"Mitä voi sanoa kaksikymmentäviisivuotiaasta tytöstä joka on kuollut?
Että hän oli kaunis. Ja älykäs. Että hän rakasti Mozartia ja Bachia. Ja Beatleseja. Ja minua."
Näillä sanoilla alkaa Love Story: elokuvaversio jonka olen nähnyt joitakin vuosia sitten, ja kirja jonka luin kesällä osana lukumaratonia. Sekä kirja että elokuva ovat puhdasveristä viihdettä, mutta varsin suloista ja surumielistäkin viihdettä. Molemmat ovat myös lajissaan viehättävän vanhanaikaisia. Ja kuten Lumiomenan tontilla vähän aikaa sitten todettiin: menneiden vuosikymmenten viihde on usein paljon vetoavampaa ja viihdyttävämpää kuin nykyajan viihde.
Heti Love Storyn alussa tehdään siis selväksi, että kyseessä on rakkaustarina, jonka toinen osapuoli on kuollut nuorena. Kuollut nainen on lahjakas ja nokkela mutta köyhä Jenny Cavilleri, ja häntä on jäänyt muistelemaan kultalusikka suussa syntynyt Oliver Barrett IV, jolla on kompleksinen isäsuhde. Love Story kertookin melkein yhtä paljon Oliverin suhteesta Oliver Barrett III:en kuin hänen suhteestaan Jennyyn.
Vaikka Love Story käsittelee varsin isoja asioita, kuten luokkaeroja, kuolemaa sekä vanhempien ja lasten välisiä suhteita (ja tietysti sitä rakkautta), se on erittäin kepeä kirja. Se pyyhkäisee raskaita teemojaan kuin höyhenellä ja tanssahtelee eteenpäin nokkelan sanailun ja rakkauden huuman maailmaan. Kirjan loppu on toki katkeransuloinen, mutta paino on kuitenkin siellä suloisen puolella. Ja miksipä ei? Love Story on romantiikkaa, jonka ääressä voi huokailla, nauraa ja ehkä tirauttaa muutaman kyyneleen, eikä se varmasti pyrikään olemaan mitään muuta. Lukumaratonilla nautin kovasti kirjan lukemisesta, koska olin sitä ennen lukenut melko vakavia ja vaativiakin kirjoja, ja oli ihanaa sukeltaa hetkeksi Love Stroyn tarjoamaan hattaraan.
Elokuvana Love Story on minusta parempi, koska romanttinen viihde vain toimii paremmin filmillä kuin paperilla. Kirjasta jäävät puuttumaan kauniiden näyttelijöiden valovoima, ihanat vaatteet ja maisemat ja tietysti myös tunteisiin vetoava musiikki. Mutta kyllä kirjakin hyvin toimii. Lisäksi kirjan takakansiteksti saa minut välittömästi hyvälle tuulelle. Se kertoo mm. että Segal on klassisten kielten apulaisprofessri Yalessa, ja että "Love Story teki professoristamme yhdellä iskulla dollarimiljönäärin ja koko maailman tunteman pop-henkilön." Ei voi olla tykkäämättä!
Love Storyn ovat lukeneet myös Paula, Mai Laakso ja Jokke.
Erich Segal: Love Strory. Rakkauskertomus. (Love Stroy, 1970)
Suom. Anna-Liisa Suurpää
Tammi, 1971
Nyt saattaapi olla niin, että en ole lukenut tätä kirjaa, 'vain' nähnyt elokuvana, mutta jätti ikuisen muiston. En oikeastaan edes lue romantiikkaa mit änyt Anna Karenina, Tohtori Zivago ja Tuulen viemää, mutta ne kestävät aikaa. Niin vain kestää Love Storykin, sillä vieläkin kyynelhedin kun katson trailerin ja kuulen teemamusiikin...Those were the days!
VastaaPoistaLeena, elokuva taitaa ollakin tunnetumpi ja sanoisin, että ihan syystä. Jos on nähnyt elokuvan, kirja ei tarjoa varsinaisesti mitään lisää, mutta on kirjassa kuitenkin oma viehätyksensä.
PoistaMinä olen nähnyt Love Stroryn vain kerran, ja kirjan lukemisen jälkeen teki tietysti mieli nähdä se uudelleen.
Love Story oli elokuvana vaikuttava. Se vaikutti aikanaan jopa muotiin:opiskelijatytöt käyttivät pitkiä raitakaulahuiveja ja samanlaisia myssyjä kjuin leffan Jenny.
VastaaPoistaTulipas kaipaus katsoa elokuva ja palata nuoruuden tunnelmiin.
Marjatta, elokuva taitaa toimia edelleen muoti-inspiraationa. :) Muotilehdissä kaivetaan säännöllisin väliajoin esiin Love Storyn kuvia, kun 70-luvun opiskelijatyyli tekee paluun.
PoistaMinulle Love Story ei ole varsinaisesti nostalgia-elokuva, koska näin sen kymmenisen vuotta sitten ollessani kolmikymppinen. Mutta oli se silti aika ihana.
Ah, pop-henkilö! :D
VastaaPoistaMinä olen lukenut tämän pari kertaa, mutta elokuvaa en ole nähnyt. Pitäisi korjata tilanne.
Maija, eikö olisi hienoa olla pop-henkilö! Taidan ottaa sen tavoitteekseni tässä elämässä.
PoistaElokuva kannattaa tosiaan katsoa.
Love Story on tosiaan elokuvana aivan ihana, itken joka kerta. Kirja sen sijaan oli vähän plääh, ja luin sen vielä silloin kun olin vähän enemmän tollo kuin nyt. Ei toiminut siis yhtään, koska elokuva oli niin hyvä.
VastaaPoistaHanna, joskus tosiaan on noin päin, että elokuva on parempi kuin kirja. Varsinkin tällaiset vähän kevyemmät ja viihteellisemmät jutut sopivat paremmin elokuviksi.
PoistaMinusta tämä kirjakin oli ihan söpö, mutta minulla ei olekaan kovin syvää suhdetta elokuvaversioon, koska olen nähnyt sen vain kerran.
Love Storyn olen nähnyt elokuvana ja muistaakseni ihan lapsena. Oi että, nyt olisi hienoa katsoa se uudelleen. Love Story-biisiä on joskus tullut soiteltua pianolla. :)
VastaaPoistaSara, pitäisköhän järjestää joku kirjabloggaajien elokuvailta. Katsottaisiin Love Story ja kyynelehdittäisiin yhdessä. :)
PoistaOi, mitä nostalgiaa tulvii mieleen! Toisella kymmenellä luin tarinan muistaakseni joskus jatkokertomuksena jossain naistenlehdessä, tosin tuo kirjan kansikin näyttää hyvin tutulta. Leffa on mielestäni imelämpi (tietysti se itketti). Lähtökohtaisesti kirja on aina leffaa parempi :-) mutta aina en itsekään muista, kummasta on ollut kyse, huomasin, kun yritin laskea, montako kirjaa bloggareiden parhaiden kirjojen listalta olen lukenut. Tämän muistan. Ja ne 70-luvun kampaukset ja vaatteet :-)
VastaaPoistaArja, minusta kirja ei ihan aina ole elokuvaa parempi. Usein, mutta ei aina. Ja useinhan vaikuttaa myös se, onko lukenut kirjan ennen elokuvaa vai toisin päin.
PoistaElokuva on toki imelä, mutta imelyys sopii minusta tällaisiin lavstooreihin. :)
Kirja on todella lyhyt, eli sen lukee nopeasti, mutta lyhyeksi kirjaksi sangen puhutteleva.
VastaaPoistaJokke, Love Stroyn parissa ei tosiaan ei paljon aikaa mene. Kevyt kirja, mutta ei vailla kosketuspintaa.
Poista