Hetkiä kirjamessuilla

Kirjamessuilla käy usein niin, että joku aihe tai teema tuntuu nousevan esille useammassa keskustelussa, joko suunnitellusti tai sattumalta. Yksi tämän vuoden teemoista oli autofiktio, ja omat messuni alkoivatkin torstaina sopivasti autofiktiokeskustelulla. Sisko Savonlahti veti keskustelua, jossa olivat mukana esikoiskirjailijat Tuomas Kokko, Aino Vähäpesola ja Emma Kantanen. Keskustelussa mietittiin esimerkiksi sitä, haluaako lukija löytää itsensä autofiktiosta, ja millainen on kirjailijan suhde autofiktion minäkertojaan.

Seuraavaksi kävin kuuntelemassa Riikka Pelon ja Juha Hurmeen keskustelua Pelon uudesta Kaikki elävä -kirjasta. Joidenkin mielestä Hurme otti keskustelussa liikaa tilaa itselleen, mutta minä kuuntelin mielläni tällaista dialogista  kirjapuhetta vaihteluna perinteiselle kysymys-vastaus-luettelolle. Varsinkin kun Pelo ja Hurme tuntuivat liikkuvan varsin samoilla aaltopituuksilla. Kaikki elävä kiinnostaa tavattoman paljon.

En ole koskaan käynyt Katja Kallion ja Venla Hiidensalon luotsaamissa Kello viiden salonki- tapahtumissa, vaikka ne ovat kiinnostaneet. Mutta nyt, kun salonki jalkautui kirjamessuille, halusin ehdottomasti olla paikalla – varsinkin kun vieraina olivat Laura Lindstedt  ja Sisko Savonlahti. Salongissa keskusteltiin naisen joutilaisuudesta, kirjallisuuden naiskuvista ja siitä, miten eri tavoin naisten ja miesten kirjoittamiin teksteihin suhtaudutaan. Keskustelussa oli monia herkullisia hetkiä: rakastin esimerkiksi sitä, kuinka Katja Kallio rinnasti Sisko Savonlahden romaanin elämässä ajelehtivan päähenkilön ja Elin Danielsonin Päättynyt aamiainen -maalauksen.

Kritiikkitapaus-keskustelussa oli esittelyn mukaan tarkoitus puhua siitä, miten taiteilijat yrittävät vaikuttaa omaan mediakuvaansa ja sitä kautta myös kriitikoihin. Loppujen lopuksi näitä teemoja ei kovin paljon käsitelty. Keskustelun perusteella voisi todeta, että ainakaan Suomessa kriitikoiden riippumattomuutta ei uhkaa taiteilijoiden brändiajattelu vaan enemmänkin klikkijournalismi ja mahdollisimman suurien lukijamäärien tavoittelu.

Torstain tähtihetki

Rakastan Monika Fagerholmin kirjoja, mutta en ole koskaan nähnyt Fagerholmia puhumassa tai esiintymässä. Nyt Fagerholm hurmasi minut pulppuilevalla, rönsyilevällä ja kiihkeällä puheellaan. Vaikenemisen kulttuuri, pienet yhteisöt, seksuaalinen väkivalta, sosiaalinen media, kirjailijan äidillinen suhde henkilöhahmoihinsa ja hernekeitto mahtuivat kaikki puoleen tuntiin Fagerholmin puheessa. Hykertelin myös tyytyväisyydestä, kun haastattelija mainitsi erikseen Fagerholmin henkilöhahmojen nimet, koska nehän ovat itsessään silkkaa taidetta ja rakkautta.

Perjantai

Muutamana viime vuotena en ole ehtinyt messuilla juurikaan koluta antikvariaatteja. Tänä vuonna otin vahingon takaisin, ja kiersin antikvariaattiosaston perusteellisesti. Vanhoja kirjoja on ihana tutkailla ja fiilistellä, vaikka ei mitään ostaisikaan, mutta ilokseni tein muutamia löytöjäkin.

Perjantaina kävin seuraamassa useita keskusteluja ja haastatteluja Miljoonasateesta Ellen Thesleffiin ja Lihan lopusta Sirpa Kähköseen.

Yksi messujen ihastuttavimpia hetkiä oli Kalle Päätalo 100 vuotta -keskustelu, jossa Antti Heikkinen ja Karoliina Timonen kertoivat Kalle Päätalosta, omasta suhteestaan Päätaloon sekä tietysti myös omista Päätaloa käsittelevistä kirjoistaan. Oli sekä innostavaa että mieltä lämmittävää kuunnella kirjailijoita puhumassa itselleen tärkeästä kirjailijasta. En ole lukenut Päätaloa, mutta viimeistään tämän keskustelun jälkeen tekee mieli tutustua häneen.

Haastattelijan roolia mietin, kun Jone Nikula haastatteli Minja Koskelaa tämän Ennen kaikkea feministi -kirjasta. Voi olla kiinnostavaa, jos haastattelussa vähän haastetaan ja kyseenalaistetaan, mutta silloin olisi toivottavaa, että haastattelija toisi esille jotakin uutta tai olisi perehtynyt aiheeseen vähintään yhtä hyvin kuin haastateltava. Minja Koskelaa täytyy ihailla siitä, kuinka asiallisesti ja rauhallisesti hän vastasi Nikulan kysymyksiin.

Näytelmäkirjallisuus on kirjallisuudenlajina aika lailla marginaalissa: näytelmiä ei kovin paljon lueta (joitakin klassikoita lukuunottamatta), niitä ei arvioida kirjallisuutena (paitsi joskus harvoin näytelmän kantaesityksen yhteydessä), eikä Suomessa edes kirjoiteta kovin paljon näytelmiä nimenomaan kirjallisuutena, vaan enemmän esityskäsikirjoituksia. E.L. Karhu ja Saara Turunen keskustelivat näytelmän ja esityksen eroista, näytelmien kirjoittamisesta ja omista näytelmistään. Teatterin ystävälle tämä keskustelu oli herkkua.

Perjantain tähtihetki

Rakastan Katja Kallion elokuvakirjoja, ja Kallio on muutenkin minulle tärkeä kirjailija. Kallion haastattelussa ei ehkä kuultu kovin paljon sellaista, jota en olisi jo hänen teksteistään lukenut, mutta oli ihanaa kuulla Kallion elokuva-ajatuksia myös puheena. Ajatuksia mm. siitä, millaista on rakastaa sekä kirjoja että elokuvia, miten lukeminen ja elokuvan katsominen eroavat toisistaan kokemuksina, ja miksi vanha elokuvateatteri on uutta parempi.

Sunnuntai

Lauantaina en päässyt messuille, mutta seurasin tiiviisti muiden messupäivityksiä. Sunnuntaina halusin kuitenkin vielä hetken nauttia kirjakuplasta paikan päällä.

Perinteisesti olen käynyt sunnuntaisin kuuntelemassa Helsingin Sanomien esikois-finalistien haastattelun, mutta tänä vuonna valitsin sen sijaan KirjaKallion autofiktio-paneelin. Saara Turunen, Tuomas Kokko, Päivi Koivisto ja Anssi Hemmilä puhuivat toden ja kuvitellun suhteesta, aiheiden valitsemisesta ja siitä, mistä saa kirjoittaa. Autofiktio ei lajityyppinä ole uusi, mutta tällä hetkellä se on kovasti pinnalla, ja ehkä kirjat myös luokitellaan herkemmin autofiktioksi kuin joskus aikaisemmin. Liittyykä autofiktion suosio siihen, että aikamme korostaa muutenkin voimakkaasti henkilökohtaista kokemusta?

Seuraavaksi Koko Hubara haastatteli Helmi Kekkosta Olipa kerran äiti  -kirjan tiimoilta. Hubara ja Kekkonen puhuivat mm, siitä, että äitiydestä ja kaikista siihen liittyvistä asioista kirjoittaminen on tärkeää sekä yhteiskunnallisella että henkilökohtaisella tasolla.

Sunnuntain tähtihetki

Minusta tuntui, että kirjamessut eivät olisi tänä vuonna olleet minulle täydelliset, ellen olisi päässyt kuulemaan Pajtim Statovcia. Statovci on ollut minulle yksi viime vuosien tärkeimpiä kirjailijoita, ja erityisesti Tiranan sydän onnistui koskettamaan jollakin hyvin henkilökohtaisella tasolla. Messuhaastattelussa Statovci puhui esimerkiksi siitä, kuinka hän halusi Bollassa kuvata pahuutta ja pahoja ihmisiä säilyttäen henkilöhahmojen inhimillisyyden.

Statovcin haastattelu tuntui juuri oikealta hetkeltä päättää tämän vuoden kirjamessut. Kotona, messujen jälkihehkuissa olen juonut jouluteetä, syönyt ruokamessuilta ostamaani suklaata ja fiilistellut kirjahankintojani.

Kiitos kirjamessut, kiitos kirjailijat, kiitos kirjojen ystävät!

Messukeskukselle kiitos bloggaajapassista!