Niina Mero: Englantilainen romanssi

Aina välillä on hyvä lukea oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Silloin voi todeta omat ennakkoluulonsa vääriksi – tai sitten voi käydä niin, että ennakkoluulot lujittuvat. Niina Meron Englantilainen romanssi kuuluu harmittavasti jälkimmäiseen luokkaan.

En ollut alunperin ajatellut lukea Englantilaista romanssia, koska romanttinen viihde ei kovin usein osu omaan lukumakuuni. Lisäksi vierastin sitä, että kirja sijoittuu Englantiin. Rakastan brittiläisyyttä, mutta nautin brittiläisyyteni kuitenkin mieluiten brittien itsensä tuottamassa muodossa.

Englantilainen romanssi on siis romanssi, maustettuna ripauksella jännityskertomusta. Päähenkilö Nora on kirjallisuudenopiskelija, joka rakastaa Englantia, mutta ei halua koskaan matkustaa unelmiensa saarelle – todellisuus kun voisi osoittautua pettymykseksi. Britannian matkaa ei kuitenkaan voi välttää, kun Noran siskopuoli ilmoittaa menevänsä naimisiin englantilaisen lordin kanssa. Noran tie vie siis vanhaan kartanoon, hovimestarien ja arkistokraattien keskelle. Häävalmistelujen keskellä Nora tutustuu useampaankin komeaan ja hurmaavaan englantilaismieheen, mutta hänen mielensä tuntuu silti askartelevan eniten sisarpuolen sulhasen kadonneen veljen arvoituksen ympärillä.

Kirja ei siis kuulunut lukusuunnitelmiini, vaikka sen ennakkokappale olikin kustantajalta minulle ystävällisesti lähetetty. Sitten kirjasta alkoi ilmestyä kehuvia arvioita: sitä kuvattiin älykkääksi viihteeksi, hauskaksi ja ihanan brittiläiseksi. Arvioista sai kuvan, että kirjasta voisi nauttia sellainenkin lukija, jolle romanttinen viihde normaalisti aiheuttaa närästystä. Päätin antaa kirjalle mahdollisuuden, varsinkin kun satuin juuri kaipaamaan jotakin kepeämpää luettavaa.

Kuten sanottua, en lue kovinkaan paljon romanttista viihdettä tai chick litiä. Silti Englantilainen romanssi tuntui minusta varsin tyypilliseltä genrensä edustajalta. On päähenkilö, joka on suorapuheinen ja sosiaalisesti vähän kömpelö, ja jota "perinteiset naiselliset jutut" eivät niin kiinnosta (toisin kuin ilmeisesti kaikkia muita naisia). On jumalaisen komeita miehiä ja kuvankauniita naisia. On väärinymmärryksiä, ylpeyttä ja ennakkoluuloja. Kirjassa ei ollut mitään niin omalaatuista, mikä olisi voinut käännyttää minut romanttisen viihteen ystäväksi.

Englantilainen romanssi ei ole huono kirja. Mero kirjoittaa hyvin ja sujuvasti, ja juoni kulkee ajoittaista tyhjäkäyntiä lukuunottamatta jouhevasti. Huumori ei ole väkisinväännettyä tai liiallista, ja kirjassa on mukavasti mukana hiukan tummempiakin sävyjä. Mutta tällainen näin vahvasti genren sääntöihin nojautuva kirjallisuus ei vain ehkä ole minun juttuni: samalla tavalla minua kyllästyttää suuri osa fantasiakirjallisuudesta ja dekkareista.

Suurin ongelma kirjassa oli kuitenkin se etukäteenkin epäilyttänyt brittiläisyys. Vaikka sydämeni sykkiikin voimakkaasti brittiläisyydelle (usein myös sen kliseille ja stereotypioille), en kuitenkaan halua nauttia pelkkiä kliseitä. Kartanot ja aristokraatit eivät myöskään ole minulle mikään kaikkein rakkain brittiläisyyden ilmentymä, eivät ainakaan näin ennalta-arvattavassa muodossa tarjoiltuna. En löytänyt kirjasta rakasta Oxfordiani, en löytänyt Englannin moniulotteisuutta, en sen omalaatuisuutta ja lumoa.

Englantilainen romanssi oli siis pettymys erityisesti englantilaisuuden osalta.

Moni muu on pitänyt kirjasta enemmän, esimerkiksi Laura, Jonna, Katja ja Kirjaluotsi.

Niina Mero: Englantilainen romanssi
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2019