Salla Simukka: Punainen kuin veri

"Tyttö luotti niin kuin luottavat ne, joiden alta maa ei ole vielä pettänyt, joita kukaan ei ole koskaan pettänyt. Hän roikkui pää alaspäin ja luotti siihen, ettei putoaisi. Tai jos putoaisi, joku ottaisi kiinni.

Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.

Sadut eivät ala näin. Näin alkavat toisenlaiset, synkemmät tarinat."

Lumikki Andersson on tyttö, joka on oppinut pelkäämään. Tyttö, joka on oppinut varomaan ja tekemään havaintoja ympäristöstään. Tyttö, joka  oppinut huolehtimaan itsestään ja joka ei sotkeudu muiden asioihin. Mutta kun Lumikki löytää lukion valokuvauspimiöstä kuivumaan ripustettuja seteleitä – seteleitä jotka pesusta huolimatta haisevat verelle – uteliaisuus vie voiton, ja Lumikki alkaa selvittää seteleiden taustaa. Pian Lumikki huomaa sotkeutuneensa perusteellisesti muiden asioihin: huumediilereiden, korruptoituneiden poliisien ja luokkatovereiden, joihin Lumikki on tarkoituksella pitänyt etäisyyttä.

Salla Simukan Punainen kuin veri on nuorille suunnattu jännäri, joka ammentaa dekkariperinteen lisäksi inspiraationsa satujen maailmasta. Vaikka päähenkilön nimi on Lumikki, kyseessä ei ole Lumikki-sadun suora uudelleentulkinta, vaan viittaukset satuihin löytyvät pienistä yksityiskohdista ja kerronnon keinoista. Lumikin lisäksi mieleen nousee vahvasti myös ainakin Lumikuningatar, sillä Simukan Lumikki liikkuu talvisen hyytävissä maisemissa, jossa jää, lumi ja pakkanen vallitsevat.

Luen mielelläni vanhoja nuoruuden suosikkikirjojani uudelleen näin aikuisiälläkin, mutta uusi nuortenkirjallisuus on minulle varsin vieras alue. Pari viikkoa sitten osallistuin Tammen järjestämään Marmeladia ja proosaa -tapahtumaan, jossa Salla Simukka kertoi Lumikki-trilogiastaan, ja sain kiinnostavan kuuloisen avausosan myös omakseni. Nyt oli siis hyvä tilaisuus kokeilla uuden nuortenkirjallisuuden lukemista.

Yritin lukiessani olla miettimättä liikaa, miten olisin lukenut kirjaa nuorena tai arvailla miltä se vaikuttaa nykyisten nuorten lukijoiden silmin: halusin suhtautua kirjaan vain kirjana. Näin luettuna Punainen kuin veri osoittautui hyvinkin viihdyttäväksi lukukokemukseksi. En ole maailman suurin dekkareiden ystävä, mutta Simukan kirjassa oli hiukan samanlaista herttaista jännärihenkeä kuin esimerkiksi Agatha Christien mysteereissä. Juoni ei ehkä ole täysin uskottava, mutta jännite pysyy hyvin yllä, ja huomio on enemmänkin siinä, miten Lumikki arvoitusta ratkoo kuin siinä, mitä oikeastaan on tapahtunut.

Kirjan heikoin lenkki on dialogi, joka ei aina soinnu kovinkaan luontevasti. Sen sijaan muun kerronnan Simukka taitaa hyvin. Pidin erityisesti siitä, miten Lumikin menneisyyttä – koulukiusaamista ja salaperäistä ihastusta – valaistiin: näihin jaksoihin Simukka tuo runollisuutta ja sadunomaisuutta, josta pidin kovasti. Lumikki henkilöhahmona oli myös hyvin rakennettu: hän on sellainen hiukan ulkopuolinen tarkkailija ja "erilainen nuori", johon monen lukijan on luultavasti helppo samaistua. Seuraavien osien pariinkin houkuttelee ennenkaikkea Lumikin persoona ja siihen liittyvät arvoitukset: mitä salaisuuksia Lumikin perheeseen liittyy, ja kuka on salaperäinen ihastus, jonka Lumikki yrittää unohtaa?

Erityiskiitoksen ansaitsee kirjan ulkoasun suunnitellut Laura Lyytinen. Punainen kuin veri on esineenä kaunis ja houkutteleva punaisine sivunreunoineen ja kohokuvioineen.

Kirjaa on luettu kirjablogeissa paljon. Esimerkiksi Suketus, Valkoinen kirahvi, Jenni ja Amma ovat kirjoittaneet kirjasta.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2013