Margaret Atwood: Uusi maa

Luin Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian ensimmäisen osan, Oryxin ja Craken kolme vuotta sitten, ja olin aivan lumoutunut kirjasta ja sen hyytävän todentuntuisesta tulevaisuuden kuvauksesta. Luin Herran tarhurit aika pian sen jälkeen, mutta sitten ajattelin "vähän säästellä" viimeistä osaa, jotta voisin hiukan pitkittää sarjan tarjoamaa lukunautintoa.

Kuten usein käy, pieni tauko venähti aika pitkäksi. Onneksi Atwoodin trilogiaansa luoma maailma on niin voimakas, että aikaisempien kirjojen tapahtumat olivat pääpiirteissään edelleen yllättävän kirkkaina mielessäni. Uuden maan tarinaan solahti helposti ja nopeasti sisälle.

Luin Uuden maan hurjalla vauhdilla, reilussa vuorokaudessa, ja olin lukemisen jälkeen pari päivää hiukan pyörällä päästäni. Luin kirjan lopppuun illalla, ja kun seuraavan aamuna heräsin, minulla oli samanlainen olo, kuin joskus on hauskojen juhlien jälkeen, tai silloin kun on palannut matkalta kotiin. Sellainen olo kuin ei olisi vielä ihan kokonaan palannut arkiseen elämään, vaan että jokin osa viipyilee vielä edellisten päivien elämyksissä. Merkillinen ja hieno tunne.

Kuten kaksi aiempaakin osaa, Uusi maa kertoo yhden tarinan siitä, mitä tapahtui ennen vedetöntä tulvaa. Kirja jatkaa tarinaa myös eteenpäin siitä, mihin edelliset osat jäivät. Ihmiskunnan rippeet yrittävät joten kuten jatkaa elämää geenimanipuloitujen eläimien ja crakelaisten kanssa. Jollakin tavalla täytyy yrittää rakentaa uutta maailmaa, mutta tuleeko siitä parempi tai erilainen kuin vanhasta? Ovatko ihmiset oppineet mitään? Entä mitä tapahtuu crakelaisille, kun he elävät rinnakkain ihmisten kanssa?

Uusi maa on lempeämpi ja toiveikkaampikin kirja kuin sarjan kaksi edellistä osaa. Se näyttää antavan ihmiskunnalle ainakin jonkinlaisen mahdollisuuden oppia virheistään ja aloittaa alusta. Käyttääkö ihminen tämän mahdollisuuden hyväkseen, jää lukijan mielikuvituksen varaan – Atwood ei kerro, hän vain vihjaa kevyesti muutaman mahdollisuuden suuntaan.

Jotkut lukijat ovat pitäneet Uutta maata trilogian heikoimpana lenkkinä ja epäonnistuneena lopetuksena sarjalle. Minulle Uusi maa oli hieno lukukokemus, eikä kirja hävinnyt minun arvoasteikossani mitenkään Herran tarhureille. Oryx ja Crake on ehdottomasti sarjan paras kirja kaikessa vimmassaan ja tuhossaan ja synkkyydessään, mutta kyllä tämä koko MaddAddam-sarja osui minuun ihan täydellä teholla. Atwoodin tulevaisuuskuva on pelottava ja liiankin tunnistettava, se on kammottava mutta kuitenkin kiehtova. Ja Atwood on kansoittanut synkän maailmansa henkilöhahmoilla, joihin kiintyy, ja joille kyllä suo sen pienen valon, joka Uuden maan lopussa sarastaa.

Uudesta maasta ovat kirjoittaneet myös Raija, Suketus, Arja, Opus eka ja Mila.

Margaret Atwood: Uusi maa (MaddAddam, 2013)
Suom. Kristiina Drews
Otava, 2015/2016