkkailevat ja odottavat – kuka mitäkin. Ja minä luen lumoutuneena. Ehkä lumous syntyy siitä, että tapahtumattomuuden taustalla on uhkaava tunne siitä, että mitä tahansa saattaa tapahtua. Ja aina välillä joku kivi iskeytyykin tyyneen pintaan rikkoen odottavan hiljaisuuden.

Norkku kirjoittaa omassa arviossaan turhautuneensa siihen, että kirja jätti niin paljon asioita auki – että kummallisille tapahtumille ei annettu loogisia selityksiä. Minä puolestani rakastan Murakamissa – ja myös tässä kirjassa – sitä että hän jättää lukijan ihmettelemään. Merkityksellisyys tuntuu syntyvän nimenomaan siitä, että minun on itse jäätävä pohtimaan kirjan tarjoamia vihjeitä. Ja 1Q84 jätti jälkeensä paljon pohdittavaa.Mitä rooleja eri henkilöhahmot lopulta kirjassa esittivät? Kuka oli hyvä ja kuka paha? Oliko tarinan sisällä tarina? Mikä oli totta ja mikä kuviteltua? Ja mitä henkilöille tapahtui, kun kirjan tarina loppui?

Luin tämän kolmioisaisen, kahdessa osassa julkaistun kirjajärkäleen kolmessa jaksossa. Ensimmäisen osan luin elokuun kesäisinä lomapäivinä, toisen osan syyskuun kiireiden keskellä ja kolmannen osan nyt marraskuun lempeässä hämäryydessä. Olen erityisen iloinen siitä, että luin hidastempoisen, lähes tapatumattoman kolmannen osan juuri nyt, sillä kirja ja oma mielenmaisemani ja marraskuinen todellisuus tuntuivat kietoutuvan yhteen kokonaisvaltaiseksi elämykseksi – ja 1Q84 huipentui lukukokemuksena aivan erityisen hienoksi ja koskettavaksi.

1Q84 kiehtoi ja kosketti eikä tahdo vieläkään päästää otteestaan. Samankaltaista haikeutta kirjan väistämättömän loppumisen edessä olen tainnut viimeksi kokea keväällä MacDonaldin Linnuntietä-kirjan parissa. Haikeutta siitä, että kirjan maailmasta on pakko siirtyä pois – ja kyvyttömyyttä siirtyä muiden kirjojen maailmaan. Kun kirja ottaa tällä tavalla valtaansa, se on aina jotenkin aivan erityinen. Se pääsee lukijan ihon alle.

1Q84:n ensimmäisestä kirjasta ovat bloganneet mm. Arja, Annami ja Katja; kolmannesta osasta Annika K ja Noanna; ja koko kirjasta Linnea, Minna ja Helmi-Maaria.

1Q84. Osat 1 & 2 (1Q84, 2009)
Suom. Aleksi Milonoff
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2013

1Q84. Osa 3 (1Q84, 2010)
Suom. Aleksi Milonoff
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2013