Tunnustuksia kera kuppikakun

Sain Mari A:lta tämän tunnustuksen, kiitos!

Tällä kertaa tunnustetaan lempiasioita seuraavasti:

 

Lempiväri: tällä hetkellä hurmaannun marraskuun maanläheisestä väriskaalasta (pidän ihan oikeasti marraskuusta kovasti). Ruskean eri sävyistä, murretuista keltaisista ja oransseista, ripauksista hehkuvaa punaista ja vihreää, sinisen kylmistä sävyistä ja iltojen purppurasta ja roosasta.

Lempieläin: kissa. (Aioin kirjoittaa tähän jotakin kissojen sulokkuudesta ja arvokkuudesta ja itsenäisyydestä, mutta satuin vilkaisemaan erästä sohvalla selällään rötköttävää olentoa, jonka jokainen tassu sojottaa eri suuntaan...)

Onnennumero: ei ole onnennumeroa. Jos olisi, se olisi varmaan 13, koska olen syntynytkin perjantaina, 13. päivänä, enkä pidä syntymääni kovin epäonnekkaana asiana.

Alkoholiton lempijuoma: tee. Erityisesti musta tee (tai siis punainen, kiinalaisittain ilmaistuna), mutta myös vihreä tee, pu'erh ja jasmiiniteet maistuvat.

Facebook vai Twitter: olen tällainen kivikautinen jäänne, enkä käytä kumpaakaan. Facebookin viehätyksen sentään pystyn ymmärtämään, kun taas Twitter on minusta lähinnä ärsyttävä. Eli vastaan kai sitten Facebook.

Mistä pidät: vaikka mistä. Hitaista aamuista, kallioista, hyvästä ruuasta, lumesta ja pakkasesta, meressä uimisesta, kirjoista, polveilevista keskusteluista, suklaasta, piirtämisestä, kynttilöistä, ystävistä, punaviinistä, pitkistä kävelyretkistä, ulkona syömisestä kesällä, joogasta, leipomisesta, musiikista ja rakkaastani. Muun muassa.

Lahjojen antaminen vai saaminen: mikään ei ole kutkuttavampaa kuin se, kun keksii jollekulle yllätyslahjan, josta tietää lahjansaajan ihastuvan. 

Lempimuotosi: Muotoseikka? Muotopuoli? Muotokuva? Sijamuoto? En voi väittää, että minulla olisi varsinaisesti mitään lempimuotoa. Ellei sitten alitajuisesti.

Lempipäiväsi: vapaapäivä.

Lempikukkasi: kaikki metsä- ja niittykukat. Kissankellot, päivänkakkarat, kielot, vanamot, apilat, koiranputket, hiirenvirnat, niittynätkelmät...

Tunnustus on varmaan jo ehtinyt kiertää läpi lukemani blogit, joten en nyt jaa tunnustusta eteenpäin.

Neljästoista viikko musiikkia ja kirjoja

Viime viikolla listasin viisi suosikkikirjailijaani, ja tällä viikolla pitäisi kertoa suosikkikirja suosikkikirjailijalta. Mikäpä sen mieluisampaa, eli ei kun listaamaan:

Dorothy L. Sayers: olen jo aikaisemmin tämän haasteen yhdeydessä listannut Juhlaillan kirjaksi joka tekee minut onnelliseksi. Juhlaillan ohella suosikki-Sayersini on Myrkkyä, joka on Sayersin tuotannossa eräänlainen siirtymävaiheen kirja. Se aloitti muutoksen kepeämmistä ja huumoripitoisemmista kirjoista kohti pohdiskelevampia ja henkilökohtaisempia kirjoja. Myrkkyä-kirjassa nämä Sayersin molemmat puolet ovat esillä, eli lukija saa nauttia herkkuja kaksin käsin.

Jhumpa Lahiri: novellin mestarilta pitäisi tietysti mainita novellikokoelma, mutta Kaima on kuitenkin rakkain Lahirini, luultavasti koska se oli ensimmäinen. Muistan aina ne kirkkaan kylmät, aurinkoiset pakkaspäivät, kun istuin sohvalla lukien ja juoden loputtomia teekupillisia, kirjasta lumoutuneena.

E.M. Forster: Talo jalavan varjossa on aina ja ikuisesti yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani.

L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla on ehkä se rakkain Montgomery. Ei ehkä paras, mutta rakkain.

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät kaikessa rönsyilevyydessään ja rosoisuudessaan on ehkä jotenkin enemmän kirja minun makuuni, kuin Puhdistus, joka sekin on loistelias. Molemmat olen lukenut vain kerran, joten aika tulee osoittamaan, kumpi kestää paremmin aikaa ja lukemista.

***

Musiikkihaasteessa aiheena on kappale josta kukaan ei olettaisi minun pitävän. Minusta tämä kysymys on melkoisen mahdoton. Mistäpä minä tietäisin, mitä muut olettavat minun kuuntelevan. Omasta mielestäni musiikkimieltymykseni tietysti ovat aivan loogisia, koska niitä kaikkia yhdistää oma musiikkimakuni...

Aionkin röyhkeästi muuttaa kysymystä niin, että nimeän kappaleen josta en itse olisi odottanut pitäväni. Minulle kun käy usein niin, että kappale, yhtye tai artisti ensin ärsyttää ja sitten huomaankin ihastuneeni. Ja usein juuri tällaisesta musiikista loppujen lopuksi tulee sitä kaikkein mieluisinta musiikkia, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen.

Maj Karman kauniit kuvat oli aluksi minusta ärsyttävää tekotaiteellista venkoilua, mutta pian huomasinkin pitäväni kovasti tuosta venkoilusta.

Helen D. Boylston: Helena-sarja

Helen D. Boylstonin seitsemän Helena-kirjaa kuuluivat lapsuudensuosikkeihini. Punatukkaisesta sairaanhoitajasta kertovissa kirjoissa ihastutti reipas ja rakastettava päähenkilö, hauskat sattumukset ja ennen kaikkea sairaanhoitotyön kuvaus. Boylston oli itse sairaanhoitaja, ja kirjoista saattoi lapsenakin aistia Boylstonin asiantuntemuksen ja rakkauden sairaanhoitoa kohtaan. Sairaanhoito ei näissä kirjoissa ole sivujuonne, joka tarjoaa taustan tapahtumille, vaan se on tapahtumien keskiössä - kirjojen olennainen elementti.

Näin aikuisenakin kirjat olivat minulle yllättävän antoisia. Kirjoissa on viehättävää raikkautta ja lämpöä, ja lisäksi löysin paljon mielenkiintoista liittyen naisen asemaan. Erityisen kiinnostava oli työn ja perheen yhdistämisen ongelma, joka nousi erityisesti kahdessa viimeisessä kirjassa selkeästi esille. Ajattelinkin tässä jutussa käsitellä erityisesti juuri näitä naisen asemaan liittyviä teemoja.

Koska kirjoitan koko sarjasta jutussa tulee väistämättä olemaan mukana juonipaljastuksia. Lue siis tästä eteenpäin omalla vastuullasi, jos et halua tietää mitään tapahtumista - jos esimerkiksi olet lukemassa kirjoja Marian ihanaan Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen.

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa käsittelevät Helenan opintoja sairaanhoitajakoulussa. Opintojen ohella pääosassa ovat ystävyyssuhteet, sekä Helenan suhde Bill Barryyn, sairaalan nuoreen ja komeaan kirurgiin. Uran ja yksityiselämän yhdistämisen teemaa sivutaan ensimmäisen kerran sarjan toisessa osassa, Sisar Helena. Helenan ystävä Constance Halliday on erikoistumassa narkoosihoitajaksi, työhön johon hän omien sanojensa mukaan "on hulluna". Urasuunnitelmat kuitenkin katkeavat siihen, kun Connie rakastuu ja menee kihloihin. "Koko tämä hieno koulutus tulisi Connien osalta päättymään avioliittoon", miettii Helena alakuloisesti. Muistan, että tämä käänne oli minulle lapsenakin pettymys, niin romanttiikkaa janoava kuin olinkin, luultavasti sen takia että Connien innostus työhön oli kuvattu niin lämpimästi.

Helena, sininen sisar -kirjassa opintonsa päättänyt Helena saapuu ystävänsä Kitin kanssa New Yorkiin työskennelläkseen Henry Street -järjestössä. Helena on valmistumispäivänään kihlautunut Billin kanssa, mutta haluaa ennen naimisiinmenoa tulla kunnolliseksi sairaanhoitajaksi ja tutustua sosiaaliseen sairaanhoitoon Henry Streetillä. Bill on luvannut odottaa.

Puolen vuoden kuluttua Bill kuitenkin ilmoittaa, ettei pysty enää elämään erossa Helenasta ja haluaa tämä eroavan työstään ja menevän kanssaan naimisiin. Helena ei halua jättää järjestöä vain kuuden kuukauden jälkeen: hän uskoo että järjestö edellyttää hoitajia olemaan työssä kauemmin jotta heistä olisi todellista hyötyä. Erimielisyys johtaa kiistaan siitä, onko Billillä oikeus vaatia Helenalta uhrauksia koska on kihloissa tämän kanssa. Helena syyttää Billiä siitä, että tämä haluaa omistaa naisen ja ajatella naisen puolesta; Bill puolestaan haukkuu Helenaa kiipijätyypiksi, "jolle ura on kaikki kaikessa - joka pitää miestä reservissä vuosikaudet".

Kihlaus purkautuu, eikä Helena voi antaa Billille anteeksi senkään jälkeen kun kuulee että Henry Street -järjestöstä saa erota niin halutessaan koska vain: Helenaa on loukannut nimenomaan se että mies on yrittänyt pakottaa hänet johonkin mitä Helena itse pitää vääränä ja kieltänyt Helenan itsenäisyyden. Minusta on merkittävää, että erimielisyys ei kirjassa kulminoidu siihen, kumpi on tosiasioiden suhteen oikeassa, vaan siihen millaiset asenteet mielipiteiden taustalla vaikuttavat. Vasta kun Bill sanoo olleensa väärässä ja haluavansa sittenkin odottaa Helenaa, Helena myöntää oman väärinkäsityksensä, ja kihlaus solmitaan uudelleen.

Helena ei luovu sairaanhoitajan työstään mentyään naimisiin: hänestä tulee sairaanhoitajakoulun johtajatar vastaperustettuun sairaalaan, jossa Bill on ylilääkärinä. Johtajatar Helena on mielenkiintoinen erityisesti siksi, että siinä kuvataan tyttökirjoille harvinaiseimmin avioliiton ongelmia. Erilaiset tavat kommunikoida, erilaiset huumorintajut ja persoonallisuuksien yhteentörmäykset ajavat Helenan ja Billin suhteen pahasti tulehtuneeseen tilaan, josta he selviävät vasta kun oppivat hyväksymään toisissaan myös ikävät piirteet.

Helena kotirouvana -kirjassa Helena on kolmen lapsen kotiäiti. Tämä kirja on julkaistu yhdeksän vuotta edellisen osan jälkeen, vuonna 1949. Tässä kirjassa - kuten myös kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessa sarjan viimeisessä osassa - voi hyvin nähdä 1950-luvun hengen, halun palauttaa nainen työelämästä kotilieden ääreen. Boylstonin oma kanta saattaa ensisilmäyksellä näyttää täysin tämän ideologian mukaiselta. Helena on jättänyt työnsä, ja kirjassa todetaan moneen kertaan äitiyden olevan naisen tärkein työ. Monesti väläytellään myös sitä näkemystä, ettei äitiyttä voi kunnolla toteuttaa jos käy samalla töissä. Pintakerroksen alla Boylston nähdäkseni esittää toisenlaisia näkemyksiä. Vaikka Helena kuvataan lähes täydelliseksi äidiksi, Boylston kirjoittaa hänet potemaan lähes jatkuvaa syyllisyyttä työstä luopumisesta. Osittain tämä syyllisyys luultavasti johtuu siitä, että Helena todella rakastaa työtään, eikä tunne itseään kokonaiseksi ilman sitä. Ongelma ratkeaa kirjan lopussa siihen, että Helena tulee jälleen raskaaksi: työhönpaluu ei enää ole vaihtoehto, joten Helenan ei tarvitse sitä harkitakaan.

Sarjan viimeisessä osassa Helena palaa sairaalaan. Bill sairastuu vakavasti ja joutuu parantolaan, ja Helena ottaa työn sairaalasta säästääkseen perhettä taloudellisilta huolilta ja itseään siltä että vain istuisi kotona murehtimassa. Helena on työhönpaluusta enemmän kuin innoissaan. "En ole koskaan tavannut ketään, joka olisi niin hulluna sairaanhoitoon kuin sinä", toteaa Helenan ystävä Kit huvittuneena.

Ongelmia ilmaantuu vasta, kun Helenan tytär alkaa oirehtia psyykkisesti: tytön opettajan mielestä oireet johtuvat siitä, että tämä kokee joutuneensa sekä isän että äidin hylkäämäksi. Helena pelkää opettajan olevan oikeassa ja miettii, onko hän uhrannut tyttärensä hyvinvoinnin omalle hyvinvoinnilleen. "Et voi avata mitään kirjaa tai aikakauslehteä joutumatta lukemaan jotakin, mikä pelästyttää sinut kuoliaaksi, kun siinä kerrotaan, miten paljon lapset kaipaavat turvallisuudentunnetta.", Helena valittaa. Tämän repliikin voisi kenties nähdä Boylstonin kommenttina aikalaiskeskusteluun naisen roolista.

Tyttären ongelmien syyt selviävät aikanaan, eikä niillä ole mitään tekemistä Helenan työn kanssa. Helena jatkaa työssään, ja kirjan lopussa Bill palaa terveenä tuberkuloosiparantolasta. Se, jääkö Helena työhönsä tämän jälkeen, jää avoimeksi. Kit uskoo Helenan sanovan itsensä irti välittömästi, mutta Bill epäilee ettei kotiäidin rooli enää riitä tyydyttämään Helenaa, kun tämä on päässyt taas sairaalatyön makuun.

Itse haluaisin uskoa, että Helena jatkaa työssään - ehkä Bill saa hänet vakuuttuneeksi tämän ratkaisun järkevyydestä. En toivo tätä siksi, ettei kotiäidin työ olisi mielestäni arvokasta eikä nainen saisi sitä valita halutessaan, vaan koska Helena rakastaa työtään: hänelle oikea ratkaisu olisi mielestäni työn ja äitiyden yhdistäminen, ja uskon Boylstoninkin kannattavan tätä ratkaisua. Oikeus rakastamaansa työhön jokanaisen oikeutena tuntuukin lopulta nousevan kirjasarjan tärkeimmäksi sanomaksi.

Helen D. Boylston:
Helenan oppivuodet (Sue Barton, Student Nurse, 1936), Suom. Kaija Orjatsalo, Tammi 1993
Sisar Helena (Sue Barton, Senior Nurse, 1937), Suom. Helena Anhava, Tammi 1968
Helena, sininen sisar (Sue Barton, Visiting Nurse, 1938), Suom. Helena Anhava, Tammi 1968
Helena tarttuu asiaan (Sue Barton, Rural Nurse, 1939), Suom.Helena Anhava, Tammi, 1968
Johtajatar Helena (Sue Barton, Superintendent of Nurses, 1940), Suom. Kristiina Kivivuori, Tammi 1979
Helena kotirouvana (Sue Barton, Neighborhood Nurse, 1949), Suom. Lea Karvonen, Tammi 1956
Helena palaa sairaalaan (Sue Barton, Staff Nurse, 1952), Suom. Annikki Saarikivi, Tammi 1979

Kolmastoista viikko musiikkia ja kirjoja

Kirjahaasteessa ollaan perimmäisten kysymysten äärellä, sillä nyt kysytään suosikkikirjailijaa. Nyt on kyllä pakko nimetä useampi kirjailija, koska minulla ei yksinkertaisesti ole yhtä suosikkikirjailijaa, jonka voisin nostaa kaikkien muiden yläpuolelle.

Suosikkikirjailijan täytyy olla sellainen, jolta on lukenut useamman kirjan - mielellään enemmän kuin kaksi. Ja ainakin yhden näistä kirjoista on täytynyt olla Suuri Kokemus - pelkällä tasaisella laadulla ei suosikkikirjailijaksi voi päästä. Tai ei ainakaan tälle niukalle Top5-listalle.

Dorothy L. Sayers: edustaa rakkauttani brittiläistä kirjallisuutta ja huumoria, rakastettavia henkilöhahmoja ja sitaateilla kuorrutettua tekstiä kohtaan. Sayers on kirjoittanut monista asioista juuri niin kuin minä niistä ajattelen, ja lisäksi rakastan hänen Wimsey-kirjojensa ajankuvaa, 1900-luvun alun Englantia jossa vanha ja uusi maailma kohtaavat.

Jhumpa Lahiri: edustaa melankolista mutta kaunista arjen ilmiöiden tarkkanäköistä havainnointia, pieniä sattumuksia ja eleettömän tarkkaa kielenkäyttöä. Lahiri lumosi minut sellaisena hetkenä, kun en ollut pitkään aikaan lukenut mitään lumoavaa, siksikin erityisen rakas.

E.M. Forster: edustaa kirjoja joissa juonen sijasta keskitytään ihmisen sisäisen maailman ja sosiaalisen kanssakäymisen kuvaamiseen. Rakastan tapaa, jolla Forster kuvaa piiloon jääviä motiiveja ja ääneenlausumattomia ajatuksia ja tunteita.

L.M. Montgomery: edustaa rakkauttani tyttökirjoja ja nostalgiaa kohtaan. Montgomery on mestari kuvaamaan elämän kauneutta sekä tarkkanäköinen ja teräväkin ihmisluonteen kuvaaja.

Sofi Oksanen: edustaa rujompaa käsialaa, yhteiskunnallisuutta ja feminismiä. Jos jostakin suomalaisesta kirjailijasta voin tällä hetkellä sanoa että tulen takuuvarmasti lukemaan hänen seuraavan kirjansa, se on Oksanen.

Huomaatteko, en aivan tehnyt finlandioita vaan mahdutin listalle yhden mieskirjailijankin.

***

Musiikkihaasteessa on vuorossa salainen pahe. En oikeasti jaksa kiinnostua siitä, kuinka katu-uskottavaa musiikkia kuuntelen, mutta yritin nyt kuitenkin keksiä jotakin epäilyttävää musiikkia vastaukseksi. Ainakin joidenkin ihmisten kulmakarvojen kohottelusta päätellen on hiukan kummallista fanittaa sitä kun Clay Aiken laulaa American Idolissa Elton Johnia. Mutta minusta tämä on aivan mahtava.

Marcel Proust: "Swannin rakkaus" "Paikannimet: nimi"

 

Proust-haaste on edennyt toiseen osaansa, toisin sanoen olen nyt lukenut ensimmäisen osan (Swannin tie) toisen kirjan, joka jakautuu kahteen niteeseen (Swannin rakkaus ja Paikannimet: nimi). Nämä Proustin teoksen osat ja otsikot ovat välillä yhtä hämmentäviä kuin itse kirja.

En tiedä, miksi tämän toisen kirjan lukeminen tuntui jotenkin takkuisammalta kuin Combray. Johtuiko se uutuudenviehätyksen katoamisesta vai siitä että kieli ei tuntunut soljuvan yhtä vaivattomasti eteenpäin suomentajan vaihduttua. Vai oliko syynä tematiikka. Comray käsitteli pääasiassa muistoja ja mielen liikkeitä, kun taas tässä kirjassa liikuttiin Pariisin pinnallisissa seurapiireissä ja ilottomien rakkausseikkailujen maailmoissa.

"Ja sairaus nimeltä Swannin rakkaus oli saanut niin paljon uusia muotoja ja liittyi niin erottamattomasti kaikkiin Swannin tottumuksiin ja tekoihin, hänen ajatuksiinsa, terveydentilaansa, yöuneensa, koko elämäänsä, vieläpä siihenkin, minkä hän uskoi tapahtuvan kuolemansa jälkeenkin, se kuului osana häneen, oli kasvanut häneen kiinni, ettei sitä voinut repäistä irti tuhoamatta suurin piirtein häntä itseäänkin; niin kuin kirurgien on tapana sanoa, Swannin rakkaus ei enää ollut leikattavissa."

Swannin rakkaus on todellakin sairaus - sairaus johon liittyy niin paljon mustasukkaisuutta, omistushalua ja pakkomielteitä, että heikompaa lukijaa alkaa hirvittää. Päähenkilön perhetuttu, Charles Swann rakastuu puolimaailman naiseen, Odette de Crécyyn, vaikka Odette ei ulkomuodoltaan, tavoiltaan tai mieltymyksiltään vastaa hänen ihanteitaan. Rakkaus on kuitenkin kaikennielevää: Swann pohtii jatkuvasti, mitä Odette tekee ollessaan erossa hänestä; hän etsii Odettea öisillä kaduilla; lukee Odetten yksityisiä kirjeitä ja kuulustelee jatkuvasti Odetettea tämän nykyisestä ja aiemmasta elämästä.

Kuin kaikuna Swannin rakkaudelle kirjan kolmas nide keskittyy päähenkilön ihastukseen, jonka kohteena on Swannin ja Odetten tytär Gilberte. Tämä rakkaus on vähintään yhtä pakkomielteistä ja sairaalloista kuin Swannin rakkaus, ja päähenkilö kärsii samanlaisesta tarpeesta omistaa rakkautensa kohteen teot ja ajatukset. 

Swannin rakkauden voi varmasti nähdä monin eri tavoin. Esimerkiksi Vielä palaa lukulamppu -blogissa sympatiat ovat ilmeisesti Swannin puolella, ja Odette nähdään ilkeänä ja itsekkäänä naisena. Odette kenties onkin omahyväinen ja itsekäs, mutta ei Swannkaan takertuvassa rakkaudessaan kovin sympaattinen ole. Swannin rakkaus ei itse asiassa edes kohdistu Odetteen ihmisenä vaan jonkinlaisiin kuvitelmiin ja mielleyhtymiin: Odette on Swannille maalaus tai musiikin teema, ei lihaa ja verta olevan nainen.

Rakkauden lisäksi tässä osassa keskityttiin seurapiirien kuvailemiseen. Näissä pienissä piireissä voi helposti joutua epäsuosioon, ja liehittely sekä oikein ajoitetut nokkeluudet ovat tärkeitä sosiaalisen statuksen kannalta. Seurapiirikohtauksissa on mukana huumoria ja teräviä pikku huomioita sosiaalisista suhteista, mutta Proust on kuitenkin minusta parhaimmillaa ihmisen sisäisen maailman kuvaajana, ei niinkään mikään dialogin tai juonenkuljetuksen mestari.

Jotain taikaa Proustissa ehdottomasti on, ja aion jatkaa kirjasarjan parissa. En vanno pysyväni täysin haasteen aikataulussa, sillä Proust tuntuu vaativan oman tilansa eikä aikataulutettu lukeminen ehkä tee kirjalle täyttä oikeutta. 

Koska ensimmäinen osa on nyt luettu loppuun, on pakko laittaa loppuun vielä tämä klassikkosketsi Monty Pythonilta.  The All-England Summarize Proust Competition.

 

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Swannin tie, "Swannin rakkaus" "Paikannimet: nimi" (A la recherche du temps perdu, Du côté de chez Swann, "Un amour de Swann", "Noms de pays: le nom", 1913)

Suom. Inkeri Tuomikoski

Otava, 2007

Kahdestoista viikko musiikkia ja kirjoja

Kirjahaasteen kysymys aiheutti jälleen kerran hiukan päänvaivaa. Aiheena on kirja jota en enää rakasta, ja olen yrittänyt kovasti muistella menneitä kirjarakkauksia keksiäkseni jonkun kirjan josta aika on ajanut ohi. Lapsuudesta sellaisia toki löytyisi  - viimeksi luettu kirja sai silloin aika usein Maailman Parhaan Kirjan tittelin - mutta yritin keksiä jonkun hiukan tuoreemman tapauksen.

Anthony Burgessin Kellopeliappelsiini oli minulle aika iso juttu joskus parikymppisenä. En ehkä varsinaisesti rakastanut kirjaa, mutta suhtauduin siihen hyvin vakavasti ja ihailevasti. En nykyäänkään suinkaan inhoa Kellopeliappelsiinia enkä kiellä sen ansioita, mutta en ole lukenut kirjaa vuosiin, eikä minulla ole mitään erityistä tarvetta lukeakaan sitä. Ihmiselle joka lukee suosikkejaan jatkuvasti uudestaan, tämä on tärkeä mittari sille, kuinka rakastavasti kirjaan suhtautuu. Luulen, että Kellopeliappelsiini on antanut minulle sen, mitä sillä oli annettavana.

***

Musiikkihaasteessakin ollaan negatiivisissa tunnelmissa, sillä vuorossa on kappale bändiltä jota inhoaa.

Kaiken järjen mukaan minun kuuluisi pitää Coldplaystä, koska suhtaudun lämpimästi moneen muuhun brittiläiseen vaikertajabändiin. Mutta siinä missä esimerkiksi Radiohead ja Placebo herättävät minussa suuria tunteita, on Coldplay aina ollut minusta hajuton ja mauton, vailla intohimoa.

Täytyy kuitenkin myöntää, että olen aina jotenkin pitänyt tästä kappaleesta. Clocks.

Kirjamessuilin minäkin

Tänä vuonna kävin kirjamessuilla perjantaina alkuillasta. Mukavinta messuilu on kokemukseni mukaan arkisin aamupäivällä, mutta siihen ei nyt ollut mahdollisuutta. Ihan mukavaa messuilla oli perjantai-iltanakin, eikä ruuhkaa ollut niin paljon kuin pelkäsin.

Messualue oli minusta tänä vuonna jotenkin sekava, kun kirja-, musiiki- ja ruokamessut oli kaikki sijoitettu samaan tilaan. Ehkä suuntavaistollani oli tavallistakin huonompi päivä, koska tunsin välillä olevani hiukan eksyksissä alueella. Selvisin kuitenkin kadottamatta itseäni, ja aika kului nopsaan kuten kirjamessuilla aina.

Olen yleensä pyrkinyt seuraamaan messuilla ainakin yhden keskustelun kokonaan - tänä vuonna  päädyin ilman suurempia ennakkosuunnitelmia kuuntelemaan ohjelmaa aiheesta Fantasia naisen aseman kuvaamisen keinona. Raisa Rauhamaa haastatteli Syysmaa-sarjaa kirjoittavaa Anu Holopaista sekä Tähystäjänaisen takana olevia Anneli Kantoa ja Terhi Rannelaa. Kirjailijat kertoivat paitsi romaaniensa naishahmoista, myös kuvitteellisen fantasiamaailman luomisesta. Kantola ja Rannela kertoivat myös yhdessä kirjoittamisen haasteista - tai ehkä pikemminkin yhdessä kirjoittamisen iloista, sillä kirjoitusprosessi oli ilmeisesti ollut varsin helppoa ja mukavaa. Kaikki kolme kirjailijaa tuntuivat hirveän sympaattisilta ja asiastaan innostuneilta, ja päätin että jotakin täytyy näiltä naisilta lukea. Tällä hetkellä houkuttelevimmalta tuntuisi ehkä Rannelan yksin kirjoittama Scarlettin puvussa, mutta myös Syysmaa-sarja saattaisi kiinnostaa.

Kirjojen ostaminen ei ole kirjamessujeni pääasia, vaikka tykkäänkin kierrellä ympäriinsä kirjoja hypistellen ja kirjakasoja tutkaillen. Tänä vuonna mukaan kuitenkin tarttui kirjoja, kaikki tosin antikvariaattien puolelta. Messuilla on muutenkin erityisen antoisaa kierrellä juuri antikvariaattiosastolla, koska monet myyjät ovat nähneet vaivaa kirjojen esillepanossa ja asettaneet näytteille harvinaisuuksia, vanhoja kirjoja ja lehtiä joissa on herkulliset kansikuvat. Omat löytöni eivät tosin olleet mitään harvinaisuuksia, mutta minulle ihania löytöjä.

Ensinnäkin löysin kaksi Mary Marckin tyttökirjaa, Minnan syyslukukausi ja Toverien kesken. Nämä kirjat ovat kansiaan myöten suloisia ja herttaisia - todellisia hyvänmielen kirjoja. Ostin myös kaksi Agatha Christietä vanhoilla SaPo-kansilla. Ostan näitä vanhoja SaPoja hyllyyni yhtä paljon kansien kuin sisällön takia. Nyt löytyi kaksi erityisen mehevää kansikuvaa eivätkä kirjatkaan muistaakseni ole hullumpia - Kissa kyyhkyslakassa ja Lomahotellin murhat.

Lisäksi löysin kirjan Minun isäni, jossa on Carl Larssonin kotiaiheisia maalauksia. Tämä kirja oli lapsuudenkodissani ja olen lukenut ja katsellut sen kuvia lukemattomia kertoja. Olin niin iloinen, kun sain napata tämän myös omaan hyllyyni vietäväksi.

Tämä on ollut hieno viikko kirjallisesti. Brooklyn oli yksi vuoden parhaista lukukokemuksista, kirjamessut piristivät ja kirjabloggaajien palkitseminen ilahdutti. Onnittelut vielä palkituille!

Mutta erityisen hienon tästä viikosta teki kuitenkin se, että minusta tuli täti pienelle veljenpojalle. Uutta  tulokasta on käyty ihmettelemässä ja ihastelemassa melkoisen liikuttuneina.

Colm Tóibín: Brooklyn

Löysin odottamatta aarteen. Jos olisin ollut menettämässä uskoani kirjallisuuden voimaan, Brooklyn olisi palauttanut sen. Pyydän anteeksi ylisanoja, mutta olen lumoutunut. Colm Tóibínin Brooklyn on parasta mitä olen lukenut aikoihin.

Kirja on sekä tarinaltaan että muodoltaan hyvin yksinkertainen. Se kertoo nuoresta irlantilaisnaisesta, Eilis Laceysta, joka lähtee Yhdysvaltoihin paremman elämän ja ennen kaikkea parempien työmahdollisuuksien perässä. Eilis ei oikeastaan haluaisi lähteä, mutta yrittää sopeutua äitinsä ja isosiskonsa tahtoon. Sopeutuminen vieraaseen maahan on aluksi vaikeaa, ja Eilis tuntuu elävän vain perheelle jatkuvasti mielessään sommittelemien kirjeiden kautta. Mistä kaikesta voisi kertoa äidille ja siskolle - mitä ei voi kertoa etteivät nämä luulisi hänen ikävöivän tai viihtyvän huonosti. Vähitellen Eilisin elämänpiiri laajenee, hän joutuu kohtaamaan monenlaista uutta ja vierasta ja tekemään isojakin ratkaisuja elämänsä suhteen.

"Täällä mikään ei ollut osa häntä. Kaikki oli onttoa, tyhjää, hän ajatteli. Hän sulki silmänsä ja yritti, niin kuin monet kerrat elämässään, miettiä jotain sellaista mitä odotti innokkaasti, mutta ei keksinyt mitään. Ei kerrassaan mitään odotettavaa. Ei edes sunnuntaita. Ei mitään muuta kuin nukkumista, eikä hän oikein ollut varma halusiko päästä uneenkaan, sillä kello ei ollut edes yhdeksää. Hän ei voinut tehdä mitään. Tuntui kuin hänet olisi pantu lukkojen taa."

Brooklynissa ei ole dramaattisia juonenkäänteitä tai elämää suurempia tapahtumia. Kirja ei leikittele eri kertojaäänillä tai rikotulla aikarakenteella. Kirjassa ei ole arvoituksia eikä paljastuksia jotka kääntäisivät yllättäen koko kertomuksen päälaelleen. Se on suoraviivaisesti kerrottu tarina arkisista tapahtumista, joiden voisi kuvitella tapahtuvan kenelle tahansa. Mikä siis teki Brooklynista niin erityislaatuisen kirjan?

Tóibín luottaa yksinkertaisen tarinansa voimaan siinä määrin, ettei hänen tarvitse koristella kirjaansa millään ylimääräisellä. Ehkä juuri siksi minulle tuli tästä kirjasta niin vahvasti elämänmakuinen tunne. Tunsin lukiessani välillä aivan pakahtuvani - en siksi että kirjassa oli tapahtunut jotain ihmeellistä, vaan koska se mitä tapahtui, tuntui niin todelliselta. Loppupuolella kirja onnistui myös särkemään pienen palan sydäntäni, ja senkin Tóibín teki hyvin pienillä keinoilla.

Henkilökuvauksessakin Tóibín luottaa vähäeleisyyteen. Hän ei harrasta yksityiskohtaista ulkomuodon tai luonteenpiirteiden kuvailua, mutta onnistuu muutamalla vedolla piirtämään eläviä henkilöhahmoja. Eilisin vuokraemäntä, asuintoverit ja miesystävät nousivat silmieni eteen tarkkoina ja elävinä kuvina. Eilis itse on äärimmäisen kiehtova päähenkilö. Kaikki tapahtumat nähdään ja koetaan Eilisin kautta, mutta silti suuri osa hänen tuntemuksistaan jää lukijan tulkinnan varaan. Eilis on toisaalta välillä passiivisen ja suorastaan tahdottoman tuntuinen, ja osoittaa välillä suurta päättäväisyyttä ja rohkeutta. Hän kokee vahvasti, mutta tunteet tuntuvat jäävän hänelle itselleenkin välillä käsittämättömiksi. Häneen on helppo samaistua, mutta välillä hänen tekonsa tuntuvat vääriltä. Ristiriitainen ja monikulmainen hahmo siis, kuten ihmiset yleensä oikeastikin ovat.

Vähäeleisyydestään huolimatta Brooklyn ei ole pieni kirja. Se on väkevä ja voimakas ja kätkee sisäänsä monia kerroksia, joista osan luultavasti löytää vasta useamman lukemisen jälkeen. Brooklyn imaisi minut täysin mukaansa, ja tunsin haikeutta luettuani viimeiset sanat. Olisin halunnut lukea kirja heti uudestaan, voidakseni vielä viipyillä sen maisemissa.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Karoliina, Maria, Leena, Zephyr, Anna Elina ja Jenni Kirjakirpusta.

Luettu osana Totally British -haastetta, Éirinn go Brách -kategoriassa.

Colm Tóibín: Brooklyn, 2009
Suom. Kaijamari Sivill
Tammi, 2011

Saara Kesävuori: Äidin rakkaus

Nappasin tämän kirjan lukulistalleni Susan arvion perusteella. Teemat tuntuivat kiinnostavilta - itsepetosta, kaatuvia kulisseja ja perheen sisäisiä konflikteja - minkä lisäksi kirjassa veti puoleensa se, ettei se vaikuttanut ihan tyypillisimmältä lukemistoni edustajalta. Aina välillä kun tekee mieli laajentaa kirjallista reviiriään.

Äidin rakkauden keskiössä on Auli Rantala, keski-ikäinen hääsuunnittelija, joka on vakaasti naimisissa ja kolmen lapsen äiti. Heti kirjan alussa käy selväksi, että on tapahtunut Jotakin. Jonkinlainen tragedia, jonka seurauksena Rantalan perhe on noussut lehtiotsikoihin ja perheen keskimmäinen poika joutunut sairaalaan. Kirja jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen tapahtuu Ennen sitä ja toinen Sen jälkeen. Millainen tapahtumaketju on johtanut tragediaan, ja millaisia tunteita ja tekoja se nostattaa? Mitä tapahtuu, kun vuosikausia vaietut ja kielletyt asiat nousevat pintaan.

"Juho oli ketale. Mitäpä sitä kaunistelemaan. Kolme lasta, joista yhdellä oli parantumaton jalkasieni päässä. Olisivat asiat tietysti huonomminkin voineet olla."

Lukukokemukseni Äidin rakkauden parissa oli jossain määrin ristiriitainen. Läysin kirjasta paljon hyvää mutta myös sellaista mikä ei niin suuresti vedonnut. Kirjassa tapahtumia seurataan vuoroin Aulin, vuoroin hänen vanhimman poikansa Vilin näkökulmasta. Aulin perspektiivistä kerrotut jaksot olivat minusta kirjan parasta antia. Auli ja hänen tuntemuksensa tuntuvat aidoilta ja samaistuttavilta. Hän on nainen joka haluaa ympärilleen kauneutta ja positiivisia tunteita siinä määrin että kieltäytyy näkemästä todellisuutta välttelemällä määrätietoisesti vastuuta ja epämiellyttäviä asioita - kuten keskimmäisen poikansa Juhon ajattelemista.

Vili ei henkilöhahmona ollut minusta yhtä uskottava kuin Auli. Siinä missä Auli tuntui oikealta keski-ikäiseltä naiselta, Vilin nuoren miehen maailmantuska jäi minusta ulkokohtaiseksi ja hiukan epäuskottavaksi. Kirjan suurin ongelma minulle oli kuitenkin se suuri tragedia, jonka ympärille juoni rakentuu. Tapahtuma syineen ja seurauksineen oli minusta väkinäinen ja tekemällä tehty - liian dramaattinen ja paperinmakuinen ollakseen elävää elämää.

Kaikesta huolimatta Äidin rakkaus oli minusta ihan mukava kirja. Se oli viihdyttävä ja vetävästi kirjoitettu: Kesävuori onnistui koukuttamaan ainakin minut tarinan seurantaan, sortumatta kuitenkaan turhien cliffhangereiden käyttöön. Kirjan dialogi ei aina täysin vakuuttanut minua, mutta muuten teksti kulki hyvin, ja mukaan mahtui myös piristäviä huumorinpilkahduksia. En usko, että Äidin rakkaus jättää kovin pysyvää jälkeä tajuntaani, mutta viihdyin kyllä sen parissa lukemisen ajan.

Saara Kesävuori: Äidin rakkaus
Tammi, 2011

Yhdestoista viikko musiikkia ja kirjoja

Viikko on ollut varsin kiireinen, eikä blogille ole juuri jäänyt aikaa. Onneksi viikonlopun kiireet ovat olleet vain mukavia ja rentouttavia. Yhden kirjankin olen sentään ehtinyt lukea - siitä lisää ensi viikolla. Sitä ennen on aika jatkaa musiikki- ja kirjahaastetta.

Kirjahaasteessa on vuorossa kirja jota inhosi. En ehkä varsinaisesti inhonnut Westön kirjaa Älä käy yöhän yksin, mutta olin kyllä sitä lukiessani melko pettynyt ja hiukan loukkantunutkin. En siksi että kirja olisi ollut huonoin ikinä lukemani, vaan koska kirja oli minusta halpa kopio Westön omasta kirjasta Leijat Helsingin yllä. Erityisesti kirjojen 80-luvulle sijoittuvat osiot olivat aivan liian samanlaisia: jopa jotkut kohtaukset ja repliikit olivat melkein yhteneväisiä.

Kukaan ei toki voi kieltää kirjailijaa kopiomasta itseltään, mutta onhan se hiukan laiskaa kirjoittamista. En välttämättä olisi ottanut kirjojen samankaltaisuutta niin raskaasti, ellei Leijat sattuisi olemaan minulle niin rakas ja henkilökohtaisesti tärkeä kirja. Mutta koska pidän Leijoista niin paljon, minulle oli pettymys lukea niin samankaltainen tarina uudestaan. Varsinkin kun Leijoissa kaikki oli kerrottu niin paljon paremmin ja koskettavammin.

***

Musiikkihaasteessa ollaan positiivisemmissa tunnelmissa, sillä tämän viikon aihe on lempibändin kappale. Kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni on Manic Street Preachers. If You Tolerate This Your Children Will Be Next on hieno biisi (vaikka ei ehkä pääsisi omien Manics-suosikkieni kärkeen) ja aivan erityisen hieno on kappaleen musiikkivideo.