Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Mitä ihminen rakastaa, jos hän rakastaa aseita? Valtaa? Kontrollin tunnetta? Turvallisuuden illuusiota?

"Älä kerro ystävillesi, että meillä on ase. Älä puhu mitään. Se on turvaksi. Suojaksi.
Suojaksi?
Niin kuin sateenvarjo huonolla säällä.
Miksi Eli antoi sen sinulle?
Hänestä se on kuin ruusukimppu, äiti sanoi.
Elin mielestä ase ei muuta tarvitse kuin autossa kahdestaan asuvat tytöt." 

Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin kuvaa maailmaa, jossa aseet ovat kaikkialla. Floridassa kaatopaikan vieressä on asuntovaunualue, jossa asuu yhteiskunnan hylkiöitä: sotaveteraaneja, työttömiä ja teiniäitejä. Aseet ovat niin arkipäiväisiä, ettei kukaan ihmettele ympäristöstä jatkuvasti kuuluvia laukauksia. Joku luultavasti vain huvittelee ampumalla alligaattoreita.

Alueella asuu myös 14-vuotias Pearl. Pearl on asunut siellä koko elämänsä, leikkien kaatopaikalla, varastaen tupakkaa muilta asukkailta ja vetelehtien ystävänsä kanssa. Lisäksi Pearlin elämässä on äiti, joka on kullanmuru, kuppi sokeria, herttainen uneksija joka osaa nähdä ihmisten sisimpään.

Eräänä päivänä alueen kirkkoon astelee mies kahden haulikon kanssa. Pastori esittelee miehen ystäväkseen, jota huonot ajat ovat kolhineet. Kaikki kirkon naiset ovat sulaa vahaa Elin edessä. Pearlin äiti ei ole kirkossa, mutta hänkin putoaa polvilleen Elin tavattuaan. Pearlin ja äidin yhteiselämään tulee Elin kokoinen aukko. Ja Elin saapumisen jälkeen alueelle näkyy koko ajan enemmän aseita.

Rakkaudesta aseisiin kuvaa julmaa maailmaa haikean lempeästi. Tapahtumat nähdään Pearlin näkökulmasta, ja se tuo kaikkein kauheimpiinkin asioihin tiettyä pehmeyttä. Nuoruus ja viattomuus suojelevat ainakin toistaiseksi Pearlia monilta asioilta, jotka lukija ymmärtää. Lisäksi kirjassa on jonkinlaista uneliasta sadunomaisuutta: Pearl ja hänen äitinsä elävät maailmassa, jota hallitsevat kohtalonusko, unet ja rakkauslaulut. Valitettavasti maailma ympärillä on paljon kovempi.

Clement luo kirjaansa kiehtovan tunnelman ja kuvaa samalla hienosti monia suuria teemoja. Osattomat lapset, syrjäytyminen, väkivallan ja rahan liitto, rakkaus ja kuolema. Ne kaikki mahtuvat tarinaan, joka on kuitenkin samalla täysin ehjä ja kokonainen. Pearlin matkaa seuraa sydän nyrjähtäneenä ja haluten uskoa parempaan huomiseen. Mutta tuleeko sitä?

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Kaisa V, Suketus, Zephyr, Omppu ja Kirsi.

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (Gun Love, 2018)
Suom. Terhi Kuusisto
Like, 2018

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

"Hankimme lapsia, jotta kestäisimme ja muuttaisimme maailman rikkaammaksi ja arvaamattomammaksi. Teimme lomamatkoja, juhlimme syntymäpäiviä ja vietimme joulua, iltaisin asetuimme makaamaan vierekkäin ja aamuisin autoimme toisiamme, jotta elämästä tulisi jotakin enemmän kuin mitä piti vain kestää. Kosketimme toisiamme kevyesti tai ahnaasti, kuvittelimme mitä kaikkea voisi seurata täysin odottamattomista intiimeistä iloista – harrastimme jatkuvaa flirttiä tehdäksemme yhdessäolon, jos mahdollista, vielä kauniimmaksi. Mitä muuta me olisimme tehneet?"

Jon ja Timmy ovat olleet naimisissa kaksi vuosikymmentä. Heidän liittonsa on ollut täydellinen – sellaista tarinaa he ovat itselleen ja toisilleen kertoneet. He ovat olleet erityisiä, he eivät olleet koskaan tavallisia, eivät silloinkaan kun heidän elämänsä pinnalta katsoen näytti samanlaiselta kuin muiden.

Sellaista tarinaa he olivat liitostaan kertoneet. Ja kuitenkin liitto on päättynyt eroon. Timmy on löytänyt toisen miehen. Jon haluaa ymmärtää, hän haluaa selityksen, ja kun Timmy ei pysty sellaista antamaan, Jon päättää kuvitella selityksen. "Minun täytyy kuvitella, miten hän koki sen kevään", toteaa Jon.

Kertomus eräästä avioliitosta on taidokas ja piinallisen tarkka kuvaus parisuhteen syntymästä ja kuolemasta. Se kertoo tunteista ja ajatuksista, joista parisuhde rakentuu, ja se kertoo siitä, kuinka kerromme parisuhteista tarinoita, ja kuinka määrittelemme itseämme näiden tarinoiden kautta. Jonin ja Timmyn tarina on ollut selkeä. Se on ollut täydellisen suhteen tarina. Sen on täytynyt olla täydellisen suhteen tarina, koska se on alkanut pettämisestä ja aiheuttanut aikaisemmassa suhteessa syntyneen lapsen hylkäämisen. Miten muuten voi oikeuttaa oman lapsen hylkäämisen kuin kaiken voittavalla rakkaustarinalla?

Tarina mutkistuu, kun täydellinen rakkaus paljastuu epätäydelliseksi. Millaista tarinaa Jon voi nyt kertoa? Hänen on pakko kuvitella uusi tarina, tarina uskottomuudesta ja rakkauden muuttumisesta. Gulliksenin kirjan hienous piilee juuri siinä, kuinka lukijan on koko ajan muistettava, että tapahtumat on kerrottu täysin Jonin näkökulmasta. Tapahtumien lisäksi myös Timmyn ajatukset ja tunteet ovat Jonin tulkintoja – yritystä selittää itselleen avioliiton päättymistä. Onnellisessa suhteessa on helppo kuvitella, että toinen kokee asiat samalla tavalla kuin itse, kun taas rikkoutuneessa suhteessa on pakko yrittää kuvitella, mitä toinen on ajatellut ja tuntenut – miksi toinen on kokenut asiat eri tavalla kuin itse. Joka tapauksessa toisten ihmiseten kokemuksissa on kyse kuvitelmista, tulkinnoista ja tarinoista.


Geir Gulliksen kirjoittaa tekstiä, joka etenee sulavasti huolimatta lukuisten välimerkkien, sanojen ja sivulauseiden painosta. Hanna Tarkka tavoittaa suomennoksessaan hienosti pelkistetyn ja virtaavan tyylin, jolla Gulliksen kertomustaan kuljettaa. Kertomus eräästä avioliitosta ihastuttaa taidokkuudellaan: sanat on aseteltu kohdalleen, näkökulma on hienosti rakennettu ja tarinan kaari etenee tyylikkäästi alusta loppuun. Ja kuitenkin kirja on enemmän taitava kuin koskettava. Se pysyttelee kummallisen välimatkan päässä vaikka vie lukijan hyvin intiimeille alueille. Kirja oli kiinnostava ja palkitsevakin lukukokemus, mutta kovin suurta tunnejälkeä se ei jälkeensä jättänyt.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Maisku, tuijata, Nanna, helmikekkonen ja Omppu.

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta (Historie om et ekteskap, 2015)
Suom. Hanna Tarkka
Kansi: Mika Tuominen
Siltala, 2017

Margaret Atwood: Uusi maa

Luin Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian ensimmäisen osan, Oryxin ja Craken kolme vuotta sitten, ja olin aivan lumoutunut kirjasta ja sen hyytävän todentuntuisesta tulevaisuuden kuvauksesta. Luin Herran tarhurit aika pian sen jälkeen, mutta sitten ajattelin "vähän säästellä" viimeistä osaa, jotta voisin hiukan pitkittää sarjan tarjoamaa lukunautintoa.

Kuten usein käy, pieni tauko venähti aika pitkäksi. Onneksi Atwoodin trilogiaansa luoma maailma on niin voimakas, että aikaisempien kirjojen tapahtumat olivat pääpiirteissään edelleen yllättävän kirkkaina mielessäni. Uuden maan tarinaan solahti helposti ja nopeasti sisälle.

Luin Uuden maan hurjalla vauhdilla, reilussa vuorokaudessa, ja olin lukemisen jälkeen pari päivää hiukan pyörällä päästäni. Luin kirjan lopppuun illalla, ja kun seuraavan aamuna heräsin, minulla oli samanlainen olo, kuin joskus on hauskojen juhlien jälkeen, tai silloin kun on palannut matkalta kotiin. Sellainen olo kuin ei olisi vielä ihan kokonaan palannut arkiseen elämään, vaan että jokin osa viipyilee vielä edellisten päivien elämyksissä. Merkillinen ja hieno tunne.

Kuten kaksi aiempaakin osaa, Uusi maa kertoo yhden tarinan siitä, mitä tapahtui ennen vedetöntä tulvaa. Kirja jatkaa tarinaa myös eteenpäin siitä, mihin edelliset osat jäivät. Ihmiskunnan rippeet yrittävät joten kuten jatkaa elämää geenimanipuloitujen eläimien ja crakelaisten kanssa. Jollakin tavalla täytyy yrittää rakentaa uutta maailmaa, mutta tuleeko siitä parempi tai erilainen kuin vanhasta? Ovatko ihmiset oppineet mitään? Entä mitä tapahtuu crakelaisille, kun he elävät rinnakkain ihmisten kanssa?

Uusi maa on lempeämpi ja toiveikkaampikin kirja kuin sarjan kaksi edellistä osaa. Se näyttää antavan ihmiskunnalle ainakin jonkinlaisen mahdollisuuden oppia virheistään ja aloittaa alusta. Käyttääkö ihminen tämän mahdollisuuden hyväkseen, jää lukijan mielikuvituksen varaan – Atwood ei kerro, hän vain vihjaa kevyesti muutaman mahdollisuuden suuntaan.

Jotkut lukijat ovat pitäneet Uutta maata trilogian heikoimpana lenkkinä ja epäonnistuneena lopetuksena sarjalle. Minulle Uusi maa oli hieno lukukokemus, eikä kirja hävinnyt minun arvoasteikossani mitenkään Herran tarhureille. Oryx ja Crake on ehdottomasti sarjan paras kirja kaikessa vimmassaan ja tuhossaan ja synkkyydessään, mutta kyllä tämä koko MaddAddam-sarja osui minuun ihan täydellä teholla. Atwoodin tulevaisuuskuva on pelottava ja liiankin tunnistettava, se on kammottava mutta kuitenkin kiehtova. Ja Atwood on kansoittanut synkän maailmansa henkilöhahmoilla, joihin kiintyy, ja joille kyllä suo sen pienen valon, joka Uuden maan lopussa sarastaa.

Uudesta maasta ovat kirjoittaneet myös Raija, Suketus, Arja, Opus eka ja Mila.

Margaret Atwood: Uusi maa (MaddAddam, 2013)
Suom. Kristiina Drews
Otava, 2015/2016

Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua

Voiko kohtaloaan paeta? Ei ainakaan Daniyal Mueenuddinin novelleissa.

Entä mitä kohtalo tarkoittaa? Syntyperää, sukua ja perhettä, yhteiskunnallista asemaa, sukupuolta. Mueenuddinin novelleissa ihmiset yrittävät paeta heille varatulta elämänpolulta – he tavoittelevat onnea tai edes elämässä pärjäämistä kuka keinottelun, kuka seksin, kuka rakkauden kautta. Mutta voiko omaan elämäntarinaansa vaikuttaa? Onko onni tässä maailmassa koskaan pysyvää?

"Hyvästi se elämä, jota hän ei koskaan eläisi, elämä jota hän halveksi, säästöt joita hän ei koskaan keräisi laittaessaan ruokaa ja hoitaessaan kotia sillä välin kun hänen miehensä työskentelisi vanhassakaupungissa, joku sellainen poika joka olisi voinut kelpuuttaa hänet morsiamekseen."

Kirjan tarinoita sitoo löyhästi yhteen maanomistaja K. K. Harouni, rikas ja vaikutusvaltainen mies. Yhdessä novellissa Harounilla on suurempi rooli, mutta muissa hän esiintyy pienessä sivuosassa, tai häneen ja hänen sukuunsa vain viitataan lyhyesti. Harounin läsnäolo antaa kuitenkin tarinoille pysyvän maailman, jossa ihmiset tulevat ja menevät mutta tietyt asiat ovat muuttumattomia. Myös muiden tarinoiden päähenkilöt saattavat vilahtaa jonkun toisen tarinan sivuosassa, kuin muistuttamassa siitä, että yhden ihmisen onni tai tragedia on toisen ihmisen tarinassa vain alaviite.

Monissa tarinoissa ihmiset pyrkivät kohti parempaa elämää käyttämällä hyväkseen rakkautta. Tai sitten he pyrkivät yksinkertaisesti kohti rakkautta. Rakkaus ja seksi voivat aluksi olla keino saada haluamansa – taloudellista turvaa, mielenrauhaa tai lapsi – mutta usein rakkaus ottaa ohjat ja alkaa hallita ihmisiä. Se, jonka piti olla kylmäverinen oman edun tavoittelija, huomaa rakastuneensa, ja se joka luuli olevansa rakastunut huomaakin tavoitelleensa jotakin muuta.

Kirjan maailma on sen ihmisille armoton. Harvalla on juurikaan mahdollisuuksia maailmassa, jossa valta ja varakkuus ovat kasautuneet harvoille, ja jossa kaikki ovat lahjottavissa. Ihmiset ja heidän tunteensa ovat usein vain välineitä ja kauppatavaraa. Naisten asema on vielä rajatumpi kuin miesten: valtasuhteet ja vuosisatojen perinteet määrittelevät ne rajat, joiden sisällä naisen on mahdollista liikkua. Sen saavat huomata niin köyhä palvelija kuin 2000-luvun bileprinsessakin.

Mueenuddinin kertomukset ovat surumielisiä ja välillä lohduttomiakin, mutta hän suo henkilöhahmoilleen myös lyhyitä onnen hetkiä. Suurta surumielisyyttä pehmentää lempeä kauneus, joka taittaa kärjen kaikkein suurimmalta kärsimykseltä.

Hunajaa ja tomua oli yksi tämän vuoden hyllynlämmittäjistäni. Olen iloinen, että haasteen myötä luin vihdoin tämän hienon kirjan.

Daniyal Mueenuddinin: Hunajaa ja tomua (In Other Rooms, Other Wonders, 2009)
Suom. Titia Schuurman
Kansi: Satu Ketola
Avain, 2012

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina ja Napoli-sarjan summausta

Napoli-sarja ei ole missään vaiheessa herättänyt minussa mitään Ferrante-huumaa, mutta sen verran paljon olen sarjasta kuitenkin pitänyt, että olen koko ajan tiennyt, että haluan lukea sen kokonaan. Ovathan nämä kirjat ihan jo ilmiönä kiinnostavia, vaikka jossain silmiini osunut kustantajan mainoslause maailman rakastetuimmasta kirjasarjasta olikin minusta melkoinen ylilyönti.

Olen viihtynyt sarjan parissa välillä paremmin ja välillä huonommin. Kadonneen lapsen tarina vei varsin hyvin mukanaan, ehkä ihan jo siksikin, että kirjojen maailmassa on viettänyt niin paljon aikaa, ja kiinnosti tietää, miten tarina päättyy.

Toisaalta tämä oli ehkä myös viimeisen kirjan ongelma: kuten sarjojen päätösosissa usein, Kadonneen lapsen tarinassa keskityttiin pitkälti nimenomaan punomaan tarinan lankoja yhteen. Juoni eteni vauhdikkaasti, ja muut tasot jäivät vähän juonen jalkoihin. Viimeinen osa ei ehkä tuonut sarjan teemoihin tai henkilöhahmojen välisiin suhteisiin kovin paljon uusia kerroksia. Kirjan loppu oli kyllä onnistunut ja sarjan henkeen sopiva – pessimistinen ja kysymyksiä ilmaan jättävä.

Nyt, kun koko Napoli-sarja on luettu, mitä ajattelen siitä? Mistä pidin, ja mistä en pitänyt? Mikä teki erityisen vaikutuksen, ja mitä ilman olisin voinut elää?

Pituus. Tarinassa on paljon tyhjäkäyntiä, toistoa ja (minulle) täysin epäkiinnostavia teemoja. Mutta jos tätä sarjaa rakastaa, on lukija varmaan vain iloinen kaikista tuhansista sivuista. Uskon, että itse olisin pitänyt tästä tarinasta paljon enemmän, jos se olisi kerrottu tiiviimmässä muodossa.

Elena. Elenan sisäisen maailman kuvaus oli ehdottomasti sarjan kantava voima. Elena on  kaikessa monimuotoisuudessaaan ja ristiriitaisuudessaan hieno henkilöhahmo. Erityisesti toisen osan tytöstä kohti naiseutta kasvava Elena ja kolmannen osan omaa paikkaansa hakeva Elena olivat uskottavia ja riipaisevia kuvauksia nuoren naisen tunteista, kokemuksista ja ajatuksista.

Lila. Lilan henkilöhahmo ei vakuuttanut minua oikein missään vaiheessa. Lilan on tarkoitus olla Elenan peili, Toinen, jota vasten Elena jatkuvasti heijastaa itseään. Lila on henkilöhahmona kuitenkin sekä liian etäinen että liian mystinen ollakseen oikeasti kiinnostava. Ja vaikka Lila nähdään koko ajan Elenan kautta, Ferrante ei ole malttanut tehdä Lilasta aivan puhdasta Toista, vaan hän antaa Lilalle oman näkökulman ja äänen esimerkiksi pitkien lainausten kautta. Pääsemme vähän liian lähelle Lilaa, jotta voisimme nähdä hänet vain Elenan näkökulmasta, mutta toisaalta Lila jää aika yksiulotteiseksi, eikä hän ole tasapainoinen vastapari Elenalle.

Ihmissuhteet. Napoli-sarjan rakkaussuhteet tuskastuttivat minua melkoisesti. Elenan pakkomielle Ninoa kohtaan ei kiinnostanut missään vaiheessa, ja varsinkin viimeisessä osassa se sai suhteettoman paljon tilaa. Yleisesti ottaen sarjan henkilöhahmot olivat Elenaa lukuunottamatta aika latteita, joten ehkä senkin vuoksi ihmisten välisten suhteiden kuvaus ei ollut kirjan parasta antia.

Ystävyys. Napoli-sarjasta on puhuttu useimmiten nimenomaan poikkeuksellisena kuvauksena naisten välisestä ystävyydestä. En ole ihan vakuuttunut siitä, että Elenan ja Lilan välinen suhde olisi jotain aivan ennen näkemätöntä. Kiinnostava se on, ehdottomasti, mutta minusta kuitenkin enemmän symbolinen kuin elämänmakuinen.

Napoli, Italia. Jos henkilöhahmot eivät aivan herää eloon, sykkii Italia sitäkin kiehtovampana taustana tapahtumille ja henkilöille. Tunnelma, ajankuva, aatteet, sukupuolten väliset suhteet ja maailman muuttuminen kulkevat mukana koko tarinan läpi. Viimeisessä osassa Napolin merkitystä vähän turhaan alleviivataan Lilan Napoli-kiinnostuksen kautta, mutta muuten kirjan maailma on hienosti ja liikoja osoittelematta rakennettu.

Kannet. Kuka tietää, ehkä olisin pitänyt koko sarjasta enemmän, jos suomalaisen painoksen kannet eivät olisi niin rumat ja ankeat.

Kadonnneen lapsen tarinasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Laura,  Elina, tuijata, Omppu ja Mila.

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina (Storia della bambina perduta, 2014)
Suom. Helina Kangas
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2018

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Aina välillä on hyvä lukea oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Silloin voi todeta omat ennakkoluulonsa vääriksi – tai sitten voi käydä niin, että ennakkoluulot lujittuvat. Niina Meron Englantilainen romanssi kuuluu harmittavasti jälkimmäiseen luokkaan.

En ollut alunperin ajatellut lukea Englantilaista romanssia, koska romanttinen viihde ei kovin usein osu omaan lukumakuuni. Lisäksi vierastin sitä, että kirja sijoittuu Englantiin. Rakastan brittiläisyyttä, mutta nautin brittiläisyyteni kuitenkin mieluiten brittien itsensä tuottamassa muodossa.

Englantilainen romanssi on siis romanssi, maustettuna ripauksella jännityskertomusta. Päähenkilö Nora on kirjallisuudenopiskelija, joka rakastaa Englantia, mutta ei halua koskaan matkustaa unelmiensa saarelle – todellisuus kun voisi osoittautua pettymykseksi. Britannian matkaa ei kuitenkaan voi välttää, kun Noran siskopuoli ilmoittaa menevänsä naimisiin englantilaisen lordin kanssa. Noran tie vie siis vanhaan kartanoon, hovimestarien ja arkistokraattien keskelle. Häävalmistelujen keskellä Nora tutustuu useampaankin komeaan ja hurmaavaan englantilaismieheen, mutta hänen mielensä tuntuu silti askartelevan eniten sisarpuolen sulhasen kadonneen veljen arvoituksen ympärillä.

Kirja ei siis kuulunut lukusuunnitelmiini, vaikka sen ennakkokappale olikin kustantajalta minulle ystävällisesti lähetetty. Sitten kirjasta alkoi ilmestyä kehuvia arvioita: sitä kuvattiin älykkääksi viihteeksi, hauskaksi ja ihanan brittiläiseksi. Arvioista sai kuvan, että kirjasta voisi nauttia sellainenkin lukija, jolle romanttinen viihde normaalisti aiheuttaa närästystä. Päätin antaa kirjalle mahdollisuuden, varsinkin kun satuin juuri kaipaamaan jotakin kepeämpää luettavaa.

Kuten sanottua, en lue kovinkaan paljon romanttista viihdettä tai chick litiä. Silti Englantilainen romanssi tuntui minusta varsin tyypilliseltä genrensä edustajalta. On päähenkilö, joka on suorapuheinen ja sosiaalisesti vähän kömpelö, ja jota "perinteiset naiselliset jutut" eivät niin kiinnosta (toisin kuin ilmeisesti kaikkia muita naisia). On jumalaisen komeita miehiä ja kuvankauniita naisia. On väärinymmärryksiä, ylpeyttä ja ennakkoluuloja. Kirjassa ei ollut mitään niin omalaatuista, mikä olisi voinut käännyttää minut romanttisen viihteen ystäväksi.

Englantilainen romanssi ei ole huono kirja. Mero kirjoittaa hyvin ja sujuvasti, ja juoni kulkee ajoittaista tyhjäkäyntiä lukuunottamatta jouhevasti. Huumori ei ole väkisinväännettyä tai liiallista, ja kirjassa on mukavasti mukana hiukan tummempiakin sävyjä. Mutta tällainen näin vahvasti genren sääntöihin nojautuva kirjallisuus ei vain ehkä ole minun juttuni: samalla tavalla minua kyllästyttää suuri osa fantasiakirjallisuudesta ja dekkareista.

Suurin ongelma kirjassa oli kuitenkin se etukäteenkin epäilyttänyt brittiläisyys. Vaikka sydämeni sykkiikin voimakkaasti brittiläisyydelle (usein myös sen kliseille ja stereotypioille), en kuitenkaan halua nauttia pelkkiä kliseitä. Kartanot ja aristokraatit eivät myöskään ole minulle mikään kaikkein rakkain brittiläisyyden ilmentymä, eivät ainakaan näin ennalta-arvattavassa muodossa tarjoiltuna. En löytänyt kirjasta rakasta Oxfordiani, en löytänyt Englannin moniulotteisuutta, en sen omalaatuisuutta ja lumoa.

Englantilainen romanssi oli siis pettymys erityisesti englantilaisuuden osalta.

Moni muu on pitänyt kirjasta enemmän, esimerkiksi Laura, Jonna, Katja ja Kirjaluotsi.

Niina Mero: Englantilainen romanssi
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2019

Ulkopuolisuudesta kahdella tapaa: Röyhkeys ja Pöytä yhdelle

Ulkopuolisuutta voi kokea monin tavoin, monista eri lähtökohdista. Ulkopuolisuus voi johtua olosuhteista tai olla jossain määrin ihmisen oma valinta. Ulkopuolisuus voi olla hetkellistä, liittyä johonkin tiettyyn tilanteeseen, tai se voi olla ihmisen elämää olennaisesti määrittelevä kokemus.

Luin hiljattain sattumalta peräikkäin kaksi kirjaa, joiden aihepiiri liittyi enemmän tai vähemmän ulkopuolisuuden kokemukseen. Laura Honkasalon tietokirja Pöytä yhdelle käsittelee yksinäisyyttä ja yksin olemista – Ossi Nymanin Röyhkeys-romaanissa päähenkilö kokee ulkopuolisuutta maailmassa, jossa ihmistä määrittää työnteko.

***

Honkasalo kirjoittaa yksinäisyydestä elämän eri vaiheissa, yksinäisyydestä parisuhteen tai ystävyyden puuttumisen näkökulmasta sekä yksinäisyyden henkilökohtaisena kokemukena. Honkasalo kirjoittaa omasta yksinäisyydestään mutta pyrkii käsittelemään yksinäisyyttä myös laajemmasta näkökulmasta. Lähteinä hän on käyttänyt esimerkiksi erilaisia tutkimuksia, netin keskustelufoorumeja ja lehtijuttuja.

Luulen, että kirja olisi ollut sanomaltaan voimakkaampi, jos Honkasalo olisi tarkastellut aihetta selkeämmin omien yksinäisyyden kokemustensa kautta, koska hänen oma näkökulmansa värittää nytkin niin vahvasti koko kirjaa. Honkasalo yleistää paljon ja esittää ajatuksiaan usein varsin ehdottomassa muodossa: hän käyttää paljon sellaisia ilmaisuja kuin "kaikki", "aina" ja "tietysti". Kärjistykset ovat ehkä osittain tarkoituksellisiakin – niiden kautta voi osoittaa yleisten ajatusmallien kaavamaisuuden – mutta usein tuntuu, että Honkasalo itse yleistää reippaalla kädellä.

Olen usein ihaillut sitä, kuinka avoimesti Honkasalo faktateksteissä kirjoittaa omista tuntemuksistaan, myös sellaisista, joita moni ihminen saattaisi peitellä ja kaunistella. Toisaalta välillä tuntuu, että Honkasalo katsoo asioita liiaksi siitä omasta näkökulmastaan: hän pystyy kyllä analysoimaan omia kokemuksiaan, mutta toiset ihmiset ovat hänelle vieraita Toisia. Pöytä yhdelle pitää sisällään kinnostavia ja arvoikkaitakin ajatuksia, mutta jättää kuitenkin kitkerän maun suuhun, kun Honkasalo kirjoittaa, että kauniit naiset julkaisevat "Facebookin täydeltä bilekuvia, jotta ulkopuoliset varmasti tietäisivät, mistä jäävät paitsi".

***

Myös Ossi Nymanin kirjassa lähtökohtana ovat kirjailijan omat ulkopuolisuuden kokemukset. Tai näin lukija ainakin johdatellaan uskomaan: päähenkilö elää vapaaehtoisen työttömän arkea, käy Springsteenin keikalla ja uravalmennuskurssilla ja kirjoittaa esikoisromaania vapaaehtoisesti työttömästä miehestä. Kirjan loppua kohti oletettu autofiktio ja fiktio sekoittuvat perusteellisesti, ja jäljelle jää tarina.

Nymanin päähenkilö on selkeästi ulkopuolinen, mutta onko hän sitä omasta valinnastaan? Työttömyys on valinta, mutta onko ulkopuolisuus seurausta työttömyydestä vai toisin päin. Springsteenin konsertissa mies miettii, ettei tilanne tunnu aivan todelliselta, koska paikalla ei ole ketään tuttua, joka olisi todistanut että hän on olemassa. Mies kuvittelee usein päässään kohtaamisia ja keskusteluja ihmisten kanssa mutta on sosiaalisissa tilanteissa vetäytyvä ja kömpelökin.

Päähenkilö tarkkailee ympäristöään ja muita ihmisiä. Havainnot ovat välillä naivistisen herttaisia, välillä ylenkatseellisia ja melkein ilkeitä. Tämä tekee päähenkilöstä kokonaisen tuntuisen ja kiinnostavan. Miehen arkisiin havaintoihin kätkeytyy usein paljon enemmän kuin ensivilkaisulla luulisi.

Entä mitä päähenkilön röyhkeys on? On työstä kieltäytyminen röyhkeyttä? Vai onko miehen koko asenne röyhkeä? Hän asettaa usein itsensä muiden yläpuolelle, työssä käyvien, muiden työttömien, lihavien, tavallisten ihmisten. Toisaalta mies kokee monista asioista häpeää: ulkomuodostaan, yhteiskunnalta saamistaan rahoista, omista puheistaan. Häpeää tunteva mies uhmaa röyhkeästi yhteiskunnan normeja.

Nymanin kirja oli piristävä ja ilahduttava kokemus. Terävä, yllättävä ja kerronnaltaan sulava kannanotto ajastamme.

Pöydästä yhdelle ovat kirjoittaneet myös Lukuneuvoja ja Sirri, Röyhkeydestä Laura ja Arja.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle
Kansi: Anna Makkonen
Kirjapaja, 2016 

Ossi Nyman: Röyhkeys
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Teos, 2017

Jason Lanier: 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt

10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt ei kehota tuhoamaan sometilejä sen takia, että ilman somea meillä jäisi enemmän aikaa kehittää itseämme, tai siksi että ilman somea liikkuisimme enemmän ja nukkuisimme paremmin. Se ei kehota somepaastoon mielen tasapainon takia, eikä se halua meidän käyttävän enemmän aikaa ihmisten kanssa koneiden sijaan. Jason Lanierin kirjan pääargumentti sometilien tuhoamiselle on se, että sosiaalinen media kontrolloi ja manipuloi meitä algoritmien kautta.

Algoritmit pystyvät ennustamaan ihmisen käyttäytymistä ja valintoja hämmästyttävän hyvin. Ne syöttävät käyttäjille sisältöä, johon näiden ennustetaan reagoivan positiivisesti tai negatiivisesti. Lanierin mukaan negatiivisten ärsykkeiden tarjoaminen on yhtä oleellista kuin positiivisten, koska sosiaalinen media koukuttaa kaikkein eniten odotuksen tunteen kautta. Emme voi olla varmoja siitä, tuottaako sosiaalinen media meille mielihyvää vai esimerkiksi kateuden, pettymyksen tai ärtymyksen tunteita. Pelkkä mielihyvän tarjoaminen ei addiktoisi läheskään yhtä tehokkaasti.

Sosiaalinen media vaikuttaa muutenkin toimivan pitkälti negatiivisten tunteiden herättämisen pohjalta. Jostakin syystä sosiaalinen media ruokkii ihmisen pimeää puolta – väittelynhalun, voittamisen tarpeen, itsekorostuksen, kiusaamisen ja trollaamisen tapaista toimintaa.

Se, että sosiaalinen media tekee meistä kusipäitä, olisi Lanierin mukaan jo itsessään hyvä syy sometilien tuhoamiseen. Algoritmeilla on kuitenkin myös muita, paljon syvemmälle meneviä vaikutuksia. Tarjoamalla meille muokattuja uutisia, mainoksia ja päivityksiä, ne muokkaavat käsitystämme todellisuudesta niin, ettemme enää elä samalla tavalla yhteisessä maailmassa kuin silloin, kun ihmiset seurasivat suunnilleen samoja uutisia ja ajankohtaisia ilmiöitä. Kun kokemus yhteisesti jaetusta maailmasta hämärtyy, meidän on Lanierin mukaan vaikeampi ymmärtää muita ihmisiä, koska emme pysty entiseen tapaan päättelemään, mihin heidän maailmankuvansa perustuu.

Sosiaalinen media tarjoaa myös erinomaisen alustan valeuutisille, provosoinnille ja epävakauden levittämiselle. Tyytymättömyyden lisääminen, pakkomielteiden ruokkiminen ja raja-aitojen pystyttäminen palvelevat erinomaisesti joidenkin tahojen päämääriä. Kannattaa miettiä keiden.

10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt ei ehkä kerro somesta mitään, mitä ei tietäisi ennestään, mutta Lanier kokoaa somen negatiiviset puolet varsin vakuuttavasti yhteen ja osoittaa, kuinka ne kytkeytyvät toisiinsa. Lanierin kirjoitustyyli on varsin tiivistä, ja lyhyeen kirjaan mahtuu paljon argumentointia, eikä se siksi ole ihan kaikkein keveintä luettavaa. Lanier on kuitenkin kansantajuinen, ja vaikka lukija ei ihan tajuaisikaan, miten algoritmit toimivat, niin eivät kuulemma tajua niiden luojatkaan.

Kirja ei ehkä saa lukijaa tuhoamaan sometilejään, mutta se tarjoaa kyllä ajattelemisen aihetta. Harmi vain, että Lanierin mukaan sosiaalinen media ei muutu niin kauan kuin ihmiset käyttävät sitä.

Entä miksi kirjan kannessa seikkailee kissa? Se selviää jo kirjan ensimmäisessä luvussa.  

Kirjasta ovat bloganneet myös Luettua ja maistettua ja Bibbidi Bobbidi Book.

Jason Lanier: 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt (Ten Arguments for Deleting Your Social Media Accounts Right Now, 2018)
Suom. Kirsimarja Tielinen
Kansi, Meryl Sussman Levavi
S&S, 2019

Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen

"Ihmisistä hän ei pitänyt. Ne raatelivat toisiaan, siitä ei mihinkään päässyt. Mitä sitten kun ne olisivat saaneet raadelluksi jonkun loppuun? Keksisivät toisen, tietysti. Mutta lopulta niiden oli pakko kääntää hampaansa ja kyntensä ja raadella itseään, saada tuntea oman verensä maku. Sellaisia ne olivat. Olikohan hänkin? Mutta hän oli julkisuuttumatta päässyt tämän syksyn melkein loppuun. Hän pani sen yksinkertaisen kirjanpitonsa kreditpuolelle. Paljon muuta siellä ei ollutkaan." 

Eero Kuula on ravintolayrityksen toimitusjohtaja ja yritykselleen omistautunut mies. Jäyhä ja auktoriteetistaan lujasti kiinni pitävä mies, joka asettaa työasiat ihmissuhteiden edelle. Ravintola-ala ei aikoinaan ollut Kuulan unelma tai intohimo, mutta kun kyseessä on perheyritys eikä yrityksen johtoon koulittu veli halunnutkaan ottaa harteilleen toimitusjohtajan viittaa, Kuula otti sen kantaakseen. Otti, vaikka yliopistoura olisi kiinnostanut enemmän.

Nyt perheyrityksessä työskentelevät myös Kuulan vävypojat. Toinen on viinaanmenevä, toinen kunnollinen ja miellyttävä, ehkä liikaakin. Vävyillä on omat tavoitteensa ja suunnitelmansa, eivätkä ne tunnu kohtaavan Kuulan näkemyksien kanssa. Varsinkin se kunnollinen vävy hiertää Kuulan mieltä: mitä vävy suunnittelee, mihin hän tähtää kaikilla ehdotuksillaan ja ideoillaan?

Yritystoiminta, yhtiökokoukset ja liike-elämän kieroilut eivät ehkä kuulosta kaikkein kiinnostavimmilta romaanin aiheilta. Myönnän ainakin itse suhtautuneeni hiukan epäillen tähän Eeva Joenpellon kirjaan. Mutta niin vain kävi, että Rikas ja kunniallinen oli yksi kiehtovimmista tänä vuonna lukemistani kirjoista.

Joenpelto rakentaa toimitusjohtajastaan (näin Kuulaa useimmiten kirjassa kutsutaan) moniulotteisen henkilökuvan. Toimitusjohtaja on jäykkä, suorapuheinen luokkaavuuteen asti, usein itsevaltainen toimissaan ja puheissaan. Mutta päästämällä lukijan tarkastelemaan toimitusjohtajan sisäistä elämää, Joenpelto näyttää hänestä myös pehmeämmät ja hauraammat puolet. Näemme miehen, joka ajattelee läheisiään vaikkei osaakaan näitä ajatuksia muille ilmaista; miehen joka miettii elämän lyhyyttä; miehen joka rakastaa tyhjää, asiakkaita vielä odottavaa ravintolasalia.

Näemme toimitusjohtajan hetkittäin myös muiden ihmisten silmin. Vaimon, jonka suupieliin elämä toimitusjohtajan kanssa on alkanut piirtää katkeria viivoja. Tyttären, joka on aina ollut isän tyttö. Vävyn, joka näkee appiukon kuivat ja kylmät aivot. Toimitusjohtaja ajatuksineen on kuitenkin keskiössä – tämä on hänen tarinansa ja taistelunsa.

Taistelu käydään yrityksen herruudesta, mutta se on myös taistelu erilaisten näkemysten ja pyrkimysten välillä. Kenen näkemykset ovat oikeita, kenen pyrkimykset kunnitoitettavampia? Ja mistä loppujen lopuksi kilvoitellaan – kuka voittaa ja mitä voittaja lopulta saavuttaa?

Joenpelto kuljettaa tarinaansa rauhallisesti mutta pikku hiljaa kierroksia kasvattaen. Tunnelmassa on kireyttä, pidättyväisyyttä ja ajoittaisia räjähdyksiä. Taustalla soi surumielinen sävelmä, mutta mukana on myös ymmärtäväistä lempeyttä. Moniulotteinen, mielenkiintoinen ja yllättä lukukokemus. Joenpeltoa tekee mieli lukea lisää.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen. Tämä on myös ensimmäinen tämän vuoden hyllynlämmittäjistäni.

Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen
Kansi: Pekka Loiri
Wsoy, 1984

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken

"Ei siis ihme, että olemme kansakunta, jonka kansalaisista suurin osa kuvaa olevansa uskonnollisia ja vakuuttaa uskovansa rakkauden jumalalliseen voimaan ja siltikään emme osaa kollektiivisesti omaksua rakkauden etiikkaa ja toimia sen mukaan. Tämä tulee erityisen selvästi ilmi silloin, kun täytyisi tukea radikaalia muutosta."

Mitä on rakkaus? Tähän kysymykseen etsii vastausta bell hooks, yksi amerikkalaisen nykyfeminismin tunnetuimmista ajattelijoista. Rakkaus oli kiinnostanut ja mietityttänyt hooksia jo pitkään, mutta hän oli huomannut, että siitä oli vaikea keskustella ihmisten kanssa, eikä kirjallisuudestakaan löytynyt kovin paljon tyydyttäviä määritelmiä rakkaudelle. Niinpä hän päätti itse kirjoittaa aiheesta.

Hooksin kirjan kiinnostavimmat ajatukset ovat se, että rakkaus täytyy määritellä, ja että rakkaus on tunteen sijaan tekoja. Rakkauden määritteleminen on tärkeää, koska jos vain kuvittelemme tietävämme, mitä rakkaus on, saatamme esimerkiksi pysyä rakkaudettomissa suhteissa, joiden kuvittelemme olevan rakastavia. Jos teemme itsellemme selväksi, mitä rakkaus mielestämme on, voimme peilata todellisen elämän suhteitamme käsitykseemme rakkaudesta. Rakkauden määritelmästä kannattaa myös keskustella muiden ihmisten kanssa, eikä olettaa että muut määrittelevät rakkauden samalla tavalla kuin me itse.

Rakkaus on verbi, ei substantiivi, kirjoittaa hooks. Tällä hän viittaa siihen, että rakkautta mitataan tekojen kautta. Rakkauteen eivät kuulu itsekkäät teot, laiminlyönti tai väkivalta, ja kuitenkin me usein hyväksymme nämä asiat osaksi ihmissuhteitamme, koska olemme oppineet ajattelemaan rakkautta vain tunteen kautta. Rakkauden tunne ikään kuin hyvittää teot, jotka eivät kuulu rakkauteen. Pelkkä tunne ei hooksin mukaan riitä, vaan rakkauden tulee olla aktiivisia tekoja ja valintoja.

Hooks ei kirjoita vain romanttisesta rakkaudesta, vaan hän ulottaa rakkauden teoriansa paitsi kaikkiin ihmisten välisiin suhteisiin, myös laajemmin yhteiskuntaan, hengelliseen rakkauteen ja siihen, kuinka suhtaudumme asioihin. Rakkaudettomassa yhteiskunnassa vallitsevat itsekkyys, oman edun tavoittelu ja valheellisuus. Jos yhteiskunta olisi aidosti sitoutunut rakkauteen, se asettaisi hooksin mukaan yhteisen edun, toisten auttamisen ja vastuullisuuden etusijalle. Ja koska rakkaus on tekoja, rakkaudellinen yhteiskunta toteuttaisi näitä arvoja myös käytännössä.

Rakkaus muuttaa kaiken on ensimmäinen hooksilta lukemani kokonainen kirja. Olen opiskeluaikoina lukenut hooksilta yksittäisiä esseitä, ja muistan pitäneeni niistä. Rakkaus muuttaa kaiken ei sen sijaan kiinnostavista ajatuksista huolimatta täysin vakuuttanut minua. Kirjasta jäi hiukan kepoinen vaikutelma – siinä oli vähän liikaa self help -kirjallisuuden kaikuja minun makuuni. Ajatuksia ja väittämiä ei kirjassa juurikaan perustella, vaan niitä enemmänkin tiputellaan lukijan eteen. Myös hooksin feminismi tuntuu jossain määrin vanhanaikaiselta: sukupuolten väliset erot ovat vahvoja hooksin ajatuksissa vaikka toki hooks selittää erot yhteiskunnallisilla syillä ja opituilla ajattelumalleilla eikä luonnonlaeilla.

Rakkaus muuttaa kaiken oli joka tapauksessa kiinnostavaa luettavaa, vaikka kaikki sen tarjoamat ajatukset eivät kovin painavia olleetkaan. Ja kuten hooks itsekin toteaa, rakkauden määrittelemistä ei saisi jättää vain populaarikulttuurin tehtäväksi. Se, että yhteiskunnalliset vaikuttajat, korkeakulttuurin edustajat ja filosofit käsittelevät rakkautta vakavasti otettavana teemana, on jo itsessään radikaali teko ja kannanotto rakkauden puolesta.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen. Vaikka suomennos on ilmestynyt vasta pari vuotta sitten, on kirja jo melkein 20 vuotta vanha, ja lisäksi hooks on itsessään sellainen klassikko, että kirjankin voi mielestäni klassikoksi lukea.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Anna Pöysä, helmisaukko ja Aurora Lemma.

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken (All About Love. New Visions, 2000)
Suom. Elina Halttunen-Riikonen
Kansi. Camilla Pentti
niin & näin, 2016