tiistai 2. huhtikuuta 2019

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina ja Napoli-sarjan summausta


Napoli-sarja ei ole missään vaiheessa herättänyt minussa mitään Ferrante-huumaa, mutta sen verran paljon olen sarjasta kuitenkin pitänyt, että olen koko ajan tiennyt, että haluan lukea sen kokonaan. Ovathan nämä kirjat ihan jo ilmiönä kiinnostavia, vaikka jossain silmiini osunut kustantajan mainoslause maailman rakastetuimmasta kirjasarjasta olikin minusta melkoinen ylilyönti.

Olen viihtynyt sarjan parissa välillä paremmin ja välillä huonommin. Kadonneen lapsen tarina vei varsin hyvin mukanaan, ehkä ihan jo siksikin, että kirjojen maailmassa on viettänyt niin paljon aikaa, ja kiinnosti tietää, miten tarina päättyy.

Toisaalta tämä oli ehkä myös viimeisen kirjan ongelma: kuten sarjojen päätösosissa usein, Kadonneen lapsen tarinassa keskityttiin pitkälti nimenomaan punomaan tarinan lankoja yhteen. Juoni eteni vauhdikkaasti, ja muut tasot jäivät vähän juonen jalkoihin. Viimeinen osa ei ehkä tuonut sarjan teemoihin tai henkilöhahmojen välisiin suhteisiin kovin paljon uusia kerroksia. Kirjan loppu oli kyllä onnistunut ja sarjan henkeen sopiva – pessimistinen ja kysymyksiä ilmaan jättävä.

Nyt, kun koko Napoli-sarja on luettu, mitä ajattelen siitä? Mistä pidin, ja mistä en pitänyt? Mikä teki erityisen vaikutuksen, ja mitä ilman olisin voinut elää?

Pituus. Tarinassa on paljon tyhjäkäyntiä, toistoa ja (minulle) täysin epäkiinnostavia teemoja. Mutta jos tätä sarjaa rakastaa, on lukija varmaan vain iloinen kaikista tuhansista sivuista. Uskon, että itse olisin pitänyt tästä tarinasta paljon enemmän, jos se olisi kerrottu tiiviimmässä muodossa.

Elena. Elenan sisäisen maailman kuvaus oli ehdottomasti sarjan kantava voima. Elena on  kaikessa monimuotoisuudessaaan ja ristiriitaisuudessaan hieno henkilöhahmo. Erityisesti toisen osan tytöstä kohti naiseutta kasvava Elena ja kolmannen osan omaa paikkaansa hakeva Elena olivat uskottavia ja riipaisevia kuvauksia nuoren naisen tunteista, kokemuksista ja ajatuksista.

Lila. Lilan henkilöhahmo ei vakuuttanut minua oikein missään vaiheessa. Lilan on tarkoitus olla Elenan peili, Toinen, jota vasten Elena jatkuvasti heijastaa itseään. Lila on henkilöhahmona kuitenkin sekä liian etäinen että liian mystinen ollakseen oikeasti kiinnostava. Ja vaikka Lila nähdään koko ajan Elenan kautta, Ferrante ei ole malttanut tehdä Lilasta aivan puhdasta Toista, vaan hän antaa Lilalle oman näkökulman ja äänen esimerkiksi pitkien lainausten kautta. Pääsemme vähän liian lähelle Lilaa, jotta voisimme nähdä hänet vain Elenan näkökulmasta, mutta toisaalta Lila jää aika yksiulotteiseksi, eikä hän ole tasapainoinen vastapari Elenalle.

Ihmissuhteet. Napoli-sarjan rakkaussuhteet tuskastuttivat minua melkoisesti. Elenan pakkomielle Ninoa kohtaan ei kiinnostanut missään vaiheessa, ja varsinkin viimeisessä osassa se sai suhteettoman paljon tilaa. Yleisesti ottaen sarjan henkilöhahmot olivat Elenaa lukuunottamatta aika latteita, joten ehkä senkin vuoksi ihmisten välisten suhteiden kuvaus ei ollut kirjan parasta antia.

Ystävyys. Napoli-sarjasta on puhuttu useimmiten nimenomaan poikkeuksellisena kuvauksena naisten välisestä ystävyydestä. En ole ihan vakuuttunut siitä, että Elenan ja Lilan välinen suhde olisi jotain aivan ennen näkemätöntä. Kiinnostava se on, ehdottomasti, mutta minusta kuitenkin enemmän symbolinen kuin elämänmakuinen.

Napoli, Italia. Jos henkilöhahmot eivät aivan herää eloon, sykkii Italia sitäkin kiehtovampana taustana tapahtumille ja henkilöille. Tunnelma, ajankuva, aatteet, sukupuolten väliset suhteet ja maailman muuttuminen kulkevat mukana koko tarinan läpi. Viimeisessä osassa Napolin merkitystä vähän turhaan alleviivataan Lilan Napoli-kiinnostuksen kautta, mutta muuten kirjan maailma on hienosti ja liikoja osoittelematta rakennettu.

Kannet. Kuka tietää, ehkä olisin pitänyt koko sarjasta enemmän, jos suomalaisen painoksen kannet eivät olisi niin rumat ja ankeat.

Kadonnneen lapsen tarinasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Laura Elina, tuijata, Omppu ja Mila.

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina (Storia della bambina perduta, 2014)
Suom. Helina Kangas
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2018

2 kommenttia:

  1. Kiinnostavaa lukea näitä mietteitäsi sarjasta!

    Itse luin syksyllä lukupiiriä varten ekan osan ja jatkoin sen jälkeen ihan omaehtoisesti vielä toiseen osaan. Sitten sain jotenkin tarpeekseni. Sarja on jotenkin liian väkivaltainen ja kurja makuuni. Lila tuntuu vähän liiotellulta henkilöhahmolta. Mutta silti joskus mielessäni on välähtänyt, pitäisikö sittenkin jatkaa vielä loppuun! Tavallaan olisi kiinnostavaa tietää, kuinka sarjassa käy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä pidin ehdottomasti eniten kolmannesta osasta, eli sikäli suosittelisin jatkamaan. :) Lila ei henkilöhahmona oikein vakuuttanut minuakaan, ja ehkä siksikin pidin kolmannesta osasta, jossa Lila ei ollut niin vahvasti läsnä.

      Ja jos lukee kolmannen osan, on tietysti melkein pakko lukea viimeinenkin.

      Poista