"Kaiken mitä me olemme voi sisällyttää ääneen, joka vaipuu ikiajoiksi hiljaisuuteen. Ja jos kukaan ei ole sitä kuulemassa, ne osat meistä jotka syntyvät vain kuulemisen kautta eivät koskaan pääse tähän maailmaan, eivät edes unissa. Kuunvalon valkea hengitys Niilillä. Ulkona lumisade jatkui."
Anne Michaelsin Routaholvi on suunnattoman kaunis kirja. Kieleltään se on usein kuin runoa: teksti virtaa eteenpäin täynnä rytmiä ja sanojen helinää. Viipyilevän ja verkkaisen tunnelman äärelle voi pysähtyä ihailemaan kuvia ja ajatuksia, joita Michaels rakentaa.
Routaholvi on myös hyvin vakava kirja. Jopa niin vakava, että sen ryppyotsaisuus alkoi välillä suorastaan naurattaa minua. Kirjan henkilöt sen sijaan eivät juurikaan naureskele, ja silloinkin, kun rypyt heidän otsallaan hetkeksi siliävät ja suu kääntyy hymyyn, heidän huumorinsa kumpuaa kovin vakavista asioista tai käsitteistä.
Maailmaa rakennetaan kirjassa puheen ja tarinoiden kautta. Kirjan nainen ja kaksi miestä kertovat toisilleen tarinoita lapsuudesta, kirjoista, kasveista, rakennuksista, sodasta ja menetyksistä. He puhuvat toisilleen, mutta samalla toistensa ohi – yrittävät tavoittaa jotakin yhteistä yksityisten kertomustensa kautta. Tarinoiden kautta pohditaan paljon esimerkiksi paikkojen ominaisluonnetta: onko rakennuksilla ja kaupungeilla oma henkensä ja voiko sen tuhota tai rikkoa sodassa tai jälleenrakentamisessa. Tärkeä teema on myös suru ja siitä toipuminen: kaikki kolme päähenkilöä ovat jollakin tavoin rikki ja eksyksissä.
Routaholvi oli jotenkin kummallisen kiehtova kirja, vaikka kaikessa runollisuudessan ja abstraktisuudessaan se jäi minulle hiukan kylmäksi ja etäiseksi. En saanut otetta henkilöistä tai heidän kokemuksistaan, mutta sanat ja tunnelma – ne toimivat ja kantoivat kirjan loppun asti.
Minna kirjoitti rakkaudentunnustuksen kirjalle, Erjan mielestä kirjan tunnelma on äärettömän surumieleinen mutta ei masentava, Sanna mietti onko koskaan lukenut kielellisesti yhtä kaunista romaania.
Anne Michaels: Routaholvi (The Winter Vault, 2009)
Suom. Kaijamari Sivill
Kansi: Marjaana Virta
WSOY, 2010
Voi että, joskus tuntuu että me ajattelemmekin samoja kirjoja. <3 Kiinnostuin tästä nimittäin aikanaan luettuani Minnan kauniin arvion, ostin kirjan vuosi sitten kirjamessuilta, ja ihan muutama päivä sitten (ajatellessani sekä viime- että tämänvuotisia messuhankintojani) pyörittelin Routaholvia käsissäni ja ajattelin että tämä pitäisi kyllä lukea pian. Oi että. <3 Ja vaikka koitkin kirjan jäävän sinulle etäiseksi, on arviosi minulle yksi painava suositus lisää! :)
VastaaPoistaSara, ehdottomasti suosittelen tätä - erityisesti sinulle!
PoistaEtäisyyskään ei suinkaan aina ole huono asia, ainakaan minun mielestäni. Joskus etäisyys on juuri se mitä kirjalta kaipaa - mutta ehkä juuri nyt haluaisin mieluummin lukea jotakin mukaansatempaavaa ja ihanaa. Jossain toisessa mielentilassa olisin ehkä pitänyt tästä kirjasta vielä enemmän.
Ja tämä kirja oli myös ehdottomasti omanlaisensa, mikä on aina positiivista.
Suositus otettu ilolla vastaan! <3
PoistaVastalahjaksi haastan sinut: http://psrakastankirjoja.blogspot.fi/2013/11/vuosi-kuvina-haaste-ja-lokakuun-luetut.html
Minä lumouduin Minnan arviosta ja ostin Routaholvin itselleni nettiantikvariaatista. En kuitenkaan heti päässyt kirjaan sisälle ja kirja odottelee uutta lukemisen aloitusta. Toivon, että pidän tästä.
VastaaPoistaKatja, minulle kirjan alku oli vaikeasti avautuva, mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän kirjasta pidin. Kirja olisi varmasti päässyt paremmin oikeuksiinsa, jos olisin saanut lukea sitä paremmassa rauhassa ja ilman keskeytyksiä. Kannattaa siis tosiaan antaa kirjan odotella hyvää lukuhetkeä! Toivottavasti pidät.
PoistaTämä on niitä kirjoja, joiden toivon aina nousevan...! Hyvä! Ja vaikket ihan lumoutunutkaan, ymmärrät kuitenkin ansiot. :D
VastaaPoistaMinna, ymmärsin kyllä. :) Minusta oli ihanaa lukemisen jälkeen lukea sinun innostunut kirjoituksesi: vaikka en itse ihastunut, kirja oli ihastumisen arvoinen!
PoistaMinä pidin tästä aivan valtavasti. Ymmärrän kuitenkin tuon, että sanot sen jäävän kylmäksi ja etäiseksi. Niin se vähän jääkin, mutta se on minulle usein vain osa viehätystä.
VastaaPoistaMuistan vähän kärsineeni siitä puhumattomuudesta, tai siis tuntuu jotenkin liian kurjalta ajatus, että jokin suuri yhteinen suru voi erottaa ihmiset, jotka ovat aiemmin rakastaneet toisiaan. Mutta varmaan niin voi käydä, ja toisaalta ehkä tarvittiin jokin niin ravisuttava tausta tälle tarinalle, jotta siitä pystyi kasvamaan niin paljaita ja kauniita ajatuksia, mitä kirjan sivuilta sai lukea.
Erja, etäisyys sopi kyllä kirjaan - se ei vain sopinut omaan mielentilaani. :)
PoistaKirja alkoi oikeastaan avautua minulle siinä vaiheessa, kun suru alkoi. Se oli hienosti ja uskottavasti kuvattu, vaikka kieltämättä myös surullista luettavaa.
Minä pidin tästä niin paljon! Rakastin erityisesti kirjan kieltä. Muistan kirjoittaneeni monta virkettä muistiin, vaikken sellaista yleensä harrastakaan.
VastaaPoistaTintti, kieli olikin hienoa. Minulla kesti vähän aikaa päästä kieleen sisälle (sama juttu koko kirjan kanssa), mutta loppua kohti nautin siitä jo hyvin paljon.
Poista